perjantai 24. lokakuuta 2008

Venäläistä seurapiirielämää 1870-luvulta

Leo Tolstoin Anna Karenina-romaanin nimi johtaa vähän harhaan. Anna Karenina on yksi päähenkilöistä, mutta välillä voi mennä useita kymmeniä sivuja, ettei häntä mainita laisinkaan. Yhtä hyvin romaanin nimi olisi voinut olla Konstantin Levin, jonka elämää käsitellään kirjassa vielä Annaakin enemmän.

Greta Garbo näytteli Anna Kareninaa vuonna 1935

Kaiken kaikkiaan Anna Karenina on ajankuva 1870-luvun Venäjän hienostoseurapiireistä. Tolstoi itse sanoi, ettei pitänyt päiväkirjaa kirjoittaessaan Anna Kareninaa, vaan romaani toimi hänen päiväkirjanaan. Tästä voimme päätellä, että hahmot olivat osittain oikeasta elämästä. Tolstoi oli myöntänyt, että Levinissä oli paljon häntä itseään.

On jännä, että kirjan kaksi päähenkilöä, Anna ja Levin, eivät opi koko kirjan aikana tuntemaan toisiaan. He tapaavat yhden kerran ja tuo tapaaminen sattuu aivan kirjan lopussa, hieman ennen kuin *SPOILERI* Anna hyppää junan alle *SPOILERI*.

Mutta Annalla ja Levinillä on yhteisiä ystäviä, joiden kautta tarkastellaan päähenkilöitä. Eli päähenkilöt liittyvät toisiinsa monien muiden tärkeiden sivuhenkilöiden kautta, jotka vaikuttavat ratkaisevasti heidän kohtaloihinsa.

Vivien Leigh näytteli Anna Kareninaa vuonna 1948

Mikä lopulta on kaiken tarkoitus, mikä tekee elämästä mielekkään ja minkä takia kannattaa elää? Näihin kysymyksiin Levin löysi lopulta vastaukset, toisin kuin Anna. Minä tyhmänä luin esipuheen ennen kuin aloin lukea kirjaa ja siinä paljastettiin, miten lopussa käy. Se vähän häiritsi, sillä en tiennyt loppuratkaisuja. Harmillista. Spoilaantumisestani huolimatta kirja oli erittäin mukava lukukokemus. Kiehtova ja mukaansatempaava ja viihdyttävä ennen kaikkea. Anna Karenina on erittäin helppolukuinen. Syy, miksi minulla kesti näin kauan lukea se loppuun, oli siinä, että pidin välillä jopa viikkojen taukoja lukemisessa. Sillä kun kerran kirjan aukaisi, se imaisi mukaansa. Kirja tarvitsi siis sopivia lukuhetkiä. Nuo viikkojen tauot eivät sinänsä haitanneet, sillä Anna Karenina oli niin mielenkiintoinen, että sen tapahtumat säilyivät tuoreessa muistissa, vaikkei olisi hetkeen lukenut.

Ainoana miinuksena oli Tolstoin tapa käyttää henkilöhahmoista kaikkia mahdollisia nimiä ja aivan miten sattuu. Venäjällä on ilmeisesti tapana, että ihmisellä on normaalin nimensä lisäksi monta lempinimeä. Yhtä nimeä käyttää puoliso, toista lähisuku, kolmatta tuttavat ja neljättä vieraat. Tolstoi käytti välillä näitä kaikkia sekaisin kertoessaan, mitä hahmolle tapahtui. Kyllähän siihen vähitellen tottui, kun alkoi oppia kaikkien henkilöiden lempinimiä, mutta alussa se oli aika hankalaa. Toisaalta.. käytänhän minäkin Rontista montaa eri nimeä..

Anna Kareninasta ei kai koskaan ole saatu tehtyä hyvää elokuvaa? Mitä nyt äsken vilkaisin elokuva-arvosteluja, niin tuo Greta Garbon tähdittämä leffa taitaa olla paras, eikä sekään mikään mestariteos ole. Yritystä on kuitenkin ollut, Anna Kareninasta on tehty tähän päivään mennessä 24 elokuvaa tai tv-sarjaa.. valitettavasti määrä ei piilota tekeleiden keskinkertaisuutta.

perjantai 17. lokakuuta 2008

Könemann: "Maalaustaiteen historia"

Renessanssista nykypäivään.
Kirja on painettu 2005, näkyy omistuskirjoituksen mukaan hankitun tammikuussa tänä vuonna.

Voisiko maailmassa olla mitään laajempaa aihepiiriä kuin tämä!

Nuoruusvuosista lähtien kuvataiteesta kiinnostuneena tämän reiluun sataan sivuun mahtuvan historiallisen pikakatsauksen läpikäyminen oli nostalginen ja innostava kokemus.

Muistan kuinka lukioikäisenä harmitti kuin ei ollut saatavilla tietolähteitä, joissa olisi tehty selvää kuvantekijöistä ja teoksista. Tämä olis ollut taivaan lahja silloiselle meikäläiselle! Kirjastoissa oli taidekirjoja niukalti, pläräsin kannesta kanteen joululahjaksi saamiani focus-tietosanakirjan taidehakuteoksia.

Vaikka tiedän asettavani hirttoköyden kaulaan sanoessani seuraavaa, sanon silti: Könemannin kirjassa vastataan laaja-alaisesti otsikkoon, se on oivallinen ja asinatunteva opas matkalla taiteen käsittämättömiin koukeroihin. Joku taiteentietämiseen erikoistunut luetteloisi kertaistumalta pitkän litanian puutteita ja virheellsiä painotuksia yms, mutta vähänkö se meikäläistä haittaa..

