maanantai 20. maaliskuuta 2017

Gilgames

Tein aikamatkan 4000 vuoden takaiseen Mesopotamiaan. Tämän hetkisessä maailman tilanteessa oli vähän lohdutonta lukea teosta, josta on otettu vaikutteita sellaiseenkin tuoreempaan tekstiin kuin Genesikseen. Sivistys syntyi seudulla, jossa juuri tällä hetkellä kuolee ihmisiä. Kaksoisvirranmaa antoi muulle maailmalle Gilgamesin ja nyt seuraamme vierestä, kun tätä muinaista korkeakulttuurin kehtoa tuhotaan ja sen viattomia ihmisiä tapetaan (tai annetaan hukkua Välimereen).

Gilgames oli todellinen henkilö, mutta Gilgames-eepoksessa hänen suuruuttaan (niin fyysistä kuin henkistä) on tietysti liioiteltu. Hän on puolijumala, joka hallitsee kovalla kädellä Urukin kaupunkia.

Asukkaat toivovat jumalilta kilpailijaa Gilgamesille, "kilpailkoot vaan keskenään, levätköön Uruk!". Kansa toivoo.

Kansa saa, mitä se pyytää: Enkidu syntyy jumalan arolle heittämästä savenkappaleesta.
Hän elelee villi-ihmisenä eläinten seurassa eristyksessä ihmisistä, kunnes eräänä päivänä hän kohtaa metsästäjän. Tämä kauhistuu Enkidua ja lähtee pyytämään apua. Gilgames antaa neuvon, että ota mukaasi nainen, ilotyttö, joka vie Enkidulta ajatukset pois riistansa kyttäämisestä.

Niin tietysti tapahtuu, koska himo sokaisee Enkidun. Monta päivää lemmiskeltyään Enkidu yrittää palata entiseen elämäänsä, mutta eläimet eivät enää hyväksy häntä seuraansa. Hän lähtee ilotytön mukana Gilgamesin luo. Toisin kuin kansa toivoi, heistä ei kuitenkaan tule kilpailijoita, vaan ystäviä toisilleen. He käyvät yhdessä surmaamassa Humbaban, joka on pahis ja suojelee metsäänsä raivokkaasti.

Tämän jälkeen he tappavat demonihärän, jonka jumalatar Istar on lähettänyt heidän kimppuunsa, kun Gilgames on kieltäytynyt ottamasta häntä vaimokseen.


 Mutta kaikki nämä tappotouhut kääntyvät Enkidun kohtaloksi: jumalat sairastuttavat hänet ja hän kuolee hitaan kuoleman Gilgamesin itkiessä ystävänsä menetystä.

Loppuosa kirjasta kertoo siitä, kuinka Gilgames lähtee etsimään keinoa saavuttaa kuolemattomuus. Hän matkustaa tapaamaan Utnapistimea, joka kertoo, miten selvisi jumalten tekemästä vedenpaisumuksesta rakentamalla arkin. Tämän myötä jumalat tekivät hänestä kuolemattoman. Hän neuvoo, kuinka Gilgames voisi saavuttaa kuolemattomuuden, vaan eihän se onnistu.

Viimeinen luku kertoo Gilgamesin keskusteluista kuolleen Enkidun kanssa.

Vaikka Gilgames kertoo sankarimiehistä, se myös osoittaa, että kaiken takana on nainen. Johtihan ilotyttö Enkidun ja Gilgamesin yhteen ja toisaalta petollisen naisen roolissa Istar vaikutti Enkidun kohtaloon, mikä ajoi Gilgamesin retkilleen.

Gilgamesissa kiehtoo se, ettei se ole yksipuolinen, väkivaltainen kertomus, vaan siinä esiintyy aina ajankohtaisia teemoja, kuten ihmisen kaipuu ikuiseen nuoruuteen ja kuolemattomuuteen. Ennen kaikkea se oli kuitenkin tarina ystävyydestä.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Keskiyön lapset

Luin Salman Rushdien Keskiyön lapsia viisi kuukautta. 
 Kuten Nuharuven arkistosta huomaatte, luin välissä muita kirjoja. Rushdien kanssa kun oli hieman alku- ja myös keskikohtavaikeuksia. Puolen välin jälkeen lukeminen helpottui, koska olin viimein hyväksynyt, että ei tämä tästä parane.

