sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Myrskyluodon Maija

Anni Blomqvistin viisiosainen sarja Myrskyluodon Maija oli koskettava lukukokemus
Anni Blomqvist kertoo kirjasarjassa isotätinsä tarinan, joka on kiinnostava sekä menneen ajan kuvauksena että yhden naisen elämäntarinana.

Ensimmäisessä kirjassa eletään 1840-lukua. Talontytär Maija naitetaan kalastaja Jannelle ja heistä tulee torppareita kaukana merellä sijaitsevalle Myrskyluodon saarelle, jonne on osan vuodesta täysin mahdotonta päästä - tai sieltä on mahdotonta päästä pois. Blomqvist kertoo, miten luonnon armoilla elävien on vain luotettava, että asiat selviävät. Kaiken pahan tai hyvän takana on Jumala ja vahva usko tekee sen, että kaikista raskaimmistakin menetyksistä selviää, koska on ajateltava, että niin on ollut tarkoitus. Maijan usko on fatalistista. Kristinuskoon sekoittuu myös taikauskoa, jota kouluja käymätön ja heikkolukutaitoinen Maija ei osaa kyseenalaistaa. Elämä on rankkaa, mutta myös hyvää. Kun Maijan pitää vanhana lähteä rakkaalta Myrskyluodoltaan, on surullista, miten kukaan lapsista tai lapsenlapsista ei voi ymmärtää hänen menetyksensä suuruutta. Heille Myrskyluoto on ollut vain ikävä, raskasta työtä täynnä oleva paikka, joka sijaitsee eristyksessä muusta maailmasta. Maijalle se on ollut koko elämä. Siellä hän on saanut elää elämänsä rakkauden kanssa ja kasvattaa lapsensa, tehnyt uransa (kuten nykyään sanottaisiin) kalastajan vaimona ja pienviljelijänä. Myrskyluodon autioituminen on hänen elämäntehtävänsä hukkaan heittämistä.

Koko valtakuntaa koettelevista tapahtumista Myrskyluodollakin koetaan Krimin sota ja nälkävuodet, joista jälkimmäisistä selvitään mannerta paremmin meren antimien takia.

Myrskyluodon Maija liikutti, sivisti (avasi saaristolaisten elämää tällaiselle maakravulle) ja jätti jälkensä.

lauantai 21. syyskuuta 2019

Itsetutkisteluja

Marcus Aureliuksen Itsetutkiskeluja sisältää pääosin ajattomia elämänviisauksia.
 Kohtuulliset elämäntavat ja mielentyyneys. Ne toistuvat hänen tekstissään. Kohtuullisuus näin 2020-luvun lähestyessä on tuntunut kadonneen yltäkylläisyydessä elävältä nykyihmiseltä. Ihmiset eivät syö kohtuullisesti tai kuluta kohtuullisesti. Edellämainitusta on seurannut alati kasvava kansallinen ylipaino-ongelma kansanterveydellisine seurauksineen ja edellisen ja jälkimmäisen yhdistelmästä ilmaston lämpeneminen.

Marcus Aureliusta kannattaisi kuunnella myös siinä, miten pitää kohdella lähimmäisiä. Ollaan lähellä Uuden testamentin rakkauden kaksoiskäskyä.


Lukiessa mietiskelin, kunpa jaksaisin toteuttaa enemmän Marcus Aureliuksen neuvoja. Harmikseni tyynimielisyyden sijaan temperamenttini on kaikkea muuta. Mutta aina voi edes yrittää parantaa tapojaan.

tiistai 17. syyskuuta 2019

Hunan

Viime vuoden Finlandia-ehdokkaissa oli monta sellaista kirjaa, jotka kiinnostivat. Hunan oli yksi näistä mieleni päälle jääneistä. Talven kuluessa kuitenkin unohdin sen ja nyt kesän käännyttyä syksyksi muistin taas viime kirjastovierailulla sen olemassaolon. Hyvä niin. Se oli lukemisen arvoinen.
Se pohjautuu J. Pekka Mäkelän Helvi-kummitädin päiväkirjamerkintöihin, joita hän teki toimiessaan lähetystyöntekijänä Hunanin maakunnassa Kiinassa toisen maailmansodan aikoihin.

Helvi ei ole kirjan päähenkilö, vaikka kaikki muut hahmot linkittyvät häneen tavalla tai toisella. Kaikki kirjan henkilöt saavat lähes yhtä paljon sivutilaa. Muita hahmoja ovat sveitsiläinen pariskunta, toiset suomalaiset lähetystyöntekijät sekä kiinalaisia, jotka ovat joko oppilaina tai töissä lähetysasemalla tai tekevät muutoin yhteistyötä suomalaisten kanssa.