Jos nyt haparoin omaa historiaani lukioikäisestä mitääntietämättömyydestä läpi erinäisten taideoppilaitosten omaan nykyisyyteeni, on kiinnostavaa huomata se, että suurin osa kirjaan sisällytetyistä taiteilijoista ja heidän tuotannostaan on kokolailla entuudestaan tuttua. Mutta nyt, tanakasti keski-ikäisenä, sitä huomaa enemmin ajattelevansa kuvien taustalla kulloinkin vallinneita oloja. Seitkytluvulla taisin vain enimmäkseen ihmetellä: "On se vaan eri mestari! Miten on osannu tehä noin komeesti! Millä tekniikalla?" Nyt funtsii enemminkin sitä, että missä oloissa ja millaisissa tunnelmissa Leonardo valmisti Mona Lisan? Mitä se teki meikäläisen ikäisenä? jne... Miten ovat inkvisitio, uskonpuhdistus, vastauskonpuhdistus, rutto, sodat, sairaudet, sodat, kulkutaudit ja vielävielä kerran sodat vaikuttaneet kulloiseenkin tyyliin ja kuvantekemiseen? Entäpä tekninen kehitys! Höyrykone. Atomin halkaiseminen. DNA. Avaruuden valloitus. Hiukkaskiihdytin. Internet. Entä psykoanalyysi.

Lukiossa musiikkia ja muita taiteita käsittelevät luvut historian kirjoissa hypättiin yli "...jos joku on kiinnostunut, voi lukea omalla ajallaan...", oli opettajalla tapana sanoa.

Taidealan oppilaitoksissa taiteen historia päättyi 1900 -luvun alkuvuosikymmenille. Oikeastaan 20/30-luvun jälkeen ei mainittu tapahtuneeksi mitään merkittävää: "Nykyisyys ei vielä ole historiaa..." Mutta Könemann pääsee pidemmälle, likelle nykypäivää - jopa Picasson ja Dalin kuoleman ohi (..nythän ne on jo historiaa..).

Olen toki ollu tietoinen Kandinskyn abstraktioista, Malevitsin Musta neliö on sekin tullu tutuks jo aikapäiviä sitten. Mutta "Maalaustaiteen historia" antaa yksittäisille tiedonsirpaleille ryhtiä. Yksi mieleenjäävimmistä "nykytaidetta" koskevista huomioista on kirjassa esitetty 50-luvun (?) kriitikon aikalaisarvio: "Newman sulki ikkunan, Rothko veti sen eteen verhot ja Reinhardt sammutti valon." (sivu 110) Hieman salapoliisityötä ja pääsee noiden 1900-luvun loppupuolen taiteen kärkinimien jäljille. Nämä isovanhempieni ikäluokkaan kuuluneet taiteilijat ovat maalanneet "tauluiksi" seinän kokoisia yksivärisiä kankaita. Väri on kokonaisvaltainen luonnonvoima, joka on päästävä kokemaan suurina pintoina. Pitää mainita myös J. Pollock, jonka "action paintingin" tapahtui suurikokoisten kankaiden päällä kävellen ja maalia roiskien.

Jos erehtyy ajattelemaan - saati sanoiksi pukemaan: "Kuka tahansa osais tollasta nykytaidetta tehä!" - on päässyt huomaamattaan ASIAN YTIMEEN. Taitaisko olla, että nyti vilskahtaa siivun verran mielenvikaisuuden suuntaan: Kolmiyhteydestä Taiteilja - Teos - Katsoja/Kokija on ilmaantunut pyrkimyksiä mitätöidä ensimmäinen - jopa toinenkin. Se joka tämän on ensimmäisenä tajunnut julki tuoda, on todellinen stara. (Se että loppupeleissä stara nostetaan jalustalle arvonimillä voideltavaksi, tarkoittaa sitä, että Tekijä TARVITAAN. Onko se niin, että ihmisen omahyväisyys ja julkisuudenkipeys ajavat "taiteellisen älypelleilyn" ohi?). Pioneerihenkinen uranuurtaja on kingi, muut jäljittelijöitä. Paskapöntön voi laittaa kerran näytille, seuraava kerta onkin sitten jo tasan niin huono ja mauton pila kuin tuntuu sen ensimmäisenkin näytteilleaitetun äärellä...

Oikean tekemisen, piirtämisen ja maalaamisen/värittämisen yms, kanssa viimeisimmillä nykytaiteen "puliveivaamisilla" ei ole mitään tekemistä. Joka haluaa oikeasti tehä oikeita piirroksia ja oikeita maalauksia, tehköön niitä. Selittelijöille ja viisastelelmisilla kilvoittelijoille riittää yliopistoja, KHYL!.

En usko, että uusimpien taidevirtausten tietämisestä haittaa on, pikemminkin päinvastoin. Vähänkö säälittävältä tuntu joskus 80-luvulla tavata tyyppejä, joille 1800-luvun romanttinen naturalismi, tai mitä liekään ne hevonveen aivatsovskit sun muut holmberit on, olivat Ainoa Oikea Tie kohti Taitelijuutta. Väistämättä sitä ajatteli: "Tuo tyyppi on jumissa. Se on JUUTTUNU 1800-luvulle."

Kaiken tämän - ehkä sekavankin - selittämisen tarkoituksena on vakuuttaa, että Könemann: "Maalaustaiteen historia" on mitä suositeltavin kirja jokaiselle, joka on vähänkin kiinnostunut kuvista/kuvaamisesta/piirtämisestä/maalaamisesta.