Sata romaania/runoteosta/esseekokoelmaa. Teokset ovat valikoituneet toisaalta korkean taiteellisen tasonsa että kirjallisuutta uudistavan vaikutuksensa vuoksi. Ne ovat poikkeuksellisia niin ajankuvina kuin ajan hammasta kestävinä klassikoina. Kannattaa lukea.
1. Alexander Solzhenitsyn - Gulag - Vankileirien saaristo
2. Fedor Dostojevski - Karamazovin veljekset
3. Fedor Dostojevksi - Rikos ja rangaistus
4. Jaan Kross - Uppiniskaisuuden kronikka
5. Giovanni Boccaccio - Decamerone
6. Voltaire - Candide
7. Geoffrey Chaucer - Canterburyn tarinat
8. Gilgames
9. Hesiodos - Työt ja päivät
10. Sofokles - Kuningas Oidipus
11. Sapfo - Runoja
12. Homeros - Odysseia
13. Homeros - Ilias
14. Platon - Pidot
15. Platon - Valtio
16. Aristoteles - Nikomakhoksen etiikka
17. Ksenofon - Talouden taito
18. Boëthius - Filosofian lohdutus
19. Beowulf
20. Tuhat ja yksi yötä
21. Bhagavad Gita
22. Mooseksen kirjat eli Pentateukki eli Toora
23. Jobin kirja
24. Johanneksen evankeliumi
25. Niccolo Machiavelli - Ruhtinas
26. William Shakespeare -Romeo ja Julia
27. William Shakespeare - Macbeth
28. William Shakespeare - Sonetteja
29. Moliére - Saituri
30. Denis Diderot - Jaakko Fatalisti ja hänen isäntänsä
31. Thomas Hobbes - Leviathan
32. Aleksandr Puŝkin - Jevgeni Onegin
33. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
34. Charles Baudelaire - Pahan kukkia
35. Arthur Rimbaudin koko varhaistuotanto (eihän sillä muuta ollut)
36. Daniil Harms - Sattumia
37. Miguel Cervantes - Don Quijote (osat 1-2)
38. Lassi Nummi - Requiem
39. Tiina Raevaara - En tunne sinua vierelläni
40. Helena Sinervo - Tykistönkadun päiväperho
41. Anja Kauranen - Sonja O. kävi täällä
42. Karl Ove Knausgård - Taisteluni (vaikkapa 1. kirja)
43. J.R.R. Tolkien - Taru Sormusten Herrasta-trilogia
44. J.R.R. Tolkien - Hobitti
45. Ursula K. Le Guin - Hain-sarja (Pimeyden vasen käsi - Maailma, vihreä metsä - Osattomien planeetta)
46. Ursula K. Le Guin - Maameren tarinat (osat 1-3)
47. Aili Somersalo - Mestaritontun seikkailut
48. Alan Moore & Dave Gibbons - Vartijat
49. Ville Tietäväinen - Näkymättömät kädet
50. Tony Millionaire - Kun oltiin Maakies
51. Robert Crumb - Ilo, hilpeys ja paatos
52. Winsor McCay - Pikku Nemo Höyhensaarilla (osat 1-2)
53. Carl Barks - Aku Ankan Juhlasarjat (osat 4-5)
54. Don Rosa - Roope Ankan elämä ja teot
55. Aku Ankan Taskukirjat - Nro. 31: Kyllä Aku osaa
56. Stanislaw Lem - Solaris
57. Sarah Waters - Yövartio
58. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
59. Minna Canth - Työmiehen vaimo
60. Susanna Alakoski - Sikalat
61. Leena Krohn - Matemaattisia olioita ja jaettuja unia
62. Kari Hotakainen - Ihmisen osa
63. John Steinbeck - Vihan hedelmät
64. George Orwell - Eläinten vallankumous
65. Margaret Atwood - Orjattaresi
66. Edith Södergran - Elämäni, kuolemani, kohtaloni - kootut runot
67. Tove Jansson - Muumit ja Vaarallinen juhannus
68. Astrid Lindgren - Ronja Ryövärintytär
69. Rosa Liksom - Hytti nro. 6
70. L. Onerva - Liekkisydän - kootut runot
71. Eeva-Liisa Manner - Tämä matka
72. Paavo Haavikko - Tiet etäisyyksiin
73. Erkka Filander - Heräämisen valkea myrsky
74. Hermann Hesse - Narkissos ja Kultasuu
75. Herman Melville - Moby Dick
76. Allen Gingsberg - Huuto ja muita runoja
77. Uuno Kailas - Kootut
78. Federico Garcia Lorca - Andalusian lauluja
79. Philip Roth - Amerikkalainen pastoraali
80. Harry Martinson - Aniara
81. Tomas Tranströmer - Kootut teokset 1954-2004
82. William Golding - Kärpästen herra
83. Volter Kilpi - Alastalon salissa
84. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
85. Franz Kafka - Oikeusjuttu
86. Marko Tapio - Arktinen hysteria (osat 1-2)
87. Harri Tapper - Näin syntyvät revontulet
88. Francois Rabelais - Pantagruel, Dipsodien kuningas (tai mikä tahansa Pantagruel-pierupetteritarinoista)
89. Leo Tolstoi - Ylösnousemus
90. Albert Camus - Rutto
91. Pentti Saarikoski - Tiarnia-sarja
92. James Joyce - Odysseus / Ulysses
93. Carl Gustav Jung - Unia, ajatuksia, muistikuvia
94. Karl Marx & Friedrich Engels - Kommunistinen manifesti
95. Santeri Alkio - Ituja
96. Italo Calvino - Paroni puussa
97. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
98. Edgar Allan Poe - Korppi ja Kultakuoriainen
99. Virginia Woolf - Mrs. Dalloway
100. Gabriel García Marquez - Patriarkan syksy
Että tällaista kamaa. Kovin maskuliiniselta näyttää. Hyviä kirjoja joka tapauksessa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Giljain. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Giljain. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 22. kesäkuuta 2014
keskiviikko 27. kesäkuuta 2012
Ännu mera böcker
Heikki Turunen - Simpauttaja
Edelleen ajankohtainen Simpauttaja viihdyttää ja kiinnostaa. Vaikka juoni on löyhähkö, puristaa Turunen merkittävän suomalaisen murroskauden kiinnostavalla tavalla yhteen, letkeästi kerrottuun tarinaan.
William Shakespeare - Hamlet
Eroksen ja Thanatoksen julman osuvaa tanssia. Yllättävän tiivis kertomus yllätti. Ennen verenvuodatusta ei ehtinyt paljon nokka tuhista.
Tomas Tranströmer - Kootut teokset 1954 - 2004
Tranströmerin runot ovat paikoittaisesta materiaalisuudestaan huolimatta helvetin mielenkiintoisia, ulottuvuuksia avaavia ikkunoita maailmaan, jota ihmiset elävät joka päivä, kykenemättä nimeämään sen epätodellista olemusta.
William Golding - Kärpästen herra
Toki Kärpästen herra on klassikko, mutta se myös ansaitsee tyhjältä vaikuttavan tittelin. Absurdi asetelma autiolle saarelle haaksirikkoutuneista pojista voi pänniä, ellei sitä näe metaforan laukaisevana avaimena. Käynnistyminen vie pitkälle, hitaasti käynnistyvälle matkalle moraalin ja sivistyksen luonteesta, joka lopussa räjähtää julmasti valloilleen. Tarinan tuntevanakin teos kannattaa lukea, sillä sen karuus paljaudessaan kertoo hyvin paljon esimerkiksi Jyrki Kataisen nimittämästä "välittämisen yhteiskunnasta".
Lassi Nummi - Requiem
Runosarja, joka synnyttää pyyteetöntä toivoa, armoa ja uskoa.
Markus Nummi - Karkkipäivä
Parempi kuin samana vuonna Finlandia-kilpailussa palkinnon pokannut Rimmisen Mikon Nenäpäivä. Tästä ja muista myöhemmin lisää.
Edelleen ajankohtainen Simpauttaja viihdyttää ja kiinnostaa. Vaikka juoni on löyhähkö, puristaa Turunen merkittävän suomalaisen murroskauden kiinnostavalla tavalla yhteen, letkeästi kerrottuun tarinaan.
William Shakespeare - Hamlet
Eroksen ja Thanatoksen julman osuvaa tanssia. Yllättävän tiivis kertomus yllätti. Ennen verenvuodatusta ei ehtinyt paljon nokka tuhista.
Tomas Tranströmer - Kootut teokset 1954 - 2004
Tranströmerin runot ovat paikoittaisesta materiaalisuudestaan huolimatta helvetin mielenkiintoisia, ulottuvuuksia avaavia ikkunoita maailmaan, jota ihmiset elävät joka päivä, kykenemättä nimeämään sen epätodellista olemusta.
William Golding - Kärpästen herra
Toki Kärpästen herra on klassikko, mutta se myös ansaitsee tyhjältä vaikuttavan tittelin. Absurdi asetelma autiolle saarelle haaksirikkoutuneista pojista voi pänniä, ellei sitä näe metaforan laukaisevana avaimena. Käynnistyminen vie pitkälle, hitaasti käynnistyvälle matkalle moraalin ja sivistyksen luonteesta, joka lopussa räjähtää julmasti valloilleen. Tarinan tuntevanakin teos kannattaa lukea, sillä sen karuus paljaudessaan kertoo hyvin paljon esimerkiksi Jyrki Kataisen nimittämästä "välittämisen yhteiskunnasta".
Lassi Nummi - Requiem
Runosarja, joka synnyttää pyyteetöntä toivoa, armoa ja uskoa.
Markus Nummi - Karkkipäivä
Parempi kuin samana vuonna Finlandia-kilpailussa palkinnon pokannut Rimmisen Mikon Nenäpäivä. Tästä ja muista myöhemmin lisää.
perjantai 25. toukokuuta 2012
Några böcker
Charles Bukowski - Postitoimisto
Henry Chinaski, Bukowskin alter ego, lähtee töihin New Yorkin postiin, ryyppää, nai ja lyö vetoa hevosista. Alkuun kirja on silkkaa timanttia, keskivaiheen pikkukaupunkihäröilyt kyllästyttävät, mutta lopussa laatu kohenee. Robert Crumbin hengenheimolainen, kovaa kamaa. Ei tästä oikein muuta voi sanoa.
Hannu Salama - Juhannustanssit
Suomalaiskansallista, raa'an rujoa mielenmaisemaa. Ihan ok rytmi ja tunnelma. Naturalistinen ihmiskuva liikuttaa hieman, mutta nussimista on aivan liikaa. Sorsasta suosionosoitukset, samoin kuin bändin jäsenten osuvasta kuvauksesta.
Haruki Murakami - Suuri lammasseikkailu
Ernoteinien suosikki. Liikaa viittauksia länsimaisiin rokkareihin ja kirjailijoihin. Turhaa nussimista tässäkin, jotenkin teennäinen yleistunnelma vieraannuttaa päähenkilöstä. Hassut juonenkäänteet ovat tökeröydessään tyrmääviä. Ei erityisemmin puhutteleva kirja.
Miikka Nousiainen - Metsäjätti
Muodollisesti pätevä teollisuuspaikkakunnan kuvaus ontuu henkilökuvauksessa. Hahmojen pahvisuudesta huolimatta kertomus oman kylän menestyneestä pojasta, joka tulee antamaan potkut puolellesataa metsätehtaan duunareista, rullaa eteenpäin suht varmalla otteella. Ihmeellinen se ei niinkään ole, kliseinen lähinnä.
Gustav Flaubert - Rouva Bovary
Raskaita, mutta kauniita lauseita lakimies Flaubert sorvaa Emma Bovaryn traagisesta kohtalosta. Ehkä turhan kaunopuheista tekstiä, toisaalta Flaubertin perfektionistiset ilmaisut ovat paikoitellen henkeäsalpaavia. Juonta hän ei kuitenkaan osaa kuljettaa.
Yann Martel - Piin elämä
Tiikeri ja teini-ikäinen intialaispoika viettävät 227 päivää pelastusveneessä. Ei muuta. Turhan pitkä kirja kyllä, muuten sujuva. Jos tahdon merelle, otan mieluummin Hemingwayn ja tusinan haita.
Henry Chinaski, Bukowskin alter ego, lähtee töihin New Yorkin postiin, ryyppää, nai ja lyö vetoa hevosista. Alkuun kirja on silkkaa timanttia, keskivaiheen pikkukaupunkihäröilyt kyllästyttävät, mutta lopussa laatu kohenee. Robert Crumbin hengenheimolainen, kovaa kamaa. Ei tästä oikein muuta voi sanoa.
Hannu Salama - Juhannustanssit
Suomalaiskansallista, raa'an rujoa mielenmaisemaa. Ihan ok rytmi ja tunnelma. Naturalistinen ihmiskuva liikuttaa hieman, mutta nussimista on aivan liikaa. Sorsasta suosionosoitukset, samoin kuin bändin jäsenten osuvasta kuvauksesta.
Haruki Murakami - Suuri lammasseikkailu
Ernoteinien suosikki. Liikaa viittauksia länsimaisiin rokkareihin ja kirjailijoihin. Turhaa nussimista tässäkin, jotenkin teennäinen yleistunnelma vieraannuttaa päähenkilöstä. Hassut juonenkäänteet ovat tökeröydessään tyrmääviä. Ei erityisemmin puhutteleva kirja.
Miikka Nousiainen - Metsäjätti
Muodollisesti pätevä teollisuuspaikkakunnan kuvaus ontuu henkilökuvauksessa. Hahmojen pahvisuudesta huolimatta kertomus oman kylän menestyneestä pojasta, joka tulee antamaan potkut puolellesataa metsätehtaan duunareista, rullaa eteenpäin suht varmalla otteella. Ihmeellinen se ei niinkään ole, kliseinen lähinnä.
Gustav Flaubert - Rouva Bovary
Raskaita, mutta kauniita lauseita lakimies Flaubert sorvaa Emma Bovaryn traagisesta kohtalosta. Ehkä turhan kaunopuheista tekstiä, toisaalta Flaubertin perfektionistiset ilmaisut ovat paikoitellen henkeäsalpaavia. Juonta hän ei kuitenkaan osaa kuljettaa.
Yann Martel - Piin elämä
Tiikeri ja teini-ikäinen intialaispoika viettävät 227 päivää pelastusveneessä. Ei muuta. Turhan pitkä kirja kyllä, muuten sujuva. Jos tahdon merelle, otan mieluummin Hemingwayn ja tusinan haita.
lauantai 7. tammikuuta 2012
Pari kirjaa
Jean-Paul Sartre - Inho
Ranskalaisen eksistentialismin juuret lepäävät saksalais-tanskalaisella mutaisella maaperällä. Soren Kierkegaardin ja Martin Heideggerin ekstistenssifilosofian yksityistä olemista sekä Georg Wilhelm Friedrich Hegelin ja Karl Marxin dialektisen filosofian sosiaalista olemista jäsentävät ajattelutavat tekivät Jean-Paul Sartresta sen, mikä hänestä tuli (Simone de Beauvoirin merkittävän vaikutuksen ohella):
Tylsä kopio.
"Inho" on eksistentialismin, mutta ei eksistenssifilosofian popularisoinut kaunokirjallinen kivijalka. Se kertoo Antoine Roquentinista, historian tutkijasta, joka huomaa maailman inhottavan häntä ja herättävän hänessä vastenmielisyyttä. Sartre jäsentää eksistentialismiaan Roquentinin ajatusten kautta. Oleminen on päämäärätöntä, ihminen hallitsee itse itseään, ja ainoastaan tämän tajuamalla hänestä tulee vapaa. Olemista ja ei olemista Roquentin jäsentelee puiston penkkien ja raitiovaunujen ominaisuuksina kuin Heideggeria puisevasti siteeraava oppilas.
Kaunokirjallisena teoksena Inho on vähän tylsä. Mieluummin kannattaa lukea Albert Camus'n tai Kierkegaardin teoksia, jotka esittelevät omaperäistä filosofista ajattelua. Sartre vain siteeraa, mokoma marxilainen kalansilmä.
Don DeLillo - Cosmopolis
Kertomus kapitalismista ja sen mukana elävästä juppinuorukaisesta. Paikoin intensiivinen vuosituhannen vaihteen kriittinen talouskuvaus, joka ei kuitenkaan johda oikein mihinkään. Loppu on kehno, kuten kirjoissa yleensä.
Italo Calvino - Paroni puussa
Oivallinen teos! Riemastuttava allegoria aatelispojasta Cosimosta, joka perheelleen suivaannuttuaan kiipeää asumaan puihin. Calvinon mielikuvitus pääsee puolikuvitteelliselle 1700-luvulle sijoittuvassa romaanissa oikeuksiinsa. Lapsenomainen seikkailuhenkisyys yhdistyy kypsään ja koskettavaan kuvaukseen Cosimon kasvusta ja kuolemasta yksin muiden yläpuolella.
Italo Calvino - Halkaistu varakreivi
Tämäkin oli hyvä. Loppu lässähti, mutta muuten kertomus taistelukentällä hyväksi ja pahaksi halkeavasta varakreivistä on iloinen ja tyylillisesti hyvin epäsuomalainen. Calvino osaa olla syvän inhimillinen ilman vaivaannuttavaa kärsimistä.
Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen
Klassikko, toki. Myös miellyttävä kirja. Pureutuu rotusyrjintään ja maailmansotien väliseen Yhdysvaltoihin lapsen näkökulmasta. Pidin kirjan tavasta tarkastella lapsen viattomuuden loppumisen kautta todellisun karuutta, mutta myös toivoa, joka kaiken kivun ja koettelemusten jälkeen jälkeen aina jää.
Rosa Liksom - Bamalama
Liksomin stoorit pureutuvat syvälle erotogeenisten kohtien sisään ja herättävät takuuvarmasti lukijassa häpeämätöntä inhoihannointia. Kahdesta neljään sivun mittaiset tarinat huoraavista ala-asteelaisista ja irstailevista meikkaavista homopoliiseista ovat tiukkaa kamaa!
Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittaja
Hauska se on, mutta suositellaan otettavaksi pieninä annoksina. Nautitaan ryöppäämättömänä.
Italo Calvino - Näkymättömät kaupungit
Sekava ja tylsä kirja. Marco Polo mongoolien hovissa kertomassa typeriä kertomuksia kaupungeista, joissa hän ei ole koskaan käynyt, uuvuttaa heti alkusivuilla. Kirjassa ei ole mitään juonta, pelkkiä hölmöjä parisivuisia kaupunkikuvauksia ja Polon käymiä pseudohenkeviä keskusteluja mongoolikuninkaan kanssa. Huonointa Calvinoa, älä lue.
Italo Calvino - Ritari jota ei ollut olemassa
Oivallisista sadunomaisista allegoriaromaaneista (Paroni puussa, Halkaistu varakreivi) vain Ritari jota ei ollut olemassa ei ole niin oivallinen, vaikka se ei suinkaan huono ole. Algulf, Kaarle Suuren armeijan näkymättön aatelisritari, joutuu todistamaan oman kunniallisuutensa ja lähtee pitkälle matkalle etsimään siveettömyydestä syytettyä nunnaa. Nojoo, ihan ok, mutta ei sen enempää.
Italo Calvino - Jos talviyönä matkamies
Strukturalismin vihollinen! Kirjallisuustiedettä ja liiallista analysointia kritisoiva, kerronnaltaan lineaarisesta ja ylipäätään perinteisestä irtautuva kertomus Lukijasta, joka ensin luulee lukevansa Italo Calvinon teosta Jos talviyönä matkamies, huomaakin pian painovirheen toistavan kirjan alkuosaa uudestaan ja uudestaan. Korjattua teosta etsimään lähtevä Lukija johdattelee oikean lukijan (minut!) alkuun puisevalle, mutta lopussa terävöityvälle satiirimatkalle, jolla puolustetaan lukijaa; ei ylianalysoivaa strukturalistia, joka redusoi kertomukset toistensa kaltaisiksi psykologisen totaliteetin momenteiksi, vaan vilpitöntä lukemisesta nauttijaa.
Italo Calvino - Koko kosmokomiikka
Hyvin hämärä novellikokoelma. Hauska ja outo kosmologisten kertomusten sarja.
Leo Tolstoi - Anna Karenina
On olemassa rakkausromaaneja, ja on olemassa romaaneja, jotka kertovat rakkaudesta sekä kaikesta muusta rakkauteen liittyvästä. Anna Karenina kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Tuhatsivuinen järkäle ei kuitenkaan ole ihan niin laaja ja monisyinen teos kuin sivumäärä antaa ymmärtää. Pohjimmiltaan teoksessa kyse on (strukturalisti minussa herää ja nostaa päätään) metsästyksestä. 1870-luvun venäläisaateliset metsästävät toisiaan rakkauden ja sosiaalisten normien pimeässä viidakossa, missä jo vannotut avioliitot saavat kaatua intohimon ja mustasukkaisuuden tieltä. Metsästystä harjoitetaan teoksessa runsaasti myös Arkaditsin ja Levinin yhteisillä metsämatkoilla.
Oikeastaan kirjan nimen ei pitäisi suinkaan olla Anna Karenina, vaan Levin ja Kitty. Anna Kareninan ja Vronskin suhde on toki merkityksellinen ja saa alkunsa heti kirjan ensimmäiseltä sivulta, kun Stepan Arkaditsin ja tämän vaimon Dollyn välille syntyy (taas) karmea tragedia Arkaditsin pettäessä vaimoaan lasten kotiopettajattaren kanssa. Parisuhdekatastrofia saapuu ratkomaan Arkaditsin sisko Anna, joka vierailunsa aikana kohtaa Vronskin, komean ja kohteliaan upseerin. Silti heidän rakkautensa oikeastaan vain taustoittaa Dollyn siskon Kittyn ja maalaisaatelisen Levinin välistä suhdetta. Sen kautta Tolstoi rakentaa kuvaa aikakauden yhteiskunnallisesta murroksesta, jota kirjailijan alter ego Levin tarkastelee. Mikä tulee olemaan aatelin asema, kun talonpoikien vilpittömyys tuntuu yhtä aidolta kuin rakkaus, joka ihmiselle on järjen kaltaisena jumalallisena lahjana annettu? Kaikille se on sama ja kaikkiin se laskeutuu; rakkaus ja tasa-arvo koskevat totuutta, josta Anna Kareninan lopussa kasvaa Levinin uskon ja ajattelun perusta.
Tarinan loppu ei ole onnellinen Kareninalle ja Vronskille, vaan Levinille ja Kittylle. Viimeiset sanat ovat Levinin omaa uskoa ja olemista käsittelevän eksegeesin ilmaisuja. Anna Karenina on siksi mielestäni ennen kaikkea tunnustuksellinen sekä yhteiskunnallinen kertomus venäläiseliitistä, joka ei voi kuin kohdata itsensä seurapiirien ja patsastelun ulkopuolisessa reaalisessa todellisuudessa.
Ei vain rakkaus, vaan siihen liittyneinä ovat usko ja toivo Anna Kareninan avainsanoja. Kyse on hyvin voidellusta kirjallisuudesta.
Ranskalaisen eksistentialismin juuret lepäävät saksalais-tanskalaisella mutaisella maaperällä. Soren Kierkegaardin ja Martin Heideggerin ekstistenssifilosofian yksityistä olemista sekä Georg Wilhelm Friedrich Hegelin ja Karl Marxin dialektisen filosofian sosiaalista olemista jäsentävät ajattelutavat tekivät Jean-Paul Sartresta sen, mikä hänestä tuli (Simone de Beauvoirin merkittävän vaikutuksen ohella):
Tylsä kopio.
"Inho" on eksistentialismin, mutta ei eksistenssifilosofian popularisoinut kaunokirjallinen kivijalka. Se kertoo Antoine Roquentinista, historian tutkijasta, joka huomaa maailman inhottavan häntä ja herättävän hänessä vastenmielisyyttä. Sartre jäsentää eksistentialismiaan Roquentinin ajatusten kautta. Oleminen on päämäärätöntä, ihminen hallitsee itse itseään, ja ainoastaan tämän tajuamalla hänestä tulee vapaa. Olemista ja ei olemista Roquentin jäsentelee puiston penkkien ja raitiovaunujen ominaisuuksina kuin Heideggeria puisevasti siteeraava oppilas.
Kaunokirjallisena teoksena Inho on vähän tylsä. Mieluummin kannattaa lukea Albert Camus'n tai Kierkegaardin teoksia, jotka esittelevät omaperäistä filosofista ajattelua. Sartre vain siteeraa, mokoma marxilainen kalansilmä.
Don DeLillo - Cosmopolis
Kertomus kapitalismista ja sen mukana elävästä juppinuorukaisesta. Paikoin intensiivinen vuosituhannen vaihteen kriittinen talouskuvaus, joka ei kuitenkaan johda oikein mihinkään. Loppu on kehno, kuten kirjoissa yleensä.
Italo Calvino - Paroni puussa
Oivallinen teos! Riemastuttava allegoria aatelispojasta Cosimosta, joka perheelleen suivaannuttuaan kiipeää asumaan puihin. Calvinon mielikuvitus pääsee puolikuvitteelliselle 1700-luvulle sijoittuvassa romaanissa oikeuksiinsa. Lapsenomainen seikkailuhenkisyys yhdistyy kypsään ja koskettavaan kuvaukseen Cosimon kasvusta ja kuolemasta yksin muiden yläpuolella.
Italo Calvino - Halkaistu varakreivi
Tämäkin oli hyvä. Loppu lässähti, mutta muuten kertomus taistelukentällä hyväksi ja pahaksi halkeavasta varakreivistä on iloinen ja tyylillisesti hyvin epäsuomalainen. Calvino osaa olla syvän inhimillinen ilman vaivaannuttavaa kärsimistä.
Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen
Klassikko, toki. Myös miellyttävä kirja. Pureutuu rotusyrjintään ja maailmansotien väliseen Yhdysvaltoihin lapsen näkökulmasta. Pidin kirjan tavasta tarkastella lapsen viattomuuden loppumisen kautta todellisun karuutta, mutta myös toivoa, joka kaiken kivun ja koettelemusten jälkeen jälkeen aina jää.
Rosa Liksom - Bamalama
Liksomin stoorit pureutuvat syvälle erotogeenisten kohtien sisään ja herättävät takuuvarmasti lukijassa häpeämätöntä inhoihannointia. Kahdesta neljään sivun mittaiset tarinat huoraavista ala-asteelaisista ja irstailevista meikkaavista homopoliiseista ovat tiukkaa kamaa!
Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittaja
Hauska se on, mutta suositellaan otettavaksi pieninä annoksina. Nautitaan ryöppäämättömänä.
Italo Calvino - Näkymättömät kaupungit
Sekava ja tylsä kirja. Marco Polo mongoolien hovissa kertomassa typeriä kertomuksia kaupungeista, joissa hän ei ole koskaan käynyt, uuvuttaa heti alkusivuilla. Kirjassa ei ole mitään juonta, pelkkiä hölmöjä parisivuisia kaupunkikuvauksia ja Polon käymiä pseudohenkeviä keskusteluja mongoolikuninkaan kanssa. Huonointa Calvinoa, älä lue.
Italo Calvino - Ritari jota ei ollut olemassa
Oivallisista sadunomaisista allegoriaromaaneista (Paroni puussa, Halkaistu varakreivi) vain Ritari jota ei ollut olemassa ei ole niin oivallinen, vaikka se ei suinkaan huono ole. Algulf, Kaarle Suuren armeijan näkymättön aatelisritari, joutuu todistamaan oman kunniallisuutensa ja lähtee pitkälle matkalle etsimään siveettömyydestä syytettyä nunnaa. Nojoo, ihan ok, mutta ei sen enempää.
Italo Calvino - Jos talviyönä matkamies
Strukturalismin vihollinen! Kirjallisuustiedettä ja liiallista analysointia kritisoiva, kerronnaltaan lineaarisesta ja ylipäätään perinteisestä irtautuva kertomus Lukijasta, joka ensin luulee lukevansa Italo Calvinon teosta Jos talviyönä matkamies, huomaakin pian painovirheen toistavan kirjan alkuosaa uudestaan ja uudestaan. Korjattua teosta etsimään lähtevä Lukija johdattelee oikean lukijan (minut!) alkuun puisevalle, mutta lopussa terävöityvälle satiirimatkalle, jolla puolustetaan lukijaa; ei ylianalysoivaa strukturalistia, joka redusoi kertomukset toistensa kaltaisiksi psykologisen totaliteetin momenteiksi, vaan vilpitöntä lukemisesta nauttijaa.
Italo Calvino - Koko kosmokomiikka
Hyvin hämärä novellikokoelma. Hauska ja outo kosmologisten kertomusten sarja.
Leo Tolstoi - Anna Karenina
On olemassa rakkausromaaneja, ja on olemassa romaaneja, jotka kertovat rakkaudesta sekä kaikesta muusta rakkauteen liittyvästä. Anna Karenina kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Tuhatsivuinen järkäle ei kuitenkaan ole ihan niin laaja ja monisyinen teos kuin sivumäärä antaa ymmärtää. Pohjimmiltaan teoksessa kyse on (strukturalisti minussa herää ja nostaa päätään) metsästyksestä. 1870-luvun venäläisaateliset metsästävät toisiaan rakkauden ja sosiaalisten normien pimeässä viidakossa, missä jo vannotut avioliitot saavat kaatua intohimon ja mustasukkaisuuden tieltä. Metsästystä harjoitetaan teoksessa runsaasti myös Arkaditsin ja Levinin yhteisillä metsämatkoilla.
Oikeastaan kirjan nimen ei pitäisi suinkaan olla Anna Karenina, vaan Levin ja Kitty. Anna Kareninan ja Vronskin suhde on toki merkityksellinen ja saa alkunsa heti kirjan ensimmäiseltä sivulta, kun Stepan Arkaditsin ja tämän vaimon Dollyn välille syntyy (taas) karmea tragedia Arkaditsin pettäessä vaimoaan lasten kotiopettajattaren kanssa. Parisuhdekatastrofia saapuu ratkomaan Arkaditsin sisko Anna, joka vierailunsa aikana kohtaa Vronskin, komean ja kohteliaan upseerin. Silti heidän rakkautensa oikeastaan vain taustoittaa Dollyn siskon Kittyn ja maalaisaatelisen Levinin välistä suhdetta. Sen kautta Tolstoi rakentaa kuvaa aikakauden yhteiskunnallisesta murroksesta, jota kirjailijan alter ego Levin tarkastelee. Mikä tulee olemaan aatelin asema, kun talonpoikien vilpittömyys tuntuu yhtä aidolta kuin rakkaus, joka ihmiselle on järjen kaltaisena jumalallisena lahjana annettu? Kaikille se on sama ja kaikkiin se laskeutuu; rakkaus ja tasa-arvo koskevat totuutta, josta Anna Kareninan lopussa kasvaa Levinin uskon ja ajattelun perusta.
Tarinan loppu ei ole onnellinen Kareninalle ja Vronskille, vaan Levinille ja Kittylle. Viimeiset sanat ovat Levinin omaa uskoa ja olemista käsittelevän eksegeesin ilmaisuja. Anna Karenina on siksi mielestäni ennen kaikkea tunnustuksellinen sekä yhteiskunnallinen kertomus venäläiseliitistä, joka ei voi kuin kohdata itsensä seurapiirien ja patsastelun ulkopuolisessa reaalisessa todellisuudessa.
Ei vain rakkaus, vaan siihen liittyneinä ovat usko ja toivo Anna Kareninan avainsanoja. Kyse on hyvin voidellusta kirjallisuudesta.
perjantai 28. lokakuuta 2011
Katkelmia
Moliére - Saituri
Riemastuttava näytelmä saiturista, joka rakastaa vain omaisuuttaan. Huikeaa sanailua ja iätön aihe, ajankohtaisempi kuin kirjoittamisaikanaan. Rakkaustarina on perinteistä saippuaa, jossa rakastutaan ristiin, erotettujen rakastavaisten saadessa lopulta toisensa. Pätee myös saituriin ja varastettuun rahakirstuun.
Anu Silfverberg - He eivät olleet eläimiä
Sietämätöntä kakkaa, en pystynyt lukemaan kuin neljä sivua. Ok, olisin voinut toki pakottaa itseni koko kirjan kestävään kärsimykseen, mutta jos kertoja kuvailee novellin päähenkilöllä olevan "jäätävät vanhemmat", ja jos kerrontatyyli muistuttaa suomalaisen cityvihreän pseudosentimentaalista lässyttelyä, mitä se juuri onkin, ei teoksella ole mitään annettavaa. Paitsi luopuminen.
Joonas Rinta-Kanto - Fok_it 2
Vuoden 2011 sarjakuva-albumi. Löytyy myös osoitteesta fokit.wordpress.com. Ks. Ville Tietäväinen. P. S. Maakies ilmestyi viime vuonna.
Ville Tietäväinen - Näkymättömät kädet
Vuoden toiseksi paras sarjakuva-albumi. Kovakantinen sarjakuvamammutti, joka kertoo Marokosta Espanjaan suuntautuvasta laittomasta siirtolaisuudesta. Tietäväisen sarjakuvakerronta on kansainvälisestikin korkeatasoista, mikäli "sarjakuvaromaani" ei tunnu ajatuksena vastenmieliseltä. Hiekanruskeat sävy ja valtava, synkkänä pimeytenä vyöryvä meri jäävät taatusti mieleen.
Jotain runoja Pablo Nerudalta, Federico Garcia Lorcalta ja Boris Pasternakilta. Hyviä olivat. Jarkko Laineen varhaisteokset eivät niinkään.
Riemastuttava näytelmä saiturista, joka rakastaa vain omaisuuttaan. Huikeaa sanailua ja iätön aihe, ajankohtaisempi kuin kirjoittamisaikanaan. Rakkaustarina on perinteistä saippuaa, jossa rakastutaan ristiin, erotettujen rakastavaisten saadessa lopulta toisensa. Pätee myös saituriin ja varastettuun rahakirstuun.
Anu Silfverberg - He eivät olleet eläimiä
Sietämätöntä kakkaa, en pystynyt lukemaan kuin neljä sivua. Ok, olisin voinut toki pakottaa itseni koko kirjan kestävään kärsimykseen, mutta jos kertoja kuvailee novellin päähenkilöllä olevan "jäätävät vanhemmat", ja jos kerrontatyyli muistuttaa suomalaisen cityvihreän pseudosentimentaalista lässyttelyä, mitä se juuri onkin, ei teoksella ole mitään annettavaa. Paitsi luopuminen.
Joonas Rinta-Kanto - Fok_it 2
Vuoden 2011 sarjakuva-albumi. Löytyy myös osoitteesta fokit.wordpress.com. Ks. Ville Tietäväinen. P. S. Maakies ilmestyi viime vuonna.
Ville Tietäväinen - Näkymättömät kädet
Vuoden toiseksi paras sarjakuva-albumi. Kovakantinen sarjakuvamammutti, joka kertoo Marokosta Espanjaan suuntautuvasta laittomasta siirtolaisuudesta. Tietäväisen sarjakuvakerronta on kansainvälisestikin korkeatasoista, mikäli "sarjakuvaromaani" ei tunnu ajatuksena vastenmieliseltä. Hiekanruskeat sävy ja valtava, synkkänä pimeytenä vyöryvä meri jäävät taatusti mieleen.
Jotain runoja Pablo Nerudalta, Federico Garcia Lorcalta ja Boris Pasternakilta. Hyviä olivat. Jarkko Laineen varhaisteokset eivät niinkään.
torstai 7. heinäkuuta 2011
Sinisimmät silmät
Pidän Toni Morrisonista. En ainoastaan siksi, että hän kykenee käsittelemään insestin ja rasismin kaltaisia inhottavia ja raskaita aiheita ilman mässäilyä tai alleviivaavaa sentimentaalisuutta niin, että romaani pystyy välittämään tragedian tärkeimmän esteettisen piirteen.
Katharsiksen.
Pidän Morrisonista ennen kaikkea hänen vahvan kirjoitustyylinsä vuoksi. Hänen sanansa ovat avaimia. Samanaikaisesti lakonisella ja runollisen rikkaalla kielellä hän päästää lukijansa sisälle paikkoihin, joihin he eivät voisi koskaan päästä ilman Morrisonin sykähdyttävää kieltä ja pakahduttavan koskettavia kertomuksia.
"Sinisimmät silmät" on esikoisteos. Sellaiseksi romaanin rakenne ja tyyli on erittäin selkeä ja harkittu, mutta Morrison olikin kirjan julkaisun aikoihin jo ehtinyt toimia vuosia opettajana yliopistossa. Lisäksi hän oli jo miltei neljänkymmenen ja kahden lapsen äiti. Kypsyys näkyy: teoksen on kirjoittanut ihminen, joka tietää, mitä haluaa sanoa.
Vahva ja tiivis romaani kertoo isänsä raiskaamasta, 12-vuotiaasta Pecolasta, joka joutuu hieman rikosta ennen vanhempiensa käymän riidan vuoksi sijaisperheen hoitoon. Sijaisperheen toinen tytär, Claudia, joka on myös kirjailijan alter ego, on muita henkilöitä tarkastelevan kertojan ohella tapahtumat henkilökohtaisesti kokeva todistaja. Claudian kautta tapahtumat saavat subjektiivisen, teon raskaan merkityksen käsittävästä aikuismaisesta näkökulmasta poikkeavan tulkinnan. Lapsen perspektiivistä Pecolan järkyttävä kohtalo näyttäytyy vain eriskummallisena tapahtumana. Claudialle ihmeellistä on se, miten vauva saa alkunsa, ja että se syntyy tytöstä, joka vielä vähän aikaa sitten oli itsekin lapsi. Se, että lapsen isä on myös Pecolan isä, on ainoastaan erikoinen piirre.
Morrison kirjoittaa vaiettujen historiaa. "Sinisimmät silmät" on tematiikaltaan samanlainen kuin kirjailijan viimeisin teos, Pohjois-Amerikkaan muuttaneesta uudisraivaajaperheestä ja tämän raskaaksi tulleesta orjatytöstä kertova "Armolahja". Kokoomusnuoret ovat osoittaneet, että Morrisonin kaltaisten kirjailijoiden teokset pitäisi sisällyttää peruskoulun äidinkielen opetussuunnitelmaan.
Katharsiksen.
Pidän Morrisonista ennen kaikkea hänen vahvan kirjoitustyylinsä vuoksi. Hänen sanansa ovat avaimia. Samanaikaisesti lakonisella ja runollisen rikkaalla kielellä hän päästää lukijansa sisälle paikkoihin, joihin he eivät voisi koskaan päästä ilman Morrisonin sykähdyttävää kieltä ja pakahduttavan koskettavia kertomuksia.
"Sinisimmät silmät" on esikoisteos. Sellaiseksi romaanin rakenne ja tyyli on erittäin selkeä ja harkittu, mutta Morrison olikin kirjan julkaisun aikoihin jo ehtinyt toimia vuosia opettajana yliopistossa. Lisäksi hän oli jo miltei neljänkymmenen ja kahden lapsen äiti. Kypsyys näkyy: teoksen on kirjoittanut ihminen, joka tietää, mitä haluaa sanoa.
Vahva ja tiivis romaani kertoo isänsä raiskaamasta, 12-vuotiaasta Pecolasta, joka joutuu hieman rikosta ennen vanhempiensa käymän riidan vuoksi sijaisperheen hoitoon. Sijaisperheen toinen tytär, Claudia, joka on myös kirjailijan alter ego, on muita henkilöitä tarkastelevan kertojan ohella tapahtumat henkilökohtaisesti kokeva todistaja. Claudian kautta tapahtumat saavat subjektiivisen, teon raskaan merkityksen käsittävästä aikuismaisesta näkökulmasta poikkeavan tulkinnan. Lapsen perspektiivistä Pecolan järkyttävä kohtalo näyttäytyy vain eriskummallisena tapahtumana. Claudialle ihmeellistä on se, miten vauva saa alkunsa, ja että se syntyy tytöstä, joka vielä vähän aikaa sitten oli itsekin lapsi. Se, että lapsen isä on myös Pecolan isä, on ainoastaan erikoinen piirre.
Morrison kirjoittaa vaiettujen historiaa. "Sinisimmät silmät" on tematiikaltaan samanlainen kuin kirjailijan viimeisin teos, Pohjois-Amerikkaan muuttaneesta uudisraivaajaperheestä ja tämän raskaaksi tulleesta orjatytöstä kertova "Armolahja". Kokoomusnuoret ovat osoittaneet, että Morrisonin kaltaisten kirjailijoiden teokset pitäisi sisällyttää peruskoulun äidinkielen opetussuunnitelmaan.
tiistai 5. heinäkuuta 2011
Vihreä talo, Jane Eyre
Mario Vargas Llosa - Vihreä talo
Mario Vargas Llosan "Vihreä talo" tuo niin vahvasti mieleen kolumbialaisen taiteilijakollegansa, ettei rinnastuksilta "Sadan vuoden yksinäisyyden" ja "Kuulutetun kuoleman kronikan" kaltaisiin teoksiin voi välttyä. "Vihreän talon" perulaisessa viidakossa asuu vain viinaan meneviä sotilaita, huoria, salakauppiaita, alkuperäisasukkaita ja nunnia. Kostea kuumuus saa ihmiset elämään hetkessä kiinni. Aikaa ei ole, on vain elämää. Tällainen vaikutelma syntyy Vargas LLosan epäjuonellisesta tarinasta. Se kuvailee erään kaupungin tapahtumia löyhästi eri ihmisryhmien näkökulmista. Aika ja paikka vaihtelevat kappaleiden, virkkeiden ja lukujen välillä odottamattomasti. Tarinan kanssa on oltava tarkkana. Vargas Llosa hämää lukijaa ja yrittää eksyttää tämän erilaisten muistojen ja kokemusten tiheään ja vaikeakulkuiseen sokkeloon.
Tarkkavaisuus myös palkitaan. "Vihreä talo" on parhaimmillaan todella vaikuttava ja monisäikeinen ihmis- ja yhteiskuntakuvaus. Sen voi huoletta lukea toisenkin kerran hiljalleen avautuvan, monikerroksisen rakenteensa vuoksi. Silloin, kun kerrontaa ei vain pysty ymmärtämään, tarina hajoaa, ja siinä kuvatut tapahtumat muuttuvat niin metafyysisiksi, etteivät ne tarjoa oikeastaan mitään. Muuten Vargas Llosa jättää komean vaikutelman.
Charlotte Brontë - Jane Eyre, l. Kotiopettajattaren romaani
Jostain käsittämättömästä syystä alkuteos "Jane Eyre" on käännetty Suomessa "Kotiopettajattaren romaaniksi". Muitakin vastaavia romaani-päätteisiä teoksia olen nähnyt, onko tässä kyse jostain kohderyhmäkosiskelusta? Tarinalle oikeutta paremmin antava nimi olisikin juuri "Jane Eyre", sillä teoksen päähenkilön identiteetti ei rajoitu vain hänen työhönsä kotiopettajattarena.
Tietyssä mielessä "Jane Eyre" on rakkausromaani. Pelkistetysti sitä voisi kuvailla erään naisen kasvutarinaksi, joka vaikeuksien kautta löytää elämänsä rakkauden ja viettää loppuelämänsä onnellisena tämän kanssa. Toisaalta "Jane Eyreä" voi lukea yhtä hyvin emansipatorisena feministiromaanina, tai sitten Alasdair MacIntyren oivaltavasti erittelemänä moraaliopillisena perusteoksena, jonkalaisena MacIntyre "Jane Eyreä" Jane Austenin eräiden teosten ohella pitää. Minusta kaksi jälkimmäistä tulkintaa antavat teoksesta huomattavasti todenmukaisemman kuvan, kuin mitä pelkkä rakkausromaanin nimike antaa ymmärtää.
Feministisestä perspektiivistä "Jane Eyre" on kuvaus eräästä mahdollisuudesta, miten 1800-luvun alun porvarillistuvassa ja teollistuvassa Englannissa nainen saattoi (ja kirjoittajan mielestä hänen tulikin) elää riippumattomana patriarkaalisesta hegemoniasta. Sukulaistensa kasvattama ja myöhemmin sisäoppilaitokseen lähetetty Jane Eyre päätyy lehti-ilmoituksen kautta ulkomaita kiertelevän herra Rochesterin kartanoon hänen kasvasttityttärensä kotiopettajattareksi. Eyre ja Rochester rakastuvat, mutta synkkää salaisuutta varjellut Rochester joutuu hääpäivänä traagisesti kertomaan totuuden, jonka vuoksi häät peruuntuvat. Totuuden myötä pariskunnan rakkauteen tulee vakava railo. Rochester yrittä pakottaa Eyren menemään kaikesta huolimatta tämän kanssa naimisiin. Eyre kieltäytyy ja pakenee Rochesterin luota, löytäen pian itselleen turvapaikan eräästä pappilasta.
Eyre kohtaa jatkuvasti hänen elämäänsä hallitsemaan pyrkiviä miehiä. Hänen vahvoihin mielipiteisiinsä kiinnitetään jatkuvasti huomiota, samoin kuin hänen epänaiselliseen tapaansa haastaa älykkyydellään ja viisaudellaan miehet heidän omassa lajissaan. Eyre onnistuu muuttamaan itsensä naisvastaisessa yhteiskunnassa subjektiksi. Hän kykenee määrittelemään oman tulevaisuutensa omaehtoisesti ilman, että jokin toinen osapuoli häntä kykenisi rajoittamaan. Eyre tietyssä mielessä kastroi vastapuolenaan toimivat miehet. He eivät kykene toimimaan niiden odotusten mukaan, joita aikakauden yhteiskunta miehille naisten suhteen tuottaa. Tällöin miesten mahdollisuudet hegemonisena subjektina heikkenevät. Eyre ei toki ole mikään omnipotentti henkilöhahmo, päinvastoin. Hän kuitenkin kykenee luomaa toimintaulottuvuuksia toiselle sukupuolelle. Tässä mielessä "Jane Eyre" on hyvinkin feministinen romaani, ja kirjailijan oma näkemys naissukupuolen mahdollisuuksista näkyy todennäköisesti hyvin paljon kärsineessä, mutta lopulta paikkansa kosmoksessa lunastavassa Janessa.
MacIntyre analysoi teoksessaan "After virtue" "Jane Eyreä" hyve-eettisestä perspektiivistä. Samalla tavalla huomasin itsekin tarkastelevani päähenkilön esittelemää arvomaailmaa. Brontë luo Eyren tuntemusten kautta vahvoja rajalinjoja oikeudenmukaisuuden ja väärin tekemisen välille. Kasvattiperheen epäoikeudenmukaisuus saa tylyn tuomion kirjailijan vyöryttäessä lukijan eteen pitkien tunnustusten muodossa vääryyden Janessa herättämät tuntemukset. Sisäoppilaitosta johtava kirkonmies, valheita syöttänyt Rochester sekä paon jälkeen suojaa tarjonnut pappi toimivat kaikki hyvettä ja moraalia vastaan, ja sen vuoksi he myös saavat opetuksen. Brontën moraalitaju on radikaalisti mustavalkoinen, vaikka hänen kuvailemansa maailma onkin sattumuksista ja onnettomuuksista syntynyt. Hyvettä on kuitenkin toimia sydämensä mukaan ja puolustaa hyvää vääryyttä ja valhetta vastaan.
"Jane Eyre" on klassikko syystäkin, vaikka lapsuudenkuvaukseen keskitytäänkin liiaksi. Charlotte ei muutenkaan ole mielestäni erityisen eloisa kirjoittaja. Hänen pedanttinen psykologisointinsa on paikoin suorastaan uuvuttavaa. Joka tapauksessa "Jane Eyre" on antoisa ja vaikuttava teos.
Mario Vargas Llosan "Vihreä talo" tuo niin vahvasti mieleen kolumbialaisen taiteilijakollegansa, ettei rinnastuksilta "Sadan vuoden yksinäisyyden" ja "Kuulutetun kuoleman kronikan" kaltaisiin teoksiin voi välttyä. "Vihreän talon" perulaisessa viidakossa asuu vain viinaan meneviä sotilaita, huoria, salakauppiaita, alkuperäisasukkaita ja nunnia. Kostea kuumuus saa ihmiset elämään hetkessä kiinni. Aikaa ei ole, on vain elämää. Tällainen vaikutelma syntyy Vargas LLosan epäjuonellisesta tarinasta. Se kuvailee erään kaupungin tapahtumia löyhästi eri ihmisryhmien näkökulmista. Aika ja paikka vaihtelevat kappaleiden, virkkeiden ja lukujen välillä odottamattomasti. Tarinan kanssa on oltava tarkkana. Vargas Llosa hämää lukijaa ja yrittää eksyttää tämän erilaisten muistojen ja kokemusten tiheään ja vaikeakulkuiseen sokkeloon.
Tarkkavaisuus myös palkitaan. "Vihreä talo" on parhaimmillaan todella vaikuttava ja monisäikeinen ihmis- ja yhteiskuntakuvaus. Sen voi huoletta lukea toisenkin kerran hiljalleen avautuvan, monikerroksisen rakenteensa vuoksi. Silloin, kun kerrontaa ei vain pysty ymmärtämään, tarina hajoaa, ja siinä kuvatut tapahtumat muuttuvat niin metafyysisiksi, etteivät ne tarjoa oikeastaan mitään. Muuten Vargas Llosa jättää komean vaikutelman.
Charlotte Brontë - Jane Eyre, l. Kotiopettajattaren romaani
Jostain käsittämättömästä syystä alkuteos "Jane Eyre" on käännetty Suomessa "Kotiopettajattaren romaaniksi". Muitakin vastaavia romaani-päätteisiä teoksia olen nähnyt, onko tässä kyse jostain kohderyhmäkosiskelusta? Tarinalle oikeutta paremmin antava nimi olisikin juuri "Jane Eyre", sillä teoksen päähenkilön identiteetti ei rajoitu vain hänen työhönsä kotiopettajattarena.
Tietyssä mielessä "Jane Eyre" on rakkausromaani. Pelkistetysti sitä voisi kuvailla erään naisen kasvutarinaksi, joka vaikeuksien kautta löytää elämänsä rakkauden ja viettää loppuelämänsä onnellisena tämän kanssa. Toisaalta "Jane Eyreä" voi lukea yhtä hyvin emansipatorisena feministiromaanina, tai sitten Alasdair MacIntyren oivaltavasti erittelemänä moraaliopillisena perusteoksena, jonkalaisena MacIntyre "Jane Eyreä" Jane Austenin eräiden teosten ohella pitää. Minusta kaksi jälkimmäistä tulkintaa antavat teoksesta huomattavasti todenmukaisemman kuvan, kuin mitä pelkkä rakkausromaanin nimike antaa ymmärtää.
Feministisestä perspektiivistä "Jane Eyre" on kuvaus eräästä mahdollisuudesta, miten 1800-luvun alun porvarillistuvassa ja teollistuvassa Englannissa nainen saattoi (ja kirjoittajan mielestä hänen tulikin) elää riippumattomana patriarkaalisesta hegemoniasta. Sukulaistensa kasvattama ja myöhemmin sisäoppilaitokseen lähetetty Jane Eyre päätyy lehti-ilmoituksen kautta ulkomaita kiertelevän herra Rochesterin kartanoon hänen kasvasttityttärensä kotiopettajattareksi. Eyre ja Rochester rakastuvat, mutta synkkää salaisuutta varjellut Rochester joutuu hääpäivänä traagisesti kertomaan totuuden, jonka vuoksi häät peruuntuvat. Totuuden myötä pariskunnan rakkauteen tulee vakava railo. Rochester yrittä pakottaa Eyren menemään kaikesta huolimatta tämän kanssa naimisiin. Eyre kieltäytyy ja pakenee Rochesterin luota, löytäen pian itselleen turvapaikan eräästä pappilasta.
Eyre kohtaa jatkuvasti hänen elämäänsä hallitsemaan pyrkiviä miehiä. Hänen vahvoihin mielipiteisiinsä kiinnitetään jatkuvasti huomiota, samoin kuin hänen epänaiselliseen tapaansa haastaa älykkyydellään ja viisaudellaan miehet heidän omassa lajissaan. Eyre onnistuu muuttamaan itsensä naisvastaisessa yhteiskunnassa subjektiksi. Hän kykenee määrittelemään oman tulevaisuutensa omaehtoisesti ilman, että jokin toinen osapuoli häntä kykenisi rajoittamaan. Eyre tietyssä mielessä kastroi vastapuolenaan toimivat miehet. He eivät kykene toimimaan niiden odotusten mukaan, joita aikakauden yhteiskunta miehille naisten suhteen tuottaa. Tällöin miesten mahdollisuudet hegemonisena subjektina heikkenevät. Eyre ei toki ole mikään omnipotentti henkilöhahmo, päinvastoin. Hän kuitenkin kykenee luomaa toimintaulottuvuuksia toiselle sukupuolelle. Tässä mielessä "Jane Eyre" on hyvinkin feministinen romaani, ja kirjailijan oma näkemys naissukupuolen mahdollisuuksista näkyy todennäköisesti hyvin paljon kärsineessä, mutta lopulta paikkansa kosmoksessa lunastavassa Janessa.
MacIntyre analysoi teoksessaan "After virtue" "Jane Eyreä" hyve-eettisestä perspektiivistä. Samalla tavalla huomasin itsekin tarkastelevani päähenkilön esittelemää arvomaailmaa. Brontë luo Eyren tuntemusten kautta vahvoja rajalinjoja oikeudenmukaisuuden ja väärin tekemisen välille. Kasvattiperheen epäoikeudenmukaisuus saa tylyn tuomion kirjailijan vyöryttäessä lukijan eteen pitkien tunnustusten muodossa vääryyden Janessa herättämät tuntemukset. Sisäoppilaitosta johtava kirkonmies, valheita syöttänyt Rochester sekä paon jälkeen suojaa tarjonnut pappi toimivat kaikki hyvettä ja moraalia vastaan, ja sen vuoksi he myös saavat opetuksen. Brontën moraalitaju on radikaalisti mustavalkoinen, vaikka hänen kuvailemansa maailma onkin sattumuksista ja onnettomuuksista syntynyt. Hyvettä on kuitenkin toimia sydämensä mukaan ja puolustaa hyvää vääryyttä ja valhetta vastaan.
"Jane Eyre" on klassikko syystäkin, vaikka lapsuudenkuvaukseen keskitytäänkin liiaksi. Charlotte ei muutenkaan ole mielestäni erityisen eloisa kirjoittaja. Hänen pedanttinen psykologisointinsa on paikoin suorastaan uuvuttavaa. Joka tapauksessa "Jane Eyre" on antoisa ja vaikuttava teos.
keskiviikko 22. kesäkuuta 2011
Joyce ja McEwan, taas
James Joyce - Dublinilaisia
Joyce kirjoitti "Odysseusta" ennen hienoa pikkuproosaa. "Dublinilaisia" on liuta veikeitä irlantilaisnovelleja. Lyhyiden tarinoiden kertojana Joyce on aivan Hemingwayn luokkaa. Hän tekee hienoja tulkintoja maailmasta pienten yksityiskohtien välityksellä, sortumatta sentimentaalisuuteen tai romantisointeihin, ollen kuitenkin hyvin ihmisläheinen ja koskettava.
Ian McEwan - Ikuinen rakkaus
Luin tämän viime yönä. McEwan kyllä toistaa itseään paljon. "Ikuisessa rakkaudessa" on (yllätys, yllätys!) kylmän rationaalinen miespäähenkilö ja tunteikas nainen, joiden välinen suhde alkaa rakoilla kuumailmapallo-onnettomuuden seurauksena. Sen jälkeen menestyvää tiedejournalistiamiestä alkaa vainota mielisairas nuorukainen, jonka hän on kohdannut onnettomuuspaikalla. Kammottava tragedia paljastuu vähitellen.
Sukupolvensa tunnustetuin brittikirjailija ei taaskaan petä. Lukijaa odottaa aimo annos seksiä, ylianalyyttistä kerrontaa ja hurmoksellista autoilua. Taas juoni kulkee eteenpäin vakuuttavalla vauhdilla, mutta vauhdin lisäksi siitä ei muistoksi muuta jää. Miksi jokaisessa McEwanin kirjassa pitää olla henkilöinä historian- ja/tai kirjallisuudentutkijoita? En voi olla ajattelematta, että McEwan on fiksoitunut, keski-ikäinen ja huonohampainen britti, joka pyörittää samaa uneksimaansa fantasiaa luupilla ja nauraa matkallaan pankkiin, kun ihmiset ostavat uudestaan ja uudestaan saman tarinan eri paketissa.
"Ikuinen rakkaus" on tarkoitettu nautittavaksi Diogenes Koiran ja muiden kyynikoiden seurassa.
Joyce kirjoitti "Odysseusta" ennen hienoa pikkuproosaa. "Dublinilaisia" on liuta veikeitä irlantilaisnovelleja. Lyhyiden tarinoiden kertojana Joyce on aivan Hemingwayn luokkaa. Hän tekee hienoja tulkintoja maailmasta pienten yksityiskohtien välityksellä, sortumatta sentimentaalisuuteen tai romantisointeihin, ollen kuitenkin hyvin ihmisläheinen ja koskettava.
Ian McEwan - Ikuinen rakkaus
Luin tämän viime yönä. McEwan kyllä toistaa itseään paljon. "Ikuisessa rakkaudessa" on (yllätys, yllätys!) kylmän rationaalinen miespäähenkilö ja tunteikas nainen, joiden välinen suhde alkaa rakoilla kuumailmapallo-onnettomuuden seurauksena. Sen jälkeen menestyvää tiedejournalistiamiestä alkaa vainota mielisairas nuorukainen, jonka hän on kohdannut onnettomuuspaikalla. Kammottava tragedia paljastuu vähitellen.
Sukupolvensa tunnustetuin brittikirjailija ei taaskaan petä. Lukijaa odottaa aimo annos seksiä, ylianalyyttistä kerrontaa ja hurmoksellista autoilua. Taas juoni kulkee eteenpäin vakuuttavalla vauhdilla, mutta vauhdin lisäksi siitä ei muistoksi muuta jää. Miksi jokaisessa McEwanin kirjassa pitää olla henkilöinä historian- ja/tai kirjallisuudentutkijoita? En voi olla ajattelematta, että McEwan on fiksoitunut, keski-ikäinen ja huonohampainen britti, joka pyörittää samaa uneksimaansa fantasiaa luupilla ja nauraa matkallaan pankkiin, kun ihmiset ostavat uudestaan ja uudestaan saman tarinan eri paketissa.
"Ikuinen rakkaus" on tarkoitettu nautittavaksi Diogenes Koiran ja muiden kyynikoiden seurassa.
maanantai 13. kesäkuuta 2011
Amsterdam
"Amsterdam" olikin jäänyt arvioimatta. Ian McEwanin Man Booker-palkittu teos on musta, farssinomainen kertomus kahdesta ystävyksestä, jotka molemmat ovat seurustelleet saman naisen, Mollyn, kanssa. Tämän kuoltua äkillisesti ystävykset tapaavat entisen rakkaansa hautajaisissa, jossa he kohtaavat muita Mollyn entisiä rakastettuja.
Hautajaisista käynnistyy erikoinen tapahtumien sarja, joka päätyy ihmiskohtaloiden tuhoutumiseen ja parodiseen antitragediaan. Lopussa kiitos seisoo, mutta kenelle?
"Amsterdam" on hillityn hauska, joskin snobistinen veijaritarina. McEwan kirjoittaa aina joko säveltäjistä, kirjailijoista tai historian opiskelijoista, ja samanlaisia hahmoja tässäkin piisaa. Ehkä akateemikot ovat niin todellisuudesta vieraantuneita ihmisiä, että sovittamalla heidät inhimillisen maailman pyörteisiin, tarina saa tiettyä jumalaista tenhoa.
Piikittelevä ote sopii McEwanille yhtä hyvin kuin puhdasoppisen tragedian kirjoittaminen. Täysin ylilyötyä loppua lukuunottamatta "Amsterdam" on huvittava ja erikoinen kirja. Siihen sisältyy myös opetus: kiristys ei kannata, mutta juonittelu on tärkeää.
Hautajaisista käynnistyy erikoinen tapahtumien sarja, joka päätyy ihmiskohtaloiden tuhoutumiseen ja parodiseen antitragediaan. Lopussa kiitos seisoo, mutta kenelle?
"Amsterdam" on hillityn hauska, joskin snobistinen veijaritarina. McEwan kirjoittaa aina joko säveltäjistä, kirjailijoista tai historian opiskelijoista, ja samanlaisia hahmoja tässäkin piisaa. Ehkä akateemikot ovat niin todellisuudesta vieraantuneita ihmisiä, että sovittamalla heidät inhimillisen maailman pyörteisiin, tarina saa tiettyä jumalaista tenhoa.
Piikittelevä ote sopii McEwanille yhtä hyvin kuin puhdasoppisen tragedian kirjoittaminen. Täysin ylilyötyä loppua lukuunottamatta "Amsterdam" on huvittava ja erikoinen kirja. Siihen sisältyy myös opetus: kiristys ei kannata, mutta juonittelu on tärkeää.
Sovitus
Ian McEwanin kirjoista viimeisimpänä luin fanfaarien ja rumpujen pärinän saattelemana "Sovituksen".
Ihan hyvä kirja se oli. McEwan osaa vangita lukijansa ihailtavan suvereenisti onnettomien ihmiskohtaloiden pariin. Näkökulmien vaihtelu paljastaa pikku hiljaa tapahtumien todellisen laidan. Kirjan ensimmäinen osa on suorastaan suvereenisti kuvattu kertomus kahden ihmisen välille syttyneestä intohimosta ja rikoksesta, joka erottaa rakastavaiset pois toistensa luota.
Harmillisesti McEwan sortuu kikkailuihin ja pateettisuuteen. Teoksen rakenne ontuu. Kirja on ehdottomasti liian pitkä. Siirtyminen viime vuosisadan alusta vuosituhannen lopun muisteluihin on kömpelö ratkaisu, joka toki antaa mielenkiintoisen perspektiivin yli puoli vuosisataa sitten tapahtuneelle rikokselle. Hinta sille on kova. Ratkaisu vesittää tarinan jännitettä rankasti.
Sanoisin, että McEwanin teoksista "Lauantai" on onnistunein ja ehyin. "Amsterdamin" musta ja huikentelevainen tyyli viehättää myös, mutta siinäkin sorrutaan ylilyönteihin. Yllätyksiä en usko yllättävän maneerisen kirjoittajan enää tarjoavan.
Ihan hyvä kirja se oli. McEwan osaa vangita lukijansa ihailtavan suvereenisti onnettomien ihmiskohtaloiden pariin. Näkökulmien vaihtelu paljastaa pikku hiljaa tapahtumien todellisen laidan. Kirjan ensimmäinen osa on suorastaan suvereenisti kuvattu kertomus kahden ihmisen välille syttyneestä intohimosta ja rikoksesta, joka erottaa rakastavaiset pois toistensa luota.
Harmillisesti McEwan sortuu kikkailuihin ja pateettisuuteen. Teoksen rakenne ontuu. Kirja on ehdottomasti liian pitkä. Siirtyminen viime vuosisadan alusta vuosituhannen lopun muisteluihin on kömpelö ratkaisu, joka toki antaa mielenkiintoisen perspektiivin yli puoli vuosisataa sitten tapahtuneelle rikokselle. Hinta sille on kova. Ratkaisu vesittää tarinan jännitettä rankasti.
Sanoisin, että McEwanin teoksista "Lauantai" on onnistunein ja ehyin. "Amsterdamin" musta ja huikentelevainen tyyli viehättää myös, mutta siinäkin sorrutaan ylilyönteihin. Yllätyksiä en usko yllättävän maneerisen kirjoittajan enää tarjoavan.
keskiviikko 1. kesäkuuta 2011
Pari lisää
Ian McEwan - Rannalla
1960-luvun alussa nuoripari viettää ensimmäistä hääyötään, ja kaikki menee pieleen. McEwanin romaanit koostuvat näemmä seuraavista tekijöistä: inhottava rationalistimies, vahva nainen, päähenkilöiden elämän muuttava yllättävä tapahtuma, vahvasti läsnä oleva seksuaalinen jännite ja tapahtumien sijoittuminen lyhyeen hetkeen. Onnistunut, pieni draama.
Joseph Conrad - Pimeyden sydän
Marlow lähtee pyhiinvaeltajien ja kannibaaliheimoon kuuluvien avustajien kanssa Afrikan sydämeen etsimään kapteeni Kurtzia, mielipuolista norsunluumetsästäjää. Reissu ei ole mikään koko perheen Tjä-matka. Sen aikana vältellään uppotukkeja ja madellaan hetki hetkeltä kohti entistä oudompia vesiä. Perillä odottaa Kurtz, vahvaääninen, jykevällä bassolla pientä heimolaisvaltakuntaansa hallitseva viiripää, ja siinä sitä sitten ollaan.
"Pimeyden sydän" on yhdentekevää luettavaa. En löydä siitä mitään suurta ideaa tai kerronnallista paloa. Goottilainen kuvaus länsimaisesta siirtomaavallasta on toki omalla tavallaan vaikuttava, mutta silti kaikki jää jotenkin etäiseksi. Ei uppoa minuun, upotkoon uppotukkeihin.
1960-luvun alussa nuoripari viettää ensimmäistä hääyötään, ja kaikki menee pieleen. McEwanin romaanit koostuvat näemmä seuraavista tekijöistä: inhottava rationalistimies, vahva nainen, päähenkilöiden elämän muuttava yllättävä tapahtuma, vahvasti läsnä oleva seksuaalinen jännite ja tapahtumien sijoittuminen lyhyeen hetkeen. Onnistunut, pieni draama.
Joseph Conrad - Pimeyden sydän
Marlow lähtee pyhiinvaeltajien ja kannibaaliheimoon kuuluvien avustajien kanssa Afrikan sydämeen etsimään kapteeni Kurtzia, mielipuolista norsunluumetsästäjää. Reissu ei ole mikään koko perheen Tjä-matka. Sen aikana vältellään uppotukkeja ja madellaan hetki hetkeltä kohti entistä oudompia vesiä. Perillä odottaa Kurtz, vahvaääninen, jykevällä bassolla pientä heimolaisvaltakuntaansa hallitseva viiripää, ja siinä sitä sitten ollaan.
"Pimeyden sydän" on yhdentekevää luettavaa. En löydä siitä mitään suurta ideaa tai kerronnallista paloa. Goottilainen kuvaus länsimaisesta siirtomaavallasta on toki omalla tavallaan vaikuttava, mutta silti kaikki jää jotenkin etäiseksi. Ei uppoa minuun, upotkoon uppotukkeihin.
maanantai 30. toukokuuta 2011
Lauantai
Juuri lopettamani Ian McEwanin "Lauantai" naarasi minua kuin onnellista lahnaa.
Neurokirurgi Henry Perowne näkee lauantaiaamuna lontoolaiskotinsa ikkunasta palavan venäläiskoneen tekevän hätälaskun Heathrow'n lentokentälle. Samana iltana hänen tyttärensä ja appiukkonsa ovat tulossa vierailulle. Yhden päivän aikana Perowne järjestää illallista kuin Mrs. Dalloway juhliaan, kiertäen asioillaan ympäri Lontoota. Päivällä sattunutta välikohtausta seuraa kuitenkin järkyttävä ja väkivaltainen hyökkäys, joka muuttaa Perownen päivän täydellisesti.
Yhtä päivää kuvaava "Lauantai" on runsas, vangitseva ja väkevä romaani terrorismista ja 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä. McEwan luo tarinasta kaleidoskoopin, jonka läpi hän tarkastelee terrori-iskujen ja poliittisen kuohunnan ravisuttelemaa Englantia. Perownen kamppailu ihmisen persoonan ja yksityisyyden puolesta toteutuu niin fyysisenä toimintana kuin Irakin sodan mielenosoitusten herättäminä ristiriitoina.
Lukuunottamatta turhan laveita katsauksia Perownen muistoihin, "Lauantai" on äärimmäisen hiottu ja tyylikäs romaani. McEwan tarttuu ihailtavan tarkasti ajan henkeen. Hänen romaaninsa on huikea kuvaus eräästä päättyneestä aikakaudesta, jota seurannutta kamppailua saatanallisen myllyn hallinnasta me nyt joudumme onnettomina todistamaan, niin kuin Perowne Irakin sodan valmisteluja.
Neurokirurgi Henry Perowne näkee lauantaiaamuna lontoolaiskotinsa ikkunasta palavan venäläiskoneen tekevän hätälaskun Heathrow'n lentokentälle. Samana iltana hänen tyttärensä ja appiukkonsa ovat tulossa vierailulle. Yhden päivän aikana Perowne järjestää illallista kuin Mrs. Dalloway juhliaan, kiertäen asioillaan ympäri Lontoota. Päivällä sattunutta välikohtausta seuraa kuitenkin järkyttävä ja väkivaltainen hyökkäys, joka muuttaa Perownen päivän täydellisesti.
Yhtä päivää kuvaava "Lauantai" on runsas, vangitseva ja väkevä romaani terrorismista ja 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä. McEwan luo tarinasta kaleidoskoopin, jonka läpi hän tarkastelee terrori-iskujen ja poliittisen kuohunnan ravisuttelemaa Englantia. Perownen kamppailu ihmisen persoonan ja yksityisyyden puolesta toteutuu niin fyysisenä toimintana kuin Irakin sodan mielenosoitusten herättäminä ristiriitoina.
Lukuunottamatta turhan laveita katsauksia Perownen muistoihin, "Lauantai" on äärimmäisen hiottu ja tyylikäs romaani. McEwan tarttuu ihailtavan tarkasti ajan henkeen. Hänen romaaninsa on huikea kuvaus eräästä päättyneestä aikakaudesta, jota seurannutta kamppailua saatanallisen myllyn hallinnasta me nyt joudumme onnettomina todistamaan, niin kuin Perowne Irakin sodan valmisteluja.
lauantai 28. toukokuuta 2011
Uneksija
Jaakko Yli-Juonikkaan "Uneksija" ei ole käsittääkseni jatkoa hänen esikoisromaanilleen "Valvoja". Kirjailija on jonkin kieron oivalluksen saatuaan päättänyt julkaista romaaneja toisiaan täydentävillä nimillä. Mikäs siinä, huvittaahan tuo.
"Uneksijan" päähenkilö on unenlausuja Eino Teräs. Hän kiertää ympäri Suomea esiintyen unen alaisessa horroksessa, nähden samalla unia, joissa hän nuoren tytön hahmossa joutuu Jussila-nimisen pyövelin surmaamaksi. Matkoillaan Terästä palvotaan, tutkitaan tieteellisenä ilmiönä - ja isketään halolla hampaat sisään.
Yli-Juonikas tarjoaa omalaatuisen, mustalla huumorilla väritetyn näkökulman 1910- ja 1920-lukujen taitteeseen. Ajattelen "Uneksijaa" pienenä helmenä, oivallisena makupalana suurempien kertomusten rinnalla. Yli-Juonikkaan leikkisä ja näppärä kieli sopii hyvin yhteen kirjan pienimuotoisen tyylin kanssa.
Onko seuraavan kirjan nimi sitten "Herättäjä"?
"Uneksijan" päähenkilö on unenlausuja Eino Teräs. Hän kiertää ympäri Suomea esiintyen unen alaisessa horroksessa, nähden samalla unia, joissa hän nuoren tytön hahmossa joutuu Jussila-nimisen pyövelin surmaamaksi. Matkoillaan Terästä palvotaan, tutkitaan tieteellisenä ilmiönä - ja isketään halolla hampaat sisään.
Yli-Juonikas tarjoaa omalaatuisen, mustalla huumorilla väritetyn näkökulman 1910- ja 1920-lukujen taitteeseen. Ajattelen "Uneksijaa" pienenä helmenä, oivallisena makupalana suurempien kertomusten rinnalla. Yli-Juonikkaan leikkisä ja näppärä kieli sopii hyvin yhteen kirjan pienimuotoisen tyylin kanssa.
Onko seuraavan kirjan nimi sitten "Herättäjä"?
tiistai 17. toukokuuta 2011
Ennen päivänlaskua ei voi
Luulin jo kirjoittaneeni Johanna Sinisalon Finlandia-palkitusta (mistä näitä sikiää?) fantasiatarinasta "Ennen päivänlaskua ei voi". Korjaan tilanteen lyhyellä alustuksella.
Juuri poikaystävästään eronnut graafikko, lempinimeltään Enkeli, löytää pihastaan menninkäisen. Hän ottaa sen kotiin, hoivaa sitä ja huomaa pian sen herättävän hänessä syvää innostusta ja kiihkoa. Lopulta menninkäinen kärjistää Enkelin ihmissuhteet äärimmilleen. Seuraa siemennestettä, välirikkoja ja hyväksikäytetyn nörttipojan ruumis.
Kirjassa on liikaa seksiä. Välilukuina toimivat näennäiset kirjallisuusreferenssit ovat rasittavia ja ne keskeyttävät ikävästi kerronnan jännitteen. Henkilöhahmot jäävät hieman ontoiksi ja stereotyyppisiksi. Alakerran talonmiehen seksiorjana toimiva thaimaalaispuoliso tuntuu vähän teennäiseltä ja karrikoidulta hahmolta, toki kymmenen vuotta sitten aihetta käsiteltiin eri tavalla kuin nyt.