Keskiyön lapset kertoo Saleem Sinain lapsuudesta, nuoruudesta ja vähän nuoresta aikuisuudesta. Saleem (joka muuten on jonkinlainen kirjailijan alter ego) on intialainen muslimi, jonka perhe on varakas. Hänelle kuitenkin selviää, että hän on päätynyt Sinain perheeseen kohtalon oikusta ja hänen oikeat vanhempansa ovat köyhiä. Poika, johon hoitaja hänet vaihtoi sairaalassa, tuottaa hänelle myöhemmin ongelmia. Erikoisten elämänvaiheidensa takia Saleem uskoo siihen, että hänen elämänsä on ennaltamäärätty.

Ihmettelin mahtipontista alkua, joka sittemmin osoittautui aiheelliseksi. Keskiyöllä syntyminen oli antanut Saleemille kyvyn kuulla ajatuksia.
Kykynsä ansiosta Saleem yhytti muut 500 lasta, jotka olivat syntyneet tuona yönä klo 00-01 välillä. Kaikilla heillä oli jotain yliluonnollisia kykyjä. Saleem menetti taikavoimansa myöhemmin poskiontelohuuhtelun takia, mutta hänen saamansa tiedot muista keskiyön lapsista osoittautuivat kohtalokkaiksi muillekin kuin hänelle itselleen (hän mm. päätyy naimisiin yhden heistä kanssa): hänen tietojensa avulla heidät kaikki pakkosteriloitiin. Pakkosterilaatiolla ja kuvauksella slummien väkivaltaisesta tyhjennyksestä Rushdie ottaa kantaa Indira Gandhin politiikkaan. Intian ja Pakistanin historian vaiheita seurataan muutenkin kirjassa tiiviisti: kasvaahan Saleem aikuisuuteen yhtä aikaa Intian kanssa.

Keskiyön lapset oli mitä kiinnostavin aiheeltaan, mutta kerronnaltaan se polveili liikaa joka suuntaan. Rushdien tajunnanvirran mukana oli välillä vaikea pysyä. Tiivistäminen, sitä olisin taas toivonut. En esimerkiksi ymmärrä tarinantäytettä, jossa Saleem ihastui siskoonsa. Insestinen suhtautuminen kasvintoveriin tuntui epäuskottavalta (ja toi tosiaan taas lisää mutkia ennestään ryönää täynnä olevaan tarinaan). Mutta kun on kyse maagisesta realismista tajunnanvirtatekniikalla kirjoitettuna, mitä tahansa voi tapahtua vailla uskottavia perusteluja.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Layla

Kuuntelin Jari Tervon Laylan äänikirjana.
 Layla kertoo teini-ikäisestä kurditytöstä, joka pakkonaitetaan serkulleen. Hääyön jälkeen lakanasta ei kuitenkaan löydy veritahraa, mikä tarkoittaa tytölle kuolemantuomiota. Layla lähtee pakomatkalle läpi Euroopan ja saapuu Suomeen, jossa päätyy prostituoiduksi.

Laylan lisäksi kirjassa seurataan sutenööriä, Laylan kostomatkalle lähtevää isää ja veljeä, parikymppistä rasistia ja suomalaista prostituoitua. Tervon viesti on selvä: naisen asema on miehelle alisteinen niin muslimiyhteisössä kuin sekularisoituneessa lännessä. Ja se on hanurista.