Kirjan kertoo raskaista tapahtumista. Yksi kammottavimmista on kuvaus Nankingin verilöylystä. Helvin kokemukset ovat uskomattomia. Miten hän selvisi japanilaisten hyökkäyksestä ja toisaalta kiinalaisten sotilaiden epäluuloisuudesta ulkomaalaisia kohtaan sodan sytyttyä. Mutta valitettavasti Helvi jää yhtä pinnalliseksi hahmoksi kuin hänen hajuttomat päiväkirjamerkintänsä, joissa ei esiinny mitään ristiriitaa. Ei esimerkiksi minkäänlaista uskonkriisiä, vaikka maailma ympärillä palaa. Kirjan epilogissa selviää, että Helvi aavisti muiden lukevan hänen päiväkirjaansa, joten se oli syynä varsin kliiniseen kerrontaan.

Mietin, että jos Mäkelä ei olisi ottanut mukaan Helvin autenttisia päiväkirjamerkintöjä, hän olisi saanut enemmän taiteilijan vapauksia tarinan kerrontaan. Nyt hän tuntuu kuitenkin liikaa kunnioittavan kummitätinsä muistoa. Niin, että Helvi vaikuttaa jopa yli-inhimillisen hyveelliseltä. Tuntuu, että Helvi herää todella eloon vasta epilogissa, joka oli - kaikista varsinaisen tarinan sotakuvauksista huolimatta - kirjan koskettavinta antia.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Hiljaiset sillat

Clint Eastwoodin Hiljaiset sillat on koskettava ja herkkä elokuva aikuisesta rakkaudesta. Se onnistuu uskottavasti väittämään, että ihminen voi rakastua ensisilmäyksellä. Että muutamana päivänä koettu hekuma säilyy voimallisena tunteena sen kokijoiden mielissä läpi heidän elämänsä.

Kirjana Hiljaiset sillat olikin sitten kaikkea muuta: kliseinen (maailmaa nähnyt matkamies ryysyissään tulee ja lemmiskelee elämäänsä kyllästynyttä, perähikiällä muumioituvaa kotirouvaa), korni (kömpelöt kuvaukset ihmisvartaloista, yliampuvat kielikuvat ja en edes sano mitään itse aktin kuvauksesta) ja nolo monella tavalla (äiskä kirjoittaa lapsilleen kirjeen, jossa kuvailee yksityiskohtaisesti paneskeluaan).

Robert James Waller teki tällä kammotuksella hyvät rahat. Höttö myy, mutta tulen ikuisesti ihmettelemään, miksi.

lauantai 7. syyskuuta 2019

Taivaanpallo

Olli Jalosen Taivaanpallo sijoittuu 1600-luvun loppuun Saint Helenan saarelle ja Lontooseen. Siinä seurataan Angus-pojan kasvamista pikkupojasta teini-iän kynnykselle. Tarinan ytimessä on Edmond Halleyn ura ja elämä. Angus pääsee Halleyn avustajaksi ja sitä kautta yhtenä teemana on tähtitieteen historia.

Taivaanpallossa ei ollut mitään erityistä. Anguksen tarina on monta kertaa jo kirjoitettu. Tarkoitan tällaista pikkupoikaa, joka joutuu kasvaessaan kokemaan koettelemuksia. Äidillä on suhteita ja poika kärsii niistä, hän joutuu selviämään nälässä ja toisten armoilla. Oliver Twist kohtaa Ollin oppivuodet.

Sen lisäksi, että juoni oli kaavamainen, kerronnan ongelmana oli Anguksen välimerkkejä säästävä ajatuksenjuoksu. Koin sen ärsyttävänä. Ja aikaa käytettiin liiaksi Saint Helenalla, koska kaikki alkoi muuttua kiinnostavaksi vasta Lontoossa. En oikein saanut otetta Saint Helenan mellakoista, ehkä se oli tuo rasittava kerronta, joka etäännytti. Halleyn harjoittama tähtitiede oli paremmin esitetty. Ihmettelin, miten kaikki loppui vasta, kun se alkoi. Mutta Google tiesi kertoa, että kirjalle tulee vielä jatkoa.

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Suuri lammasseikkailu

Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu ilmestyi 1982, mutta muistelen sen kokeneen ylösnousemuksen kymmenen vuotta sitten. Ainakin moni omassa tuttavapiirissäni luki sitä silloin ja 09-aikaisessa blogiskenessäkin törmäsin kirjaan toistuvasti.
Ajattelin, että kirja kertoisi konkreettisesti lampaista. Lammastaloudesta vähemmän epäonnistuneen mystisesti ja allegorisesti. Japanin lammashistoriaa sivuttiin valitettavan vähän, pääpaino oli outoudessa. Kirja oli kertakaikkisen omituinen - ja tylsä.

