keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Thackeray: Turhuuden turuilla


Aivan alkajaisiksi kirjailijan nimestä. William Makepeace Thackeray. Siis että... "william tee-rauha tätseri"? Milloinkas britit ovatkaan sitä rauhaa viimeksi tehneet... Tjah. Nuo veriset kiinalaisten oopiumillakiusaajat olivat (oma-alotteisesti) viimeks pyssyhippasilla 1980-luvulla... Argentiinan kanssa. Tässä on nyt tarkoituksella jätetty huomioimatta NATOn ym liittoumien operaatiot mm. Persianlahdella, Kosovossa, Libyassa etc etc, joissa tiettävästi englantilaisiakin ollu rauhaanpakottamistoimissa... Kirjailijan nimi vois olla Margaret Malvinas. Sielläpä falklandeilla nappasivat nätit kupposelliset tsajua ja kummastelivat turhuuden turnajaisia.... miten olikaan Imperiumi järkyttävästi huvennut sitten loistoaikojen. Silloin kun siirtomaista virtasi rikkauksia emämaahan. Silloin kun osaava ja kyvykäs tekijämies tai -nainen saattoi kiivetä arvossa ja varallisuudessa syntyperältään ylhäisten ja varakkaiden rinnalle - ja jopa ohikin. Silloin, kun William Makepeace Thackeray kirjoitti tarinansa "Vanity Fair"/A Novel without a Hero.


Kirjan tapahtumat alkavat hieman ennen Waterloon taistelua, jonka aikana kertomuksen keskeisimmät henkilöt elivät voimallisinta nuoruuttan. Varsinaisen sotakahakan verikekkereillä kirjailija ei lukijaa pitkästytä, vaan tuntuupa tuo mielistyneen... niin no, kuinkas muuten: turhuuksien ja turhamaisuuden kuvaamiseen. Keskeisimpiä sellaisista asioista ovat perintöjärjestelyt, yhteiskunnallisesti merkittävän aseman ylläpitäminen tai sellaisen saavuttaminen ja ... kaikinpuolinen herkkämielisten ja liian sinisilmäisten tollojen huijaaminen.


Voi sanoa, että turhamaisuudessa Thackeray osuu aihevalinnassaan yhteen tärkeimpään ihmiselämän ominaisuuteen/tekijään/rakenteeseen. Liki 800-sivuisen kertomuksen keskeisimmille henkilöille, kahdelle naiselle, Amelielle ja Beckylle tapahtuu kaikkea, mitä elämä äärestä laitan heitellessään voi tarjota; Ensinmainitun perhe romahtaa viheliäisten juonittelujen seurauksena rikkauksista rutiköyhyyteen, jälkimmäinen kiipii nokkeluutensa, lahjojensa ja erinomaisen tilannetajunsa avulla yhteiskunnan alimmilta rappusilta aatelisloistoon.


Kirjojen herkullisinta antia onkin tuo syntyperältään mitättömän, boheemitaitelijoden jälkeläisen, huikea nousukiito palvelusväen keskuudesta rikkaiden salonkeihin. Nousun kivaimmassa vaiheessa ilma loppuu siipien alta, kone sakkaa ja jälki on rumaa... Kohdatessaan kirjan lopulla jälleen tämän naikkosen, lukija varsin selkeästi ymmärtää, että tämä viheliäinen pivotska on totta totisesti ihkaoikean "narskun" (so. narsisti) mallikappale. Aika veijari, tämä Thackeray, jallittaa lukijaa kuin paraskin turhuuden markkinoiden silmänkääntäjä: Henkilö, jonka puolella lukija on koko sielustaan, ja jolle toivoo kaikkea hyvää, onkin loppupeleissä hylkiö, saastaa, jonka soisi päätyvän suomut silmillä katuojaan täynnä paiseita ja märkiviä haavoja, kulkukoirien nuoltavaksi... Kiinnostais tietää, onko kukaan elokuvaohjaaja onnistunut tällasessa. Voisko tää olla jotain sukua "tukholma-syndromalle", siis sille, että panttivankitilanteessa panttivangit ovat kaappaajan puolella?


