Aivan
alkajaisiksi kirjailijan nimestä. William Makepeace Thackeray. Siis
että... "william tee-rauha tätseri"? Milloinkas britit
ovatkaan sitä rauhaa viimeksi tehneet... Tjah. Nuo veriset
kiinalaisten oopiumillakiusaajat olivat (oma-alotteisesti) viimeks
pyssyhippasilla 1980-luvulla... Argentiinan kanssa. Tässä
on nyt tarkoituksella jätetty huomioimatta NATOn ym
liittoumien
operaatiot mm. Persianlahdella, Kosovossa, Libyassa etc etc, joissa
tiettävästi englantilaisiakin ollu rauhaanpakottamistoimissa...
Kirjailijan
nimi vois olla Margaret Malvinas. Sielläpä falklandeilla nappasivat
nätit kupposelliset tsajua ja kummastelivat turhuuden
turnajaisia.... miten olikaan Imperiumi järkyttävästi huvennut
sitten loistoaikojen. Silloin kun siirtomaista virtasi rikkauksia
emämaahan. Silloin kun osaava ja kyvykäs tekijämies tai -nainen
saattoi kiivetä arvossa ja varallisuudessa syntyperältään
ylhäisten ja varakkaiden rinnalle - ja jopa ohikin. Silloin, kun
William Makepeace Thackeray kirjoitti tarinansa "Vanity Fair"/A
Novel without a Hero.
Kirjan
tapahtumat alkavat hieman ennen Waterloon taistelua, jonka aikana
kertomuksen keskeisimmät henkilöt elivät voimallisinta nuoruuttan.
Varsinaisen sotakahakan verikekkereillä kirjailija ei lukijaa
pitkästytä, vaan tuntuupa tuo mielistyneen... niin no, kuinkas
muuten: turhuuksien ja turhamaisuuden kuvaamiseen. Keskeisimpiä
sellaisista asioista ovat perintöjärjestelyt, yhteiskunnallisesti
merkittävän aseman ylläpitäminen tai sellaisen
saavuttaminen ja ... kaikinpuolinen herkkämielisten ja liian
sinisilmäisten tollojen huijaaminen.
Voi
sanoa, että turhamaisuudessa
Thackeray
osuu aihevalinnassaan yhteen tärkeimpään ihmiselämän
ominaisuuteen/tekijään/rakenteeseen. Liki 800-sivuisen kertomuksen
keskeisimmille henkilöille, kahdelle naiselle, Amelielle ja Beckylle
tapahtuu kaikkea, mitä elämä äärestä laitan heitellessään voi
tarjota; Ensinmainitun perhe romahtaa viheliäisten juonittelujen
seurauksena rikkauksista rutiköyhyyteen, jälkimmäinen kiipii
nokkeluutensa, lahjojensa ja erinomaisen tilannetajunsa avulla
yhteiskunnan alimmilta rappusilta aatelisloistoon.
Kirjojen
herkullisinta antia onkin tuo syntyperältään mitättömän,
boheemitaitelijoden jälkeläisen, huikea nousukiito palvelusväen
keskuudesta rikkaiden salonkeihin. Nousun kivaimmassa vaiheessa ilma
loppuu siipien alta, kone sakkaa ja jälki on rumaa... Kohdatessaan
kirjan lopulla jälleen tämän naikkosen, lukija varsin selkeästi
ymmärtää, että tämä viheliäinen pivotska on totta
totisesti ihkaoikean
"narskun" (so. narsisti) mallikappale. Aika veijari, tämä
Thackeray, jallittaa lukijaa kuin paraskin turhuuden markkinoiden
silmänkääntäjä: Henkilö, jonka puolella lukija on koko
sielustaan, ja jolle toivoo kaikkea hyvää, onkin loppupeleissä
hylkiö, saastaa,
jonka soisi päätyvän suomut silmillä katuojaan täynnä paiseita
ja märkiviä haavoja, kulkukoirien nuoltavaksi... Kiinnostais
tietää, onko kukaan elokuvaohjaaja onnistunut tällasessa. Voisko
tää olla jotain sukua "tukholma-syndromalle", siis sille,
että panttivankitilanteessa panttivangit ovat kaappaajan puolella?
