tiistai 19. joulukuuta 2017

Ei puu yksin pala

Oiva Paloheimon Ei puu yksin pala oli kirja, jota en enää aio toiste lukea. Se lähtee hyllystäni kirjaston poistopisteelle jonkun toisen iloksi tai hämmennykseksi.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen hämäläiseen pikkukuntaan. Kirjan nykyaika on 1950-luvun loppupuoli. Sen tärkeimpänä henkilöinä ovat kunnan suurimman tilan emäntä, Helsingistä kotoisin oleva Ruut; Ruutin koulutoveri ja tämän tyttären isä, tohtori Arra ja ikääntynyt pastori Järvinen, joka on Arran appiukko.

Kirjassa käsitellään Ruutin ulkopuolisuutta maalaispaikkakunnan sisäänpäinkääntyneessä yhteisössä ja epätyydyttävän elämän elämistä. Pikkukunnan ahdistunut ilmapiiri on saanut kaikki elämään valheessa, mikä on tarkoittanut onnetonta kohtaloa jokaisessa säädyssä. Pastorin vaimo on lohduttautunut tunnesyömällä:
Ruut taas purki turhautumistaan tappamalla kissoja. Suurena eläintenystävänä kissojen kuristamisesta lukeminen oli kärsimystä. Mielestäni se oli kummallinen piirre, joka perusteltiin huonosti. Sen tarkoitus oli kertoa Ruutin tunnekylmyydestä ja hänen lopettaessaan sen, painotettiin, kuinka hänessä oli alkanut paranemisprosessi kohti empatiaan kykenevää ihmistä. Paranemisevoluutio koki huippunsa lopun kommuuniasumisessa ja Ruutin tunnustuskirjeessä pastorille valheistaan, jotka eivät tulleet pastorille yllätyksenä. 

Hyvää kirjassa olivat historiakatsaukset ja miten traagiset, menneet tapahtumat vaikuttivat tai olivat vaikuttamatta kirjan nykyajassa. Miten evakoihin suhtauduttiin aluksi vihamielisesti ja koettiin heidän varastaneen hämäläisten maat. Mutta miten vihamielisyys painui unohduksiin vuosikymmenien kuluessa. Miten sodat vaikuttivat kunnan vauraimman tilan asukkaisiin. Kun punaiset polttivat tilan rakennukset päärakennusta ja aittaa lukuunottamatta talon isännän vaikutusvallan ansiosta. Kun sisällissodan jälkeen riehunut espanjantauti tappoi nuoren isäntäparin. Miten nuoren helsinkiläisemännän oli opeteltava jatko-sodan aikana maataloustyöt alkaen siitä, mitä karho tarkoittaa.

perjantai 15. joulukuuta 2017

Saariston lapset

Poirotista alkoi oman kirjahyllyni siivous eli luen viimein niitä kirjoja, joita olen hyllyyn hamstrannut ja jättänyt jostain syystä lukematta.

Astrid Lindgrenin hyväkuntoisen Saariston lapset löysin kuluneena syksynä kierrätyskeskuksesta hintaan 1,20 €. Pieni raha, mutta kuinka paljon sydäntä pakahduttavaa iloa sain tästä? Paljon!
 Totta kai Astrid Lindgren on minulle tuttu jo vuodesta 1984. Eemeli ja Peppi ovat hahmoista rakkaimmat, koska niiden seikkailuja mummu luki meille ipanoille ääneen keinutuolissa istuen. Myös Katto-Kassisen, Marikin ja Melukylän lasten seikkailuja olen lukenut tai minulle on luettu jo pienenä pilttinä.

Mutta Saariston lapsia en muista edes katsoneeni tv-sarjana.

Saariston lapset kertoo Melkersonin perheestä: viisikymppisestä, boheemista Melker-isästä, 19-vuotiaasta Malinista, 13- ja 12-vuotiaista Johanista ja Niklaksesta sekä 7-vuotiaasta Pellestä. He asuvat Tukholmassa, mutta vuokraavat Tukholman edustalla olevasta saaresta Nikkarila-nimisen talon vuodeksi viettäen siellä kesän, joululoman ja vähän kevättäkin.

Lasten äiti on kuollut Pellen synnytykseen ja emon rooli on ajautunut Malinille. Kirjassa seurataan koko perheen ja heidän saarinaapuriensa elämää vuoden ajan. Se ei ole tarkoitettu vain lapsille. Siitä kun löytyy samaistumiskohdetta niin pikkulapsille, esiteineille, teineille kuin lasten vanhemmille. Ja vaikkei samaistuisikaan kehenkään kirjan hahmoon, voi kirjaa lukea saaristo-fiilistelynä. Tai nostalgiatrippinä aikaan, joka ei koskaan palaa. Aikaan, jolloin täällä Pohjolassa myös saaristossa oli neljä vuodenaikaa. Kun syksyllä talvi tosiaan tuli, eikä vain meinannut. Tuli niin, että meri jäätyi ja pysyi jäässä kevääseen ja kevään jälkeen tuli kuuma kesä. Ja aikaan ennen sosiaalista mediaa, kun lapset tekivät päivät pitkät muutakin kuin tuijottivat kännykän ruutua.