Juoni oli lyhykäisyydessään seuraava: nimetön tyyppi on eronnut nuorena solmitusta avioliitosta. Hän löytää uuden tyttöystävän, jonka korviin kokee fetissiä. Hän saa päähänpinttymän lampaasta, jolla kuvio selässä ja lähtee etsimään sitä toiselle puolelle Japania. Kirjan lopussa lähinnä syödään.

Murakami on koittanut tehdä sekavan kerronnan ja nimettöminä pysyvän päähenkilön avulla kirjasta unenomaista haahuilua, joka ruokkii meitä eskapismiin taipuvaisia sieluja. Mutta kaikesta paistaa teennäisyys. Kerronnan ratkaisut ovat liian luonnottomia, yliampuvia. Kuten se, että lammas menee ihmiseen. Sitä olisi pitänyt pohjustaa paljon enemmän, ettei se olisi tuntunut niin omituiselta käänteeltä. Lammasseikkailu kun ei kuitenkaan ollut scifiä, vaan eksistentialismin kriisissä olleen kolmekymppisen miehen tarina uuden suunnan etsimisestä.

tiistai 13. elokuuta 2019

Juoksuhaudantie/ Vänrikki Stoolin tarinat

Kun elämässä tapahtuu mullistuksia, kirjojen lukeminen jää. Yritän nyt parantaa tapojani ja olkoon loppuvuosi täynnä uusia kirjatuttavuuksia.

Tässä kesän aikana olen lukenut säälittävät kaksi kirjaa loppuun (yksi tietokirja jäi kesken, valitettavasti. En ole keskenjättäjä, joten täytyy jossain vaiheessa palata tuon kirjan äärelle. Mutta nyt tarvitsen jotain helppolukuisempia tapauksia eli viihdettä).

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie kertoo keski-ikäisestä miehestä, joka lyötyään vaimoaan jää vaimonsa jättämäksi ja alkaa suunnitella talon ostoa saadakseen perheensä takaisin. Varmaan tästä on kirjoitettu, miten hienosti Hotakainen kuvaa keski-iän kriisiä ja suomalaisen miehen sielunmaisemaa. Minusta tässä kaikki oli rumaa ja masentavaa. Päähenkilö Matin pakkomielle meni liian pitkälle eikä ollut mielestäni hauskaa. Realistinen sekoaminen olisi ollut kiinnostavampaa.

Vänrikki Stoolin tarinat kuuluu osioon "en ole lukenut, mutta on pitänyt".
Se on romantisoitu kuvaus sodankäynnistä. Vänrikki Stool muistelee Suomen sodan tapahtumia. Runebergin tarinassa miehet ovat "miehekkäitä" ja nainen hoivaaja (Lotta Svärd). Patriarkaatti voi hyvin, enkä voinut olla lukematta tätä pasifisti-feministin näkökulmasta. Niin kuin sotimisessa olisi mitään hienoa ja "urhoollista". Allekirjoitan silti kirjan sanoman Suomesta rakkaana isänmaana. Maamme-runo on kaunis oodi Suomelle.

maanantai 6. toukokuuta 2019

Suureen maailmaan

Ulla-Lena Lundbergin Suureen maailmaan ilmestyi 1991. En ole vielä lukenut Leoa, joka julkaistiin paria vuotta aiemmin. Tässä kirjassa sivutaan Leon tapahtumia, vaikka itsenäisiä teoksia ovatkin. Joten, jos ei halua juonipaljastuksia, Lundbergiä pitää ilmeisesti lukea julkaisuvuosijärjestyksessä.
Suureen maailmaan alkaa 1800-l900-luvun taitteessa, kun parikymppinen ahvenanmaalainen Leonard on kokeilemassa onneaan Yhdysvalloissa. Kultaryntäys on ollut ja mennyt, mutta Leonard yrittää vielä mainarielämää. Alku antaa olettaa, että kyseessä olisi siirtolaisromaani. Mutta Leonard palaakin kotiin.

Tässä vaiheessa minä-kertojaksi tulee Leonardin pappisveli Isidor. Hän ja Leonard vuorottelevat kertojina kirjan puolivälin yli, mihin asti kirja onkin kertomus viidestä veljeksestä. Mutta sitten Lundberg antaa jostain syystä yhden veljen vävypojalle puheenvuoron. Kyse onkin purjelaivoista ja tarkemmin merenkäynnin murroksesta, kun purjelaivat ovat siirtymässä historiaan.

Viimeisen luvun kertojana on veljesten täti, vaikka olisin kaivannut Leonardia yhteenvetäjäksi. Mielestäni koko kirja olisi pitänyt olla kerrottu vain Isidorin ja Leonardin näkökulmista. Nyt tarina jäi hajanaiseksi ja etäiseksi.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Tampereen naiskaarti

Tuomas Hopun Tampereen naiskaarti -tietokirja kertoo punaisten puolella taistelleiden naisten tarinan Mansessa.
Kun pari arviota sitten kerroin, ettei sotakirjallisuus kiinnosta, en tarkoittanut Suomen sisällissotaa. Se kiinnostaa, koska kysymykseen "miksi?" on niin paljon erilaisia vaihtoehtoja. Miksi ihmiset lähtivät sotimaan, miksi ihmiset olivat niin julmia naapureitaan kohtaan, miksi väkivaltaisuudet eivät loppuneet taistelujen päätyttyä. Vastaukset kertovat paljon senaikaisesta, hyvin kahtiajakautuneesta, yhteiskunnasta. Niin kahtiajakautunut ei Suomi ole ollut, ennen kuin nyt. Toivottavasti mitään vuoden 1918 kaltaista ei jouduta enää ikinä kokemaan.

Tuomas Hoppu kumoaa kirjallaan naissotilaisiin liittyneitä harhaluuloja, joita liikkui niin valkoisten kuin punaisten puolella. Valkoiset levittivät huhuja, joiden mukaan naiset olisivat olleet erityisen raakoja ja verenhimoisia. Punaisten puolella heitä taas pidettiin rohkeina ja periksiantamattomina.

Kuitenkin Hopun tutkimusta lukiessa selviää, että Tampereella naiskaartin panos taisteluissa oli vähäinen. Aseiden käytössä oli ongelmia ja taistelutilanteessa naisten heikko koulutus kohtaamaan vallitseva tilanne näkyi sähläyksenä. Suuri osa naisista karkasi muihin töihin punakaartissa tai kotiinsa, kun taistelut vyöryivät päälle.

Tampereen naiskaartit selvisivät vähillä rangaistuksilla verrattuna Etelä-Suomen aseellisiin naiskaarteihin. Tämä johtui siitä, että valkoisten johto sai pidettyä alaisensa kurissa eivätkä kostotoimet yltyneet niin tuhoisiksi huhtikuussa kuin toukokuussa. Punaisia miehiä kyllä teloitettiin, mutta naisiin suhtauduttiin armollisemmin. Etelä-Suomen leireilläkin - jonne punavangit siirrettiin pohjoisemmasta - Tampereen naiset selvisivät, koska heidät oli jo Tampereen vankilassa todettu ahkeriksi työntekijöiksi. He pääsivät jatkamaan siivousta ja keittiötyötä etelässäkin.

Ja koska minua kiinnostaa eniten "miksi?", niin tässäkin tutkimuksessa selvisi, että syyt eivät olleet kaikista ilmiselvimmät. Naiset eivät lähteneet rintamalle, koska olivat olleet aktiivisesti mukana työväenliikkeessä ja marinoituneet siellä. He eivät lähteneet sotimaan, koska olivat joutuneet kokemaan pulaa ja nälkää. Ei. He olivat kaikki työläisiä, eivät siis yhteiskunnan köyhimpiä. Suurella osalla heistä oli joku lähisukulaismies, joka soti punaisten puolella. Joten esikuva innoitti tarttumaan aseeseen. Lisäksi motiivina oli aate ja vähän myös raha.

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Marco Hietala - ruostumaton

Olisihan se pitänyt tietää, että jos kirjan nimi on niinkin korni kuin Ruostumaton, sisältö ei edusta mitään kaunokirjallisuutta. Timo Kangasluoman Marco Hietalan sanelusta kirjoittamaa fanilärpäkettä oli tuskaista lukea sen aiheuttaman suuren myötähäpeän vuoksi.
 Otaksun, että kirjoittaja on valinnut minä-kerronnan sen takia, että kirja olisi kohteensa näköinen. Näin se vaikuttaisi siltä, kuin Marso totta tosiaan itse kertoisi tarinaa lukijalle ilman välikättä. Jos Hietala puhuu tosiaan näin kuin Kangasluoma kirjoittaa, hän taitaa olla melko.. hmm.. raskas tyyppi eikä ihan se terävin kynä penaalissa. Ja miksikö moinen analyysi? No, tällainen paisutteleva kuvaus omista tekemisistään antaa esimerkiksi aika kumman kuvan tyypistä. Tekstissä on paljon rasittavia täytesanoja (mm. kyllä ja vittu), jotka ikään kuin luovat puhetyylistä vaikutelmaa, vaikka muuten Kangasluoma kirjoittaakin yleiskieltä. Tosin huonoa sellaista (liian pitkät ja polveilevat lauseet ja outoja sanajärjestyksiä).
Kirjan on tarkoitus olla ryysyistä rikkauksiin -tarina, joka saisi muut alkoholisti-puolityöttömät muusikon alut uskomaan, että heistäkin voi nelikymppisinä tulla rikkaita menestyjiä Suomen mittakaavassa isossa bändissä. Kiinnittäkää huomiota sanaan "tarkoitus". Sillä minusta tämä vaan kertoo tyypistä, joka ei jaksanut käydä kouluja. Sen sijaan hän ryyppäsi mieluummin ja vielä nelikymppisenäkin, maailmanmainetta jo nauttineena keski-ikäisenä ukkelina, eli ikuista nuoruutta pulloa halaillen. Hän eroaa muista perusspugeista siinä, että osaa laulaa ja että hän tämän taidon takia sai paikan menestyneessä bändissä.