Turhuuden
Turuilla -teosta lukiessa mieleen tulee väistämättä Tolstoin Anna
Karenina. Molemmissa esitellään henkilöitä, jotka elävät
komeasti upeissa puitteissa. Asutaan avarasti, pukeudutaan kalliisti,
harrastetaan korkeasti ja koreasti kulttuuririentoja ja tanssiaisia;
kaikissa käänteissä palvelijat auttamassa. Mutta millä rahalla?
Ei välttämättä millään, korkeintaan luotolla ja velaksi -
hyväuskoisia höynäyttäen. Eletään siis tyhjän päällä,
kuplassa. Eikö tämä ole tuttua nykyisessäkin maailmanmenossa!
Siinä,
että Turhuuden Turuilla suotuisalla ulkonäöllä varustettu,
nokkealälyinen ja sosiaalisesti tarkkavainuinen nainen onnistuu
alhaisesta syntyperästään huolimatta nousemaan
lordi-markiisi-krevi-paroni-puuterirasian
ylikaitsija-prioritohtori-everstin suosioon, on paljon samaa kuin
Emile Zolan Nana-kirjan päähenkilön vaiheissa. Tosin mainitun
kirjan lukemisesta tämän arvion kirjoittajalla on jo kauan aikaa,
mutta en liene väärässä, kun kiteytän asian seuraavasti: niin
Nanassa kuin Turhuuden turuilla naisen tärkein omaisuus on ulkonäkö
ja
sujuva tyrkky.
Kun ne
on menetetty, rahoittajien (lordien, markiisien, kreivien, paronien,
kenraalien, amiraalien...) mielenkiinto lopahtaa. Tämä ilmiö ei
ole kadonnut mihinkään. Varsin tuttua juttua nykymaailmasta, joka
on täynnä toinen toistaan turhempia julkkiksia. Tottapa hän, joka
ymmärtää kaiken turhuuden ja turhantärkeilyn, julistaa oman
hiljaisen sotansa turhuutta vastaan, eikä moisille hössötyksille
korvaansa lotkauta. Mutta ei niin, etteikö 200 vuoden takaisista
turhamaisuuksista ole vallan antoisaa lukea. Pakko myöntää, paljon
tuohon ajankohtaan sekä britti-imperiumin sisäisiin seikkoihin
viittaavia sivalluksia menee nykylukijalta ohi, mutta enimmiltään
teksti on mukaansatempaavaa; satiiri nautinnollista ja palkitsevaa.
Monin paikoin sitä huomaa hörähtelevänsä ääneen.
Erityisen
kiitollinen olen kirjoittajan opasasenteesta.
Tuon
tuostakin lukijalle osoitetaan
kädestä pitäen,
miten asiat Turhuuden
Turuilla
toimivat.
Ensimmäisen
kirjan alussa muutamaa keskeistä hahmoa (...romaani vailla sankaria)
luonnehditaan nukketeatterin nukkeina ja toisen kirjan lopussa nuket
paiskataan laatikkoon: Näytelmä on lopussa, nyt nukkumaan,
sammuttakaa valot! Ei liene mahdotonta, että alun alkaen koko tarina
on lähtöisin lapsille tehdystä nukketeatteriesityksestä!
Aikamoinen velho tämä W. Makepeace, varsinainen "tätseri",
sano!
Kirjan
käänteistä innostuneena
sepustan tähän nukketeatterikohtauksen, henkilöinä Thackerayn
kirjan hahmot. Ennen
maailmassa pikkupojat (jopa isommatkin!) leikkivät tinasotilailla.
Edessä
siis kirjasta puuttuva näkymä sotatantereelle:
"Kas
tässä ovat brittijoukot, tuolla preussilaiset... ja tässä suuren
sotapäällikön, Ranskan keisariksi julistautuneen
Napoleonin joukot. Ranskalaiset lähtevät ryntäämään Waterloon
pelloilla ja kukkuloilla kohti brittijoukkoja. Tykit ampuvat, aseet
laukeavat, pistimet sojottavat vielä kirkkaiksi hiottuina, verta
jaoten... Katsotaanpa tarkemmin tänne: Kas siellä on meidän mainio
luutnanttimme, George Osborne, jonka nuori vaimo, Amelie, on
raskaana. Hän on seurannut sotajoukkojen mukana tänne belgiaan,
läheiseen Brysselin kaupunkiin, kuten monien
muidenkin
upseerien perheet,
vaimot ja palkolliset. George on Amelien kanssa avioiduttuaan
katkaissut välit isänsä kanssa ja on jäämässä puille
paljaille. Georgen isä, vanha Osborne on aiheuttanut aiemmin
verrattomasti varakkaamman Amelien isän täydellisen vararikon.