Kolmekymppinen, entinen nuori, voi nostalgisoida omaa nuoruuttaan. Minä en ole vaeltanut saaristossa, mutta kyllä metsässä, lehmien laitumilla ja kotijärven rantakivikossa. Herännyt aikaisin kesäaamuna ja kuunnellut luonnon helmassa hiljaisuutta. Kuten Malinkin olen tuntenut luonnon taianomaisuuden. Hmm.. ollapa vielä 19-vuotias (no, ei kyllä oikeasti).
 Kirjasta löytyy myös rakkaustarinan tynkää kaikille romantikoille.
 Se käy joulutunnelmointiin (Lindgren on niin paras kertomaan joulusta, kannattaa tarkastaa tämän lisäksi Melukylän joulu ja Marikin joulu):
 Sitten sieltä voi poimia aforismeja, joilla voi pukea sanoiksi hetkiä, joita ei itse osaisi sanottaa.
Ja se tuo iloa. Mooses-hylje ja Totti-karitsa. Mitä huvittavimpia eläinseikkailuja tässä olikaan! Astrid Lindgren kertoi varmasti omista kokemuksistaan, eihän tällaista voi keksiä itse.
Kirja oli aluksi auringossa hyggeilyä. Sitten siihen tuli jotain muutakin juonta kuin Malinin sulhaskandidaattien esiintymiset. Tarina sai pahiksensa ahneesta Vestermanista ja Jokke-kanin kohtalo muistutti, että elämä voi päättyä saaristoparatiisissakin.

Saariston lapset on kuin pehmeä villapaita, joka suojelee maailman kylmyydeltä. Ja se lämmittää kauan lukemisen jälkeenkin.

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Kuolema Niilillä

Agatha Christien dekkarit ovat niin ennalta-arvaamattomia, että vaikka minulla oli muistikuvia Kuolema Niilillä -kirjan tv-leffa-versiosta, en luottanut niihin. Muistan, että aviomiestä esittävä JJ Feild oli pahis, mutta kirjaa lukiessani en tosiaan saattanut uskoa sitä. Heh.
 Valitettavasti Hastings ei ollut tässä kirjassa. Huumoria oli melko vähän, mutta tarina oli niin taidokkaasti kerrottu, ettei tässä vajottu onton Simeon Leen tasolle.

Oli kiintoisaa, miten alussa seurattiin melko pitkään Linnetiä. Se oli elokuvallista. Itse asiassa tapahtumat - hahmojen esittelyt - ennen matkustajien laivalle lähtöä olivat kuin elokuvakäsikirjoituksesta. Mutta eihän tämä ole lainkaan poikkeuksellista, sillä tällaiset kuvailut ovat tyypillistä Christietä. Siksipä halvalla tehdyt Poirotit ja Marplet ovatkin kääntyneet ihan kelvollisiksi elokuviksi: mainio käsikirjoitus on jo valmiina.

 Otaksun, että Christien Kuolema Niilillä -tarina on lähtenyt syntymään yhdestä ajatuksesta: Daavidin lankeamuksesta. Raamatun Toisen Samuelin kirjan luvussa 12 Jumala kertoo Daavidille tämän tehneen väärin lähettäessään Urian kuolemaan saadakseen hänen kauniin vaimonsa Batseban itselleen. Daavid saa kokea Jumalan vihan, kun hänen ja Batseban poika kuolee.

Rikas ja kaunis Linnet - joka on vietellyt ystävänsä miehen - saa myös rangaistuksen, sillä hänet murhataan. Daavid pääsi rangaistuksen jälkeen Jumalan suosioon, mutta Linnetin, Simonin ja Jackien kolmiodraamassa kellekään ei käynyt hyvin.
Daavid-Batseba-Uria -kuviosta olisi saanut moniulotteisempaakin pohdintaa ja sikäli vähän petyin, että mahdollisuutta vilautettiin, mutta se unohdettiin saman tien. Se oli haaskausta. Kaikkein tärkeintä oli murhapalapelin selvittäminen ja siinä Kuolema Niilillä oli vertaansa vailla. Se, että turhauduin, kertoo siitä, että kaksi Christietä peräkkäin on liikaa. Alan ikävöidä syvällisempien kirjojen pariin.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Vaarallinen talo

Lumiukkoa lukiessani haikailin Agathan perään. Ja tässä sitä ollaan: yksi Agatha luettuna ja jo seuraava työn alla (huomasin, että omassa hyllyssäni oli lukematon Kuolema Niilillä. Pitihän tilanne korjata!).