Hotakaisen taidokkaassa Kimi-kirjassa minua ärsytti bilereissuista kertominen. Kangasluoman vähemmän taidokkaassa lipareessa juopottelureissuja piisaa vielä enemmän ja ne ovat vielä säälittävämpiä. Silti kirjan kohde ei tunnu itse olevan edes pahoillaan kosteasta menneisyydestä. Kun toilailut on kerrottu vielä tuollaisella todellisuudesta irrallaan olevalla tyylillä, niissä ei ole mitään hauskaa. Uloste sängyssä, kuinka inhottavaa ja samalla säälittävää. Mielestäni tämä vaikutti alkoholistin muistelmilta. Sairaus ei ole hauskaa.

Lyhyesti tiivistettynä kirjan sisältö: viinan lipittely ja panoreissut. Sekä valittaminen entisestä vaimosta, joka ei ilmeisesti ollut tietoinen, että meni naimisiin polyamoriaa kannattavan kanssa.

Nightwishista kertoessaan Hietala ottaa roolin pahiksena, joka ensimmäisenä käski laittaa oikuttelevat bändin jäsenet litomaan. Liekö halunnut suojella Tuomasta, joka bändin "taiteellisena johtajana" saanut eroprosesseissa eniten mediaa ja faneja kimppuunsa.

Kirjan sisällöstä vielä sen verran, että tulipa selväksi yksi ihmetystä aiheuttanut lööppi. Aikakoneen Sani on ainakin pariin kertaan iltapäivälehdissä antanut ymmärtää, että hänet olisi jossain vaiheessa valittu Nightwishin laulajaksi. Todellisuudessa hänen äänensä ei ollut tarpeeksi hyvä, eikä hän päässyt edes maaliviivalle valintaprosessissa.

lauantai 20. huhtikuuta 2019

Solaris

Puolalaisesta fantasiasta puolalaiseen scifiin eli Noiturista päästyäni luin Stanislav Lemin Solariksen. Kumpaakaan leffaversiota en tästä ole vielä nähnyt, joten tarina oli uusi.
Solaris kertoo Kelvinistä, tutkijasta, joka on osa Solaris-nimisellä planeetalla työskentelevää tutkijaryhmää.

Solariksella on tapahtunut outoja kuolemia, jotka Maassa asuva selvitysryhmä on todennut johtuneet luonnollisista syistä.

Todellisuudessa kuolemien syynä on ollut Solariksen meri, joka on täynnä outoja voimia. Meri on saanut aikaan sen, että tutkijaryhmän jäsenet joutuvat kohtaamaan lihallisia haamuja menneisyydestään. Kelvinillä tällainen on hänen entinen tyttöystävänsä, joka teki itsemurhan Kelvinin jätettyä hänet. Lihallisia haamuja ei saa suututtaa tai he surmaavat "isäntänsä."

Lihallisten haamujen taustalla on kirjailijan filosofista pohdintaa elämän mielettömyydestä: "Onko meidän opittava tottumaan ajatukseen, että jokainen ihminen kokee uudelleen vanhoja tuskia, jotka ovat sitäkin kiduttavampia koska toistuminen saa ne näyttämään naurettavilta?"

"Että ihmisen olemassaolo toistuu toistumistaan." Tämä kirja ei ole masennusta sairastaville.

