tiistai 27. marraskuuta 2018

Kosken kahta puolta

Yllätyksekseni sainkin Finlandia-ehdokkaan käsiini aikaisemmin kuin kuvittelin. Joskus olen lukenut surkeita F-ehdokkaita, mutta Jari Järvelän Kosken kahta puolta on ehdokkuutensa ansainnut.
Kirjan nykyhetkessä 10-vuotias poika saa koko ajan läksytystä siitä, että on 10-vuotias poika äidiltään, serkuiltaan, siskoltaan ja isoäideiltään. Kaikki on kiellettyä tai sitten olet vain liian pieni ja tyhmä kaikkeen kivaan.

Aluksi ihmettelin lapsinäkökulmaa, mutta se selvisi pian: välillä mentiin vuoteen 1918, jolloin pojan isoäidit olivat lapsia. Noin kymmenvuotiaita. Näin lapsi kertoi, miten lapset kokivat sodan.

Sisällissotakohtaukset olivat trillerinomaisia. Nykyhetkessä, 1970-luvulla, molemmat sodan kokeneet isoäidit kantavat yhä sodan muistoja mielessään. Koska he olivat taustojensa takia eri puolilla vuonna 1918, he ovat jämähtäneet punaiseksi ja valkoiseksi vuosikymmeniksi. Heidän välillään sukkuloi molempien 10-vuotias lapsenlapsi, jolle on kerrottu punaisten ja valkoisten tappojuttuja liian pienestä asti.

Pauliina Rauhala ei onnistunut menemään lapsen asemaan Taivaslaulussa, vaan hänen lapsena olemisensa oli vaivaannuttavaa lässytystä. Jari Järvelän 10-vuotias päähenkilö on luonteva. Järvelä käyttää kerronnassaan todella osuvaa (ja osittain mustaa) huumoria, joka keventää tunnelmaa. Etenkin valkoisen isoäidin vanhuudesta kertovat puolikas tuntui välillä suorastaan parodialta. Yhtäkaikki huvituin monessa kohdassa. Ja ainakin yhtä monessa kohdassa nieleskelin liian isoa palaa kurkussani. Hieno kirja.

perjantai 23. marraskuuta 2018

Tuntematon Kimi Räikkönen

En ole kiinnostunut formuloista. Mielestäni on käsittämätöntä, että jäätiköt sulavat, mutta formuloiden kaltaista hupiautoilua ei ole vielä lopetettu.

Kari Hotakainen sen sijaan kiinnostaa. Ja etenkin se, että Hotakainen sanoi Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjan ilmestymistilaisuudessa, ettei ole ikinä seurannut formuloita. Luvassa ei olisi fanikirja, vaan henkilökuva, jossa ehkä osattaisiin nähdä julkisen hahmon taakse ilman liiallista formuloissa menestymisen hehkutusta.
Hotakainen kirjoittaa hupaisasti ja lukeminen etenee joutuin. Tämän on tarkoitus upota kansan syviin riviin, onhan päähenkilökin niistä lähtöisin.

Kirja piirtää kuvan vähävaraisista oloista lähteneestä, koulut kesken jättäneestä miehestä, joka lahjakkuutensa ja myös sattumusten kautta pääsee elämään etuoikeutettua elämää. Menestyksensä keskellä hän on kuitenkin pitänyt jalat maassa. Räikkösen tavallisuudesta kertoo se, että hän kirjan mukaan joskus ihmettelee, miksi ihmiset kyttäävät ja kyyläävät häntä.

Koska kirja on Räikkösestä, kännijutut kuuluvat kuvaan. Niitä lukiessa en ole huvittunut. Alkoholin liikakäyttö on monelle ongelma eikä sen vaikutuksen alaisuudessa törttöilyssä ole mitään hauskaa. Näiden kännikertomusten perusteella Kimi on sosiaalisesti epävarma tyyppi, joka ei selvinpäin sano mitään, mutta humalassa muuttuu ekstrovertiksi riehujaksi. Hänen kaltaisiaan on Suomi pullollaan, joten moni varmasti kokee samaistumista tällaiseen Kimiin.

Toisin kuin perisuomalaisen kaljankittaajan, Kimin kohdalla känniääliöinti ei ole säälittävää, vaan ihailtavaa (ainakin iltapäivälehtien uutisointi niistä on positiivista). Onhan hän upporikas. Fobba hyväksyy hänet ryypiskelemään Ruotsin jääkiekkovoittoa, koska hän on formulakuski. Peter Nygård toivottaa tervetulleeksi yksityissaarelleen, koska Kimi - vaikka juntti onkin - on miljonääri, kuten Nygård.

Mutta. Kännikertomusten jälkeen Hotakainen kuvaa, kuinka mies kasvaa viimein aikuiseksi reilusti kolmekymppisenä. Perheen perustaminen on monelle syy jättää rilluvuodet taakseen, niin myös Kimille. Jos Kimistä olisi kirjoitettu kirja ennen Mintun tapaamista, hänestä olisi saanut paljon yksipuoleisemman kuvan. Muutoksen kuvaus känniääliöstä vastuuntuntoiseksi perheenisäksi oli paljon kiinnostavampaa kuin kaikki humalatoilailut yhteensä. Jotain Kimin lahjakkuudesta kertoo se, että kesken pahimpien ryyppyputkien hän kuitenkin pystyi hoitamaan työnsä hyvin.

Tuntematon Kimi Räikkönen raottaa menestyneen taviksen elämää viihdyttävästi ja se sen tärkein anti onkin.

torstai 22. marraskuuta 2018

Taivaslaulu

En ollut tietenkään lukenut yhtään Finlandia-ehdokaskirjaa ennen niiden ehdokkaiksi nimeämistä, koska seuraan melko laiskasti uusien kaunokirjojen markkinoille tuloa. Ehdokkuuksien jälkeen niitä on mahdotonta saada lainaan enää tämän vuoden puolella.

Koska Pauliina Rauhalan kirja kiinnosti, mutta en ollut lukenut hänen ensimmäistäkään kirjaa, päätin lainata sen kirjastosta. Kirjailijan tyyli tuskin  muuttuu parissa vuodessa, joten ajattelin Taivaslaulun antavan osviittaa hänen F-ehdokas -kirjastaan. Colorado Avenuen luettuani Lars Sundin tyyli on tiedossani ja siksipä Missä musiikki alkoi ei kiinnosta minua pätkääkään.

Taivaslaulun luettuani Synninkantajatkaan ei enää kiinnosta.
 Taivaslaulu kertoo lestadiolaispariskunnasta, joka saa kuulla odottavansa kaksosia. Ne olisivat heidän viides ja kuudes lapsensa eikä yksikään vanhemmista lapsistakaan ole vielä edes koulussa.

 Lestadiolaiskulttuuri ajaa nuoret ihmiset uupumukseen, kun he yrittävät elää liikkeensä opetuksen mukaan. "Blogimerkinnät" lukujen välissä opastavat herätysliikkeen ulkopuolista liikkeen sellaisista huonoista puolista, jotka eivät ole välttämättä suuren yleisön tiedossa. Itse päätekstissä kerrotaan myös siitä, mikä liikkeessä on hyvää: yhteisöllisyys, joka on tuki ja turva.

Kertoessaan seuroista Rauhala osaa pidättäytyä liiallisesta symboliikasta ja lestayhteisön sisäpiirin tunnelmat avautuvat melko onnistuneesti jästeille. Mutta muutoin kirja on täynnä kielikikkailua. Tuli mieleen Riikka Pulkkinen kaikessa raivostuttavuudessaan. Kieli on kuin filtteröityä instagram-kuvatulvaa: mistään ei saa otetta, mihinkään ei voi samaistua, kun ajatus on niin korkealentoista. Yhtäkkiä näin verkkokalvoillani oman lukion äidinkielenopettajani päsmäröimässä. Jotenkin tyylipuhdasta äikänope-posmennusta tämä. Välillä en ymmärtänyt yhtään mitään lukemastani.
 Myös symboliikka otti päähän. Nämä mollamaija-hommelit pikaluin, kun en löytänyt niistä mitään lisäarvoa tarinalle.
Kirjassa oli puolensa (tietämys lestadiolaisista kasvoi), mutta ärsytyshän se päällimmäiseksi tunteeksi jäi. Minulla on periaate, että luen Finlandia-palkintokirjat. Saa siis nähdä, joudunko vielä sittenkin Rauhalaa (ja Sundia) lukemaan.

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Tulikaste

Olen päässyt puolalaisen Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjassa viidenteen osaan. Tai päässyt ja päässyt.. kuulostaa kuin näitä olisi vaikea lukea. Ei ole! Nämä imaisevat mukaansa! Ja kuten aiemmin mainittu, olen vitkastellut kirjojen kanssa tahallani maksimoidakseni nautinnon. Olen yhä välttynyt spoilereilta, mutta selvää on, että kirjasarja kannattaa saattaa päätökseen hyvissä ajoin ennen Netflixin Noituri-sarjan ulostuloa. Jos siis haluan säilyttää jännityselementin lukemisessa.

