Nurkkaan ajettu Jumala?

Minulla on yksi klassikkoromaani tällä hetkellä työn alla, mutta sattumalta osui Kärppälässä käteni Esko Valtaojan ja Juha Pihkalan kirjoittaman Nurkkaan ajettu Jumala? - keskustelukirjan kohdalle. Se oli sitten menoa heti ensimmäisen sivun luettuani.

Pihkala oli kirjan kirjoittamisen aikaan (v. 2003-2004) Tampereen hiippakunnan piispa, Valtaoja oli ja on avaruustähtitieteen professori. Pihkala on kristitty, Valtaoja kutsuu itseään pakanaksi. Ateisti hän ei ole, koska ateisti tietää, ettei jumalaa ole. Valtaojan mielestä jumalan olemassaoloa ei ole todistettu tieteellisesti, joten sitä, että jumalaa ei ole, ei myöskään voi todistaa tieteellisesti. Siispä hän on pakana tai agnostikko. Hän perustaa maailmankatsomuksensa tieteelle, siinä missä Pihkala kristinuskolle.

Kirjassa he käyvät keskustelua uskon ja tieteen suhteesta. Kirjan loppupuolelle saakka asetelma on se, että Valtaoja hyökkää Pihkalaa vastaan esittämällä nämä perussyytökset, joita kristityiltä aina penätään. Tarkoitan homojen asemaa kirkossa ja pahan ongelmaa vai onko edes pahaa? Aluksi Valtaoja sanoo ottavansa näkökulmaksi luterilaisen kirkon edustaman uskonkäsityksen, koska vastapuoli sitä edustaa. Pian hän kuitenkin unohtaa tämän suunnitelman ja sotkee mukaan mm. katolisen kirkon, Pihkalalta kysellään katolisen kirkon ehkäisypolitiikasta. Toisaalta, Pihkala edustaa tässä keskustelussa uskoa yleisesti. Aivan kirjan lopussa Valtaoja kirjoittaa, ettei koskaan ole käynyt tuntemansa kristityn kanssa keskustelua uskosta, joten nämä teemat ovat siksi ymmärrettäviä. Ehkä tässä on ajateltu myös lukijaa, Valtaoja edustaa sitä lukijakuntaa, joka ajattelee kristityn olevan yhtä kuin Päivi Räsänen, ja se yleisö haluaa selityksiä, vaikka itse kysyjä jo kysymyksiin tietäisi vastaukset.

Loppua kohti Valtaoja muuttuu sovittelevammaksi ja provosointimainenkin asenne hälvenee. Silloin alkaa varsinaisesti vasta keskustelu siitä, mikä on uskonnon ja tieteen suhde, pohdintaa käydään esimerkiksi siitä, mitä hyötyä tieteestä on uskonnolle ja mistä tieteen ja uskonnon edustajat voivat olla samaa mieltä.

Kun kaksi viisasta ihmistä keskustelee sivistyneesti, ei sen todistaminen voi olla muuta kuin miellyttävää. Tulla tupsahti mieleeni, että kunpa, kunpa kaikki pakana-agnostikot olisivat yhtä fiksuja kuin Valtaoja ja sitäkin enemmän toivoisin, että kaikki uskovaiset olisivat yhtä liberaaleja ja edistyksellisiä kuin Pihkala. Hieno keskustelu, joka herätti ajatuksia. Toivon, että tämä kirja on lisännyt sen lukijoiden ymmärrystä puolin ja toisin.

Några böcker

Charles Bukowski - Postitoimisto

Henry Chinaski, Bukowskin alter ego, lähtee töihin New Yorkin postiin, ryyppää, nai ja lyö vetoa hevosista. Alkuun kirja on silkkaa timanttia, keskivaiheen pikkukaupunkihäröilyt kyllästyttävät, mutta lopussa laatu kohenee. Robert Crumbin hengenheimolainen, kovaa kamaa. Ei tästä oikein muuta voi sanoa.

Hannu Salama - Juhannustanssit

Suomalaiskansallista, raa'an rujoa mielenmaisemaa. Ihan ok rytmi ja tunnelma. Naturalistinen ihmiskuva liikuttaa hieman, mutta nussimista on aivan liikaa. Sorsasta suosionosoitukset, samoin kuin bändin jäsenten osuvasta kuvauksesta.

Haruki Murakami - Suuri lammasseikkailu

Ernoteinien suosikki. Liikaa viittauksia länsimaisiin rokkareihin ja kirjailijoihin. Turhaa nussimista tässäkin, jotenkin teennäinen yleistunnelma vieraannuttaa päähenkilöstä. Hassut juonenkäänteet ovat tökeröydessään tyrmääviä. Ei erityisemmin puhutteleva kirja.

Miikka Nousiainen - Metsäjätti

Muodollisesti pätevä teollisuuspaikkakunnan kuvaus ontuu henkilökuvauksessa. Hahmojen pahvisuudesta huolimatta kertomus oman kylän menestyneestä pojasta, joka tulee antamaan potkut puolellesataa metsätehtaan duunareista, rullaa eteenpäin suht varmalla otteella. Ihmeellinen se ei niinkään ole, kliseinen lähinnä.

Gustav Flaubert - Rouva Bovary

Raskaita, mutta kauniita lauseita lakimies Flaubert sorvaa Emma Bovaryn traagisesta kohtalosta. Ehkä turhan kaunopuheista tekstiä, toisaalta Flaubertin perfektionistiset ilmaisut ovat paikoitellen henkeäsalpaavia. Juonta hän ei kuitenkaan osaa kuljettaa.

