sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Eläinten vallankumous

George Orwellin Eläinten vallankumous oli ahdistava kirja.
Kartano-nimisellä maatilalla eläimet voivat huonosti. Niiden isäntä Jones on ilkeä alkoholisti, joka piiskaa eläimiään ja jättää ne aika ajoin hoitamatta. V. I. Lenin .. siis anteeksi sika nimeltä Majuri tuntee kuoleman lähestyvän ja pitää eläimille puheen, jossa kertoo, että eläinten on mahdollista päästä pois ihmisten orjuuttavan ikeen alta. Majuri kuolee ja juhannusaattona, kun eläimet on taas jätetty hoitamatta, eläimet hyökkäävät Kartanon ihmisten kimppuun. Jones vaimoineen ja tilan työntekijät ajetaan pois ja Kartano muutetaan Eläintilaksi, jota viljelevät ja hallinnoivat eläimet. Kanssakäyminen ihmisten kesken kielletään.

Eläintilan hallinnoimisesta vastaavat siat. Lev Trotski.. siis Lumipallo on sioista älykkäin, joka ymmärtää hyvän tilanpidon päälle. Vallanhaluinen Stalin.. siis Napoleon kuitenkin karkottaa Lumipallon. Eriarvoisuus alkaa lisääntyä, siat elelevät koirien kanssa herroina tilan päärakennuksessa, kun muut eläimet näkevät nälkää. Johtoporrasta vastaan ei nousta, koska sikojen johtamia koiria pelätään. Toisaalta aivopesu pitää kurissa mahdolliset kapina-ajatukset.

Vuodet kuluvat ja Eläintila on muuttunut yhä enemmän oman ihanteensa vastakohdaksi. Lopulta sen nimi muutetaan takaisin Kartanoksi. Sikojen ja koirien yläluokka on kasvanut kasvamistaan ja muut eläimet ovat tehneet heidän elämänsä mahdolliseksi. Kirja päättyy siihen, kun siat sopivat yhteistyökuvioista ihmisten kanssa. Oli tietysti turha odottaa, että lopussa Rautaesirippu olisi revitty alas. Kun katsoo nyky-Venäjän touhuja, niin eihän niitä onnellisia loppuja ole olemassa.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Viimeinen toivomus

On hyvin vaikea löytää hyvää fantasiakirjaa. Kyllähän niitä muiden mielestä hyviä fantasiakirjoja aina silloin tällöin pulpahtelee markkinoille, vaan minun nirsoa makuani ne eivät yleensä kutkuttele. Omassa päässäni olen jakanut fantasiakirjat kolmeen kategoriaan: 1. Erinomaiset (mm. Maameren tarinat), 2. Viihdyttävät (mm. Harry Potterit), 3. Umpisurkeat (mm. Nälkäpelit).

Katsottuani Game of Thronesin kuudennen kauden päätösjakson tein vakaan sopimuksen itseni kanssa, että nyt etsin kivien ja kantojen alta erinomaisen tai viihdyttävän fantasiakirjan, koska elämääni jäi GoT:in jälkeen jälleen fantasian kokoinen aukko. Niin, Tulen ja jään lauluahan en ole vielä lukenut, koska minua rasittaa se, että sarja on yhä keskeneräinen. Tiedän, että kirjasarja ei ehkä koskaan näe loppuaan, joten aivan hyvin voisin alkaa lukea sitä.. mutta odottelen ainakin Winds of Winterin ilmestymistä.

Googlettelin "hyviä fantasiakirjoja" ja tuloksena lainasin Patrick Rothfussin kehutun Tuulen nimen. Luin sitä 223 sivua ja sitten jätin sen kesken. En jätä kirjoja kesken, elleivät ne ole ihan hirveitä. Tuulen nimi oli kliseinen, itsensä liian vakavasti ottava, itsestään liikaa kuvitteleva kakkapökäle. Huonompi kuin Nälkäpeli-sarja, jonka sentään sain loppuun, koska sen kantava idea jaksoi etäisesti kiinnostaa. Tuulen nimessä ei ollut mitään, yhtään mitään.

Koska olin tehnyt vakaan sopimuksen, en antanut yhden takaiskun lannistaa. Vaan lainasin seuraavaksi Andrzej Sapkowskin Viimeisen toivomuksen.
 Viimeinen toivomus oli onneksi eri maata kuin Tuulen nimi. Kirjan ei tarvinnut kauaa edes vakuutella minua, jo parin sivun jälkeen olin ihan myyty. Mitä tämä kieli on? Miten rikasta ja sanoilla leikittelevää! Googlettelujen myötä sain selville, että suomentaja Tapani Kärkkäinen oli saanut ansionsa mukaan eli kiitosta ja kunniaa työstään.

Viimeinen toivomus on kokoelma yksittäisiä tarinoita noituri Geraltin seikkailuista. 8-osaisen kirjasarjan nimikin on ytimekkäästi Noituri. Ilmeisesti kronologisessa järjestyksessä edetessä vielä seuraava kirjakin koostuu novelleista, mutta loput kuusi ovat sitten romaaneja.

Viimeisen toivomuksen novellit ovat kuin vinksahtaneita Grimmin satuja. Hykerryttävällä huumorilla varustettuna. Huumori upposi minuun kuin veitsi sulaan voihin. Ja Valvatti oli ihan täydellisen humoristinen sivuhahmo. Sapkowskin Sancho Panza. Tässä yksi katkelma, joka nauratti:
Sapkowskin fantasiamaailmasta (johon muuten uskoin. Lukijan usko = fantasiakirjailijan vaikein ja tärkein tehtävä ja Sapkowski siinä onnistui. Esim. Romantiikkahömppä Gabaldonin maailmaan en usko vähääkään, mutta Clairen ja Jamien tarinan takia jatkan sen lukemista. Fantasiakirjaa taas on mahdotonta lukea, jos pitää kaikkia taikoja ja öttimönkiäisiä naurettavina) sai Viimeisen toivomuksen perusteella pienen käsityksen. Novellit ovat siitä harmittavia, ettei niissä ehdi tarpeeksi syventyä itse hahmoihin, vaikka päähenkilö Geraltin sisäistä maailmaa avattiin sekä kehyskertomuksessa että novelleissa. Haluaisin silti kokea Geraltin kanssa romaanin mittaisen matkan. Sitä ennen pitää lukea se toinen kokoelma, Kohtalon miekka.

Täytyy vielä sanoa, että se vähä, mitä ehdin Tuulen nimeä lukea, siinä tuntui aiemmin julkaistun englanninkielisen fantasiakirjallisuuden painolasti. Sapkowskin tarinoissa taas - vaikka samoja haltioita ja muita tutuksi käyneitä yliluonnollisia hahmoja hänenkin kirjassaan vilisi - haiskahti virkistävän omaperäinen ote. Voisin vaikka kutsua sitä "mitä tapahtui Grimmin tarinoiden kulisseissa" -tyyliksi.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Kuikka

Jätin yhden kirjan kesken, koska se oli niin äärimmäisen huono. Kerron tästä harvinaisesta tapahtumasta ehkä myöhemmin lisää.

Keskeytyksen jälkeen halusin lukea varman nakin - siis sellaisen kirjan, joka pyyhkisi pettymyksen mielestäni ja jonka takuuvarmasti saisin saateltua helposti sekä nopeasti loppuun. Joten tartuin Veikko Huovisen Kuikka-novellikokoelmaan.
 Kuikassa on kaksi osaa: I Pieni Lapin sarja sekä II Vapaita suhteita. Vaikka Kuikka oli kokonaisuudessaan timanttinen, kuten Huovisen kirjat nyt tuppaavat olemaan, Lapin novelleissa huumori ja ymmärrys ihmisiä kohtaan kukki kuitenkin ytimekkäämmin. Kokoelman saattoi alkuun novelli, jonka mukaan koko kirjakin on nimetty. Siinä Huovinen kuvasi Lapin erämaajärveä ja sen eläimistöä sekä paratiisiin luikerrellutta käärmettä. Tämä yksi kappale tiivistää Huovisen mestarillisen tyylin:
 Lämmin huumori ja koskettavat kuvaukset elosta. Oli päähenkilönä sitten lintu, ihminen tai puu. Toisinaan lämmin huumori vaihtuu tietysti teräväksi, satiiriseksi huumoriksi, mutta yhtä kaikki: jo tämä lyhyt pätkä todistaa Veikko Huovisen olevan kaikista planeettamme päällä eläneistä ja elävistä kirjailijoista - no, paras. Mielestäni Veikko Huovisen kohdalla ei voi käyttää ylisanoja eikä häntä tarpeeksi usein mainita "xx maailman parasta kirjaa" -listauksissa, joten siksi pyrin itse julistamaan ilosanomaa suurmies Huovisesta täällä Nuharuvessa aina, kun siltä tuntuu.

Kuikan toisella puoliskollakin on annettavaa lukijalle. Siinä otetaan enemmän kantaa vallitseviin ongelmakohtiin maailmassa ja Suomessa. Kuikka ilmestyi 1963 ja novelleissa näkyy ydinsodan uhka, mutta myös keveämmät aiheet, kuten Miss Maailma -missikisat. Huumoria unohtamatta!
Kuikka on myös mielenkiintoinen tutkielma historiallisesta näkökulmasta. Miltä näytti 1960-luku Huovisen silmin? Humoristisen pinnan alta on aistittavissa pelkoa siitä, mitä NL:n ja USA:n kireät välit voivat vielä saada aikaan.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Canterburyn tarinoita

Yle Radio Ykkösellä on menossa keskiaika-teema tässä kuussa. Sattumalta omassa kirjapinossa oli vuorossa Canterburyn tarinoita, jotka Geoffrey Chaucer kirjoitti 1300-luvulla. Joten sekä näkö- että kuuloaistini ovat nyt altistettuna keskiajalle. Makuaistin aion pitää tästä hommasta kuitenkin poissa.
Canterburyn tarinat alkavat kehyskertomuksella, kun majataloon saapuu suuri seurue, jonka jäsenet kuvataan ihan hauskoin sanankääntein. Kaikki heistä ovat matkalla Canterburyyn "sen marttyyriin pyhään ja autuaaseen turvaamaan ja saamaan tältä avun vaivoissaan". Vielä oli 200 vuotta Henrik VIII avioerojupakoihin ja niiden seurauksiin, joten Englanti oli yhä katolinen. Katolinen kristillisyys näkyy vahvasti jokaisessa kirjan tarinassa.

Jokainen pyhiinvaellukselle osallistuva kertoo siis tarinan. Tässä vuonna 2011 ilmestyneessä suomennoksessa, joka pohjautuu Arthur Burrellin toimittamaan alkutekstiin, ei tosin ole kaikkia tarinoita mukana. Yleensä jätän lukematta esipuheet, mutta kesken lukemisen toimin periaatteitani vastaan alkaessani kummastelemaan, miksi tarinoita tuntui puuttuvan.
 Tarinat kertovat pääosin naisen ja miehen suhteesta, painottuen lihanhimoihin. Näiden lisäksi suolentoiminnot näyttävät huvittaneen silloin, kuten taitavat huvittaa yhä nykyäänkin. Voudin tarinassa sen sijaan ei huvita, kuinka myllärin vaimo sekä tytär maataan, kun he ovat täysin unessa ja herätessään ovat makaajiensa hurmiossa. Näin myllärille kostetaan pahat teot, kun jopa "tytön, muijan kanssa muhinoivat ja tyystin luotasivat kumpaisenkin: se kiero mylläri siis koki senkin". Raiskaukselta lähinnä kuulostaa, ei naurata, vaikka paha sai palkkansa. Toisaalta Bathin rouvan tarinassa neitsyen raiskaamisesta vaaditaan raiskaajan päätä vadille.

Tarinoissa on opetus ja usein niihin liittyy kristillinen ulottuvuus: jos teet syntiä, sinulle käy huonosti.

Vaikka Canterburyn tarinat ovat tarinoita tarinan sisällä, kertojat eivät ole irrallaan kehyskertomuksestaan. Hahmot ottivat vaikutteita toisiltaan. Kerjäläismunkin ja haastemiehen eripura tuli esiin heidän kertomuksissaan ja heidän prologinsa olivat virkistävää vaihtelua torailuineen. Olin itse asiassa vähän yllättynyt hahmojen vuorovaikutuksesta, koska usein kehyskertomus tuntuu olevan vain pakollinen paha - väkisin väännetty yhdysside erilaisten novellien välille.

Canterburyn tarinoiden suomennos oli todella lukijaystävällinen. Helppoa runomittaa. Laitan esimerkiksi siitä tähän loppuun kirjan viimeisen opetuksen:

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Kunnes sinut löydän

Nuorten miesten ja vanhempien naisten välisiä seksisuhteita, etäisiä vanhempia, painia. Kuka voisi olla kirjailija - kuka muukaan kuin John Irving.

Kirjan nimessä kerrotaan mihin teos päättyy, vähän samaa ntyyliin kuin Agatha Christien kuuluisassa jännärissä. Ja voi että se loppu onkin pettymys. Irving kertoo upealla kielellään omantyylistään vinksahtanutta maailmaa ja samalla onnistuu sanomaan painavasti ihmisen suhteesta omaan lapsuuteensa, etenkin lapsuusmuistoihinsa.

Voi olla että minun pitäisi palata kirjan ääreen uudestaan, mutta juuri nyt tuntuu että kirjan lopun Irving vetää slapstickiksi, koska ei ole keksinyt, miten purkaa rakentamansa jännite ja kokonaisuus. Voihan olla että missasin vain pointin, mutta niinhän noiden irvingin kirjojen kanssa aina välillä käy.

Kirjanhan luin alkukielellä, en tiedä oliko otsikkoon kirjoittama nimi sama kuin ammattilaisen suomentama.