keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Tampereen naiskaarti

Tuomas Hopun Tampereen naiskaarti -tietokirja kertoo punaisten puolella taistelleiden naisten tarinan Mansessa.
Kun pari arviota sitten kerroin, ettei sotakirjallisuus kiinnosta, en tarkoittanut Suomen sisällissotaa. Se kiinnostaa, koska kysymykseen "miksi?" on niin paljon erilaisia vaihtoehtoja. Miksi ihmiset lähtivät sotimaan, miksi ihmiset olivat niin julmia naapureitaan kohtaan, miksi väkivaltaisuudet eivät loppuneet taistelujen päätyttyä. Vastaukset kertovat paljon senaikaisesta, hyvin kahtiajakautuneesta, yhteiskunnasta. Niin kahtiajakautunut ei Suomi ole ollut, ennen kuin nyt. Toivottavasti mitään vuoden 1918 kaltaista ei jouduta enää ikinä kokemaan.

Tuomas Hoppu kumoaa kirjallaan naissotilaisiin liittyneitä harhaluuloja, joita liikkui niin valkoisten kuin punaisten puolella. Valkoiset levittivät huhuja, joiden mukaan naiset olisivat olleet erityisen raakoja ja verenhimoisia. Punaisten puolella heitä taas pidettiin rohkeina ja periksiantamattomina.

Kuitenkin Hopun tutkimusta lukiessa selviää, että Tampereella naiskaartin panos taisteluissa oli vähäinen. Aseiden käytössä oli ongelmia ja taistelutilanteessa naisten heikko koulutus kohtaamaan vallitseva tilanne näkyi sähläyksenä. Suuri osa naisista karkasi muihin töihin punakaartissa tai kotiinsa, kun taistelut vyöryivät päälle.

Tampereen naiskaartit selvisivät vähillä rangaistuksilla verrattuna Etelä-Suomen aseellisiin naiskaarteihin. Tämä johtui siitä, että valkoisten johto sai pidettyä alaisensa kurissa eivätkä kostotoimet yltyneet niin tuhoisiksi huhtikuussa kuin toukokuussa. Punaisia miehiä kyllä teloitettiin, mutta naisiin suhtauduttiin armollisemmin. Etelä-Suomen leireilläkin - jonne punavangit siirrettiin pohjoisemmasta - Tampereen naiset selvisivät, koska heidät oli jo Tampereen vankilassa todettu ahkeriksi työntekijöiksi. He pääsivät jatkamaan siivousta ja keittiötyötä etelässäkin.

Ja koska minua kiinnostaa eniten "miksi?", niin tässäkin tutkimuksessa selvisi, että syyt eivät olleet kaikista ilmiselvimmät. Naiset eivät lähteneet rintamalle, koska olivat olleet aktiivisesti mukana työväenliikkeessä ja marinoituneet siellä. He eivät lähteneet sotimaan, koska olivat joutuneet kokemaan pulaa ja nälkää. Ei. He olivat kaikki työläisiä, eivät siis yhteiskunnan köyhimpiä. Suurella osalla heistä oli joku lähisukulaismies, joka soti punaisten puolella. Joten esikuva innoitti tarttumaan aseeseen. Lisäksi motiivina oli aate ja vähän myös raha.

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Marco Hietala - ruostumaton

Olisihan se pitänyt tietää, että jos kirjan nimi on niinkin korni kuin Ruostumaton, sisältö ei edusta mitään kaunokirjallisuutta. Timo Kangasluoman Marco Hietalan sanelusta kirjoittamaa fanilärpäkettä oli tuskaista lukea sen aiheuttaman suuren myötähäpeän vuoksi.
 Otaksun, että kirjoittaja on valinnut minä-kerronnan sen takia, että kirja olisi kohteensa näköinen. Näin se vaikuttaisi siltä, kuin Marso totta tosiaan itse kertoisi tarinaa lukijalle ilman välikättä. Jos Hietala puhuu tosiaan näin kuin Kangasluoma kirjoittaa, hän taitaa olla melko.. hmm.. raskas tyyppi eikä ihan se terävin kynä penaalissa. Ja miksikö moinen analyysi? No, tällainen paisutteleva kuvaus omista tekemisistään antaa esimerkiksi aika kumman kuvan tyypistä. Tekstissä on paljon rasittavia täytesanoja (mm. kyllä ja vittu), jotka ikään kuin luovat puhetyylistä vaikutelmaa, vaikka muuten Kangasluoma kirjoittaakin yleiskieltä. Tosin huonoa sellaista (liian pitkät ja polveilevat lauseet ja outoja sanajärjestyksiä).
Kirjan on tarkoitus olla ryysyistä rikkauksiin -tarina, joka saisi muut alkoholisti-puolityöttömät muusikon alut uskomaan, että heistäkin voi nelikymppisinä tulla rikkaita menestyjiä Suomen mittakaavassa isossa bändissä. Kiinnittäkää huomiota sanaan "tarkoitus". Sillä minusta tämä vaan kertoo tyypistä, joka ei jaksanut käydä kouluja. Sen sijaan hän ryyppäsi mieluummin ja vielä nelikymppisenäkin, maailmanmainetta jo nauttineena keski-ikäisenä ukkelina, eli ikuista nuoruutta pulloa halaillen. Hän eroaa muista perusspugeista siinä, että osaa laulaa ja että hän tämän taidon takia sai paikan menestyneessä bändissä.