Tulikaste on tieromaani. Kaipaamani Valvatti on onneksi siinä joukossa, jonka kanssa Geralt matkaa pelastamaan Ciriä pakkoavioliitolta. Saamme siis nauttia tämän naiskauneuden suuren ihailijan edesottamuksista. Sapkowski ei onneksi ota turhan vakavasti pääsankari Geraltiakaan, vaan hänenkin kustannuksellaan vitsaillaan. Sitä ei kuitenkaan tehdä niin, että itse tarina vaihtuisi tragikomediaksi.

Noituri-sarja on feministinen. Pääosa on Noiturilla, mutta teinityttö Cirillä on suuri rooli, joka tullee kasvamaan entisestään seuraavissa oloissa. Tässä kirjassa perustetaan nais-haltioiden ja -velhojen kokous ja kirjassa on kymmeniä sivuja, joissa miehillä ei ole mitään osaa. Suhtautuminen naisiin ja heidän oikeuksiin on läpeensä positiivista. Naisia väärinkohteleville miehille ei käy hyvin.

Sarjan mytologiaa syvennetään aimo annos. Sapkowski kertoo oman versionsa esimerkiksi vampyyreista. Vanhan veren -mysteerin tausta avataan.
En kokenut tapahtumien verkkaista etenemistä harmillisena. Mielestäni luen yhtä yhtenäistä Noituri-tarinaa ja siinä on oltava välillä suvantoja, jotta hahmot ja koko tarinan maailma pääsee syvenemään.

Mutta yksi asia harmittaa. Sapkowski käyttää paljon ennustavaa kirjoitustyyliä. Tähän tapaan: "Hän ei vielä tiennyt, mihin joutui ja miten huonosti tulisi käymään." Tuollaista on paljon. Sen lisäksi tässä oli täysin irrallinen hyppäys kauas tulevaisuuteen, jossa lapsille kerrotaan satua Geraltista ja Ciristä. Äh!

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Kauppa-Lopo/Papin perhe/Anna-Liisa

Minna Canthin Kauppa-Lopoa, Papin perhettä ja Anna-Liisaa yhdistää se, että jokaisessa niistä nainen käyttäytyy hänelle sopimattomasti.

Kauppa-Lopo oli kerrassaan rakastettava hahmo.
 Kauppa-Lopo alkoholisoitunut, miehetön ja taloton nainen, joka joutuu aika ajoin selliin juopottelusta.
 Kun hän vankilassa kuulee vanhan tuttunsa, lesken ja perheenäidin vaikeuksista, hän lähtee oitis auttamaan tätä. Hän auttaa leskeä myymään talonsa irtaimistoa hyvällä hinnalla ja saa tämän talonkin myytyä yläkanttiin. Silti leski ei anna arvoa Kauppa-Lopolle. Tämä kun on huono nainen. Kauppa-Lopon ulkomuoto inhottaa, mutta hänellä on hyvä sydän. Sitä vaan ei kukaan ymmärrä.

Kauppa-Lopon kuullessa lesken puhuvan hänestä pahaa vertaisilleen naisille hän päättää jättää Jyväskylän ja lähteä takaisin kotikaupunkiinsa Kuopioon.

Jyväskylän pitäisi järjestää Kauppa-Lopon reitistä keskustasta Taulumäen kautta Mikkelin tielle Kauppa-Lopon juoksu. Kunnioituksena Minna Canthille. Turussakin on Paavo Nurmen maraton.
 Papin perhe kertoo konservatiivisesta papista, hänen vaimostaan ja kolmesta lapsesta, jotka haluavat muuttaa maailmaa. Isä haluaisi poikansa työskentelevän vanhoillisen kristillisen lehtensä toimituksessa, mutta poika lähtee vapaamieliseen Nuoreen Suomeen. Tämä rikkoo isän ja pojan välit.

Pojan vapaamielisyys ei kuitenkaan ulotu tasa-arvoon ja hän arvostelee siskonsa Hannan edistyksellisiä mielipiteitä pasifismista ja naisten oikeuksista. Hannan käytös on maltillista toisin kuin hänen siskonsa Maijun, joka haluaa näyttelijäksi tai sanomalehtimies-veljensä. Mutta ajatusmaailmaltaan hän on radikaalein.

Lopulta Papin perheessä ei ole kyse tasa-arvosta, vaan anteeksiannosta ja toisten ihmisten kunnioittamisesta. Pappi on lähellä menettää koko perheensä, koska hänen mielestään maailmasta on olemassa vain yksi totuus. Se, miten hän näkee asiat. Lopussa perhe kuitenkin eheytyy.
Anna-Liisa on tragedia nuoresta naisesta, joka on joutunut tappamaan lapsensa maineen menettämisen pelossa. Tässäkin nousee esille naisen asema; miksi Anna-Liisa joutuu ainoana kantamaan syyllisyytensä ja siittäjä-Mikko ei? Vaikka Anna-Liisa ei olisi tullut raskaaksi, hän olisi kuitenkin ollut "pilalla" sulhasehdokas Johanneksen mielestä, koska hän oli maannut toisen kanssa ennen Johannesta. Anna-Liisa ei kysele Johannekselta moisia, hänellä ei ole oikeutta olla mustasukkainen. Puhtaan ja viattoman naisen ihanne nousee esille tämän tästä.

Näytelmä osoittaa myös, ettei naisten välistä solidaarisuutta ole, jos toinen nainen voi hyötyä toisen hädästä. Tässä tapauksessa Mikon äiti Husso pääsisi kohoamaan luokkayhteiskunnassa ylemmäs, kun hänen renkipoikansa menisi naimisiin talontyttären kanssa.

Rakkaus - se yhdisti papin perheen ja sen puuttuminen on yksi syy, miksei Anna-Liisa voi mennä naimisiin Mikon kanssa, vaan mieluummin paljastaa itsensä vallesmannille. Toinen syy on syyllisyydentunto, jota hän on kantanut mukanaan neljä vuotta. Hän toivoo, että sovittamalla rangaistuksensa hänen omantunnontuskansa vähenisivät.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Hanna

Minna Canthilla jatketaan. Hanna ilmestyi samana vuonna kuin Köyhää kansaa, 1886 ja pohjautuu Canthin omiin nuoruudenkokemuksiin.
 Tarina alkaa päähenkilö Hannan ollessa 16-vuotias ja viettäessään viimeistä vuotta koulussa. Canth kuvaa orastavia romansseja, teini-iän pakahduttavia ystävyyssuhteita ja koulunkäynnin merkityksellisyyttä nuorelle mielelle.

Kirjan vallitseva teema on naisten asema yhteiskunnassa. Kuinka se on aina alisteinen miehelle. Alussa Hannaa ahdistaa isän, perheen vallankäyttäjän alkoholin käyttö. Isän ryypiskelyllä on kurjia sivuvaikutuksia, kun yksi hänen ryyppykavereistaan haluaisi viedä Hannan vihille ja isä on tietysti suostuvainen tähän järjestelyyn. Käytännössä Hannalla on hyvin vähän omaa päätösvaltaa, koska hänen isänsä rahoittaa hänen elämänsä eikä Hanna voi esimerkiksi kouluttautua opettajaksi ilman isänsä rahallista tukea. Jota hän ei tietenkään moiseen myönnä. Opettajan ammatti on halveksittava, koska se on kituuttamista pienellä palkalla.

Poikien kiinnostuksen kohteena Hannan täytyy miettiä tarkoin omaa käytöstään, ettei hän menetä mainettaan. Siveetön tyttö ei kelpaa aviovaimoksi, joka on ainoa hyväksyttävä rooli naiselle. Siveettömyyden leiman voi saada jo väärästä vaatetuksesta tai poikien kanssa näyttäytymisestä julkisella paikalla ilman vanhemman läsnäoloa. Pojat sen sijaan pääsevät kaikesta kuin koira veräjästä. He saavat keppostella lyseolaisina ja selviävät varoituksella sekä ryypiskellä illat ja päivät ylioppilaina ilman yleistä paheksuntaa. Tyttöjen koulutus sen sijaan ei yllä edes ylioppilaaksi.

Canth ujuttaa yhteiskuntakritiikin perinteisen tyttökirjan kerronnan sekaan. Tämä on erittäin tehokas keino. Canth on anarkistinen Anni Swan.

Koska tuppaan ajattelemaan aina visuaalisesti lukemani, en voinut välttyä ajatukselta, miten tämä kohtaus toimisi hienosti elokuvassa (ajattelin myös, miten mainio aikalaiskuvaus arjen toimista!):
 Hanna on feministinen teos. Väkevä tarina siitä, miten auktoriteetteja (kirkkoa, koulua ja isää) kumartanut nuori nainen viimein alkaa kyseenalaistaa kaiken. Kyseenalaistamisen lopputuloksena on syntynyt monta yhteiskunnan vanhentuneita perustuksia ravisuttanutta romaania, joista Hanna päättyy hienosti tytön viedessä aiemmin kavahtamalleen naimattomalle naiselle kukkia. Hittoon patriarkaatti, joka määrittää oikeanlaisen naisen!

lauantai 10. marraskuuta 2018

Köyhää kansaa

Minna Canthin Köyhää kansaa ei ole kirja, joka piristää mieltä pimeimpänä vuodenaikana.
Se ilmestyi 1886 ja sijoittuu Kuopioon. Pääosassa on köyhä perhe, jossa tarkastelukohteena on erityisesti perheenäiti. Klassista Canthia siis.