Yann Martel - Piin elämä

Tiikeri ja teini-ikäinen intialaispoika viettävät 227 päivää pelastusveneessä. Ei muuta. Turhan pitkä kirja kyllä, muuten sujuva. Jos tahdon merelle, otan mieluummin Hemingwayn ja tusinan haita.

Othello

William Shakespeare on yhä maailman tunnetuin näytelmäkirjailija. Siitä huolimatta, että hänen kuolemastaan on kulunut jo 396 vuotta. Kaikki tuntevat Shakespearen näytelmien tapahtumat, mutta harva on lukenut niitä itse.

En ollut minäkään lukenut ennen Othelloon tarttumista. Pelkäsin, etten saa luettua runomitalla kirjoitettua kirjaa. Outo pelko sinänsä, kun yhdet rakkaimmat kirjani ovat nimenomaan runokokoelmia, Eino Leinoa ja Lauri Pohjanpäätä. En vain halua jättää kirjaa kesken, se on luovuttamista. Siksi valitsen aina sellaisia kirjoja, jotka uskon saavani luettua loppuun saakka. Tämän vuoksi en ole vielä lukenut esimerkiksi Uppiniskaisuuden kronikkaa, vaikka olen monta vuotta jo halunnut sen lukea. Haluan vain varmistua, että minulla on tarpeeksi aikaa, kyseessä kun ei ihan ohut vihkonen ole. Alastalon salissa jäi yhtenä joululomana kesken, kun en ehtinyt sitä ennen koulun alkamista lukea loppuun. Sitten tulivat tenttikiireet. Pitää sekin tiiliskivi joskus vielä selättää.

Ei se runomitalla kirjoitettu, 150 sivun, Othello lopulta tuntunut liian raskaalta. Itse asiassa, kun syvennyin tarinaan, en enää edes huomannut, millä tyylillä se oli kirjoitettu.

Othello on karmaiseva tarina ihmisen pimeästä puolesta. Päähenkilö Othello on nainut nuoren Desdemonan. Hänen vänrikkinsä, Jago, vihaa herraansa ja tuhoaa tämän elämän väittämällä Desdemonan olleen miehelleen uskoton.

Runomitalla voi yhtälailla kertoa tarinan siinä missä proosallakin, mutta totta kai proosa tuo tarinan lähemmäs lukijaa. Se on kuitenkin lähempänä puhuttua kieltä. Kaunista Shakespearen kieli kyllä on.

Kätilö

Luin Katja Ketun Kätilön. Ja, se jätti minut vähän hämmentyneeseen tilaan.

Olen aika perfektionisti, mitä tulee kirjojen uskottavuuteen. Yksikin asiaankuulumaton lause voi pilata lukuelämykseni. Ketun kirjassa näitä oli kaksi. Ensin lause: "Hänellä ei ole kaikki hauet katiskassa", vaikuttaa liikaa pari vuotta sitten idioottimaisen tv-sarjan, Salattujen elämien, myötä tutuksi tulleessa lausahduksessa:"Eivät ole kaikki ismot kasinolla", mikä tarkoittaa, että ihmisellä ei ole kaikki kunnossa pääkopassa. Toiseksi, päähenkilön epäuskottava reaktio tavatessaan kuolleena pitämänsä isän ja erityisesti päähenkilön vastaus "eipä tässä mitään, jäitä poltellessa" isänsä kysymykseen, miten päähenkilöllä menee.

Nämä seikat olivat mielestäni joko liian moderneja tai yksinkertaisesti sopimattomia asiayhteyteen ja kirjan tunnelmaan. Olen pikkutarkka, myönnän. Mutta kirjojen lukeminen on minulle paljon enemmän kuin viihdettä, jota esimerkiksi elokuvat edustavat ja koska viihde on kevyttä, siellä muutamat pikkuvirheet eivät niin haittaa. Kirjat ovat minulle matka toiseen maailmaan. Jos matkustan vuoteen 1944, en salli siellä merkkejä 2010-luvulta.

Muuten Kätilö on vakuuttava romaani jatkosodan lopusta ja Lapin sodasta. Kirjan sivut tuntuivat suorastaan valuvan ihmisen eritteistä, sen verran voimakasta kieltä Kettu kirjassaan käyttää. Mutta se ei haitannut. Kätilössä käsitellyt aiheet, kuten natsien ihmiskokeet ja joukkoraiskaukset, vaativat ronskia kieltä. Se toi samalla tapahtumat niin iholle, että pahaa teki.

Jäin miettimään, kuinka olennaisia esipuhe ja jälkisanat olivat. Romaani olisi mielestäni pärjännyt hyvin ilman niitä. Etenkin jälkisanat meinasivat vesittää koko kirjan tarinan. Sen verran epäuskottavaksi meinasi touhu lähteä (spoiler, spoiler: vanhempien raaka murha, mutta Helenan säästäminen).

Kaikesta huolimatta, jään innolla odottamaan Ketun tulevaa tuotantoa.

Kansa seisoi loitompana (historiapaatosta lopussa)

Kaunokirjallisuus on hyllyllä ja siellä pysyy, mutta ilahdutan (!) teitä kertomalla, mitä pidin tietokirjaksi luokiteltavasta Hannu Niemisen Kansa seisoi loitompana - kansallisen julkisuuden rakentuminen Suomessa 1809-1917-teoksesta.

Normaalisti en tenttikirjoista täällä kerro (vaikka joskus oikein hyvän ja mielenkiintoisen tenttikirjan luettuani sitä tekisikin mieleni hehkuttaa). Kansa seisoi loitompana ei ole pelkkä tenttikirja, koska olen aikoinani saanut sen syntymäpäivälahjaksi Giljainilta. Aikana, jolloin en olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan voinut ajatella sen joskus olevan minulle tenttikirja.

Nieminen on tutkinut tsaarinajan Suomea julkisuuden kehityksen näkökulmasta. Sitä, kuinka julkisuus kehittyi autonomisen ajan Suomessa. Julkisuudella tarkoitetaan arkijulkisuutta, jota esiintyy ihmisten välisissä keskusteluissa ympäristön tapahtumista; mediavälitteistä julkisuutta, joka syntyy sanomalehdistön ja muun median toimesta; sisäpiirijulkisuutta, jota käy kansan eliitti valtion virkamiesten kesken. Nämä ovat kansallisen julkisuuden kolme tasoa.

Niemisen tarkoituksena oli autonomisen Suomen murroksia tutkien selvittää, miksi nykyään kansalaisten luottamus valtion päättäjiin vain kasvaa, vaikka suomalaiset ovat joukkoviestimien ansiosta yhä paremmin perillä valtionjohdon päätöksistä (no, juuri tuosta syystä?). Nieminen kirjoittaa: yritin löytää selityksiä suomalaisen julkisuuden historiallisista syvärakenteista. Hän käy läpi esimerkiksi suomalaisen koululaitoksen kehittymisen, sanomalehdistön synnyn ja suomalaisen järjestäytymisen perinteen. Mielenkiintoinen lähestymistapa. Sinänsä kirja ei tuonut esille mitään, mitä en olisi jo etukäteen tiennyt. Suomen suuriruhtinaskunta-aika kun kuuluu Vaasa-suvun hallitsijoiden aikakauden ohella aiheisiin, jotka tunnen kuin villakangastakkieni taskut. Virkistävää oli Niemisen näkökulma, tätä kautta lähestyen en ole autonomisen Suomen tapahtumia ajatellut. Ja siinähän se historian tärkeys piilee (saanko taas sanoa tämän!?): vain tuntemalla menneisyyden voi ymmärtää nykyaikaa.

Nyt hyppään vähän sivuraiteille, sillä aion käsitellä kirjallisuuden ohella toista aihepiiriä: filmiteollisuutta. Tarkemmin sanottuna tv-sarjaa nimeltä Downton Abbey, suonette tämän anteeksi, mutta olen niin koukussa, että minun on pakko sanoa aiheesta muutama sana.

Kansa seisoi loitompana kertoo samasta ajasta, johon tuo ihastuttava tv-sarja sijoittuu. Kirjassa kerrotaan Suomen tilanteesta, Downton Abbey sijoittuu Britteihin. Lukiessani kirjaa, minulla oli samaan aikaan kesken Downton Abbeyn katselu (dvd:ltä). Saatoin verrata Suomen ja Iso-Britannian yhteiskunnallisia eroja. Siinä missä Iso-Britannia on aina ollut ja on yhä edelleen voimakkaasti luokkayhteiskunta, Suomessa tilanne on, jos ei päinvastainen, kuitenkin tasa-arvoisempi. Tämä johtuu monista seikoista, eikä vähiten siitä, että Suomi oli Uuden-Seelannin jälkeen (ellen väärin muista!) toinen maailmassa, joka salli naisille äänioikeuden vuonna 1906. Tuolloin myös säätyjärjestelmä kaatui. Suomi pyrki koko autonomiansa ajan tekemään uudistuksia, jotka väistämättä musersivat sääty-yhteiskuntaa. Uno Cygnaueksen laatiman koululaitosjärjestelmän tarkoituksena oli sivistää jokaista suomalaislasta yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta.

Ja, eihän meillä ole koskaan ollut edes maaorjuutta (ellei torpparilaitosta lasketa sellaiseksi). Ruotsin valtakunta oli monessa mielessä edistyksellisempi kuin muut Euroopan valtiot uudella ajalla.

Hitto, menin sitten vielä enemmän aihepiirin ulkopuolelle! Kuitenkin, tarkoitukseni oli sanoa tämä: Iso-Britannia oli aikalailla takapajuinen säätylaitoksensa kanssa verrattuna siihen, minkälainen tilanne oli samaan aikaan Suomessa. Kun Iso-Britanniassa vasta taisteltiin naisten äänioikeudesta, Suomessa se oli ollut jo kahdeksan vuotta (? en jaksa tarkastaa näitä, vaan yritän muistella oikein). Downton Abbeyssä kuvataan, kuinka aatelisto kokee yhteiskunnalliset muutokset pelottaviksi. Ei uhaksi omaa asemaansa vastaan, vaan lähinnä kyse on siitä, että pelätään alaluokkien barrikaadeille nousua ja sen tuomaa väkivaltaa. Ok, Suomessa tilanne oli erilainen: kuuluttiin Venäjän vallan alle, ja sivistyneistö halusi saada kansan syvät rivit puolelleen, jotta saataisiin itsenäisyys Venäjästä. Iso-Britannian ei tarvinnut taistella itsenäisyytensä puolesta (samalla tavoin kuin Suomen, kyllähän se tavallaan taisteli I ms:ssa), joten yhteiskunta ei joutunut suuren ravistelun alle. Saatiin elää maailmassa, jossa toinen ihminen oli parempi kuin toinen.

Huh, tässä siis osa sitä ajatuksenjuoksua, jota Kansa seisoi loitompana-kirjan lukeminen minussa herätti. Kiitos siis Giljain, (näin jälkikäteen) oivasta lahjasta.

Satan Leviatan

Otsikko on ruma, melko raakakin; brutaali. Koen sen kuitenkin olevan perusteltu siksi että noihin keskenään kivasti rimmaaviin sanoihin kiteytyy kahden viimeksi lukemani kirjan olennaisin. Koska molemmista kirjoista on jo Nuharupeen arviot (arvioita?) kirjoitettu, yritän olla perinteiseen tapaan niukkasanainen. Tämä on tietenkin epäreilua lukijan aliarvioimsta, sillä jo nyt tunnen että lörpätinhana on avautumaisillaan..

Aivan ensialkajaisiksi haluan toivottaa suosiollista toipumista hiljattain liikenneonnettomuudessa vakavasti loukkaantuneelle Kari Hotakaiselle. Hänen tekstinsä ovat tarjonneet tämän kirjoittajalle mukaansatempaavia lukuelämyksiä... joka kerta.

Nyt asiaan:

"satan": Mustilla verhoilla somistetussa luolassa lepakot toteuttavat elämäänsä tekemällä merkittäviä psyyke- ja elimistökokeita tupakkatuotteilla, alkoholilla sekä mielialalääkkeillä. Koe-eläiminä he itse. Jos tollaseen kokeeseen normaali kaksijalkainen määrättäis, voitais kokeen järjestäjä laittaa syytteeseen rikoksesta ihmisyyttä vastaan. Kirja on Sofi Oksasen "Baby Jane". Sujuvasti kirjoitettu. En yhtään epäile, etteivätkö toistuvien tupakkataukojen rytmittämät meikkaussessiot sekä kylpyammelillumiset ole yks yhten kirjailijan omasta elämästä. Kirjan idea lyhykäisyydessään: "homon kosto on kauhea". (Lepakkosuhteesta heteropuolelle hairahtanut päätyy lopulta exänsä murhasta vankilaan. Sen piti olla viaton itsemurha, jonka kummina päähenkilö lupasi olla. Exän exä kuitenkin oli tuon pimeän kuvion arkkitehti, eikä siinä kuviossa bi-lepakolle armoa annettu. Kaikenkaikkiaan virkistävä, nopealukuinen elämys. Tähän mennessä Sofi Oksanen on aina yllättänyt myönteisesti. Kyllä minä vielä sen puhdistuksenkin luen. Ihan sama, aloitetaanko kasvoista tai jostain navan ja saparon väliltä... meinaan se puhdistus.

"leviathan": (wiki:) alun perin mytologian vesihirviö, joka syö auringon maailman loppuessa. Sana esiintyy Vanhassa testamentissa kuusi kertaa. Nimitystä käytetään nykyään myös mistä tahansa isosta tarunomaisesta vesihirviöstä. Nykyisessä hepreassa sana merkitsee valasta.

Televisiossa tuli hiljattain kaksiosainen ohjelma aiheesta "Amerikkalaiset valaanpyynnissä", jota sattumalta juutuin katsomaan. Kun ohjelmassa toistuvasti maihittiin nimi Herman Melville ja kirjansa "Moby Dick", olin lievästi sanoen pakon edessä. Moby Dick on luettava. Kun vielä katsottuani YLE Areenasta ohjelman kokonaan uudelleen ja viikkoa myöhemmin kakkososan silmä tarkkana, vakuutuin siitä, ettei tämä mobydick -valas ole mikään disneymäinen pehmolelu, jollaiseksi sitä olin vuosien, vuosikymmenten ajan luullut (vrt dumbo-norsu). Ehei ollenkaan. Karut tyypit karuissa oloissa, vuosia kestäneillä purjehduksillaan toteuttivat määrätietoisesti yhtä ihmiskunnan idioottihanketta, valasten lahtaamista sukupuuton partaalle. Onneksi löydettiin mineraaliöljy ja valaat jätettiin ainakin hetkeksi rauhaan... Itse Moby Dick täydentää kiinnostavalla tavalla dokumenttiohjelman jättämiä aukkoja. Lukija tavallaan pääsee mukaan tuhoon tuomitulle matkalle Kap Hornin ympäri Tyynelle Valtamerelle. Kaikki keskeiset ja tärkeät henkilöt loihditaan ilmieläviksi. Lukija on ikäänkuin ristiriitaisessa tilanteessa: tekee mieli ahmia äkkiä tarinaa eteenpäin, mutta toisaalta tekisi mieli viihdyttää itseään vitkastellen ja viipyillen tunnelmissa... Kun sitten koko kahdeksan ja puolisataa sivuinen järkäle on loppuun asti tajuiltu, sitä väkisinkin you tubeen hakusanoja... ja löytyyhän niitä. vanhempia ja tuoreempia. Siinä vanhassa elokuvaversiossa on yks paha moka. Se finaali, valasta vastaan kamppailu, ei mene niinku kirjassa. Mutta kyseinen Moby Dick -filmatisointi avaa jännällä tavalla Stanley Kubrikin Tohtori Outolempi -elokuvaa. Siinä missä Pequod-aluksen kapteeni Ahab elokuvan lopussa surffaa harppuunoimallaan kaskelottijätillä riehakkaasti kättään heilauttaen, siinä Outolempi-elokuvan ydinpommikoneessa pommin irrottanut ja sen pudotessa jytkyn päälle ratsastamaan jäänyt cowboy-sotamies heiluttaa villisti stetsoniaan: varma tuho edessä, mutta antaa mennä vaan! Tällaset elokuvissa käytetyt lajityypin sisäiset viittaukset lisäävät kiistatta elokuvan arvoa. Länsimaiselle elämäntavalle ja kulttuurille ominainen "antaamennä-meininki" lienee just se juttu, jonka kritisoimisen ja kyseenalaistamisen ansiosta Moby Duck -romaani nousi vajaa sata vuotta julkaisemisensa jälkeen kunniaan ja maineeseen - ja ajan myötä klassikoksi. Julkaisun aikaan, vuonna 1851, se hautautui buumiksi nousseen villin lännen kirjallisuuden alle... haha. tuo moby "duck" oli ihan tahaton lyöntivirne.