Aihe on tärkeä, mutta se ei tee kirjasta hyvää. Ensinnäkin, Tervo ei onnistu vakuuttavasti kuvaamaan, miltä tuntuu nuoreksi naiseksi kasvaminen. Kun Tervo kirjoittaa Laylan fyysisistä muutoksista kropassaan, tekstistä paistaa se, että sen on kirjoittanut vanha setä. Koin myös vastenmielisyyttä lukiessani kuunnellessani seksikohtauskuvauksia. Voi tietysti olla, että ajattelin liikaa kirjailijaa tarinan taustalla, mutta kyllä hyvän tarinan pitäisi saada unhoittamaan sen tekijä. Oli kyseessä sitten millainen mediapersoona hyvänsä.

Mikä tässä nyt sitten eniten mätti? Ei edes se alati vallitseva perverssiyden tunne, vaan uskottavuusongelmat. Miten helposti Layla rupesi prostituoiduksi, vaikkei aikaisemmin ollut kyennyt edes huiviaan riisumaan. Olisi luullut, että hän olisi päätynyt samanlaiseen ratkaisuun kuin Lukas Moodyssonin Lilja 4-everin päähenkilö, sillä erotuksella, että hän olisi hypännyt sillalta ennen ainuttakaan huorauskeikkaa. Myöskään suomalaisprostituoitu Helena mielenmaisemaa prostituution suhteen ei enää alun jälkeen valotettu, vaikka hänellekin seksityöläiseksi ryhtyminen oli ensin vaikeaa. Ja epäuskottavuuden huipentumana on mainittava vielä se, kuinka rasistista tuli muslimi hänen ihastuttuaan Laylaan. Omituinen (koska alkoi, kun tyyppi stalkkasi Laylan seksitouhuja toisen asiakkaan kanssa), yksipuolinen rakkaus voitti sairaan päähänpinttymän. Joo-o, aikamoista satukuvitelmaa.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Rauta-aika

Ensin oli käsikirjoitus, sitten kirja. Paavo Haavikko kirjoitti Rauta-ajan (1982) tv-sarjaan tekemänsä käsikirjoituksen pohjalta. Käsikirjoituksenomainen tämä onkin.
 Rauta-aika on Haavikon versio Kalevalan tapahtumista. Kalevalan hahmot elostelija-Väinämöisestä riitapukari-Lemminkäiseen ja seppä-Ilmariseen ovat kirjassa mukana. Muusta saagasta vähän irrallinen Kullervo-tragediakin on mukana.

Kirjan kuudesta osasta viisi on uskollisia Kalevalalle, kun taas kuudes osa on kuin yhteenveto edellisille tapahtumille. Se on kirjan hahmojen tilinteon hetki, jossa kirjailijan omat tulkinnat pääsevät valloilleen. Ollaan surrealismin ytimessä.
 Kertakaikkisen omituista tämä ihmisen synty ja koko olemassaolo! Ja meille on myös tehty selväksi, mihin maailmanaikaan näitä pohdintoja on tehty. Historiaviittaus:
  Kylläpä tosiaan naurattaa, ellen olisi niin kummastunut. Lopuksi tietysti käydään kohti kuolemaa.
 Minulla on Keskiyön lapset yhä kesken, se ei oikein vedä ja lukemisen hitaus on ärsyttänyt. En yleensä lue useaa kirjaa samaan aikaan, mutta Rushdien tajunnanvirtaan kyllästyttyäni lankesin Rauta-aikaan. Rauta-ajan outous sai Keskiyön lapset vaikuttamaan kiinnostavalta, joten ehkä tämän kerran kannatti olla monta rautaa tulessa.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Eurooppalaiset unet

Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet alkaa kiinnostavasti.
Eurooppaan reissaamaan lähtenyt ruotsalainen Johannes saa kyydin Espanjaan Tomalta, tsekkiläiseltä rekkakuskilta. On vuosi 1980 ja Gdanskissa telakan työntekijät lakkoilevat Lech Walesan johdolla. Tämä mietityttää Tomaa, joka ihailee puolalaisten duunareiden yhdistymistä, he ovat muuttamassa yhdessä maailmaa paremmaksi.