Hotakaisen taidokkaassa Kimi-kirjassa minua ärsytti bilereissuista kertominen. Kangasluoman vähemmän taidokkaassa lipareessa juopottelureissuja piisaa vielä enemmän ja ne ovat vielä säälittävämpiä. Silti kirjan kohde ei tunnu itse olevan edes pahoillaan kosteasta menneisyydestä. Kun toilailut on kerrottu vielä tuollaisella todellisuudesta irrallaan olevalla tyylillä, niissä ei ole mitään hauskaa. Uloste sängyssä, kuinka inhottavaa ja samalla säälittävää. Mielestäni tämä vaikutti alkoholistin muistelmilta. Sairaus ei ole hauskaa.

Lyhyesti tiivistettynä kirjan sisältö: viinan lipittely ja panoreissut. Sekä valittaminen entisestä vaimosta, joka ei ilmeisesti ollut tietoinen, että meni naimisiin polyamoriaa kannattavan kanssa.

Nightwishista kertoessaan Hietala ottaa roolin pahiksena, joka ensimmäisenä käski laittaa oikuttelevat bändin jäsenet litomaan. Liekö halunnut suojella Tuomasta, joka bändin "taiteellisena johtajana" saanut eroprosesseissa eniten mediaa ja faneja kimppuunsa.

Kirjan sisällöstä vielä sen verran, että tulipa selväksi yksi ihmetystä aiheuttanut lööppi. Aikakoneen Sani on ainakin pariin kertaan iltapäivälehdissä antanut ymmärtää, että hänet olisi jossain vaiheessa valittu Nightwishin laulajaksi. Todellisuudessa hänen äänensä ei ollut tarpeeksi hyvä, eikä hän päässyt edes maaliviivalle valintaprosessissa.

lauantai 20. huhtikuuta 2019

Solaris

Puolalaisesta fantasiasta puolalaiseen scifiin eli Noiturista päästyäni luin Stanislav Lemin Solariksen. Kumpaakaan leffaversiota en tästä ole vielä nähnyt, joten tarina oli uusi.
Solaris kertoo Kelvinistä, tutkijasta, joka on osa Solaris-nimisellä planeetalla työskentelevää tutkijaryhmää.

Solariksella on tapahtunut outoja kuolemia, jotka Maassa asuva selvitysryhmä on todennut johtuneet luonnollisista syistä.

Todellisuudessa kuolemien syynä on ollut Solariksen meri, joka on täynnä outoja voimia. Meri on saanut aikaan sen, että tutkijaryhmän jäsenet joutuvat kohtaamaan lihallisia haamuja menneisyydestään. Kelvinillä tällainen on hänen entinen tyttöystävänsä, joka teki itsemurhan Kelvinin jätettyä hänet. Lihallisia haamuja ei saa suututtaa tai he surmaavat "isäntänsä."

Lihallisten haamujen taustalla on kirjailijan filosofista pohdintaa elämän mielettömyydestä: "Onko meidän opittava tottumaan ajatukseen, että jokainen ihminen kokee uudelleen vanhoja tuskia, jotka ovat sitäkin kiduttavampia koska toistuminen saa ne näyttämään naurettavilta?"

"Että ihmisen olemassaolo toistuu toistumistaan." Tämä kirja ei ole masennusta sairastaville.