Oikeastaan, nyt kun tarkemmin ajattelen, tuo otsikko kuvaa kyllä molempia kirjoja. Tämä voi tuntua imartelelulta Baby Janea kohtaan, mutta ei niin, etteikö urbaani dekadenssi ilmennä ihmisen sisäistä petoa, joka riittävällä valvomisella, lääkkeiden ja viinan sekakäytöllä plus ketjupoltolla vapautuu usein verisinkin seurauksin.

Nonnih, tulipa taas tekstiä pyyhkästyä. Sanottakoon näin: Viisas ei näistä mieltänsä pahoita, korkeintaan kevyesti hymähtää: tyhmää... en viiti korjata mitään... ok, no pikkusen korjasin... ssiis hitto! kolmatta kertaa en kyllä mitään korjaa enään... kirjotan uuden jutun.

Fingerpori 4 ja 5

Jotkut lukevat sanomalehdistä vain sarjakuvat, lapsuusvuosien jälkeen minä karttelin sarjakuvasivuja. Sarjakuvat olivat tylsiä ja liian samanlaisia. Sitten Hesarissa alettiin julkaista Pertti Jarlan Fingerporia. Yhtäkkiä sarjakuvasivut alkoivat taas kiinnostaa.

Talouteemme oli ilmestynyt Fingerpori-kirjasarjan nelos- ja vitososat (nelososa taitaa tosin olla Jmin). Ne osoittautuivat yhtä laadukkaiksi kuin sarjan aiemmat julkaisut.

 Eikä laadukas-sanan käyttö Fingerporin yhteydessä ole sarkasmia. Fingerpori on tasokas sarjakuva. Jep, siinä on roimasti alapäähuumoria ja kosolti eritteistä vitsailua, mutta Jarla tekee huonoista vitseistä älykkäitä käyttämällä hyväksi suomen kieltä. Kielemme rikkaus pääsee oikeuksiin Fingerporissa, jossa vitsit perustuvat sanojen monimerkityksellisyyksiin. Aika usein minulle käy niin, etten heti ymmärrä sarjakuvissa esiintyviä vitsejä. Joskus sanonnat ovat niin tuttuja, etten pysty heti näkemään niissä muita merkityksiä. Tällä tavoin minä ja muut ei-niin-nokkelat lukijat saavat mukavasti haastetta Fingerporista.

Se, että Jarla ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, vain lisää Fingerporin erinomaisuutta.

 Jarla osaa tehdä myös parodiaa muista sarjakuvista.

 Kerrankin joku osaa käyttää hyväkseen kristinuskosta löytyvät huumorinainekset. Ja tämän Jarla tekee tyylillä, eikä hänen uskontoon liittyvillä vitseillä ole mitään tekemistä herjauksen kanssa. Ihmiset ovat joskus turhan herkkänahkaisia.

Baby Jane

Baby Jane on järjestyksessä Sofi Oksasen toinen kirja. Kuten epäilin, kirja oli helposti nieltävissä. Oksanen kirjoittaa niin vaivattomasti, että lukijan ei tarvitse kauaa hänen sanojaan pureskella.

Baby Jane kertoo lesboista, jotka sairastavat masennusta ja paniikkihäiriötä. Kirja kurkistaa Helsingin lesbopiireihin selvittäen lesbojen välistä hierarkiaa. Lesbojen pieni populaatio ajaa väistämättä arvojärjestyksen muotoutumiseen. Tilanne on kuin suoraan savannilta, jossa leijona on pääjehu ja hyeena alimmalla pallilla. Kaikki tuntevat toisensa, mikä tarkoittaa, että kaikki ovat seurustelleet kaikkien kanssa. Ja, että jos lesbo ajautuu heteropaikkoihin, joissa sattumalta on joku toinenkin lesbo, syntyy vaivaannuttavia tilanteita ihmettelevine katseineen.

Mielisairautta aluksi sivutaan ja keskivaiheilla se muodostuu pääteemaksi. Oksanen ottaa kantaa Suomen terveydenhoitojärjestelmään, koska ihminen pyritään hoitamaan aina ensisijaisesti lääkkeillä, jotka eivät kuitenkaan vie ongelmaa pois.

Baby Jane oli kirjana ok, ei niin vaikuttava kuin Puhdistus, mutta ihan hyvä. Se herätti ajatuksia, ja avasi uusia näkökulmia asioihin, jotka minulle ovat vieraita. Täten kirja saavutti tehtävänsä (minulla on kirjoille aina tehtäviä, joista vaikutus on yksi).

Lukuhaaveita

Koska tällä hetkellä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta syventyä kaunokirjallisuuteen, tyydyn vain suunnittelemaan, mitä kirjoja luen sitten, kun tenttikirjat viettävät kesälomaa (en pysty samaan, mihin superlukija Giljain, joka ehtii lukea sekä koulukirjoja että fiktiota samaan aikaan. Olen hiton hidas lukija, valitettavasti).

Olen ihastunut eitsbiioun tv-sarjaan Valtaistuinpeli, jota ei ole Ylellä jaksettu suomentaa, vaan se pyörii kakkosella nimellä Game Of Thrones. Sarja perustuu George R.R. Martinin fantasiakirjasarjaan Tulen ja jään laulu Kesähaaveissani pyörii vahvasti tuon kirjasarjan lukeminen aina viidenteen kirjaan saakka. Sen enempää kirjoja ei toistaiseksi ole vielä ilmestynyt.

Lukusuunnitelmani jatkuvat hämmästyttävän nykykirjallisuuspainotteisina. Mielestäni kun maailman parhaat kirjat on jo kirjoitettu.

Mutta se ei silti tarkoita, etteikö mielenkiintoisia kirjoja voisi vielä markkinoille putkahdella. Esimerkiksi Katja Ketun Kätilö vaikuttaa kritiikkien ja juonensa perusteella tutustumisen arvoiselta. Suomalainen historiallinen romaani, niistähän minä pidän (tai ainakin Waltarin historiallisista romaaneista pidän).

Jari Tervon Layla on jo useamman kuukauden ajan kuulunut tuleviin lukusuunnitelmiini. Piti joululomalla se lukemani, vaan vierähti aika hieman turhan sukkelaan. Kesällä kokeilen uudestaan (ellei kaikki aikani mene Tulen ja jään laulun kanssa).

Muita lukuhaaveita:
Turms, kuolematon (kun kerran Waltaria rakastan, niin eiköhän olisi jo aika tämäkin selättää)
Alastalon salissa (kerran aloitettu ja jäi kesken, seuraavalla kerralla sinnittelen loppuun saakka)
Don Quijote (vaikka se on varmasti tosi kummallinen ja raskas, luulen, ja tylsä..)
Baby Jane (senhän voisi lukaista tässä lähiaikoina, luultavasti ei vie paljon aikaa, koska Oksasen kirjat ovat osoittautuneet helppolukuisiksi. Paniikkihäiriöiset lesbot, kuulostaakin mielenkiintoiselta. Paitsi, että kirjastossa se on koko ajan ollut lainassa pitkillä varausjonoilla. We'll see, we'll see..)

 Ja minkäs klassikon tähän vielä pistäisi? Hmm.. jotain Hemingwaylta, koska olen lukenut häneltä yhden kirjan, novellikokoelman Kilimanjaron lumet, ja se oli tylsä kuin mikä. Koska Waltarinkin Pienoisromaanit oli ihan hirveää kaketsua, ajattelin antaa Ernestille mahdollisuuden. Ehkäpä Vanhus ja meri? Tai saa ehdottaa Hemingwayn tuotannosta jotain, mikä ehdottomasti kannattaisi lukea.

Suomen kartanoissa

Signe Brander oli suomalainen valokuvaaja, joka sai 1910-luvulla tehtäväkseen ikuistaa filmille Suomen kartanoita. Suomen kartanoissa-kirjaan on koottu noin 250 Suomen kartanoa, joita Brander kävi kuvaamassa. Kartanot ovat rakennettu aikavälillä 1400-luvun loppu - 1900-luvun alku. Kirjan alussa esitellään itse valokuvaaja ja lyhyesti kartanoiden tutkimuksen historiaa, mutta pääasiassa kirja keskittyy Branderin ottamiin valokuviin. Kartanoista kerrotaan kuvien yhteydessä lyhyesti, omistajasuvut ja rakentamisaika mainitaan.

Esittelen seuraavaksi hieman kirjan kuvitusta. Ensimmäinen kuva on suunnattu Zälle. Kuulostaako tutulta: tapa liimata grafiikanlehtiä seiniin..

 Kartanoiden lisäksi, Branderin kameraan tallentui tavallista arkielämää.

 Tässä vähän tietoa, missä ja milloin kuvausmatkat tapahtuivat.

 Kirja on uskomaton aikamatka sadan vuoden takaiseen Suomeen. Katsokaa nyt tätäkin kuvaa:

 Toivottavasti ette pelkästään ajatelleet:"onneksi ei tarvitse enää heinäseiväsmenetelmällä heinää tehdä." Vaan myös:"onpa mahtavaa, että joku on ikuistanut tämän meille." Tuo lause minulle tuli mieleen useammankin kuin kerran ihastellessani Branderin kuvia. Kun vanha rakennus tuhoutuu, sitä ei saa enää takaisin. Kartanot edustivat yhteiskunnan eriarvoisuutta, eikä minun kartanoita kohtaan tuntemani ihailu ole aatelisten ihailua. Vaan sen kauniin käsityön ihailua, mitä kartanot edustavat. Ajan muotivirtaukset näkyvät kartanoissa, näin ne toimivat ajankuvina. Ne muistuttavat siitä, millaista joskus on ollut.