Lopulta Kelvinille selviää, että meri ei olekaan kaiken takana tietoisesti. Se ei olekaan kiinnostunut ihmisistä. Se masentaa Kelviniä. Hän myös kokee jonkinlaista outoa Tukholma syndroomaa lihallista haamuaan kohtaan. Joka kuitenkin todellisuudessa on eristyksessä elävän ihmisen kokemaa rakkauden kaipuuta. Tai niin tulkitsin. Ihastuttavaa, että lukijalle oli jätetty paljon tulkittavaa, sillä Lem jätti paljon auki.

torstai 18. huhtikuuta 2019

Raaka tie Raatteeseen/ Myrskykausi

En ole hirveän kiinnostunut sotakirjallisuudesta ja talvi- ja jatkosotakirjallisuus on tylsimmistä tylsintä. Niitä on tutkittu paljon. Miehet rintamalla ja urotöissä, sitä on kuultu kyllästymiseen asti. Tästä lähtökohdasta huolimatta päädyin lukemaan Keskisarjan Raaka tie Raatteeseen. Syy on se Keskisarjan tyyli, jota aiemminkin olen kehunut. Pidän sen konstailemattomuudesta, yleistajuisuudesta, jossa ei ole unohdettu huumoria.
Sotimisen sijaan tässäkin kirjassa minua kuitenkin kiinnosti eniten kaikki muut kuin sotimiset. Se, kuinka venäläisten saapuessa talon pihaan nainen lähti sylilapsineen takaovesta. Kuinka koiria käytettiin viestien viemiseen rintamalla (Neuvostoliiton puolella koirat oli opetettu kuljettamaan suussaan kekäleitä, joilla sytytettiin rakennuksia palamaan). Keskisarjan kertoessa miehitetyn Suomussalmen venäläisestä kunnallishallinnosta hihittelin ääneen.

Kertoessaan suomalaisesta sankaritarinasta, Keskisarja ei unohda vastapuoltakaan. Minusta oli kammottavaa Neuvostoliiton suhtautuminen rintamalla sen puolella taistelleihin. Raatteentiellä kuolleiden ukrainalaisten lukumäärän se ilmoitti reilusti alakanttiin osana propagandaa. Eikä sillä todellisuudessakaan ollut tietoa sotineiden määrästä ja henkilöllisyyksistä. Se ei ollut kiinnostunut kuolleista tai taistelusta selviytyneistä. Tai oli jälkimmäisistä sen verran, että he joutuivat maksamaan selviytymisestään vankileirillä. Kalmot hylättiin rintamalle, mutta Suomihan oli muutenkin maailmansodan outolintu kuljettaessaan kaatuneet kotomaan multiin.

----------

Sapkowskin Noituri-sarjasta minulla oli lukematta enää Myrskykausi, joka ilmestyi puolaksi 2013 - siis 14 vuotta Noituri-sarjan päätöskirjan jälkeen.

Myrskykausi sijoittuu ajallisesti ensimmäisen Noituri-kirjan jälkeen, mutta siitä puuttuu ensimmäisten Noituri-kirjojen keveys. Valitettavasti. Mukana on siis esim. Järven neidosta tuttua sekavuutta. Sitä paitsi välillä tuntui, että lukisin videopelin (Witcherin..) käsikirjoitusta. Juoni oli kovin toiminnallinen. Saatoin nähdä sieluni silmin, miten pelihahmo-Geralt tekee taikatemppujaan, jotta saa nitistettyä pahiksia.

Olin ajatellut, että Sapkowski olisi tässä päinvastoin tuonut Noiturin henkilökuvaan psykologista ulottuvuutta. Mutta ei. Jäin ihmettelemään, miksi hän oli ylipäätään kirjoittanut tämän, koska se ei syventänyt Geraltin hahmoa mitenkään. Niin, no toihan tämä Witcher-peliin jotain uusia tietoja noiturin kyvyistä ja uusia elukoita, joita noituri kohtasi ja surmasi fantasiamaailmassaan. Eli rahan takia tehty.
 Noituri-saagan viralliseen päätöskirjaan viitataan Myrskykauden lopussa, kun tyttö tulevaisuudessa kohtaa yli sata vuotta sitten kuolleen Geraltin. Noituri herääkin kuolleista aina tarpeen vaatiessa. Vähän väljähtynyt fiilis kuitenkin jäi mukavasti kutkuttavan mystisyyden tunnun sijaan.