Seuraava kertomus sijoittuu vuoteen 1989, sitä seuraava 1990, välillä käydään vuodessa 2014, josta palataan taaksepäin, vuoteen 1996. Muiden novellien tapahtumavuodet ovat 1998, 2010, 2003 ja 2027. Novelleissa on eri päähenkilöt, mutta yhdessä tarinassa parrasvaloissa paistatellut henkilö saattaa esiintyä useammassa muussa tarinassa sivuhahmona. Euroopan lähihistorian traagisia tapahtumia käsitellään sekä yleisemmällä tasolla että tavallisten ihmisten silmin. Viimeisessä tarinassa eletään kuvitellussa todellisuudessa, joka toi mieleen vähän aikaa sitten lukemani Valtosen kirjan. Viimeinen tarina oli myös heikoin. Ylipäätään novellien taso vaihteli. Käytän sanaa novelli, koska kertomukset olivat kuitenkin itsenäisiä, vaikka niissä seikkailikin osittain samoja henkilöitä. Dystopiakuvauksessa tapahtunut yhteenveto ei liittänyt tarinoita riittävästi toisiinsa. Se kyllä selitti, mistä kirjassa oli kyse, mutta silti en voinut välttää sitä tunnetta, että tarinat olivat aika irrallisia.

Niistä kertomusten eroista vielä: välillä Puikkonen pystyy liikuttamaan (kun serbit lähtevät toteuttamaan joukkomurhaa sekä rautaesiripun jakaman berliiniläisen perheen tarina), välillä ärsyyntymään (vuoden 2003 tarina esimerkiksi oli rasittava mukauskottavan teinimäisen kertojatavan vuoksi sekä sekavuuden takia. Sekavampi tätä oli hollantilaisen laulajan tarina. Se meni yli hilseen.).

Eurooppalaiset unet -pettymyksen jälkeen siirryn takaisin turvalliseen klasarikirjakuplaani, jossa on tarjolla yleensä vain timanttisuutta. Ehkä tartun suomalaiseen nykykirjaan seuraavaksi taas loppuvuodesta, kun uudet Finlandia-ehdokkaat julkistetaan.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Akvarelleja Engelin kaupungista

Olen pitänyt klassikoiden lukemisesta nyt jo vähän liian monen kirjan verran taukoa (no, Carroll tietysti klassikko). Tauko jatkuu, koska kirjastossa lojui vapaana sekä Akvarelleja Engelin kaupungista että Eurooppalaiset unet. Molempien lukemisesta olin haaveillut, mutta tapojeni mukaan en jaksanut alkaa niitä kummemmin metsästellä. Odottelin niiden tipahtamista kuin kirjataivaan lahjana kotikirjaston hyllylle lojumaan ja kas, se tapahtui. Pikemmin kuin uskoinkaan, mutta se kuuluu täkäläiseen tyyliin. JHT:n elämäkertaa varataan, mutta tuoreen Finlandia-voittajan ja -ehdokkaat saa käsiinsä lähes jonottamatta.
Minulla oli kovat odotukset Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista -kirjaa kohtaan, mutta alku oli hankala. Sain mielleyhtymiä Riikka Pulkkisen rasittavan korkealentoiseen (ja teennäiseen) tyyliin. Oli vaikea saman tien hyväksyä Viikilän käyttämää lähes runomittaa. Voiko historiallisen romaanin kirjoittaa muka näin.. (totta kai voi!) pääni oli täynnä epäilyksen siemeniä. Syykin oli selvä: olin vain muutama päivä aikaisemmin kuunnellut Viikilän haastattelun, jossa hän kertoi kirjastaan. Ei kai kumma, että pohdin osaisinko laisinkaan tehdä omia tulkintojani, olivatko kaikki ajatukset kupolissani vain kirjailijalta ja haastattelijalta? Tilanne oli vähän samankaltainen kuin silloin, kun on lukenut kirjan ja menee heti perään katsomaan siitä tehdyn elokuvan. Tai toisinpäin. Kun kirjan on kuvitellut tietynlaiseksi, elokuvasta ei oikein osaa ajatella muuta kuin, miten paljon se erosi omista kuvitelmista. Nyt mielessäni pyöri vain kaikki, mitä Viikilä oli kirjastaan sanonut. Mieleni ei todellakaan ollut tabula rasa ja olin vähän pettynyt, etten saanut "tuota", "tuota" ja "tuota" hoksattua itse. Vai olisinko edes tajunnut niitä, vaan tulkinnut ne jotenkin aivan toisella tavalla? Kun se juuri on lukemisen suola: voi tehdä omat päätelmänsä. Viis siitä, mitä kirjailija on tarkoittanut.

Kirjan soljuessa eteenpäin ärsytykseni katosi, sillä Engelin merkinnät veivät mennessään, minkä ansiosta sain painettua haastattelun tarpeeksi taka-alalle. Engel vaikutti töykeältä, tunteettomalta tyypiltä, mutta en jaksanut enää epäillä, olisiko hän pitänyt näin kaunopuheista päiväkirjaa. Sen totuudella ei ollut väliä. Ihastuin Viikilän kieleen, enkä enää kokenut siinä pulkkismaista teennäisyyttä. Sen sijaan ihmettelin, miten ihmeessä tuonkin voi sanoa noin kauniisti. Joitakin runollisuuksia en ymmärtänyt ollenkaan, mutta mitä on taide ilman mystisyyttä, heh.

Viikilän runomitta sai herätettyä 1800-luvun alkuvuosikymmenien Helsingin henkiin. Turhaan tuli siitä huolestuttua. Se näkymä, kun kolerakärryt ajavat Engelin kodin ohi ja kun naapurissa on olleet verhot jo useamman päivän kiinni, piirtyi verkkokalvoille selvästi. Oi, mitä materiaalia Viikilä antoi mielikuvitukselleni. Miten yhtäkkiä olin itsekin kulkutautien riivaamassa Helsingissä. Seisomassa Bulevardilla. Mikä kauhistuttava todellisuus se oli silloin, mikä matka siitä on nykyaikaan. Ja miten kylmä tyyppi oli Engel.

Kaikista kirjan hienoista kohtauksista nostan esille tämän:
Jälleen yksi kiinnostava, historiallinen huomio (joita kirja siis pullollaan): samaan aikaan Helsingissä vaikutti kaksi saksalaista miestä, joiden teoilla oli kauaskantoiset seuraukset ei vain Helsinkiin, vaan koko Suomeen. 

Muistan ihailleeni Ian McEwanin kaunokielisiä havaintoja Sovituksessa. McEwan ei ole tietenkään mitään Viikilän rinnalla. Sovituksen jälkeen ihastelin ympäristöäni McEwanin silmin, mutta Viikilän lyyrisyys on tarttunut nuppiini niin tiukasti, että jaksan romantisoida mielessäni aamuisen puuronkeitonkin.

torstai 12. tammikuuta 2017

Salaperäiset rukiinjyvät

Varmaan olen sanonut tämän joka kerta, kun olen Nuharupeen kirjoittanut Agatha Christien tuotannosta, mutta toistetaan nyt vielä: turvaudun Christieen aina silloin, kun haluan lukea jotain tuttua ja turvallista. Jotain, mikä antaa juuri sitä, mitä siltä odotan. Christien tapauksessa kepeän murhamysteerin ironisilla huomioilla ihmisluonnosta. Sekä annoksen perienglantilaisuutta pidättyväisine tapoineen, teenjuonteineen, työväestöineen, palveluskuntineen, herroineen, ladyineen ja kartanoineen. Tällä kertaa käteni osui kirjastossa seikkaillessani summamutikassa Salaperäiset rukiinjyvät -mysteeriin vuodelta 1956.
Ja kas, kirja alkaa perienglantilaisesti teenkeitolla. Ai että, miten tunnelmallista. Tunnelma tihenee saman tien, kun teenjuoja, Yhtyneiden Pankkiiriliikkeiden johtaja Rex Fortescue, kuolee otettuaan ensimmäisen kulauksen englantilaisten kansallisjuomasta. Ensin ehdin epäillä, että näinköhän murhaaja löytyy konekirjoittajanaisten joukosta, vaan mitäpä olisi Agathan romaani ilman riitaisaa perhettä. Perhe on jälleen pahin.