Osa Branderin kuvaamista kartanoista tuhoutui kuvausten jälkeen joko vahingossa tulipalon seurauksena, sodan pommituksissa tai sitten ne vain purettiin pois uusien rakennusten tieltä, mikä tietysti kirvelee mieltäni suunnattomasti. Vanhaa rakennusperintöä pitää vaalia, ei hävittää! Tästä on tullut minun mottoni!

Kirja oli jaettu eri aihealueisiin. Yllättäen tämän tyylin kartanot viehättivät minua eniten:

 Englantilaistyylinen linna, olen viktoriaanisen ajan kirjani lukenut ja tv-sarjat katsonut, ehkä siksi tämä nin kovasti minua kiehtoo.

 Mitään vikaa ei tässäkään..

 Kirjassa esiteltiin kolme kartanoa, joihin minulle on erityinen suhde. Suomen historian lisäksi kävin kirjaa lukiessani läpi omaa menneisyyttäni, johon liittyy sekä hyviä että huonoja muistoja. Allaoleva kuva, niin kaunis kuin se onkin, edustaa minulle niitä huonoja muistoja. Taustalla siintää kaupunki, jossa vietin 1,5 onnetonta vuotta, mutta johon kaupunkina kyllä ihastuin niin, että mielelläni siellä yhä käyn vierailemassa. Muuten, kartano, jonka alueelta kuva on otettu, kuuluu niihin, jotka myöhemmin tuhoutuivat. Tämä taisi mennä tulipalossa.

 Vielä yksi kartano, joka erityisesti ihastutti minua ulkonäöllään.

Kolme kirjaa!

Aivan alkajaisiksi kehaistava, että on merkkitapahtuma jos/kun saan kirjan luetuksi.

Nyt on, kiitos lievän flunssantapaisen, näin on päässyt käymään. Vieläpä kolminkertaisesti. Ei niin, etteikö kylmillä keleilläkin ole tähän osuutensa. Tai siis siihen flunssaan...

Mainitsen muutamalla sanalla jokaisesta kirjasta. Mennään vaikkapa julkaisemisjärjestyksessä:

*Antti Tuuri: "Rata" (otava 2010)
Näille pakkaskeleille erityisen maukas lukukokemus. Jos pakkaset vielä jatkuu, kannattaa jostain kaivaa esille H. Siilasvuon "Suomussalmen taistelut" -talvisotakuvaus. Kylmää piisaa, mutta suomalainen korpisoturi on tehokas. Tuurin kirjassa kerrotaan yli tuhannen miehen ja yli kahden sadan hevosen reissusta umpihankeen sinne... Muurmannin radalle... ja takaisin. Pakkasta on kymmeniä asteita, leudoimmillaankin vähintään pari - kolmekymmentä astetta miinuksella. Tuuria kehutaan toteavan tekstin mestariksi. Tästä syystä olen joskus muistaakseni pitänyt Tuuria inhokkina: Kunnon lörpöttely piristää päivää, tollaset kuivannihkeät insinöörit on ikäviä ja tylsiä... Mutta nyt kyllä tykkäsin: Tarina etenee. Kaikki tapahtuu niin kuin pitää. Tässä on nyt miehet asialla. On annettu tehtävä, mennään ja tehdään se. Tämänpäiväisillä pakkasilla (kireimmillään n. miinus 32*C) ymmärrän kerrospukeutumisen tärkeyden: eikun villapaitoja ja housuja, pipoja ja sukkia, rukkasia ja lapasia päälle-päälle-päällekkäin! Ihmettelen suuresti, miten miehet ovat voineet tollasen rankemman luokan korpivaelluksen kestää. Kirjan kertojahenkilö mainitsee lisävarusteina olleen ainoastaan yksi villapaita. Eikä tulia saanu tehä. Edes silloin, kun radan läheisyydessä yövyttiin "lumikuopassa". Tähän haluaisin lisävalaistusta. Oliko Suomen armeijalla jonkinlaisia ohjeita lumikuopassa yöpymiseen. Vois aatella, että jos öysätään maaperä lumista puhtaaks, mätetään puolen metrin kerros havuja, tehhään puunrungoista ja riukutavarasta seinät ja "katto", jonka päälle mätetään taas reippaanpuoleisesti havuja ja vähintään puolen metrin kerros lunta, että siellä vois hikeen hiihtänyt joukko-osasto, komppania, varuskunta, prikaati, armeijakunta tms. värjötellä yön yli miinus neljänkympin keleillä, mutta ainoastaa siinä tapauksessa, jos otetaan hevoset samaan katokseen - tarpeeks hengittäjiä, eikö lie lämpöä kehity. Veikkaanpa vain, että jos nykyajan goretex-porukkaa vietäis niihin oloihin niillä varusteilla, niin eiköpä aamuhämärissä keräiltäs kylmiä ukkoja lumikuoppien paikkeilta. Tottapa kun isommalla porukalla lähetään reissuun, mukaan on kätevä ottaa erinomainen lämmönlähde, luomua suoraan agraarisuomen tuohivirsumaisemista: lantapatteri...

Mutta yleisariviona Tuurin kirjasta vielä: Se, että kirja imaisi/tempas mukaansa niin, että oli pakko lukea yhellä kertaa, on merkki siitä, että se on ok.