Vanhan
Osbornen mielestä avioliitto
rutiköyhän perheen tyttären kanssa on Suuri Virhe! George kapinoi.
Hän on
päättänyt kunnostautua taistelutantereella ja näinmuodoin voittaa
isänsä luottamuksen ja suuret perintöosuudet. Kas tässä George
ryntää kohti ranskalaisjoukkoja uljaasti ja pelottomana. Nyt saapuu
luoti. Kas tuolla tuo ranskalainen ampuu. Suoraan sydämeen! Ja nyt,
arvoisa nukketeatterin väki, kertomuksen kannalta on tärkeää
huomata se, että kapteeni Dobbin, vai oliko hän jo majuri - ei kai
vielä sentään?, on Georgen kaatuessa tässä. Dobbin on
suunnattoman ihastunut Amelieen, George Osbornen vaimoon. Mitä tämä
urhoollinen pitkänhuiskea upseeri mahtaakaan ajtella pitkäaikaisen
ystävänsä, Georgen, kaatuessa... Olisiko hänellä mitään saumaa
Amelien suhteen? Kas
tällä tavalla Dobbin pieksää miekallaan hengiltä Georgen
ampuneen ranskalaisen!
Jokatapauksessa George Osborne on poissa pelistä. Hänen kaikki
huolensa Turhuuden Turuilla ovat kertakaikkisesti pois pyyhityt!
Hänen ei enää tarvitse murehtia isänsä luottamuksen
menettämistä. Sotatoimien päätyttyä Georgen ruumis haudataan...
tänne näin. Hän vie
mukanaan hautaan kaikki salaisuutensa. Paitsi sitä yhtä, joka on
oleva keskeinen tämän kertomuksen kannalta. Hän on
nimittäin vaimoltaan, Amelielta, salaa hakkaillut Beckyä, Rebeccaa!
Huikea juttu, kirjoitetaanko Repekka todellakin pehmellä peellä ja
kahdella seellä! Becky on miehenpuolten jallittamisessa varsin
taitava, jopa niin taitava, että oli saanut pauloihinsa tuoreen
ukkomiehen, parhaan ystävättärensä, Amelien, puolison. Ennen
taistelua George oli kirjoittanut Beckylle kirjeen, jossa ehdottaa
yhteistä pakenemista jonnekin, kunhan taistelu päättyy... vai onko
niin, että Becky mestarillisena kynänkäyttäjänä ja imitoijana
on itse sepustanut Georgen käsialalla tuon kirjelappusen, joka tulee
olemaan tämän näytöksen loppupeleissä erityisen huomion
kohteena? Mutta missä on kapteeni Rawdon Crawley, ihanan Rebeccan
puoliso, nyt kun Waterloossa tykit jyskää ja kuolema korjaa
satoaan? Hän on tuolla sivummalla. Korkean sotaherran esikunnassa.
Hänelle ei sotatoimissa käy mitenkään, vaikka hänenkin olisi
aihellista kunnostautua taistelutantereella. Hän oli ennen Beckyn
seitteihin sotkeutumista suunnattoman varakkaan vanhapiikatätinsä
suosikki. Perimysjärjestyksessä ohittamattomana ykkösenä, jota
muut sukulaiset kadehtivat.
Mutta avioliitto tuon alhaissyntyisen lutkan kanssa on
laittava
perinnönjaon uusiksi. Rahattomina ja ilman vakituisia tuloja hän
jatkaa vastaisuudessa ylellisennäköistä
elämäänsä Beckyn kanssa velkaantuen
yhdelle jos toisellekin...
kunnes... Mutta, arvoisa yleisö, jotta emme joudu syytteeseen
juonipaljastuksista, päätämme näytöksen tähän, hyvää yötä!"
