keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Viimeinen toivomus

On hyvin vaikea löytää hyvää fantasiakirjaa. Kyllähän niitä muiden mielestä hyviä fantasiakirjoja aina silloin tällöin pulpahtelee markkinoille, vaan minun nirsoa makuani ne eivät yleensä kutkuttele. Omassa päässäni olen jakanut fantasiakirjat kolmeen kategoriaan: 1. Erinomaiset (mm. Maameren tarinat), 2. Viihdyttävät (mm. Harry Potterit), 3. Umpisurkeat (mm. Nälkäpelit).

Katsottuani Game of Thronesin kuudennen kauden päätösjakson tein vakaan sopimuksen itseni kanssa, että nyt etsin kivien ja kantojen alta erinomaisen tai viihdyttävän fantasiakirjan, koska elämääni jäi GoT:in jälkeen jälleen fantasian kokoinen aukko. Niin, Tulen ja jään lauluahan en ole vielä lukenut, koska minua rasittaa se, että sarja on yhä keskeneräinen. Tiedän, että kirjasarja ei ehkä koskaan näe loppuaan, joten aivan hyvin voisin alkaa lukea sitä.. mutta odottelen ainakin Winds of Winterin ilmestymistä.

Googlettelin "hyviä fantasiakirjoja" ja tuloksena lainasin Patrick Rothfussin kehutun Tuulen nimen. Luin sitä 223 sivua ja sitten jätin sen kesken. En jätä kirjoja kesken, elleivät ne ole ihan hirveitä. Tuulen nimi oli kliseinen, itsensä liian vakavasti ottava, itsestään liikaa kuvitteleva kakkapökäle. Huonompi kuin Nälkäpeli-sarja, jonka sentään sain loppuun, koska sen kantava idea jaksoi etäisesti kiinnostaa. Tuulen nimessä ei ollut mitään, yhtään mitään.

Koska olin tehnyt vakaan sopimuksen, en antanut yhden takaiskun lannistaa. Vaan lainasin seuraavaksi Andrzej Sapkowskin Viimeisen toivomuksen.
 Viimeinen toivomus oli onneksi eri maata kuin Tuulen nimi. Kirjan ei tarvinnut kauaa edes vakuutella minua, jo parin sivun jälkeen olin ihan myyty. Mitä tämä kieli on? Miten rikasta ja sanoilla leikittelevää! Googlettelujen myötä sain selville, että suomentaja Tapani Kärkkäinen oli saanut ansionsa mukaan eli kiitosta ja kunniaa työstään.

Viimeinen toivomus on kokoelma yksittäisiä tarinoita noituri Geraltin seikkailuista. 8-osaisen kirjasarjan nimikin on ytimekkäästi Noituri. Ilmeisesti kronologisessa järjestyksessä edetessä vielä seuraava kirjakin koostuu novelleista, mutta loput kuusi ovat sitten romaaneja.

Viimeisen toivomuksen novellit ovat kuin vinksahtaneita Grimmin satuja. Hykerryttävällä huumorilla varustettuna. Huumori upposi minuun kuin veitsi sulaan voihin. Ja Valvatti oli ihan täydellisen humoristinen sivuhahmo. Sapkowskin Sancho Panza. Tässä yksi katkelma, joka nauratti:
Sapkowskin fantasiamaailmasta (johon muuten uskoin. Lukijan usko = fantasiakirjailijan vaikein ja tärkein tehtävä ja Sapkowski siinä onnistui. Esim. Romantiikkahömppä Gabaldonin maailmaan en usko vähääkään, mutta Clairen ja Jamien tarinan takia jatkan sen lukemista. Fantasiakirjaa taas on mahdotonta lukea, jos pitää kaikkia taikoja ja öttimönkiäisiä naurettavina) sai Viimeisen toivomuksen perusteella pienen käsityksen. Novellit ovat siitä harmittavia, ettei niissä ehdi tarpeeksi syventyä itse hahmoihin, vaikka päähenkilö Geraltin sisäistä maailmaa avattiin sekä kehyskertomuksessa että novelleissa. Haluaisin silti kokea Geraltin kanssa romaanin mittaisen matkan. Sitä ennen pitää lukea se toinen kokoelma, Kohtalon miekka.

Täytyy vielä sanoa, että se vähä, mitä ehdin Tuulen nimeä lukea, siinä tuntui aiemmin julkaistun englanninkielisen fantasiakirjallisuuden painolasti. Sapkowskin tarinoissa taas - vaikka samoja haltioita ja muita tutuksi käyneitä yliluonnollisia hahmoja hänenkin kirjassaan vilisi - haiskahti virkistävän omaperäinen ote. Voisin vaikka kutsua sitä "mitä tapahtui Grimmin tarinoiden kulisseissa" -tyyliksi.

Ei kommentteja: