keskiviikko 21. elokuuta 2019

Suuri lammasseikkailu

Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu ilmestyi 1982, mutta muistelen sen kokeneen ylösnousemuksen kymmenen vuotta sitten. Ainakin moni omassa tuttavapiirissäni luki sitä silloin ja 09-aikaisessa blogiskenessäkin törmäsin kirjaan toistuvasti.
Ajattelin, että kirja kertoisi konkreettisesti lampaista. Lammastaloudesta vähemmän epäonnistuneen mystisesti ja allegorisesti. Japanin lammashistoriaa sivuttiin valitettavan vähän, pääpaino oli outoudessa. Kirja oli kertakaikkisen omituinen - ja tylsä.

Juoni oli lyhykäisyydessään seuraava: nimetön tyyppi on eronnut nuorena solmitusta avioliitosta. Hän löytää uuden tyttöystävän, jonka korviin kokee fetissiä. Hän saa päähänpinttymän lampaasta, jolla kuvio selässä ja lähtee etsimään sitä toiselle puolelle Japania. Kirjan lopussa lähinnä syödään.

Murakami on koittanut tehdä sekavan kerronnan ja nimettöminä pysyvän päähenkilön avulla kirjasta unenomaista haahuilua, joka ruokkii meitä eskapismiin taipuvaisia sieluja. Mutta kaikesta paistaa teennäisyys. Kerronnan ratkaisut ovat liian luonnottomia, yliampuvia. Kuten se, että lammas menee ihmiseen. Sitä olisi pitänyt pohjustaa paljon enemmän, ettei se olisi tuntunut niin omituiselta käänteeltä. Lammasseikkailu kun ei kuitenkaan ollut scifiä, vaan eksistentialismin kriisissä olleen kolmekymppisen miehen tarina uuden suunnan etsimisestä.

tiistai 13. elokuuta 2019

Juoksuhaudantie/ Vänrikki Stoolin tarinat

Kun elämässä tapahtuu mullistuksia, kirjojen lukeminen jää. Yritän nyt parantaa tapojani ja olkoon loppuvuosi täynnä uusia kirjatuttavuuksia.

Tässä kesän aikana olen lukenut säälittävät kaksi kirjaa loppuun (yksi tietokirja jäi kesken, valitettavasti. En ole keskenjättäjä, joten täytyy jossain vaiheessa palata tuon kirjan äärelle. Mutta nyt tarvitsen jotain helppolukuisempia tapauksia eli viihdettä).

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie kertoo keski-ikäisestä miehestä, joka lyötyään vaimoaan jää vaimonsa jättämäksi ja alkaa suunnitella talon ostoa saadakseen perheensä takaisin. Varmaan tästä on kirjoitettu, miten hienosti Hotakainen kuvaa keski-iän kriisiä ja suomalaisen miehen sielunmaisemaa. Minusta tässä kaikki oli rumaa ja masentavaa. Päähenkilö Matin pakkomielle meni liian pitkälle eikä ollut mielestäni hauskaa. Realistinen sekoaminen olisi ollut kiinnostavampaa.

Vänrikki Stoolin tarinat kuuluu osioon "en ole lukenut, mutta on pitänyt".
Se on romantisoitu kuvaus sodankäynnistä. Vänrikki Stool muistelee Suomen sodan tapahtumia. Runebergin tarinassa miehet ovat "miehekkäitä" ja nainen hoivaaja (Lotta Svärd). Patriarkaatti voi hyvin, enkä voinut olla lukematta tätä pasifisti-feministin näkökulmasta. Niin kuin sotimisessa olisi mitään hienoa ja "urhoollista". Allekirjoitan silti kirjan sanoman Suomesta rakkaana isänmaana. Maamme-runo on kaunis oodi Suomelle.