Tällä kertaa mies ei ole juopporetku, mutta köyhyys riivaa. Marilla ja Holpaisella on neljä lasta, joista nuorin on vasta pieni tyttövauva ja sairaalloinen. Holpainen saa töitä rautatietyömaalta, mutta palkka on niin kehno, ettei sillä elä. Marilla ei ole nytkään tarjota lapsille tarpeeksi ruokaa päivittäin. Kipeä vauva nukkuu huonosti ja pitää Marin yöt päivät hereillä, lopulta tilanne ajaa Marin psykoosiin. Hän joutuu vaivaistaloon.

Canth ei tarjoa ratkaisumallia, hän näyttää lukijoille läpeensä kyynisen maailman. Papin ja lääkärin keskustelu edustaa yhteiskunnan parempiosaisten mielipiteitä köyhistä: papin mielestä Marin kohtalo voi antaa opetuksen muille, jotka voisivat elää "paremmin". Lääkärin mielestä köyhille ja vaivaisille pitäisi kaikille sallia eutanasia.

perjantai 9. marraskuuta 2018

Tom of Finland - marginaalista maailmanmaineeseen

F. Valentine Hooven III:n Tom of Finland - marginaalista maailmanmaineeseen kertoo Touko Laaksosen tarinan keskittyen hänen uraansa taiteilijana.

Hooven on kirjoittanut kirjan pilke silmäkulmassa. Se sopii hyvin yhteen Touko Laaksosen luoman taiteen kanssa. Laaksosen taide kun tuo iloa sen katsojalle.

Hooven laittaa Laaksosen läheiset sivuosaan eikä hänen persoonaan mennä kovin syvälle. Laaksosen sukulaiset eivät esimerkiksi kerro kirjassa suhteestaan Laaksoseen. Fokus on taiteessa ja taitelijaurassa. Se on järkevä rajaus. Tällaisen ammatillisen henkilökuvan olisin suonut myös Karukosken elokuvan olevan. Sen sijaan, että siinä oli keksittyä ihmissuhdedraamaa liittyen Laaksosen pitkään parisuhteeseen. Ihmettelin myös, miksei Karukoski kertonut enemmän Laaksosen seksi-iloitteluista. Sehän oli koko Laaksosen taiteen ydin: iloinen homoseksi.

Kirjailijan ulkomaalaisuus tulee esille jatkuvasti ja aiheuttaa huvitusta siinä, miten romanttiseksi paikaksi hän kuvailee Suomea. Miten Helsingissä kuljeskeli lomailevia maanviljelijöitä ja merimiehiä; miten sinne muutti "karusta" Pohjois-Suomesta vähäpuheinen Veli, johon taiteilija rakastui. Talvisodan ja Neuvostoliiton vaikutukset ehkä pitkästyttävät suomalaista lukijaa, mutta ulkomaalaiselle ne tietysti tuovat taustatietoa.

Onneksi Laaksonen sai jo elinaikanaan saada vähän mainetta ja kunniaa töistään. On ilahduttavaa, että Tom of Finland -hahmoista on tullut muumien kaltaista mainstreamia. Laaksonen on kansallisaarteemme siinä kuin Tove Janssonkin.

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Ehdotus rakkausromaaniksi

Matti Pulkkisen Ehdotus rakkausromaaniksi oli varsin puuduttavaa luettavaa.
Nimestään huolimatta kyse ei ollut fiktiivisestä romaanista, vaan Pulkkinen kertoi siinä fanituksestaan Linkolaa, Turkkaa ja Israelia kohtaan. Enimmäkseen Pulkkinen yritti saada lukijan vakuuttumaan, että länsimainen media on väärentänyt Lähi-idän uutiset Israel-vastaisiksi ja asettunut palestiinalaisten puolelle.

Luettuani Pulkkisen pitkästyttävän paasauksen en ollut edelleenkään ryhtynyt Israel-mieliseksi. Toisin kuin kirjan kannen mainoskuvauksessa luvattiin.
Itse asiassa lukemisen jälkeen aloin vain miettiä, miksi jollekin suomalaiselle Israel on ihannoitava kohde? Ja miksi meidän muiden pitäisi ajatella Israelista yhtään mitään myönteistä, kun samaan aikaan koko ajan tulvii uutisia, miten se tappaa palestiinalaislapsia.

torstai 27. syyskuuta 2018

Rikinkeltainen taivas

Kjell Westön Rikinkeltaista taivasta lukiessa tuli ikävä Missä kuljimme kerran -nippelitietoviisautta. Siinä kirjassa sentään Helsinki oli elävä, vaikka kirjan ihmishahmot olivatkin ohuita. Rikinkeltainen taivas oli sisällöltään yhdentekevä.
 Sen juoni mukaili Missä kuljimme kerran -kirjan tapahtumia. Oli rikas suomenruotsalaissisaruskaksikko, joista veli oli tunnekylmä ja siskoon päähenkilö oli rakastunut, mutta rakkaussuhde oli tuomittu epäonnistumaan. Päähenkilö seurasi vuosikymmenien ajan sisarusten edesottamuksia sivusta ja hänen oma elämänsä oli heidän menestyksensä rinnalla räpellystä.

Tapahtumat eivät tosin tällä kertaa sijoittuneet vastaitsenäistyneeseen Suomeen, vaan nyt elettiin 1960-luvulta 2010-luvulle. Muuttuva yhteiskunta oli aika laimeasti läsnä. Jopa niin laimeasti, että aloin tosiaan kaipailla niitä kömpelöitä "hän maisteli uutta, siniseen kuoreen pakattua suklaata" -kuvailuja.

Kirjassa ei oikein tapahtunut mitään. Paneskeluja lukuunottamatta. Epäilyttäväksi panojen kuvailu meinasi karata siinä vaiheessa, kun päähenkilö pohti, harjoittiko hänen naisystävänsä teini-ikäinen tytär mahdollisesti koitusta vastakkaisen sukupuolen kanssa. Seksiä oli niin paljon, että kyllähän sitä väkisinkin alkoi miettiä, eikö arvon kirjailijalla ollut tosiaan mitään muita juonikuvioita mietittynä?

Kirja vaikutti koko ajan siltä, että kohta jotain tapahtuu/ jostain paljastuu jotain yllättävää. Mutta ainoa, mikä tapahtui, oli Alexin puukotus. Se taas ei tuntunut ollenkaan sopivan kirjan tyyliin, joka oli 400 sivua kertomusta rikkaista, mutta kuitenkin tavallisista ihmisistä. Tavallisuus on kiinnostavaa, mutta se pitää osata kertoa oikein. Ei tällä tavoin, jossa pääpaino oli tirkistellä kirjailijan omaa (?) seksihistoriaa. Vaan enemmän sitä eksistentiaalista kriisiä, jota ihminen tuntee ja joka muuttuu vuosien kuluessa. Lopussa, kun päähenkilö ei jaksanut olla enää "eroottisesti latautunut", kirja saavutti ehkä hieman sitä suloista katkeruutta, mitä tämä ihmiselo on.

tiistai 18. syyskuuta 2018

Parempaa väkeä

Sarah Watersin Parempaa väkeä sijoittuu 1920-luvun alun Lontooseen. Yläluokkaiset äiti ja tytär joutuvat rahapulassa vuokraamaan osan herraskartanostaan nuorelle pariskunnalle. Alku on soluasumisen kokeneelle hyvin samaistuttavaa. Siinä on herkullisesti kuvattu niitä vaivaannuttavia hetkiä, joita joutuu kokemaan vieraiden ihmisten kanssa asuessa. Sitten kaikki muuttuu.
Parempaa väkeä onkin siitä jännittävä kirja, ettei koskaan voi tietää, mitä seuraava luku pitää sisällään. Tässä ei ole mitään ennalta-arvattavaa. Kun lukija erehtyy pitämään sitä eroottisena romaanina, se vaihtuukin murhamysteeriksi (jossa tosin lukijalle ei ole mitään mystistä) ja siitä oikeussalidraamaksi.

Waters on taitava. Tämän olen saanut kokea jokaisen hänen kirjansa kohdalla. Hän on tehnyt pohjatyönsä hyvin, mutta hänessä ei ole tippaakaan Westömäistä historiafaktojen tuputtajaa. Lontoo tuntuu elävältä kuin 1920-luvun ihminen kertoisi siitä. Eikä kuin 2000-luvun ihminen brassailisi historiantuntemuksellaan.

Ja entäs nämä pienet kuvailut, kuinka "hän kaatoi teetä vakaammalla kädellään". Ah, miten pidänkään näistä pienistä huomioista, jotka tekevät hahmoista lihaa ja verta.

perjantai 31. elokuuta 2018

Murha maalaiskylässä

Agatha Christien Murha maalaiskylässä on ensimmäinen neiti Marple-tarina. Luin aluksi sisäkannesta sen ilmestyneen ensimmäisen kerran 1954, mutta se olikin suomennoksen ilmestymisvuosi. Tämän takia kuvittelin lukiessani tapahtumien sijoittuvan 1950-luvulle, vaikka todellisuudessa se oli ilmestynyt jo 1930. Minulle ei missään vaiheessa edes herännyt epäilys, etteikö kyse olisi nimenomaan 50-luvusta. Puhelinkeskuksen välittämät puhelut, kuolemanrangaistus.. ensimmäisen yleisyyttä Englannin maaseudulla en osannut kyseenalaistaa ja kuolemanrangaistuksen tiesin olleen voimassa vielä 50-luvun Iso-Britanniassa. Christie keskittyy kirjoissaan kuvaamaan yhteisöä, jossa rikos tapahtuu eikä (yleensä) ujuta mukaan ajankohtaisia uutisia, siksi hänen dekkarinsa ovat aika ajattomia.
 Joskus olen lukenut Christieltä synkkiä ja huumorittomia dekkareita. Poirotin joulu -dekkari oli tällainen. Murha maalaiskylässä on kuitenkin Christietä parhaimmillaan: kujeileva, nokkela ja täynnä teräviä havaintoja ihmisluonnosta. Erityisesti ihastelen neiti Marple-tarinoissa sitä, että poliisien ja vähän kanssaihmistenkin parjaama vanha nainen, "ikäneito" kaiken lisäksi, osoittautuu koko joukon älykkäimmäksi. Naimaton, vanha nainen onkin kaikkea muuta kuin säälittävä reppana.

Murha maalaiskylässä -kirjan pääosassa on kylän kirkkoherra, jonka naapurissa neiti Marple asuu. Kun kyläyhteisön inhokki eversti Protheroe löytyy ammuttuna, pappi alkaa selvittää murhaa.

Olen koko kuukauden katsonut Yle Areenasta uusintana Grantchester-sarjaa, joka sijoittuu 50-luvulle ja jossa rikoksia ratkoo pappi yhdessä poliisin kanssa. Sarja perustuu kirjoihin, jotka ovat ilmestyneet 2010-luvulla. Ihan varmasti niiden kirjoittaja on lukenut Christien tuotannon. Löysin tästä kirjasta paljon yhtymäkohtia Grantchesteriin tai ainakin kuvittelin löytäväni.
 Grantchesterin lopussa pappi pitää aina saarnan, joka liittyy jakson tapahtumiin. Kirkko on täynnä väkeä kuulemassa, mitä papilla on sanottavana. Niin tässä kirjassakin. Grantchesterissä pappi ei tosin ole käyttänyt saarnaa hyväkseen saadakseen savustettua murhan syyllisen esiin.
Ja myös Grantchesterissä on Leonard-niminen pappi. Ehkäpä tämä kirja on antanut kipinän Sidney Chambersin seikkailuille.

Murha maalaiskylässä on kelpo välikirja. Eivät nämä Christien dekkarit mitään elämää suurempia teoksia ole. Ne ovat mukavaa ajanviettoa, jotka eivät jätä jälkeensä syviä muistijälkiä tai anna vastauksia eksistentiaaliseen kriisiin/aiheuta sitä.

tiistai 21. elokuuta 2018

Colorado Avenue

Aloin lukea Lars Sundin Colorado Avenueta avoimin ja kiinnostunein mielin. Itsenäisen Suomen synnyn aikoihin sijoittuva tarina, joka kerrotaan Amerikan paluumuuttajan silmin. Mikä voisi mennä vikaan, kun lähtökohta on "ruotsinkielisen Pohjanmaan Täällä pohjantähden alla"? Jostain luin tuollaisen vertauksen.

Moni asia menee näemmä vikaan, totesin jo alkumetreillä. Sund ei ole Linna. Eikä hän ole edes Westö.
Juoni on seuraava: Hanna on lähtenyt keräämään 1800-luvun lopulla Yhdysvaltoihin rahaa, jotta voisi ostaa talon itselleen ja äidilleen. Rahankeruu onnistuu ja samalla hän tapaa siellä toisen suomenruotsalaisen ja perustaa hänen kanssaan perheen. Kun hänen miehensä kuolee, hän palaa Suomeen ja perustaa kaupan. Sitten koetaan itsenäisyystaistelut ja kieltolait. Bobrikov ja Mannerheim tekevät cameo-roolit. Sillä kyllähän se meni niin, että tavantallaajatkin hengasivat tuon tuosta historian käännekohtien henkilöiden kanssa (sarkasmi). Näiden hemmojen mukaanottaminen ei tuonut tarinaan ainakaan lisää uskottavuutta. Sund olisi voinut keskittyä enemmän paikallishistoriaan. Valtakunnanpolitiikkaa enemmän keskinäisiin kahinoihin. Ihmisillä oli pienet huolet myös silloin, kun valtion johdolla oli suuret. 

Tarinassa kertojalla on aivan liian suuri rooli. Kertoja on päähenkilö Dollari-Hannan jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Hän ottaa koko ajan kantaa Hannan ja tämän pojan touhuihin välillä hassunhauskasti ja välillä vakavasti. Kertoja tavoittelee hassuttelullaan ironiaa, joka ei käy tarinan tunnelmaan. Kyllä ennen olivat kaikki tyhmiä, hoh hoh. Oudointa on, kun Lars Sund tuo omat hekumointinsa esille kertojan äänellä. Kertoja kuvailee yksityiskohtaisesti Hannan turvonneita häpyhuulia, missä on vinksahtanut sävy. Kyseessähän kuitenkin hänen esiäitinsä.

Välillä pompahdellaan tyylisuunnasta toiseen. Elokuvakäsikirjoituksesta eroottiseen satuun (Oton ja "vedenneidon" viritelmät). Kertojan tarinaanpuuttuminen tuo kirjaan elokuvallisuutta pitkin matkaa. Tai tv-sarjamaista. Kertoja puhuu lukijalle kuin näyttelijät kameralle Sinkkuelämään ensimmäisellä tuotankaudella.

Olen nähnyt tästä tehdyn tv-sarjan. Myöskään se ei toiminut.

maanantai 23. heinäkuuta 2018

Laulu Sipirjan lapsista

Timo K. Mukan Laulu Sipirjan lapsista kertoo lappilaisesta kylästä sodan aikana ja 20 vuotta sen jälkeen.

Sen minäkertojana on kolmekymppinen mies, jonka äidin saksalaiset sotilaat tappoivat. Sipirjan ahdasmielisessä kylässä hänen äitiään pidettiin huonona naisena, jonka maineen takia miehen lapsuus oli yksinäinen leikkitoverien kaihtaessa häntä. Ainoastaan kolme vuotta nuorempi Ulla-tyttö hyväksyi hänet ja mukkamaiseen tapaan Ullan ja pojan yhteiset leikit olivat tietysti seksipainotteisia. Aikuisena sosiaalisesti kömpelö mies yhä haikailee Ullan perään, mutta ei saa ujoutensa takia tehtyä aloitetta.
 Ullan ja minäkertojan suhdetta tärkeämpiä teemoja kirjassa ovat kuitenkin sodan ja etenkin Lapin sodan vaikutus kyläläisiin. Kun he joutuivat lähtemään evakkoon saksalaisten alta Ruotsin puolelle ja kuinka karua oli palata takaisin kotikonnuille, jossa jäljellä oli vain tuhkaa ja tomua.

Sipirjan pieneen kyläyhteisöön mahtuu monta erilaista tragediaa. On kaksi lastaan menettänyt isä, maailmalta kotiin tullut ja sen takia piestyksi joutunut suutari ja lopussa selviävä murhamysteeri, jonka takana oli kolmiodraama. Ihmisten kohtaloissa ei ole mitään romantisoitua, mutta luontokuvaus on runollista. Tämä vastakohta-asetelma on kiehtovaa.

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Poikia ja rakastajia

D. H. Lawrencen Poikia ja rakastajia kertoo aluksi alkoholisti-kaivostyöläisen vaimosta. Nainen jää pian sivuosaan, kun lukija joutuu seuraamaan hänen poikansa päättymättömiltä tuntuvia, epäonnistuneita rakkaussuhteita. Viimeisen kolmanneksen tyylilaji on eroottista kirjallisuutta ja aiheuttanut varmasti kohua 1910-luvulla rohkealla kuvauksellaan. Kaikennähneelle nykylukijalle tämä osio näyttäytyy tietysti perin viattomana.
Alku on ahdistava, mutta mielestäni kirjan vahvinta antia. Siinä kerrotaan varsin realistisen tuntuisesti, miten haastavissa oloissa vähävaraiset kaivostyöläiset perheineen elivät. Jos perheen elannosta vastaava - eli aviomies ja isä - oli alkoholismiin ja väkivaltaan taipuvainen, muun perheen elämä oli jatkuvaa taistelua.

Oli todella vaikeaa lukea pienten lasten hädästä, kun isä hakkasi äitiä. Lawrence kuvaa tilannetta lasten ja vaimon näkökulmasta, mikä tuo mieleen myös yhteiskunnallisia epäkohtia esiin nostaneen Minna Canthin. Pelko välittyy. Lasten kasvaessa isän rooli pienenee, hän ei enää uhkaa äitiä. Hänen merkityksensä perheen elättäjänä vähenee, kun lapset voivat alkaa itse tienata rahaa. Mutta hänen aiemmat tekonsa määrittävät koko loppukirjan tapahtumia: Poikia ja rakastajia on kertomus siitä, miten lasinen lapsuus vaikuttaa ihmiseen koko hänen loppuelämänsä ajan.

Huonossa avioliitossa kitkuttava rouva Morel tarrautuu kaikin keinoin lapsiinsa ja alkaa elää elämäänsä heidän kauttaan. Hänen neljästä lapsesta kahden suhde vastakkaiseen sukupuoleen vääristyy liian läheisen äitisuhteen takia. Toinen näistä pojista kuolee kaksikymppisenä ja syynä on hänen voimia vienyt naissuhde. Tähän hänen äitinsä oli välillisesti syypää. Paul Morelista sen sijaan muodostuu päähenkilö, jonka oidipaalinen äitisuhde ajaa hänet käyttäytymään alistavasti ja loukkaavasti kahta naista kohtaan. Hän ei kykene rakastumaan naisiin. Hänen äitinsä ei myöskään haluaisi hänen menevän naimisiin kenenkään kanssa ja hän onkin henkisesti naimisissa äitinsä kanssa. Koska rouva Morelilla on huono avioliitto, hän on Paulin lapsuudesta asti jakanut liikaa aikuisten huolia poikansa kanssa ja pojan aikuistuttua hän jatkuvasti antaa neuvoja naisasioissa. Robert Bloch on lawrencensa lukenut luodessaan Norman Batesin.

Kirjassa ärsyttää se, että se tuntuu olevan irrallaan ympäröivästä maailmasta. Esimerkiksi Claran suffragettius jätetään vain maininnan tasolle. Ominaisuus, joka varmasti olisi selittänyt enemmän hahmon tekemisiä. Miriam, Paul ja Clara ovat kuin Kauniiden ja rohkeiden hahmoja: he ovat vain rakkaustarinan hahmoja. Eikä pelkästään se ärsytä, että yhteiskunnalliset tapahtumat jätetään ulkopuolelle. Vaan myös se ihmetyttää, että ainoastaan Claran aviomies ja rouva Morel puuttuvat heidän esiaviollisiin suhteisiin. Rouva Morelinkin puuttuminen on perin laimeaa.

Poikia ja rakastajia on lupaavan alun jälkeen viihteellistä saippuaoopperaa.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Muodonmuutos/Rangaistussiirtolassa

Franz Kafkan Muodonmuutos-novelli on ollut lukulistallani jo vuosia. Siihen viitataan niin paljon koko ajan populäärikulttuurissa, lehtien kulttuurisivuilla ja somessa, että olen lukemattomuuttani kokenut yleissivistymättömyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Toinen, josta näin koen, on Joycen Odysseus. Kaiken huipuksi se löytyy omasta hyllystäni. Muodonmuutoksen lainasin naapurikaupungin kirjastosta, omassa sitä ei ollut.
 Jo novellin alku kertoo, miksi se on klassikko. Se herättää lukijan kiinnostuksen täysin.
 Kafkan Oikeusjutun ja Linnan lukeneena tiesin, että Muodonmuutos ei tule olemaan helppo pala mielelle. Tiesin, että tulen ahdistumaan, ehkä raivostumaan, mutta en tiennyt, kuinka paljon tulen tuntemaan surua ja liikutusta. Muodonmuutosta lukiessani koin hyvin paljon eri tunteenkirjoja. Aluksi luin sitä hämmentyneen epäuskoisena komediana. Se, miten Gregor tutustuu uuteen vartaloonsa ja alkaa toimia sen puitteissa. Pakkohan sille oli hymähdellä.
 Se, miten täysin järjissään oleva Gregor pyrki helpottamaan äitinsä oloa verhoutumalla lakanaan.
Mutta väkivaltainen isä sekä siivoojatar ja siskon myötätunnon muuttuminen vihamielisyydeksi muuttavat novellin tunnelmaa. Gregor koettaa parhaansa, mutta perhe ymmärtää hänet väärin. He luulevat, että hän on mieleltäänkin hyönteinen.

On hirvittävän surullista seurata, miten Gregor nähdään vain taakkana. Aiemmin hän oli se, joka joutui elättämään perheen isän jouduttua vararikkoon.  Perheen taloudelliset paineet olivat syynä siihen, että hän koki hermoromahduksen muuttumalla sittisontiaiseksi. Tuoksi vastenmieliseksi olennoksi, joka on epähygieenisyyden ruumiillistuma. Nyt, kun perheen täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja hankkia itse rahaa elääkseen, he käyvät syyllistämässä Gregoria. He eivät olleet osanneet antaa Gregorille tukea hänen ollessa ihminen. Nyt hänestä on pelkkää harmia ja lisätyötä.

Taikurin hatussa Tove Jansson lainaa Kafkaa, kun Muumipeikko muuttuu hatussa piileskeltyään isokorvaiseksi kummajaiseksi. Muumimamman hyväksynnän ansiosta Muumipeikko muuttuu takaisin itsekseen. Mitään tuonkaltaista äidinrakkautta ei Muodonmuutoksessa ilmene, Gregorin äiti ei halua nähdää poikaa uudessa ilmeessään. Isä ilmaisee pettymyksensä poikaan vahingoittamalla tätä pysyvästi. Koko perheen kääntyessä häntä vastaan Gregor lopulta päättää kuolla.
_______________________________________________________________________

Rangaistussiirtolassa ei ole yhtään lämminsävyisempi. Kuten Muodonmuutos, tämäkin on kauhutarina. Kafkalle ominaiseen tapaan ihmiset käyttäytyvät omituisesti.

Rangaistussiirtolassa on kaksi päähenkilöä ja kaksi taustalla toimivaa kesäteatteri-tyylistä huitojaa. Päähenkilöt ovat matkailija ja upseeri. Matkailija on ulkomaalainen ja tullut tutustumaan rangaistussiirtolaan, jossa upseeri esittelee hänelle kehittämäänsä teloituslaitetta. Taustallahuitojat ovat tuomittu ja sotilas, joista tuomittu makaa teloituslaitteessa ja sotilas käyttää sitä.

Rangaistussiirtolalla on uusi komendantti, joka pitää upseerin vekotinta epäinhimillisenä. Upseeri on kuitenkin vakuuttunut teloituskoneestaan. Se tappaa ihmisen vasta monien tuntien kuluttua ja hänen mukaansa ennen kuolemaansa ihminen kokee vapautuksen tunteen.

Matkailijan seuratessa tuomitun kuolemistoimitusta on kuin hän seuraisi jonkun ruohonleikkausta. Se on jotain, mitä pitää tehdä, siinä ei tunneta sääliä kuolevaa kohtaan, hänellä ei ole mitään ihmisarvoa.

Tuohtuneena uuden komendantin mielipiteistä vekotintaan kohtaan upseeri kuitenkin päättää itse mennä teloituskoneeseen. Hän käskee tuomitun siitä pois, jolloin taustalla alkaa outo kesäteatterinäytelmä, jossa tuomittu ja sotilas leikkivät hippaleikkiä keskenään. Kun vekotin hajoaa ja tappaa upseerin liian nopeasti, tuomittu ja sotilas eivät reagoi siihen oikein mitenkään. He ovat kuin kaksi koiranpentua. Matkailijan tarkastellessa upseerin kasvoja, hän ei näe vapautuksen tunnetta. Upseeri on vain kohdannut hirvittävän kuoleman.

Näiden kahden raskaan novellin jälkeen tuntuu kummalta, miten aurinko jaksaa tuolla ulkona porottaa. Etenkin Muodonmuutos jäi mietityttämään. Se hirvittävä välinpitämättömyys!

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Halveksunnan aika

Olen päättänyt lukea Noituri-sarjan loppuun tämän vuoden aikana, vaikka aluksi ajattelin lukea sitä säästeliäästi. Niin hyvä se on, etten halunnut ahmaista sitä nopeasti. Mutta nyt olen alkanut pelkäämään jatkuvasti spoilaantuvani loppuratkaisuista, kun joka sometuutista on alkanut tulvahdella tietoja siitä tekeillä olevasta tv-sarjasta.

Noituri-sarja on ollut minulle suuri lukuelämys. Se on tuonut sitä toivottua pakoilua tavisarjesta, mitä fantasiakirjoilta odotan. Se on saanut minut myös hieman koukuttumaan eli ajattelemaan kirjan tapahtumia silloinkin, kun tiskaan, käyn juoksemassa, teen ruokaa, työskentelen. Se on siis saanut minut hieman tolaltani ja myös onnelliseksi siitä, etteivät nämä kirjat ilmestyneet suomeksi ollessani teini. Voi, kuinka sekaisin olisin ollut lukiessani näitä 16-kesäisenä, kun järkeä oli vähän ja romantisoitua mielikuvitusta yltäkylläisesti. Olisin varmaan larpannut yksinäni kotimetsässä, unohtanut syödä ja nukkua, värjännyt tukkani hopeanharmaaksi ja nukkunut kivenkolossa.