Turhuuden Turuilla -teosta lukiessa mieleen tulee väistämättä Tolstoin Anna Karenina. Molemmissa esitellään henkilöitä, jotka elävät komeasti upeissa puitteissa. Asutaan avarasti, pukeudutaan kalliisti, harrastetaan korkeasti ja koreasti kulttuuririentoja ja tanssiaisia; kaikissa käänteissä palvelijat auttamassa. Mutta millä rahalla? Ei välttämättä millään, korkeintaan luotolla ja velaksi - hyväuskoisia höynäyttäen. Eletään siis tyhjän päällä, kuplassa. Eikö tämä ole tuttua nykyisessäkin maailmanmenossa!


Siinä, että Turhuuden Turuilla suotuisalla ulkonäöllä varustettu, nokkealälyinen ja sosiaalisesti tarkkavainuinen nainen onnistuu alhaisesta syntyperästään huolimatta nousemaan lordi-markiisi-krevi-paroni-puuterirasian ylikaitsija-prioritohtori-everstin suosioon, on paljon samaa kuin Emile Zolan Nana-kirjan päähenkilön vaiheissa. Tosin mainitun kirjan lukemisesta tämän arvion kirjoittajalla on jo kauan aikaa, mutta en liene väärässä, kun kiteytän asian seuraavasti: niin Nanassa kuin Turhuuden turuilla naisen tärkein omaisuus on ulkonäkö ja sujuva tyrkky. Kun ne on menetetty, rahoittajien (lordien, markiisien, kreivien, paronien, kenraalien, amiraalien...) mielenkiinto lopahtaa. Tämä ilmiö ei ole kadonnut mihinkään. Varsin tuttua juttua nykymaailmasta, joka on täynnä toinen toistaan turhempia julkkiksia. Tottapa hän, joka ymmärtää kaiken turhuuden ja turhantärkeilyn, julistaa oman hiljaisen sotansa turhuutta vastaan, eikä moisille hössötyksille korvaansa lotkauta. Mutta ei niin, etteikö 200 vuoden takaisista turhamaisuuksista ole vallan antoisaa lukea. Pakko myöntää, paljon tuohon ajankohtaan sekä britti-imperiumin sisäisiin seikkoihin viittaavia sivalluksia menee nykylukijalta ohi, mutta enimmiltään teksti on mukaansatempaavaa; satiiri nautinnollista ja palkitsevaa. Monin paikoin sitä huomaa hörähtelevänsä ääneen.


Erityisen kiitollinen olen kirjoittajan opasasenteesta. Tuon tuostakin lukijalle osoitetaan kädestä pitäen, miten asiat Turhuuden Turuilla toimivat. Ensimmäisen kirjan alussa muutamaa keskeistä hahmoa (...romaani vailla sankaria) luonnehditaan nukketeatterin nukkeina ja toisen kirjan lopussa nuket paiskataan laatikkoon: Näytelmä on lopussa, nyt nukkumaan, sammuttakaa valot! Ei liene mahdotonta, että alun alkaen koko tarina on lähtöisin lapsille tehdystä nukketeatteriesityksestä! Aikamoinen velho tämä W. Makepeace, varsinainen "tätseri", sano!


Kirjan käänteistä innostuneena sepustan tähän nukketeatterikohtauksen, henkilöinä Thackerayn kirjan hahmot. Ennen maailmassa pikkupojat (jopa isommatkin!) leikkivät tinasotilailla. Edessä siis kirjasta puuttuva näkymä sotatantereelle:


"Kas tässä ovat brittijoukot, tuolla preussilaiset... ja tässä suuren sotapäällikön, Ranskan keisariksi julistautuneen Napoleonin joukot. Ranskalaiset lähtevät ryntäämään Waterloon pelloilla ja kukkuloilla kohti brittijoukkoja. Tykit ampuvat, aseet laukeavat, pistimet sojottavat vielä kirkkaiksi hiottuina, verta jaoten... Katsotaanpa tarkemmin tänne: Kas siellä on meidän mainio luutnanttimme, George Osborne, jonka nuori vaimo, Amelie, on raskaana. Hän on seurannut sotajoukkojen mukana tänne belgiaan, läheiseen Brysselin kaupunkiin, kuten monien muidenkin upseerien perheet, vaimot ja palkolliset. George on Amelien kanssa avioiduttuaan katkaissut välit isänsä kanssa ja on jäämässä puille paljaille. Georgen isä, vanha Osborne on aiheuttanut aiemmin verrattomasti varakkaamman Amelien isän täydellisen vararikon. Vanhan Osbornen mielestä avioliitto rutiköyhän perheen tyttären kanssa on Suuri Virhe! George kapinoi. Hän on päättänyt kunnostautua taistelutantereella ja näinmuodoin voittaa isänsä luottamuksen ja suuret perintöosuudet. Kas tässä George ryntää kohti ranskalaisjoukkoja uljaasti ja pelottomana. Nyt saapuu luoti. Kas tuolla tuo ranskalainen ampuu. Suoraan sydämeen! Ja nyt, arvoisa nukketeatterin väki, kertomuksen kannalta on tärkeää huomata se, että kapteeni Dobbin, vai oliko hän jo majuri - ei kai vielä sentään?, on Georgen kaatuessa tässä. Dobbin on suunnattoman ihastunut Amelieen, George Osbornen vaimoon. Mitä tämä urhoollinen pitkänhuiskea upseeri mahtaakaan ajtella pitkäaikaisen ystävänsä, Georgen, kaatuessa... Olisiko hänellä mitään saumaa Amelien suhteen? Kas tällä tavalla Dobbin pieksää miekallaan hengiltä Georgen ampuneen ranskalaisen! Jokatapauksessa George Osborne on poissa pelistä. Hänen kaikki huolensa Turhuuden Turuilla ovat kertakaikkisesti pois pyyhityt! Hänen ei enää tarvitse murehtia isänsä luottamuksen menettämistä. Sotatoimien päätyttyä Georgen ruumis haudataan... tänne näin. Hän vie mukanaan hautaan kaikki salaisuutensa. Paitsi sitä yhtä, joka on oleva keskeinen tämän kertomuksen kannalta. Hän on nimittäin vaimoltaan, Amelielta, salaa hakkaillut Beckyä, Rebeccaa! Huikea juttu, kirjoitetaanko Repekka todellakin pehmellä peellä ja kahdella seellä! Becky on miehenpuolten jallittamisessa varsin taitava, jopa niin taitava, että oli saanut pauloihinsa tuoreen ukkomiehen, parhaan ystävättärensä, Amelien, puolison. Ennen taistelua George oli kirjoittanut Beckylle kirjeen, jossa ehdottaa yhteistä pakenemista jonnekin, kunhan taistelu päättyy... vai onko niin, että Becky mestarillisena kynänkäyttäjänä ja imitoijana on itse sepustanut Georgen käsialalla tuon kirjelappusen, joka tulee olemaan tämän näytöksen loppupeleissä erityisen huomion kohteena? Mutta missä on kapteeni Rawdon Crawley, ihanan Rebeccan puoliso, nyt kun Waterloossa tykit jyskää ja kuolema korjaa satoaan? Hän on tuolla sivummalla. Korkean sotaherran esikunnassa. Hänelle ei sotatoimissa käy mitenkään, vaikka hänenkin olisi aihellista kunnostautua taistelutantereella. Hän oli ennen Beckyn seitteihin sotkeutumista suunnattoman varakkaan vanhapiikatätinsä suosikki. Perimysjärjestyksessä ohittamattomana ykkösenä, jota muut sukulaiset kadehtivat. Mutta avioliitto tuon alhaissyntyisen lutkan kanssa on laittava perinnönjaon uusiksi. Rahattomina ja ilman vakituisia tuloja hän jatkaa vastaisuudessa ylellisennäköistä elämäänsä Beckyn kanssa velkaantuen yhdelle jos toisellekin... kunnes... Mutta, arvoisa yleisö, jotta emme joudu syytteeseen juonipaljastuksista, päätämme näytöksen tähän, hyvää yötä!"