Samaa ei voi sanoa kahdesta muusta kirjasta.

*Markku Into: "Outo kumi" (Sammakko, 2009)
Sain tän lahjaks vajaa kaksi vuotta sitten. Koko tuon ajan kirja on seikkaillut "yöpöydilläni", joita ovat erikorkuiset pahvilaatikot sekä kelloradiota kannatteleva kirppislöytö (?) - nelijalka mallia 70 -luvun sohvakalusto...

Aiemmin mainitsemani flunssahuilin huumassa kahlasin - tuurin menestyksekkäästi loppuun lehteiltyäni - tämänkin finaaliin. Mitä muistan? En yhtikkä mittään. Tiedän, että M.A. Nummisen ohella Markku Into on yksi suomalaisen undergroud-liikkeen näkyvimpiä hahmoja. Kirjan kansilehdessä miestä luonnehditaan sanalla "legenda". M.A. on takuuuvarpilla legenda, mutta että tää Into... tjaah... no ehkä ei... Jos "Outo kumi"-kirjan perusteella pitää määrittää käsitteen underground suunta ja tehtävä, menisi se ehkä näin: "Annetaan kirjalle jokin eriskummallinen nimi, vaikka "outo kumi", joka herättää potentiaalisen lukijan uteliaisuuden. Sitten kirjoitetaan puutaheinää sanahelinää, sanarieskaa, reiskahelinää, kahelimölinää... niitänäitä kumipäitä... tajunnanviraabeliä virvelivibrafoonia monofoonia pajunköyttä napahöynät kalkki ja öylät yhtään lyttäään pyttipannukkaa ootkos pannuk kannun nunnukan kanukan katan ja pultin kaa... ja lopulta päätetään koko sekamelkse otsikon mukaisesti sanoihin "outo kumina", niin sitä on underground. Ei vielä siinä vaiheessa, kun joku ostaa kirjan, vaan siinä kun joku lukee sen. Sanoisko, että raskasta tajuiltavaa. kuin kirjahyllyllinen runoteoksia mätkästyntä puoleentoista sataan romaanisivuun.

Jos Tuuri on toteava, Into kyllä... lörpöttelee. Mutta, taidan olla jo liian iäkäs näihin u-juttuihin, lörpöttely ei oikein justasa nyti nappase meikäläiseen.

Ja vihdoin kolmas kirja:
Nick Cave: "Kun aasintamma näki herran enkelin" (Like 2009 - alkuperäisteos julkaistu 1989)

Olen saanu tän lahjaks reilu vuosi sitten. Tää on lörpöttelyä/tyhjänpaisuttelua amerikkalaiseen tapaan, vaikka kirjailija onkin aussi syntyjään. Rimpuilin tämänkin kirjan loppuun flunssatoipilaana. En nyt oikein tiijä, mitä sanoa. Ehkä on ihan sama, mitä tähän kirjotan, kukaan kumminkaan lue. Jos haluaa tietää tästä tarinasta yhtikkään mittään, parempi lukea itse. Takakannen sitaateissa Hannu Waarala kehaisee kirjaa postmoderniksi. Silloin kun tuo viheliäinen sana vapautetaan, on syytä poistaa varmistin... ampuminen voi alkaa milloin tahansa. Toinen siteerattu kriitikko kehaisee kirjassa olevan "...Raamatun herkkyyttä, valoa ja kauneutta...". Aivan varmasti niin onkin, mutta mitä kirjan loppusivuilta - ne aivan äskettäin lukeneena - muistan, kirja on täynnä ahdistusta, epätoivoa, inhoa, oksetusta ja kaikkea saatanallista sköndää, että sellaisen etsijälle voin sanoa: limaisesti suosittelen. Wikipediassa kehutaan tätä Nick Cavea maineikkaaksi populaarimuusikoksi, mutta visiitti joutuupin suunnalla ei ainakaan meikäläistä vakuuttanu. En ole niin utelias, että tätä Cavea tän enempää kaveeraisin, tää jäi kyllä tähän yhteen teokseen.

Olen väärässä. Aivan varmasti olen väärässä. Ja jos joku sattuu lukemaan edellisen purkaukseni ja tämän tunnustuksen ja hörähtää voitonriemuisen pilkallisesti, onnittelen: Nauru osui ja sattuu ikävästi. Muistelen kouluajoilta kun meille pakkoluetetiin maailmankirjallisuuden merkkiteoksia. Ettei vain kirjan nimi ollu "Helmi". Niin vissiin, maailmankirjallisuuden Helmi. En pitänyt kirjasta. Sen kuvaamat maisema ja tapahtumat pistivät pienen ihmisen mielen vitutuksen tilaan, miljöö oli ja henkinen ahtaus oli kuin kidutetun saatanan epätoivoista tuskaa. Mutta piti lukea kun oli pakko. Ja kirjailija oli ja on yksi merkittävimpiä... joku varmaan tietää. Ihan pyörii tuossa kielenkärellä... ässällä se alkaa. Ettei vain Steinbeck? Ja jos jossain, niin siinä että John Steinbeck on vittumainen ja paska kirjailija, myönnän oleeni väärässä. Niin varmaan olen tän Nick Cavenkin suhteen. Tuleva nobelvoittaja. Ja se on tasan näin. Saletisti natsaa.

Kirjoitin tän kaiken aika äkkiä, ehkä joskus stiliseeraan, todnäk en.