On "Ennen päivänlaskua ei voi" silti ihan ok. Loppu on todella onnistunut. Kokonaisuutena teos ei ole poikkeuksellinen, mutta rohkeasti fantastiaan painottava tyyli ansaitsee tunnustuksen. Suomalaiset realismiruiskijat saavat hyvää vastapainoa Sinisalosta.
Juuri poikaystävästään eronnut graafikko, lempinimeltään Enkeli, löytää pihastaan menninkäisen. Hän ottaa sen kotiin, hoivaa sitä ja huomaa pian sen herättävän hänessä syvää innostusta ja kiihkoa. Lopulta menninkäinen kärjistää Enkelin ihmissuhteet äärimmilleen. Seuraa siemennestettä, välirikkoja ja hyväksikäytetyn nörttipojan ruumis.
Kirjassa on liikaa seksiä. Välilukuina toimivat näennäiset kirjallisuusreferenssit ovat rasittavia ja ne keskeyttävät ikävästi kerronnan jännitteen. Henkilöhahmot jäävät hieman ontoiksi ja stereotyyppisiksi. Alakerran talonmiehen seksiorjana toimiva thaimaalaispuoliso tuntuu vähän teennäiseltä ja karrikoidulta hahmolta, toki kymmenen vuotta sitten aihetta käsiteltiin eri tavalla kuin nyt.
On "Ennen päivänlaskua ei voi" silti ihan ok. Loppu on todella onnistunut. Kokonaisuutena teos ei ole poikkeuksellinen, mutta rohkeasti fantastiaan painottava tyyli ansaitsee tunnustuksen. Suomalaiset realismiruiskijat saavat hyvää vastapainoa Sinisalosta.
Vieras kartanossa
Walesilainen Sarah Waters siirtyi toisen maaimansodan ihmiskohtaloista käsittelemään sodanjälkeisen Iso-Britannian murenevaa luokkayhteiskuntaa. "Vieras kartanossa" on mielenkiintoinen, joskin paikoin turhan pitkäveteinen ja perusteellinen kummitustarina Hundreds Hallin kartanossa asuvan maalaisaateliin kuuluvan Ayresin perheen rappiosta.
Tarinan päähenkilö on tohtori Faraday, joka sattumalta päätyy sairaskäynnille Hundreds Halliin. Faradaylla on henkilökohtainen suhde entuudestaan Hundred Hallsiin hänen äitinsä oltua aikoinaan perheellä palvelijana. Pian Faraday alkaa viettää entistä enemmän aikaa perheen ja sen sisällä ilmenevien ongelmien parissa. Ongelmat muuttuvat mystiseksi tragediaksi, jota edes Faradayn kaltainen rationalisti ei kykene selittämään.
Waters punoo taitavasti yhteen rakkaustarinan, psykologisen trillerin ja kauhun sekä historiallisen yhteiskuntakuvauksen ainekset. Waters latoo kertomukseen lisää tasoja kuin heinäpaaleja. Toki talo on vertauskuvana perin ilmeinen, mutta Waters onnistuu puhaltamaan symboliin uutta eloa raikkaalla lähestymistavallaan.
Watersin edellinen teos, 500-sivuinen toiseen maailmansotaan sijoittuva tarina homoseksuaalisen rakkaussuhteista "Yövartio" oli mestariteos. Piirun verran alle 600-sivuinen "Vieras kartanossa" on aivan liian pitkä. Mukaansatempaava kerronta hukkaa suuntansa puolivälin haahuilussa. Reilusti sadan sivun verran Waters toistelee tuttuja motiiveja, eivätkä hahmot kehity oikein mihinkään suuntaan. Silti intensiivisimmät kuvaukset vievät mennessään.
Waters on eittämättä eräs merkittävimmistä englanninkielisistä nykykirjailijoista. Waters on oivallisesti päässyt sisään aikakauden materiaaliseen todellisuuteen ja mentaliteettiin. Iskevä tarinankerronta viimeistelee valitettavasti "vain" hyvän romaanin. Liika pituus latistaa oivallisen kokonaisuuden. Petit minut, Sarah - mutta et onneksi pahasti!
Tarinan päähenkilö on tohtori Faraday, joka sattumalta päätyy sairaskäynnille Hundreds Halliin. Faradaylla on henkilökohtainen suhde entuudestaan Hundred Hallsiin hänen äitinsä oltua aikoinaan perheellä palvelijana. Pian Faraday alkaa viettää entistä enemmän aikaa perheen ja sen sisällä ilmenevien ongelmien parissa. Ongelmat muuttuvat mystiseksi tragediaksi, jota edes Faradayn kaltainen rationalisti ei kykene selittämään.
Waters punoo taitavasti yhteen rakkaustarinan, psykologisen trillerin ja kauhun sekä historiallisen yhteiskuntakuvauksen ainekset. Waters latoo kertomukseen lisää tasoja kuin heinäpaaleja. Toki talo on vertauskuvana perin ilmeinen, mutta Waters onnistuu puhaltamaan symboliin uutta eloa raikkaalla lähestymistavallaan.
Watersin edellinen teos, 500-sivuinen toiseen maailmansotaan sijoittuva tarina homoseksuaalisen rakkaussuhteista "Yövartio" oli mestariteos. Piirun verran alle 600-sivuinen "Vieras kartanossa" on aivan liian pitkä. Mukaansatempaava kerronta hukkaa suuntansa puolivälin haahuilussa. Reilusti sadan sivun verran Waters toistelee tuttuja motiiveja, eivätkä hahmot kehity oikein mihinkään suuntaan. Silti intensiivisimmät kuvaukset vievät mennessään.
Waters on eittämättä eräs merkittävimmistä englanninkielisistä nykykirjailijoista. Waters on oivallisesti päässyt sisään aikakauden materiaaliseen todellisuuteen ja mentaliteettiin. Iskevä tarinankerronta viimeistelee valitettavasti "vain" hyvän romaanin. Liika pituus latistaa oivallisen kokonaisuuden. Petit minut, Sarah - mutta et onneksi pahasti!
keskiviikko 11. toukokuuta 2011
Mies joka katosi
Franz Kafka oli itävaltalais-tsekkiläinen kirjailija. Hänen ei ollut hauska mies, vaan asianajaja, jonka perhe vihasi hänen kaunokirjallisia töitään.
"Mies joka katosi", aikaisemmalta nimeltään "Amerikka", on synkkä ja tyly kertomus Karl Rossmannista, tsekkiläisestä nuorukaisesta, jonka vanhemmat ovat lähettäneet Yhdysvaltoihin tämän pelehdittyä perheen palvelijattaren kanssa.
Keskeneräinen romaani junnaa riepoteltavan ihmisparan onnettomuudessa. On mahdoton erottaa, mikä teoksessa on valmista ja mikä keskeneristä. Siitä huolimatta se on hyvin kiehtova mikro- ja makrokosmisen maailman rinnastus. Karl on modernin yhteiskunnan mullasta versonut lapsi. Hän on ympäristölleen vieras harhailija, joka lopulta joutuu sirkuksen johdattamana suureen tuntemattomaan vievään junaan. Määränpäätä ei koskaan saavuteta. Mieleen tulee Marquézin "Sadan vuoden yksinäisyyden" ruumisjuna.
Kafka on aina Kafka. "Mies joka katosi" ei ole hauska kirja. Katsokaa vain ympärillenne, katsokaa Amerikkaan ja YK:n, IMF:n ja EU-maiden painostamiin roskalainavaltioihin. Ihmiskunta harhailee sieluttomana karrelle palaneella planeetalla. Olematon raha viekoittelee ihmisiä mukaansa kuin käärmeentanssittaja saviastiasta nousevaa matelijaa. Siinä on mitä palvoa - ei mitään!
"Mies joka katosi", aikaisemmalta nimeltään "Amerikka", on synkkä ja tyly kertomus Karl Rossmannista, tsekkiläisestä nuorukaisesta, jonka vanhemmat ovat lähettäneet Yhdysvaltoihin tämän pelehdittyä perheen palvelijattaren kanssa.
Keskeneräinen romaani junnaa riepoteltavan ihmisparan onnettomuudessa. On mahdoton erottaa, mikä teoksessa on valmista ja mikä keskeneristä. Siitä huolimatta se on hyvin kiehtova mikro- ja makrokosmisen maailman rinnastus. Karl on modernin yhteiskunnan mullasta versonut lapsi. Hän on ympäristölleen vieras harhailija, joka lopulta joutuu sirkuksen johdattamana suureen tuntemattomaan vievään junaan. Määränpäätä ei koskaan saavuteta. Mieleen tulee Marquézin "Sadan vuoden yksinäisyyden" ruumisjuna.
Kafka on aina Kafka. "Mies joka katosi" ei ole hauska kirja. Katsokaa vain ympärillenne, katsokaa Amerikkaan ja YK:n, IMF:n ja EU-maiden painostamiin roskalainavaltioihin. Ihmiskunta harhailee sieluttomana karrelle palaneella planeetalla. Olematon raha viekoittelee ihmisiä mukaansa kuin käärmeentanssittaja saviastiasta nousevaa matelijaa. Siinä on mitä palvoa - ei mitään!
maanantai 9. toukokuuta 2011
Kvanttivaras
Hannu Rajaniemen kehuttu ja puhuttu "Kvanttivaras" on hyvää sci-fiä, se todettakoon heti aluksi. Se on kertomus Jean le Flambeurista, mestarivarkaasta, jonka alaan kuuluvat niin pienet omaisuusrikokset kuin kokonaisten maailmojen anastaminen. Marsin Oubliette-planeetalla le Flambeur joutuu etsimään jotain kauan sitten varastamaansa maksaakseen velkansa Mieli-nimiselle olennolle.
Mieli on pelastanut le Flambeurin dilemmavankilan Vangin ongelma-peliteoriaa käyttävästä vankilasovelluksesta. Rinnakkain kertomuksen kanssa kulkevat oubliettelaisen etsivän Isidore Beautreletin suorittamat tutkimukset. Huikeat juonenkäänteet heittävät Isidoren, Mielen ja le Flambeurin keskellä sisäpoliittisia ja henkilökohtaisia ristiriitoja. Niiden melskeessä henkilöiden roolit vaihtuvat useaan otteeseen. Aivan identiteettejä myöten.
Siinä missä Ursula le Guinin antropologinen feministisci-fi ei hekumoi tarkkaan hiotuilla teknisillä innovaatioilla, tykittää Rajaniemi hengästyttävällä tahdilla erilaisia uusiosanoja lukijan hämmästeltäväksi. Monet niistä ovat oivallisia kulttuurisia referenssejä, kuten gogoleiksi kutsut sielulliset koneet. Omaperäinen soveltaminen huvittaa aluksi. Hymy hyytyy, kun kertomuksen tapahtumista koettaa päästä kärryille. Pikkutarkka teknologiakuvaus hämärtää paikoin pahastikin sen, mitä tarinassa oikein tapahtuu. Sanastoa jää kaipaamaan.
Rasittavaa tarinassa on myös sen fallosentrisyys. Ihmisten seksuaalisuus on kylmää ja laskelmoivaa. Erektiot ja häpykukkulat eivät oikein istu tarinaan muutenkaan. Kirjaan teemaan toki sopii vastaava kylmä, peliteoreettinen rationaalisuus, mutta miessubjektius todella etoo. Mestarivarkaiden maailma on tunteeton ja testosteronilla täytetty.
Ei ole Ursulan voittanutta. Rajaniemi toki kirjoittaa lennokkaasti, silloin kun tarinan tapahtumista saa selvää. Sen sijaan maskuliininen matematiikka ällöttää. Kyllä sci-fissä saa olla tunteita. Myös kovassa sellaisessa.
Mieli on pelastanut le Flambeurin dilemmavankilan Vangin ongelma-peliteoriaa käyttävästä vankilasovelluksesta. Rinnakkain kertomuksen kanssa kulkevat oubliettelaisen etsivän Isidore Beautreletin suorittamat tutkimukset. Huikeat juonenkäänteet heittävät Isidoren, Mielen ja le Flambeurin keskellä sisäpoliittisia ja henkilökohtaisia ristiriitoja. Niiden melskeessä henkilöiden roolit vaihtuvat useaan otteeseen. Aivan identiteettejä myöten.
Siinä missä Ursula le Guinin antropologinen feministisci-fi ei hekumoi tarkkaan hiotuilla teknisillä innovaatioilla, tykittää Rajaniemi hengästyttävällä tahdilla erilaisia uusiosanoja lukijan hämmästeltäväksi. Monet niistä ovat oivallisia kulttuurisia referenssejä, kuten gogoleiksi kutsut sielulliset koneet. Omaperäinen soveltaminen huvittaa aluksi. Hymy hyytyy, kun kertomuksen tapahtumista koettaa päästä kärryille. Pikkutarkka teknologiakuvaus hämärtää paikoin pahastikin sen, mitä tarinassa oikein tapahtuu. Sanastoa jää kaipaamaan.
Rasittavaa tarinassa on myös sen fallosentrisyys. Ihmisten seksuaalisuus on kylmää ja laskelmoivaa. Erektiot ja häpykukkulat eivät oikein istu tarinaan muutenkaan. Kirjaan teemaan toki sopii vastaava kylmä, peliteoreettinen rationaalisuus, mutta miessubjektius todella etoo. Mestarivarkaiden maailma on tunteeton ja testosteronilla täytetty.
Ei ole Ursulan voittanutta. Rajaniemi toki kirjoittaa lennokkaasti, silloin kun tarinan tapahtumista saa selvää. Sen sijaan maskuliininen matematiikka ällöttää. Kyllä sci-fissä saa olla tunteita. Myös kovassa sellaisessa.
tiistai 19. huhtikuuta 2011
Raevaara, Rimminen, Rushdie
Tiina Raevaara: "En tunne sinua vierelläni"
Suomalaiset villahousurealistit tulisi pakottaa lukemaan Raevaaran neljätoista novellia. Kertomukset metamorfooseista, hirviöistä ja henkiin heräävistä esineistä ovat henkeäsalpaavan väkeviä. Tasalaatuisessa kokoelmassa on vain muutama ohilyönti, eivätkä nekään täysin hukkaan osu. Raevaaran lumoavat novellit etsivät vertaistaan suomalaisen kaunokirjallisuuden nuhjuisesta joukosta. Niiden kieli, kerronta ja juoni kietoutuvat toisiinsa erottamattomasti. Nämä tarinat ovat huikeita!
Mikko Rimminen: "Nenäpäivä"
Mikä koteihin tunkeutuvan sosiopaatin elämässä on liikuttavaa? "Nenäpäivän" vieraantunut ja hämmentävä huumori syntyy siitä, kun päähenkilönä oleva säheltävä idiootti joko satuttaa itsensä tai häiritessään tuntemattomien elämää joutuu toinen toistaan nolompiin tilanteisiin. Ilo on ylimmillään molempien tapahtuessa yhtäaikaa. Rimmisen maailmankuva on poikkeuksellisen vinoutunut. Kirja on niin hirveää kakkaa, että uskon sen palkinneen Finlandia-raadin koostuvan puhdasverisistä sadisteista. Suomalainen myötätunto herää näemmä häpeästä ja tyhmyydestä.
Salman Rushdie: "Keskiyön lapset"
En kestänyt kymmentä sivua pidemmälle. Rushdie saisi opetella pitämään ajatuksensa ja tarinansa koossa.
Suomalaiset villahousurealistit tulisi pakottaa lukemaan Raevaaran neljätoista novellia. Kertomukset metamorfooseista, hirviöistä ja henkiin heräävistä esineistä ovat henkeäsalpaavan väkeviä. Tasalaatuisessa kokoelmassa on vain muutama ohilyönti, eivätkä nekään täysin hukkaan osu. Raevaaran lumoavat novellit etsivät vertaistaan suomalaisen kaunokirjallisuuden nuhjuisesta joukosta. Niiden kieli, kerronta ja juoni kietoutuvat toisiinsa erottamattomasti. Nämä tarinat ovat huikeita!
Mikko Rimminen: "Nenäpäivä"
Mikä koteihin tunkeutuvan sosiopaatin elämässä on liikuttavaa? "Nenäpäivän" vieraantunut ja hämmentävä huumori syntyy siitä, kun päähenkilönä oleva säheltävä idiootti joko satuttaa itsensä tai häiritessään tuntemattomien elämää joutuu toinen toistaan nolompiin tilanteisiin. Ilo on ylimmillään molempien tapahtuessa yhtäaikaa. Rimmisen maailmankuva on poikkeuksellisen vinoutunut. Kirja on niin hirveää kakkaa, että uskon sen palkinneen Finlandia-raadin koostuvan puhdasverisistä sadisteista. Suomalainen myötätunto herää näemmä häpeästä ja tyhmyydestä.
Salman Rushdie: "Keskiyön lapset"
En kestänyt kymmentä sivua pidemmälle. Rushdie saisi opetella pitämään ajatuksensa ja tarinansa koossa.
lauantai 18. joulukuuta 2010
Pari muuta jäi mainitsematta
Harry Martinson - Aniara (kirja ja kuunnelma)
"1956 ilmestynyt sci-fi-runoromaani, Aila Meriluodon käännös. Oivaltava, mielenkiintoinen dystopia. Kertomus meteorin reitiltään syrjäyttämästä avaruusaluksesta, jonka matkustajien kohtalona on kulkea kohti pimeyttä ja kuolemaa."
Edgar Allan Poe - Korppi ja Kultakuoriainen (novelleja)
"Muutama aivan tyhjänpäiväinen tarina, loput aivan täyttä rautaa. Lyhyissä, suurinpiirtein kymmenen sivun mittaisissa tarinoissa tunnelma on aivan jäätävän hieno. Poen lukeminen aamuyöstä on parasta viihdettä. 'Punaisen kuoleman naamio' ja 'Musta kissa' jäivät suosikeiksi. Kirja ostettu viidelläkymmenellä sentillä Oulun Pelastusarmeijan kirpputorilta."
Andrei Astvatsaturov - Ihmiset alastomuudessa (romaani)
"Venäläinen, huomattavan paljon Tommi Liimattaa muistuttava Astvatsaturov räjäyttää pankin ja peräsuolen esikoisteoksellaan. Kirjallisuudentutkijan kasvukertomus Neuvostoliitossa on tietenkin absurdi, mutta 'Ihmiset alastomuudessa' on myös aito ja koruilematon. Pois Bulgakov! Toisin kuin Rothin ja McEwanin kirjoissa, joissa tarinaa ajaa eteenpäin päähenkilön kokema seksuaalinen herääminen, pitää Astvatsaturov ulostehuumoria arvossaan."
"1956 ilmestynyt sci-fi-runoromaani, Aila Meriluodon käännös. Oivaltava, mielenkiintoinen dystopia. Kertomus meteorin reitiltään syrjäyttämästä avaruusaluksesta, jonka matkustajien kohtalona on kulkea kohti pimeyttä ja kuolemaa."
Edgar Allan Poe - Korppi ja Kultakuoriainen (novelleja)
"Muutama aivan tyhjänpäiväinen tarina, loput aivan täyttä rautaa. Lyhyissä, suurinpiirtein kymmenen sivun mittaisissa tarinoissa tunnelma on aivan jäätävän hieno. Poen lukeminen aamuyöstä on parasta viihdettä. 'Punaisen kuoleman naamio' ja 'Musta kissa' jäivät suosikeiksi. Kirja ostettu viidelläkymmenellä sentillä Oulun Pelastusarmeijan kirpputorilta."
Andrei Astvatsaturov - Ihmiset alastomuudessa (romaani)
"Venäläinen, huomattavan paljon Tommi Liimattaa muistuttava Astvatsaturov räjäyttää pankin ja peräsuolen esikoisteoksellaan. Kirjallisuudentutkijan kasvukertomus Neuvostoliitossa on tietenkin absurdi, mutta 'Ihmiset alastomuudessa' on myös aito ja koruilematon. Pois Bulgakov! Toisin kuin Rothin ja McEwanin kirjoissa, joissa tarinaa ajaa eteenpäin päähenkilön kokema seksuaalinen herääminen, pitää Astvatsaturov ulostehuumoria arvossaan."
tiistai 7. joulukuuta 2010
Mitä on lukenut
Syksyn aikana olen lukenut vähän mitä sattuu. Tässä poimintoja:
Eeva Rohas - Keltaiset tyypit
"Levotonta nössöilyä. Novellikokoelman tarinat ovat rasittavan raskaita. Rohaksen korukielinen naturalismi uuvuttaa."
Pasi Jääskeläinen - Harjukaupungin salakäytävät
"Ihan ok kirja, alku laahaa ja loppu on huono. Fantasian ja realismin yhdistäminen sujuu Jääskeläiseltä taidokkaasti, paikoin juonenkäänteet ovat niin jännittäviä, ettei kirjaa malta laskea kädestään. Paitsi surkean lopun tullessa."
Ursula K. Le Guin - Pimeyden vasen käsi; Maailma, vihreä metsä
"Pimeyden vasen käsi lienee paras sci-fi-kirja, jonka olen koskaan lukenut. Samalla se on eräs liikuttavimmista, monisävyisimmistä ja vaikuttavimmista kertomuksista, joihin olen täysivaltaisesti elänyt, mukaanlukien mitä intensiivisimmät Baldur's Gate II ja KOTOR I. Maailma, vihreä metsä on myös äärimmäisen vaikuttava: upea ja humaani kertomus ihmisen sokeudesta sekä pienestä toiveesta, että kaiken lopussa ei ehkä odotakaan loputon tuho. Vaikka ei siellä autuuttakaan ole."
Helena Sinervo - Runoilijan talossa
"Herkkä ja intiimi romaani Eeva-Liisa Mannerista. Sinervo on ehdottoman taitava ja muuntautumiskykyinen kirjoittaja. Vaalikaa häntä, niin kuin Mannertakin."
George Orwell - Eläinten farmi (kuunnelma)
"Upea kuunnelmaversio Orwellin klassikosta. Ääninä mm. Elina Salo ja Tarmo Manni. Hienosti sovitettu ja esitetty kuunnelma ei ole pitkä, siitä huolimatta se välittää Orwellin oivaltavan tarinan kaikessa pisteliäisyydessään ja pessimismissään hienosti."
Martin Heidegger - Taideteoksen alkuperä
"Mitäpä tästä sanoisi: maailman maailmaantumisen avoin maan sulkeutuneisuuden kitkassa syntyy siitä muodon ja aineen suhteesta, jonka pohjalta syntyvän taideteoksen alkuperä todella lepää taiteessa - ja taiteilijassa."
Eeva Rohas - Keltaiset tyypit
"Levotonta nössöilyä. Novellikokoelman tarinat ovat rasittavan raskaita. Rohaksen korukielinen naturalismi uuvuttaa."
Pasi Jääskeläinen - Harjukaupungin salakäytävät
"Ihan ok kirja, alku laahaa ja loppu on huono. Fantasian ja realismin yhdistäminen sujuu Jääskeläiseltä taidokkaasti, paikoin juonenkäänteet ovat niin jännittäviä, ettei kirjaa malta laskea kädestään. Paitsi surkean lopun tullessa."
Ursula K. Le Guin - Pimeyden vasen käsi; Maailma, vihreä metsä
"Pimeyden vasen käsi lienee paras sci-fi-kirja, jonka olen koskaan lukenut. Samalla se on eräs liikuttavimmista, monisävyisimmistä ja vaikuttavimmista kertomuksista, joihin olen täysivaltaisesti elänyt, mukaanlukien mitä intensiivisimmät Baldur's Gate II ja KOTOR I. Maailma, vihreä metsä on myös äärimmäisen vaikuttava: upea ja humaani kertomus ihmisen sokeudesta sekä pienestä toiveesta, että kaiken lopussa ei ehkä odotakaan loputon tuho. Vaikka ei siellä autuuttakaan ole."
Helena Sinervo - Runoilijan talossa
"Herkkä ja intiimi romaani Eeva-Liisa Mannerista. Sinervo on ehdottoman taitava ja muuntautumiskykyinen kirjoittaja. Vaalikaa häntä, niin kuin Mannertakin."
George Orwell - Eläinten farmi (kuunnelma)
"Upea kuunnelmaversio Orwellin klassikosta. Ääninä mm. Elina Salo ja Tarmo Manni. Hienosti sovitettu ja esitetty kuunnelma ei ole pitkä, siitä huolimatta se välittää Orwellin oivaltavan tarinan kaikessa pisteliäisyydessään ja pessimismissään hienosti."
Martin Heidegger - Taideteoksen alkuperä
"Mitäpä tästä sanoisi: maailman maailmaantumisen avoin maan sulkeutuneisuuden kitkassa syntyy siitä muodon ja aineen suhteesta, jonka pohjalta syntyvän taideteoksen alkuperä todella lepää taiteessa - ja taiteilijassa."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)