Lopulta Kelvinille selviää, että meri ei olekaan kaiken takana tietoisesti. Se ei olekaan kiinnostunut ihmisistä. Se masentaa Kelviniä. Hän myös kokee jonkinlaista outoa Tukholma syndroomaa lihallista haamuaan kohtaan. Joka kuitenkin todellisuudessa on eristyksessä elävän ihmisen kokemaa rakkauden kaipuuta. Tai niin tulkitsin. Ihastuttavaa, että lukijalle oli jätetty paljon tulkittavaa, sillä Lem jätti paljon auki.

torstai 18. huhtikuuta 2019

Raaka tie Raatteeseen/ Myrskykausi

En ole hirveän kiinnostunut sotakirjallisuudesta ja talvi- ja jatkosotakirjallisuus on tylsimmistä tylsintä. Niitä on tutkittu paljon. Miehet rintamalla ja urotöissä, sitä on kuultu kyllästymiseen asti. Tästä lähtökohdasta huolimatta päädyin lukemaan Keskisarjan Raaka tie Raatteeseen. Syy on se Keskisarjan tyyli, jota aiemminkin olen kehunut. Pidän sen konstailemattomuudesta, yleistajuisuudesta, jossa ei ole unohdettu huumoria.
Sotimisen sijaan tässäkin kirjassa minua kuitenkin kiinnosti eniten kaikki muut kuin sotimiset. Se, kuinka venäläisten saapuessa talon pihaan nainen lähti sylilapsineen takaovesta. Kuinka koiria käytettiin viestien viemiseen rintamalla (Neuvostoliiton puolella koirat oli opetettu kuljettamaan suussaan kekäleitä, joilla sytytettiin rakennuksia palamaan). Keskisarjan kertoessa miehitetyn Suomussalmen venäläisestä kunnallishallinnosta hihittelin ääneen.

Kertoessaan suomalaisesta sankaritarinasta, Keskisarja ei unohda vastapuoltakaan. Minusta oli kammottavaa Neuvostoliiton suhtautuminen rintamalla sen puolella taistelleihin. Raatteentiellä kuolleiden ukrainalaisten lukumäärän se ilmoitti reilusti alakanttiin osana propagandaa. Eikä sillä todellisuudessakaan ollut tietoa sotineiden määrästä ja henkilöllisyyksistä. Se ei ollut kiinnostunut kuolleista tai taistelusta selviytyneistä. Tai oli jälkimmäisistä sen verran, että he joutuivat maksamaan selviytymisestään vankileirillä. Kalmot hylättiin rintamalle, mutta Suomihan oli muutenkin maailmansodan outolintu kuljettaessaan kaatuneet kotomaan multiin.

----------

Sapkowskin Noituri-sarjasta minulla oli lukematta enää Myrskykausi, joka ilmestyi puolaksi 2013 - siis 14 vuotta Noituri-sarjan päätöskirjan jälkeen.

Myrskykausi sijoittuu ajallisesti ensimmäisen Noituri-kirjan jälkeen, mutta siitä puuttuu ensimmäisten Noituri-kirjojen keveys. Valitettavasti. Mukana on siis esim. Järven neidosta tuttua sekavuutta. Sitä paitsi välillä tuntui, että lukisin videopelin (Witcherin..) käsikirjoitusta. Juoni oli kovin toiminnallinen. Saatoin nähdä sieluni silmin, miten pelihahmo-Geralt tekee taikatemppujaan, jotta saa nitistettyä pahiksia.

Olin ajatellut, että Sapkowski olisi tässä päinvastoin tuonut Noiturin henkilökuvaan psykologista ulottuvuutta. Mutta ei. Jäin ihmettelemään, miksi hän oli ylipäätään kirjoittanut tämän, koska se ei syventänyt Geraltin hahmoa mitenkään. Niin, no toihan tämä Witcher-peliin jotain uusia tietoja noiturin kyvyistä ja uusia elukoita, joita noituri kohtasi ja surmasi fantasiamaailmassaan. Eli rahan takia tehty.
 Noituri-saagan viralliseen päätöskirjaan viitataan Myrskykauden lopussa, kun tyttö tulevaisuudessa kohtaa yli sata vuotta sitten kuolleen Geraltin. Noituri herääkin kuolleista aina tarpeen vaatiessa. Vähän väljähtynyt fiilis kuitenkin jäi mukavasti kutkuttavan mystisyyden tunnun sijaan.