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Lumen maa/ Vuoren jyly

Yasunari Kawabatan Lumen maa oli unenomainen kertomus melko rasittavasta naimisissa olevasta tyypistä, joka vonkasi nuorempaa naista vuoristohotellissa majoittuessaan.
 Päähenkilön urpoudesta huolimatta tarinassa oli ansionsa, jotka tulivat luonnon ja sen ilmiöiden kuvauksesta. Ne ja vähän epämääräinen kerronta välittivät myös sitä unenomaisuutta. Kaikki ei tapahtunut, kuten länsimaisessa kirjallisuudessa on totuttu.
 Vuoren jyly oli Lumen maata selkeämpi. Se kertoo kuusikymppisestä Shingosta, joka kuulee vuoren jylyn - vanhenemisen äänen. Kuolema on koko ajan läsnä hänen elämässään. Hän lukee uutisia nuorien ihmisten tekemistä aborteista ja itsemurhista. Hänen ikätoverinsa kuolee syöpään ja alituisesti hän muistelee sitä, miten hänen rakkaudenkohteensa, nykyisen vaimonsa sisar, kuoli heidän nuoruudessaan. Nyt kirsikkapuutkin tiputtavat lehtensä liian varhain ja vaimon vanheneva ulkonäkö inhottaa.

Hän yrittää takertua nuoruuteen miniänsä kautta. Haaveilee unissaan parisuhteesta hänen kanssaan ja hereillä ollessaan häpeilee uniaan. Hän yrittää lopettaa poikansa avioliiton ulkopuolisen suhteen, koska miniänsä on hänelle niin tärkeä. Kun miniä tekee abortin, hän kokee paljon ahdistavia tuntemuksia: hänen tuntemansa kammo aiemmin lukemastaan aborttiuutisesta että suru uuden elämän menettämisestä. Elämän, joka olisi tuonut hänen vanhuuteensa lisämerkitystä.
Välillä mietin, saanko huvittua totisista, mutta hassuista huomioista, joita kirjan hahmot tekevät toisistaan. Perhe-elämä oli todella eläväistä, vaikka se sijoittuikin eri aikaan ja kulttuuriin, joissa itse elän. Kawabata oli kuvannut vanhenemisen kriisin taitavasti. Se oli hiljaista luopumista ja silti roikkumista kaikessa, mitä joskus oli ja mitä voisi vielä olla.

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Järven neito

Järven neito on Sapkowskin Noituri-saagan päätösosa ja heikoin sarjan kirjoista.
Maailma on sodassa. Geralt road trippailee saattueensa kanssa ja etsii Ciriä, joka on toisessa ulottuvuudessa. Cirin pitäisi jatkaa sukuaan Keijujen kuninkaan kanssa. Mutta hän pääsee pakenemaan. Pakomatkalla hän menee läpi eri aikojen ja ulottuvuuksien käyden myös meidän ajassamme. Tässä rikotaan jotain neljättä-viidettä seinää, enkä ole lainkaan hyvilläni moisesta. Ciri, Geralt ja Yennefer kohtaavat toisensa lopulta. LOTR:maisesti kahden hahmon matka päättyy "Harmaisiin satamiin".

Sapkowski käyttää nyt entistä enemmän episodimaista kerrontaa. Koko ajan jostain tulee uusia merkityksettömiä sivuhenkilöitä, joiden kautta on tarkoitus kertoa, mitä tapahtuu toisaalla. Mitä sotarintamalla tapahtuu, kun Ciri kohtaa omia vaikeuksiaan ja Geralt omiaan. Välillä mennään tulevaisuuteen, jossa joku lukee historiankirjoituksia kirjan nykyhetken tapahtumista. Sapkowski ei tee tätä kovinkaan taidokkaasti, vaan menin aikalailla pyörälle päästäni. Järkevintä olisi ollut keskittyä päähenkilöihin. Adhdmainen hyppiminen vähemmän tärkeissä juonikuvioissa vie tilaa Cirin kiinnostavalta kehitystarinalta eikä hahmo pääse syvenemään niin kuin olisin toivonut. Sääli.

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Pimeyden vasen käsi

Ajattelin, että voisin ryhdistäytyä scifin lukijana, koska genre kiinnostaa. Ryhdistäydyin heti laadukkaimmalla mahdollisella, kun luin Ursula K. Le Guinin Pimeyden vasen käsi vuodelta 1969.
 Minulla kesti vähän päästä tarinaan sisälle, mutta kun pääsin, lukukokemuksesta tuli palkitseva.