Suomalaiselle silmään pisti tämä keskustelu. Paha, musta ruisleipä! Aloin myös miettiä, että harva suomalainen oli jo 1950-luvulla niin vieraantunut maataloudesta, ettei olisi tiennyt, mikä ruis on. Suomalaisen maatalouden alasajo oli tuolloin vielä edessäpäin.
Christien kirjoissa olen usein törmännyt siihen, ettei uhri ole ollut kovin pidetty edes omassa perhepiirissään. Tämä on Agathan synkkää huumoria. Surunilmaisijat saattavat olla teeskentelijöitä ja paljastua murhaajiksi.
Salaperäiset rukiinjyvät on Neiti Marple -dekkari, mutta hänen mukaantulonsa tapahtui vasta sivulla 111. Senkin jälkeen hän esiintymisensä jäi hyvin vähäiseksi, kunnes aivan lopussa hän tietysti oli se, joka selvitti murhamysteerit. Hänelle kuului myös aivan viimeinen, liikuttava kohtaus. Marple nousi taustasta jälleen ratkaisijaksi.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Liisan seikkailut ihmemaassa

..Tai Alicen seikkailut ihmemaassa, kuinka vain.
En tutustunut Liisan seikkailuihin lapsena lukemalla Lewis Carrollin kirjaa tai katsomalla Disneyn elokuvaa. Elokuvan näin vasta vähän aikaa sitten, minkä jälkeen päätin viimein lukea tarinan. Ennen elokuvan näkemistäkin juoni oli minulle tietysti tuttu. Kun elää länsimaassa, englanninkielisen maailman kulttuurivaikutteilta ei voi välttyä.

Katsoessani Disneyn elokuvaa olin iloinen siitä, että tyttö on muutakin kuin prinsessa, joka tarvitsee apua pojalta. Tyttö oli aktiivinen tekijä, joka ei haikaillut poikien perään. Liisa ei ole kuitenkaan sankari. Hän ei taistele hyvyyden puolesta, vaikka pieniä hyviä tekoja tekeekin. Enemmänkin hän havainnoi maailman omituisuuksia ja pahoittaa mielensä, kun hänelle ollaan töykeitä. Välillä hän uskaltaa sanoa vastaan, mutta aika kiltisti. Liisasta ei saa anarkistia, josta 1860-luvun pikkutytöt olisivat saaneet huonoja vaikutteita.

Luin Carrollin kirjaa tyttökuvan lisäksi vertauskuvallisuus mielessäni: näin sen kuvaavan aikuiseksi kasvamista. Kuinka teini-iässä välillä voi tuntea itsensä hirveän isoksi ja kömpelöksi. Välillä taas pieneksi ja mitättömäksi. Kommunikaatio muiden kanssa on haastavaa, ja tuntuu, että kaikki mitä sanot, käsitetään väärin. Maailma näyttää ihan toiselta kuin lapsena, mikään ei ole kuin ennen. Se, kuinka Liisa lopussa kasvaa omaan normaaliin pituuteensa oikeudenkäynnin aikana ja kokonsa vuoksi uskaltaa sanoa kuningasparille rehellisen mielipiteensä, näin puberteetin loppumisena. Liisa oli löytänyt itsensä.

Vaikka löysin kirjasta monia eri kerroksia, en kuitenkaan kovin paljon nauttinut sen lukemisesta. Niin, olen vanha ja raihnainen täti-ihminen, sillä minusta tarina oli aikamoisen rasittava. Hahmot olivat ärsyttäviä mussuttajia ja tietysti yksiulotteisia, kun sadusta oli kyse. Onneksi kirja oli ohut läpyskä, joten kärsimykseni ei ollut pitkäaikainen.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Elefantin matka

Kun kirja yllättää! Aloin lukea Jose Saramagon Elefantin matkaa fiktiona ja ihmettelin juonikuvioita. Että onpa Saramago sadun keksinyt. Satuin sitten vilkaisemaan (vaikka tätä pyrin välttämään, kuten olen monesti kertonut) sisäkannessa olevaa esittelytekstiä, jossa sanottiin, että kirja perustuu tositapahtumiin.

Pidän lukutaitoa lähes yliluonnollisena kykynä: pääseehän lukemalla hetkessä eri kulttuureihin, kurkistamaan erilaisten ihmisten mielenmaisemiin ja matkustamaan fantasiamaailmoihin, jonne ei Finnair lennä. Kaikkien näiden mahtavien kokemusten lisäksi kirja voi kertoa minulle totuuksia todellisesta maailmastamme, sellaisia, joihin en muualla tulisi välttämättä ikinä törmäämään. Kuten elefantin matkasta Portugalista Itävaltaan 1500-luvulla. Kuinka kiinnostava pikkutieto! Se lisäsi yleissivistystäni enemmänkin, koska totta kai menin heti kirjan luettuani Wikipediaan katsomaan Portugalin ja Itävallan (siis Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan) hallitsijat 1500-luvulla. Portugalin historia ei totta vie kuulu vahvuuksiini, joten tämä sympaattinen opus Wikipedia-lieveilmiöineen sivisti mieltäni merkittävästi.

Elefantin matka sijoittuu 1550-luvulle. Portugalin kuningas Juhana III (tämä hämmensi minua. Että hänen nimensä oli suomennettu täsmälleen samaksi kuin Ruotsi-Suomen kuninkaan nimi, järjestyslukukin sama. Tosin he eivät ihan saman aikaan hallinneet, mutta 1500-luvun puolen välin jälkeen kuitenkin..) ehdottaa vaimolleen, että he antaisivat vaimon serkulle Maksimilianille paremman häälahjan kuin minkä hän sai heiltä avioiduttuaan neljä vuotta sitten. Maksimilian on Itävallan hallitsija, mutta myös Espanjan sijaishallitsija, joten Juhanan mielestä naapuri ansaitsisi arvokkaamman lahjan. Kuningatar ehdottaa Salomo-elefanttia, joka on tuotu Portugaliin Goalta. Tästä alkaa elefantin matka Wieniin. Elefanttia kuljetetaan laivassa (jossa pelkona on, kestääkö alus eläimen painon), se joutuu matkaamaan läpi vaarallisen vuoristotien, mutta pitkän taivalluksen jälkeen se pääsee onnellisesti perille. Salomon lisäksi toisena päähenkilönä on elefantinhoitaja Subhro.

Kirjan lopussa Maksimilianin ja Subhron välisessä keskustelussa esiintyy ajatus, jonka jokainen voisi ottaa uudenvuodenlupauksekseen. Jos kaikki tekisivät voitavansa, maailma olisi parempi paikka.
Saramagon lämpöistä ironiaa viljelevä Elefantin matka oli hyvä hengähdystauko synkkien suomalaisromaanien jälkeen. Kirjojen Suomi -listalta olen bongannut muutaman kirjan, jotka voisin vuoden aikana lukea, mutta kyllä seuraavakin kirja on jotain muuta kuin synkistelyä = suomalaista.

torstai 29. joulukuuta 2016

Musta satu

Aki Ollikaisen Nälkävuosi oli vakuuttava historiallinen romaanitykitys, joka lupasi paljon Ollikaisen tulevilta kirjoilta. Luettuani Mustan sadun olin pettynyt, sillä siinä ei ollut kuin ripaus Nälkävuoden mestarillisuudesta.