Vaikka mielenkuohuni onkin aikojen saatossa rauhoittunut, en usko, että minusta ikinä tulee rauhallista aikuista, joka kykenee suhtautumaan tyynen viileästi kaikkiin mahtaviin juttuihin. Ehei, tulen aina intoilemaan esimerkiksi hyvän kirjan luettuani ja tulen aina vähän sekoamaan kirjan maailmaan unohtaen todellisen elämän. Tämä ajatus tuli vain mieleeni, kun  muistin muutama vuosi sitten kuuntelemaani jotain Yle Radio Ykkösen kirja-aiheista ohjelmaa, jossa keskusteltiin Laivauutisia-kirjasta. Ohjelman osallistujista yksi sanoi, että "on harvinaista, että tällä iällä voi näin innostua jostain kirjasta". Niin, en tosiaan usko, että minä ikinä joudun lapsekkaan mieleni takia tuohon "tällä iällä"-tilaan.

Halveksunnan aika on Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan neljäs osa. Sen päähenkilöinä ovat noituri Geraltin lisäksi velho Yennefer ja Cintran prinsessa Ciri, joka halutaan poliittiseksi pelinappulaksi. Yennefer ja Geralt yrittävät pitää hänen turvassa, mutta eivät siinä onnistu. Onneksi Ciri on saanut koulutusta sekä noituri- että velhokouluissa, joten hän kykenee puolustamaan itseään. Tyttönä on silti erityisen vaarallista joutua kauaksi puolustajistaan ja sen Ciri saa lopussa kokea. Olisin toivonut, että hän olisi säästynyt raiskaukselta, mutta ehkä se olisi sitten ollut liian siloteltu ratkaisu. Olihan hänestä tullut osa maantierosvojoukkoa, joista jokainen oli joutunut kokemaan lapsuudestaan ja nuoruudestaan asti kovia. Mitään moraalia heiltä ei sopinut odottaa.

Halveksunnan aika oli lopusta sotainen, mutta sitä ennen saatiin seurata ilahduttavan paljon psykologista peliä. Velhojen juhlat vaikuttivat joltain MET-gaalalta, jossa tosin runsaiden haute couture -hörselöiden sijaan kilpailtiin sillä, kuka paljasteli eniten. Molemmissa oli käytetty yhtä paljon kauneutta edistäviä keinoja, toisessa plastiikkakirurgiaa, toisessa eliksiirejä. Kohtauksen jälkitunnelmissa lukija saa tietää jälleen uuden yksityiskohdan Geraltista: hänestäkin olisi velhoksi, koska hänen äitinsä oli velho.

Kiintoisaa nähdä, miten tämä kaikki tulee päättymään. Mitä kaikkea lukija saa lopulta tietää? Salaperäisyyden verhoa on raotettu aina vähitellen, mutta en usko, että kaikki mysteerit tulevat koskaan paljastumaan. Sekin on hyvä ratkaisu.

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Villisorsa

Henrik Ibsenin Villisorsassa salaperäinen tunnelma vaihtuu lopussa surulliseksi. Ibsen punoo tarinaa taidokkaasti. Hahmojen kaikki sanat ja teot merkitsevät jotain ja lopussa paljastuu, mitä kaikki tarkoitti. Villisorsassa mysteeri on villisorsa. Kuka hän on?


Tarinan keskiössä on kaksi perhettä, joista toinen on varakas Werlen perhe ja toinen köyhä valokuvaaja Ekdalin perhe. Werlen perhe koostuu tehtailija Werlestä ja hänen pojastaan, Ekdalin perhe vanhasta Ekdalista, hänen valokuvaajapojastaan, pojan vaimosta Ginasta ja heidän tyttärestään Hedvigistä.

Alussa tehtailijan poika Gregers saa kuulla, että perheen entinen taloudenhoitaja Gina on nykyään naimisissa valokuvaaja Hjalmarin kanssa ja ennen Hjalmarin kanssa naimisiin menoa hänellä oli suhde Gregersin isän kanssa.

Gregersin mielestä Hjalmarin elämä on surkeaa, koska hän joutuu elämään penniä venyttäen. Gregersin mielestä tähän auttaisi, jos hän kertoisi Hjalmarille Ginan taustasta. Näin Hjalmarin ei enää tarvitsisi elää valheessa, vaan hän voisi aloittaa uuden "ihanteen" mukaisen elämän. Hjalmarin ei kuitenkaan pitäisi erota Ginasta. Hänen pitäisi vain kuulla totuus.

Gregers muuttaa Hjalmarin perheen vuokraamaan asuntoon ja saa tietää perheen eriskummallisesta elämästä. Perheellä on ullakolla pieni luontokeskus, jossa elää kaneja, kanoja ja villisorsa. Siellä vanha Ekdal saa toteuttaa luonnossa kulkemista, koska on liian vanha mennäkseen oikeaan metsään samoilemaan. Villisorsa on erityisesti Hedvigin lemmikki, vaikka hänen isänsä ja isoisänsäkin innoissaan puuhailevat eläimen parissa; rakentavat sille kaikenlaisia puuhatelineitä ja hoivailevat sitä. Tämän touhun kuvaus oli kerrassaan liikuttavaa, vaikka todellisuudessa kammoankin ajatusta siitä, että ihmiset ottavat villieläimiä koteihinsa kesyeläinten tavoin.

Villisorsaa on ammuttu, joten se roikottaa siipeään ja laahaa jalkaansa. Gregers vertaa Hjalmaria villisorsaan. Hänen mielestään Hjalmarkin elää jotenkin puolikuolleena, vaikka Hjalmarilla on elämässään kaikenlaista mielekkyyttä. Onhan hänellä vaimo ja tytär, yhteinen metsäharrastus ullakolla isänsä kanssa ja sitten hän on keksijä. Hän tekee valokuvaustyönsä ohella keksintöä, jonka hän mieltää todelliseksi työkseen.

Kun Gregers kertoo Hjalmarille totuuden Ginasta, kaikelta menee pohja. Hän päättää lähteä kodistaan ja asian selvittämisen keskellä hänelle selviää totuus Hedvigin biologisesta isästä. Tai että selvyyttä siitä ei ole. Hjalmar käsittää liian myöhään, että vaikka olisi tapahtunut mitä, hän on silti Hedvigin isä.

Lopussa selviää, että villisorsa ei olekaan Hjalmar. Se onkin Hedvig. Hedvig on tuo rampa lintu, olihan hänelläkin vamma, sillä hän uhkasi sokeutua. Hänet haluttiin pitää suojassa maailmalta, ettei hän menettäisi näköään liian aikaisin. Hänet otettiin pois koulusta ja pidettiin mahdollisimman paljon sisällä, jottei aurinko sokaisisi hänen silmiään. Niinhän villisorsaakin suojeltiin. Sitä ei ollut enää koskaan tarkoitus päästää pois ullakolta.

torstai 21. kesäkuuta 2018

Medeia

Kreikkalainen Euripides kirjoitti Medeia-tragedian 431 eKr.

Medeian tapahtumien taustalla on pakolaisuus. Medeia ja Iason tulivat Korinttiin pakolaisina, mutta Korintissa Iason hylkäsi Medeian eikä tuntunut välittävän pariskunnan kahdesta lapsestakaan. Hän meni naimisiin Korintin kuninkaantyttären kanssa. Kreon-kuningas päätti karkottaa Medeian, koska tämä käyttäytyi uhkaavasti hänen tytärtään kohtaan. Kreon ei ollut väärässä: Medeia halusi kostaa Iasonille ja suunnitteli sekä tämän, hänen nykyisen puolisonsa että Kreonin tappamista.

Iason tuli kuitenkin selittämään Medeialle, miten hän ei oikeastaan rakastanutkaan kuninkaantytärtä. Hän avioitui tämän kanssa vain, koska voisi näin taata itselleen sekä lapsilleen paremman aseman maassa. Pakolaisena hän ei ollut täysin samanarvoinen muiden kanssa ja tekemällä uuden vaimonsa kanssa lapsia, Medeian ja hänen lastensa asema paranisi, koska he olisivat kuninkaantyttären lasten sisaruksia.

Medeia ei leppynyt Iasonin sanoista. Nyt hän päätti kostonsa olevan yhä hirmuisempi ja Kreonin ja hänen tyttärensä lisäksi hän surmasi myös omat lapsensa kostaakseen Iasonille.

Miksi Medeia kykeni tappamaan lapsensa? Näytelmässä kuoro vetoaa Medeiaan, ettei hän voi tappaa lapsiaan. Jos hän tappaa, hän ei ole tervetullut Ateenaan, jonne oli aikonut lähteä. Ateenassa, tieteiden ja taiteiden tyyssijassa ei hyväksytä lastenmurhaajaa. Näytelmä ylistääkin Kreikkaa ja Medeia, joka ei ole alkuperäinen kreikkalainen, vaan kotoisin barbaarimaasta, on ehkä saanut julman luonteensa synnyinperimänä. Tappoihan hän aikoinaan veljensäkin, joten surmaaminen on osa hänen luonteenpiirrettään.

Minun mielestäni Medeiassa on naisvihaa. Se, että nainen tappaa omat lapsensa ja vielä miehen vuoksi, on alhaisinta, mitä nainen voi tehdä. Sitä on täysin mahdotonta hyväksyä. Siinä ei ole mitään vahvaa, että lopussa Medeia ei edes kadu tekoaan, vaan ilkkuu Iasonille hänen ollessaan onneton menetettyään lapsensa. On inhottavaa, että naisen oletetaan tekevän pahin ja että hän myös tekee sen. Että loukatulla naisella ei ole mitään estoja, hän on arvaamaton ja täysin hirviö.

Ibsenin Nukkekodissa Nora jättää perheensä, mutta se on eri asia. Nora ei tapa lapsiaan. Hylkääminenkin on tietysti väärin, mutta kuinka moni mies onkaan hylännyt perheensä ja se on ollut ihan sopivaa? Nainen ei voi koskaan lähteä. Ibsen tuulettaa sukupuolirooleja, mutta Euripideen sukupuolituuletus on vain julmaa. Medeia on mielipuoli eikä hänessä ole mitään ihailtavaa.

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Neiti Julie

Suomen vävy August Strindberg kirjoitti Neiti Julien vuonna 1888. Jos haluaa sivistää itseään klassikolla, mutta Tolstoin tiiliskiville ei ole aikaa, Neiti Julien selvittää nopeasti. Kevyttä lukemista tämä ei tosin ole. Ja voin kyllä myöntää, että itse en tainnut tajuta näytelmästä hölkäsen pöläystä.

Sattumaisin tänään tulee Teema/Femmalta Jessica Chastainin ja Colin Farrellin tähdittämä leffaversio tästä. Voin sitten verrata sen tulkintaa näytelmästä omaani. Neiti Julie on senkin takia ajankohtainen, että sijoittuu juhannukseen. Eli on #juhannuskirja
 Neiti Julie on kreivin tytär, joka alkaa liehitellä juhannusjuhlissa palvelijaansa Jeania. Jeanilla on aikeita mennä naimisiin keittäjä-Kristinin kanssa, mutta tämä ei alkuasetelmasta huolimatta ole kolmiodraama. Sillä Kristin on lähinnä moraalinvartija: Julien ylempiluokkaisena ei ole ollenkaan sopivaa tanssia epäilyttävän paljon alempisäätyisen kanssa.

Kristin on kymmenen vuotta vanhempi kuin Julie, 35-vuotias ja hän pysyttelee mielipiteineen siinä yhteiskunnallisessa asemassa kuin hänen pitääkin. Hän on siis hyvin tavallinen ja kaiken lisäksi keski-ikää lähestyvä nainen. Julie sen sijaan on radikaali, epätavallinen omassa säädyssään, sillä hän on saanut feministisen kasvatuksen äidiltään. Mutta koska äiti petti isän, isä käänsi tytön pään äitiään vastaan. Nyt Julie on täynnä syyllisyydentuntoa ja ristiriitoja. Hän on kiinnostava. Jean taas on lapsesta asti ollut ihastunut Julieen. Elo Kristinin kanssa ei toisi potkua hänen nousussa olevalle uralleen. Siksikin Julie nyt kiinnostaa.
Vaikean vanhempi-suhteen takia Juliesta on tullut miestenvihaaja. Nyt hän kipuilee sen kanssa, minkälaiseksi hän on tullut isän kasvatuksessa. Hän haluaisi tappaa itsensä rangaistakseen isäänsä tai oikeastaan itseään. Ei ole käynnissä siis mikään hilpeä juhannusjuhla!

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Siinä näkijä missä tekijä

Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä kertoo sisällissodan jälkimainingeista sijoittuen pääosin 1940-50 -luvuille. Se käsittelee kommunistien maanalaista toimintaa painottuen kuvaamaan sitä yhden perheen näkökulmasta. Se on myös perheen pojan kasvutarina.
Tärkeimmät hahmot ovat pariskunta Maija ja Santtu ja heidän poikansa Harri. Alussa Maija muistelee seksipositiivista nuoruuttaan, mikä ei hänen vanhetessaan muutu yhtään sen negatiivisemmaksi. Hänen ihanteenaan on Neuvosto-Suomi, joka ei hänen pettymyksekseen koskaan toteutunut. Maijan ja Santun monologit vuorottelevat alkupuolella, sitten kuvataan yleisesti kommunistien sabotaasitoimintaa ja siitä kiinnijäämistä. Lopussa seurataan Harria lapsuudesta nuoruuteen.

Kaiken taustalla jäytää sisällissodasta jäänyt katkeruus ja se, miten hävinnyttä osapuolta kohdeltiin. Santtu ja Maija olivat sodan aikana lapsia, mutta heidän läheisensä sotivat ja joutuivat epäinhimillisiin oloihin vankileireille. Kirjan lopussa annetaan ymmärtää, että seuraava sukupolvi osaa jo nähdä tulevaisuuteen.

Monologit rönsyilivät suuntaan ja toiseen, minkä takia tipuin aika ajoin kärryiltä. Myös eri kerrontatyylit tekivät lukemisesta vaivalloista. Enkä oikein edelleenkään nauti panokohtausten, onanointien ja sukuelimien kuvailuista. Harrin lapsuudesta oli vaikea lukea. Hän joutui liian pienenä kokemaan aikuisten asioita ja olemaan vailla aikuisten huolenpitoa, kun omalle äidille lasta tärkeämmät olivat alkoholi ja ruumiin ilot.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Kitchen

Banana Yoshimoton Kitchen koostuu kolmesta novellista, joista kaksi ensimmäistä kertoo Mikage Sakuraista ja kolmas Satsukista. Mikage ja Satsuki ovat nuoria, yliopistossa opiskelevia naisia, jotka ovat menettäneet läheisensä. Novelleissa seurataan päähenkilöiden surutyötä, mutta tunnelma ei ole synkkämielinen, vaan toiveikas.
 Pidin eniten ensimmäisestä Kitchen-novellista. Mikage on menettänyt kaikki läheisensä, viimeisenä isoäitinsä, jonka luona hän asui. Hän joutuu muuttamaan asunnosta ja pääsee asumaan tuttavansa, ikäisensä nuoren miehen ja tämän trans-vanhemman luo. Mikagen keittiö-filosofia oli kiinnostavaa.
Toisessa Täysikuu-novellissa ollaan jälleen kuoleman äärellä, kun Yûichin äiti menehtyy väkivaltaisesti. Rakkaustarina on silti novellin pääteema.

Kolmatta novellia en ymmärtänyt ollenkaan. Sitä tietysti yhdisti edellisiin kuolema-aihe ja nuoren naisen pyrkimys selviytyä surusta. Mutta sen pääosassa oli kuitenkin eri hahmo kuin aiemmissa ja tyyli oli fantasiaanmenevä, mikä oli vain outoa. Kun kirjan nimi kerran oli Kitchen, olisin toivonut enemmän keittiö-filosofiaa ja jotain Julia&Julie-tyylistä idyllistä kokkaustouhua. Keitettiinhän siinä kyllä paljon teetä ja pidin siitä, miten tee yhdisti ihmisiä ja miten sen ansiosta syntyi jopa uusia ihmissuhteita. Tai henkiolentosuhteita, mikä lie se Urara olikaan.

Hayao Miyazakin elokuvana Moonlight shadown mystiikka välittyisi varmasti paljon paremmin kuin tällaisena lyhyenä novellina. Yritin kuvitella Uraran Liikkuvan linnan mummoksi, vaikka novellin mukaan hän oli 25-v. Mutta en silti oikein saanut hommasta otetta.

perjantai 9. helmikuuta 2018

Kuvitteellisten olentojen kirja

Hiekkakirjan jättämien hyvien muistojen jälkeen en voinut vastustaa kiusausta kohdatessani Jorge Luis Borgesia naapurikaupungin kirjastossa. Borges on koonnut Kuvitteellisten olentojen kirjaan keksittyjä eläimiä tai muita yliluonnollisia hahmoja, joita on esiintynyt eri kansojen mytologioissa ja kirjallisuudessa. Borgesin omia otuksia ei kokoelmassa esiinny.
 On selvää, että J. K. Rowling on lueskellut kirjaa ennen Potterien kirjoittamista. Hänen Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on samankaltaista huumoria myöten heikko uusintaversio Borgesin kirjasta. Mutta mitäpä siitä, sillä suomentaja toteaa: "Sekä olemassa olevien että keksittyjen tekstien kierrättäminen on tyypillistä Borgesin teksteille ----- Voi hyvin kuvitella Borgesin itsensä uskoneen tlöniläisten filosofien tavoin, että plagioinnin käsitettä ei ole olemassa. Kaikki tekstit ovat kierrätettävissä, ja tämä koskee luonnollisesti myös Borgesin omia tekstejä."

Mutta se, miten Borges kertoo muiden kehittämistä taruolennoista, on hauska yhdistelmä mukatieteellistä, moniin eri lähteisiin viittavaa selontekoa ja Borgesin lempeää huumoria.


Kuvitteellisten olentojen kirjaa voi pitää hakuteoksen lisäksi kokoelmana lukuvinkkejä. Kaikkia tekstejä ei tosin löydä suomennettuina.

tiistai 23. tammikuuta 2018

Haltiain verta

Yritän vähän pidätellä hevosiani Noituri-sarjan suhteen. Olen ensimmäisestä kirjasta lähtien halunnut lukea kaikki kirjat putkeen samantien, mutta tähän ikään mennessä olen myös oppinut nautiskelun jalon taidon. Eli, kun lukee sarjan rauhallisella tahdilla, on aikaa mietiskellä sen tapahtumia kunnolla ennen uuden kirjan aloittamista. Ja koska vihdoinkin olen löytänyt itseäni kiinnostavan fantasiakirjasarjan, miksi tyhjentäisin pajatson heti? Nyt minulla on vielä viisi Noituri-kirjaa odottamassa kirjastossa. Todellisuuspakoilutarpeen iskiessä minun ei tarvitse tyytyä mihinkään kuraan, vaan voin lohduttautua tällä laadukkaalla, koko muun maailman ympäriltäni sulkevalla tarinalla Geraltista, Ciristä ja Yenneferistä.

Tässä mietteeni sarjan aiemmista osista:

Viimeinen toivomus

Kohtalon miekka
Haltiain verta käynnistyi vähän hitaasti ja tuntui, että juuri, kun vauhtiin päästiin, se jo päättyikin. Se oli edellisosia synkempi, olihan maailma luisumassa uuteen sotaan ja monet tahot halusivat Cirin pään vadille. Viimeinen toivomus ja Kohtalon miekka olivat mielestäni esiosia, joissa tutustutettiin lukija Noiturin maailmaan. Otaksun näiden kolmen kirjan perusteella, että varsinainen tarina alkoi Kohtalon miekan lopussa, jossa esiteltiin Ciri - Geraltin kohtalo. Otaksun (en aio käydä spoilaantumassa netissä), että loput Noituri-kirjat käsittelevät Geraltin suhdetta Ciriin. Se on se pääjuonikuvio.

Olin Haltiain verta -kirjaan saakka tyytyväinen, että Geralt ei ole se Messias-hahmo, jollainen on aina fantasiakirjallisuudessa. Geraltin epätäydellisyys ja ristiriitaisuus on kiinnostavampaa kuin se, että hän olisi puhtoinen sankari, jonka täytyy uhrautua maailman puolesta. Jonkin sellaisen tapainen Ciri kuitenkin ilmeisesti on, joten Noituri-sarjakaan ei ole tästä kliseestä vapaa. Iloitsen tosin siitä, että valittu on tällä kertaa teinityttö ja selvästi aktiivinen tekijä - ei vain tumput suorina töröttävä tyyppi, jonka puolesta kaverit kuolevat.

Olen huolestunut siitä, että Netflix on tehnyt Noiturista tv-sarjan. Koska pelkään, että 1.) se on huono, 2.) spoilereita on kohta vielä enemmän joka puolella, mikä tarkoittaa, että minun pitää sittenkin ahmaista loput kirjat pikavauhtia. Katsotaan nyt, miten tilanne etenee. Varmaa on kuitenkin se, ettei Haltiain verta jää ainoaksi Noituri-kirjaksi, jonka tänä vuonna luen. Mutta kunpa seuraavassa osassa olisi enemmän Valvattia, hän on ehdottomasti suosikkini!

perjantai 5. tammikuuta 2018

Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut

Pidän joulun perinteistä: vanhoista lauluista, ruuista, suomalaisesta (ei punanuttuisesta coca-cola-) joulupukista (joka totta kai käy vuodesta toiseen!), kirkosta, kuusesta, villasukista joululahjana ja perhejouluista. Minulle joulu on aikamatka satojen vuosien taa.

Tänä joulunaikana halusin tehostaa aikamatka-larppausta lukemalla Charles Dickensin Nicholas Nicklebyä, joka on kirjoitettu 1830-luvulla. Dickensin kirjoissa toteutuu hyvyys vastoinkäymisten jälkeen ja koska jouluna mielellään lukee onnellisten loppujen kirjoja, tästäkin syystä D:n kirjoista muutkin kuin Saiturin joulu käyvät hyvin joulun lukemistoon.

Minulle Dickensin kirjat ovat ennen kaikkea aikamatkustusta, ei niinkään suuren lukunautinnon kokemista. Dickensin kirjoissa kun on paljon ongelmia, mikä estää varsinaisen lukuilon syntymisen. Lukuilo pilkahtaa välillä, kun Dickens hupailee, mutta sitten se myös nopeasti katkeaa. Ongelman yhtenä syypäänä on se, että Dickens kirjoitti tarinansa alun perin lehteen jatkokertomuksina. Jatkokertomusten ilmestyttyä ne niputettiin kirjoiksi. Lopputulokset ovat - sanoisinko - kovin runsaita. Hahmoja riittää, mihinkään liittymättömiä juonikuvioita riittää (tässäkin Mantalinien ja Kenwigsien hahmot touhuineen täysin turhia) ja se melodramaattisuus, sitä vasta riittääkin.

Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut on muuten siitä väärin otsikoitu, että siinä ei seikkailla. Olin kuvitellut, että Nicholas matkustelee pitkin maita ja mantuja, esim. käy Amerikassa asti onnea onkimassa. Tai edes Ranskassa. Mutta suurin seikkailu onkin näytteleminen Lontoon ulkopuolella. Ja pian palataan takaisin "Cityyn", jossa onni käy Nicholasin osaksi yllättävän pian. Liian lyhyt kärsimys, jotta edes se onnen etsiminen olisi käynyt seikkailusta. Etenkin, kun Nicholas ei saavuta onnea omilla ansioillaan, vaan pääsee osaksi kahden herrasmiehen hyväntekeväisyydestä.

 Nicholas Nicklebyn juoni on pähkinänkuoressa se, että saita ja paha setä ei halua auttaa velivainajansa köyhtynyttä perhettä, johon kuuluu leski ja 17- ja 19-vuotiaat lapset. Hän laittaa vanhemman lapsen, Nicholasin hirvittävään koulukotiin Yorkshireen opettajaksi ja tytär Kate joutuu raatamaan hattukaupassa perin ilkeiden ihmisten keskellä. Leskirouva ei tietenkään voi enää työskennellä, onhan hän jo nelikymppinen, joten hänen tehtäväkseen jää vain haaveilla lapsille parempaa elämää.

Luin, että rouva Nickleby perustui Dickensin omaan äitiin. Hän olikin vallan hulvaton stereotypia ikääntyvästä naisesta, joka nuoruudessaan liihotteli seurapiireissä ja keräsi kauneudellaan ihailijoita jonoksi asti. Nyt hänellä oli enää jäljellä muistot lyhyestä, kukkeasta nuoruudesta ja siitä hän jaksoikin muistuttaa lähimmäisiään jatkuvasti.

Rouva Nicklebyn lennokkaat suunnitelmat ja täysi pihallaolo todellisuudesta toivat kevennystä kohtiin, joissa kuvattiin, kuinka Kate-tytär joutui tukaliin tilanteisiin ihailijoidensa kanssa. Oikeastaan näitä kohtauksia ei olisi tarvinnut keventää mitenkään, koska kyse oli seksuaalisesta ahdistelusta.
 Dickens yltyy aika ajoin paasaamaan. Lastensuojeluun liittyvät ongelmat olisivat tulleet vähemmälläkin selväksi.
 Se, että Dickens nosti heikossa asemassa olevien asiat pöydälle, oli tietysti hieno teko. En ole perehtynyt, oliko hänen kannanotoillaan vaikutusta (kuten Victor Hugolla oli Ranskassa), mutta ainakin luulen niiden nostaneen tietoisuutta, Nicholas Nicklebyn (ja Oliver Twistin) tapauksessa lastenoikeuksien suhteen. Sillä käsittääkseni Dickensin tarinat olivat suosittuja. Sen verran googletin, että tämä kirja oli saanut innoituksensa Dickensin vierailtua koulukodissa, jossa olosuhteet olivat kuin Squeersin koulusta.

Opettavaisesta otteesta huolimatta Dickens ei kuitenkaan tarjonnut ratkaisua koulukotiongelmaan. Squeersin koulussa oli paljon lapsia, joilla ei ollut kotia ollenkaan. Kun lopussa he karkasivat koulusta, Dickens kertoi, kuinka osa palasi karkumatkan jälkeen takaisin tuhoutuneeseen kouluun. Ja sen jälkeen he katosivat jonnekin, minkä tulkitsin niin, että heistä tuli katupoikia Lontooseen. Katupoikia, jotka ansaitsivat elantonsa ryöstelemällä ja prostituutiolla. Ihmettelin, ettei Nicholas, nyt vaimonsa rahoilla vaurastuneena, perustanut poikakotia kaikille orvoille raukoille. Kirjan hyvyyden sanoma koki näin kolauksen. Dickens heristeli sormeaan, mutta ei kertonut, mitä olisi voinut tehdä toisin. Vai oliko se ratkaisu pahis-koulumestarien piekseminen?

Se, että raskaita aiheita käsiteltiin turhan kevyesti, oli rasittavaa. Mutta oli Dickensillä vahvuutensa tässä(kin) kirjassa: lopussa paljastettu Ralph-setää koskenut yllätys oli taidokkaasti kehitelty ja kuten aiemmin jo totesin, dickensmäinen hassuttelu kyllä uppoaa minuun. Paitsi silloin, kun mamma Nickleby ei erottanut ahdistelua ja ihastusta tyttärensä kosijoiden suhteen. Älä koskaan aliarvioi naisen vaistoja, Charles.