Pimeyden vasen käsi kertoo Genly Aista, joka on tullut Gethen - jota terralaiset nimittävät Talveksi - planeetalle lähettilään ominaisuudessa. Hänen tarkoituksensa on rauhanomainen: yrittää luoda Maan ja Gethenin välille diplomaattista yhteyttä. Mutta kaikkialla Gethenissä hänen pyrkimyksiinsä ei kuitenkaan suhtauduta luottavaisesti. Genly Ai vangitaan paikalliseen kolhoosiin, jossa häntä kuulustellaan ja tungetaan täyteen aineita. Hänet pelastaa Estraven, entinen Gethenin Karhiden-nimisen valtakunnan kuninkaan lähin avustaja. He lähtevät karkumatkalle jäätikön läpi, missä vaiheessa kirja muuttuu selviytymistarinaksi. Matkan aikana Genly käy kamppailua siitä, miten suhtautua Estravenin seksuaalisuuteen. Sehän tässä Talvi-planeetan asukkaissa on varsin kiintoisaa, että he ovat kaksineuvoisia. Eivät miehiä, eivätkä naisia ja he ovat seksuaalisesti kiinnostuneita vain tietyn ajan kuusta.
Genly suhtautuu Estravenin seksuaalisuuteen pelolla, kuten ihmiset tuppaavat suhtautumaan, kun kohtaavat asioita, jotka ovat heille vierasta. Mutta Ursula K. Le Guinin viisaus piilee tässä, että hän laittaa lukijan kyseenalaistamaan "normaaliuden". Genly pääsee pelostaan: "Tarve selitellä tämän pelon syitä häipyi samalla kuin pelkokin; nyt saatoin vihdoinkin hyväksyä hänet sellaisena kuin hän oli." Estravenkin oli hyväksynyt hänet ihmisenä, mutta Genlyllä oli kestänyt kauan antaa samanlainen hyväksyntä, koska hän pelkäsi Estravenin kaksineuvoisuutta.

Juuri toistensa erilaisuudesta johtuen he kykenivät rakastamaan toisiaan. Tässä sanomassa on jotain hyvin humaania.

lauantai 26. tammikuuta 2019

Kultainen muistikirja

Sainpas kärsittyä Doris Lessingin Kultaisen muistikirjan. 
Se kertoo Annasta, joka kirjoittaa erivärisiä muistikirjoja kommunismista ja naisen ongelmista saada seksuaalista tyydytystä. Keskeisenä juonena on Annan ja hänen ystävänsä Mollyn perhesuhteet. Ajankohta on 40-50-luvut ja paikkana Keski-Afrikka ja Iso-Britannia.

Kultainen muistikirja oli ahdistavaa jankkausta aiheista, joissa ei päästy pintaa syvemmälle. Kirja julkaistiin 1962 ja aikaansa nähden käsittelee rohkeasti naisten seksuaalisuutta. Mutta minä en löytänyt tästä mitään nerokkaita oivalluksia.

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Jatkosota-extra/ Pääskytorni

Joulun aikaan luin laatukirjallisuutta: Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extran ja Sapkowskin Noituri-sarjan kuudennen osan Pääskytornin.

Ajauduin Jatkosota-extran pariin huvituttuani aikani Yli-Juonikkaan absurdeista twiiteistä. Eikä kirja pettänyt. Se on varmasti yksi hauskimpia teoksia, joita olen ikinä lukenut.
 Jatkosota-extra on parodia persuista vuoden 2011 jytkyn jälkeen. Sen päähenkilönä on kansanedustajan erityisavustajana toimiva Mika Kingelin. Tyyppi edustaa persujen akateemista puolta ja on melko onneton ilmestys.

Mika Kingelinin edesottamusten seuraaminen on kirjan pääjuonikuvio, siihen palataan aina takaisin, kun ollaan käyty pomppimassa kaikenlaisissa muissa käsittämättömissä "kolumneissa", nettikeskusteluissa jne. Kirja yllättää koko ajan. Se on niin syvää parodiaa, että veikkaan, ettei eräs gradunsa plagioinut kansanedustaja edes kykene ymmärtämään, miten paljon siinä naureskellaan hänelle. Yli-Juonikas esittää persut yksinkertaisina imbesilleinä. Pelottavinta on kuitenkin se, että heidän joukossaan on myös älykkäitä rasisteja. Tämän seikan Yli-Juonikas jättää huomiotta.

Sapkowskin Pääskytorni jatkaa Geraltin, Yenneferin ja Cirin tarinaa.
Ciri on nyt jo 16-vuotias teinityttö, joka joutuu kohtaamaan tovereidensa raa'an kuoleman. Hän pelastuu itse täpärästi ja lopussa hän nousee taivaisiin kuin Jeesus ikään. En malttaisi odottaa, että pääsen  seuraavan osan kimppuun.

Kirjan kerronnallisesti heikointa antia on se, että siinä mentiin tosi paljon nyt takaumien kautta. Ja kohtauksia kerrotaan koko ajan uusien ja uusien tuttavuuksien näkökulmista. Lopulta sain kiinni juonikuvioista, mutta lukijaystävällisempää olisi, jos kertojina olisivat vain nuo kolme päähenkilöä Ciri, Geralt ja Yennefer.

Mutta näin kuudennen osan luettuani voin yhä sanoa, että laatu on pysynyt.