Musta satu ei oikein ehdi alkaa, kun se jo loppuu. Nälkävuosi oli lyhyt teos, joka tuntui sisältävän silti kaiken olennaisen, mitä kirjalta nyt ylipäätään voi vaatia. Musta satu on sivumäärältään samoissa mitoissa, mutta sisällöltään se jää pahasti vajaaksi. Homma ei oikein ala toimia missään vaiheessa. On kaksi aikatasoa, 1930-luku ja nykyhetki ja vaikka selviääkin, että ajanjaksot punoo yhteen alenevan polven sukulaisuus aikatasojen päähenkilöiden kesken, yhdistävyys jää kuitenkin latteaksi huipennukseksi. Kun hahmoihin ei ehdi samaistumaan, ei niiden kohtalotkaan kiinnosta. Ajatuksena tuo oli kiinnostava, sukukronikka viinatrokarista ja hänen jälkeläisistään. Harmittaa ontuva toteutus!

Niin, kyllähän tässä yritystä on saada kirjan henkilöiden kohtaloihin traagisuutta ja samalla kosketuspintaa. On sukupolvien jatkumo vaimon pettämisessä ja viinan kanssa läträämisessä. Seksuaalisia haluja ei ole pystytty pitämään aisoissa neljässä polvessa, mikä on sitten joka kerta hajottanut perheen ja sillä on ollut omat seurauksensa suvun poikien mielenterveyteen.

He eivät tiedä mitä tekevät -selonteon jälkeen olin kyllästynyt parisuhdeongelmiin ja traagisiin lapsuuksiin, Musta satu jatkaa samasta teemasta, ja nyt vasta olenkin kyllästetty surkealla kurjuudella. Tällä hetkellä tuntuu, että suomalainen nykykirjallisuus on vain yhtä onnettomilla ihmiskohtaloilla mässäilyä. Ja kun nyt tässä mietiskelen, milloin viimeksi olen lukenut elämänmyönteisen kotimaisen kirjan, niin.. Veikko Huovisen Kuikkahan se oli. Mutta synkkiä tarinoita sitä on tullut viime vuodet luettua. Ehkä hyvä, että seuraavaksi turvaudun ulkomaan elävään (nyt kylläkin jo kuolleeseen) hyvänmielen lukukokemuksen perässä. Muualla ilottelu osataan paljon paremmin kuin kotomaassani (sinänsä kurjissa tarinoissakaan ei ole mitään vikaa, mutta joskus malja vaan valuu yli).

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

He eivät tiedä mitä tekevät

Mietin, että jaksanko edes kirjoittaa Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -kirjasta tänne mitään. Lukeminen oli sen verran puuduttavaa touhua, että kirjan parissa viettäminen edes sen arvostelun kirjoittamisen verran, on liikaa. Olen saanut tästä pökäleestä yliannostuksen ja kadun, että ylipäätään koskaan tartuin kirjaan. Ajattelin, että josko se Finlandia-voittajana edustaisi jotain mielenkiintoisia, uusia ajatuksia, mutta sen sijaan sainkin satoja sivuja laveata selittelyä asioista, jotka olisivat tiiviimmässä muodossa olleet juurikin kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä. Nyt selittely pilasi kaiken.

Selittelyn lisäksi teemojen sillisalaatti häiritsi. Miksi näin paljon kaikkea? Oli kulttuurieroja (joihin palattiin aina uudelleen ja uudelleen, tylsyyden tylsyys, kävi jo selväksi ensimmäisellä lavealla selityskerralla), avioliiton kauheus, avioero, isätön poika, tytär-isä -suhde, moraalipohdintoja eläinkokeista, ekoterrorismi ja sitten tämä suuri ja mahtava avainteema: somen uhkat, jonka takia kirja ilmeisesti sai Finlandian. Hukkumisen tunteelta ei voinut välttyä, enkä oikein tiedä, mitä kirjailija lopulta halusi sanoa.

Sitten vielä se puhekielellä kirjoitettu dialogi. Kuin kirsikkana kökkökakun päällä.