Vaarallinen talo on turvallista Christietä vuodelta 1932.
Sen minäkertojana on Poirotin kaveri Hastings, joka tarkkailee salapoliisiystäväänsä perin sarkastisten linssien läpi. Tämä taitaa olla sarkastisin Poirot, jonka olen lukenut. Se kukkii Poirotin ja Hastingsin keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Todella nautittavasti.
 Hercule Poirot ilman huumoria on tylsä Poirot-dekkari. Huumorintajuttomuutta todistin pari vuotta sitten lukiessani Simeon Leen testamentin ja vailla keventäviä elementtejä se olikin heikoin Poirot.

Vaarallinen talo sen sijaan oli sitä, mitä odotin Lumiukon jälkeen: huumorin lisäksi tyylikästä salapoliisityötä vailla ruumiineritteiden kuvausta, eikä uhrin kuolintavasta revitty veristä viihdespektaakkelia.

Vaarallinen talohan oli siitä erikoinen dekkari, että se alkoi murhan ennaltaehkäisyllä: murha tapahtui vasta, kun tarinaa oli kuljetettu jo hyvän matkaa eteenpäin. Se ei siis alkanut, kuten kaikki dekkarit nykyään. Niissä uhri pakenee prologissa henkensä edestä tappajaansa. Mitään nimiä ei vielä tuossa kohdassa mainita, mutta sen tarkoitus on saada lukija jännittyneeseen tilaan. Minusta aika tylsää moinen. Todella paljon kiinnostavampaa lukea Hastingsin aatoksia Cornwallin rannikosta ja siitä, kuinka Poirot ei kuuntele ystäväänsä. Heh.

torstai 7. joulukuuta 2017

Alastalon salissa






Möljänirko Pukspröötti kertoo:



”Pitkään uskoin, että suomalaisen kirjallisuuden nimiekspertti on Veikko Huovinen, joka muistikuvani mukaan lyhyissä tarinoissaan vyöryttää ristimä- ja sukunimiltään toinen toistaan hulvattomampia henkilöitä. Sitten luin Volter Kilven järkäleen Alastalon salissa.



Malakias Afrodite Härkäniemi on yksi kirjan keskushenkilöistä, jonka aivoituksia seurataan piiitkillä piiitkillä lauseilla sivukaupalla. Malakias Afrodite! Nyt on saatava happea… pitää mennä ulos. Olo on kuin Turkan televisiosarjan Kiimaiset poliisit Hessulla katiskassa tai kun se sarjan viidennessä jaksossa ottaa voimalaitosalueen haltuun. Varsin verraton on Malakias Afroditen piipunvalinta Alastalon salin piippuhyllyn äärellä. Jotain 80 sivun verran siihen tarvitaan - ja takuulla paljon jää vielä sanomatta! Jos ja kun kirjaan tarttuu, on hyvä perehtyä 1900 -luvun alun rannikkomurteeseen ja purjehdustermeihin. Muuten saattaa käydä niin kuin meikäläiselle: Silmät selaavat hengästyttävän pitkiä lauseita ymmärtämättä muuta kuin ne tavallisimmat ja yleisimmät sanat. Ne, joita yhä käytämme: ja sekä mutta että koska jos vaikka kun… minäsinähän… tämätuose jne.



Ja nyt tulee juonipaljastus:



Liki puolentoista senttaalin pyylevä Alastalon isäntä on kutsunut lähitienoon isäntiä ja merenkulusta kiinnostuneita parkkilaivan perustamisasiakirjan merkitsemistilaisuuteen. Oikeastaan kirjan päähenkilö ei suinkaan ole hra Alastalo, Herman Mattson, itse, vaan Petter Pihlman, Pukkila, jonka vitutuksen kihelmöivää kuohahtelua on ilo seurata. ”Voiko vitutukseen kuolla?”, kyseli taannoin muuan peevelin väyryys. Pukkilan vitutus kirjassa Alastalon salissa takuulla tappaa herkemmän lukijan. En voi suositella alaikäisille ja heikkohermoisille. Mutta juuri tuossa turkkalaisittain tutajavassa hikikiimaisessa Peter Pukkilan mentaalikattilan tnt-keitoksessa ovat Volter Kilven kirjallisen ilmaisun ylivertaisimmat ansiot. Tottapa näinä suomi100 -aikoina olis hyvä lukea Kiven Seitsemän veljestä, mutta ei tää Alastalon salissakaan huono valinta ole.



Kirjan synopsis on tämä: Vitutuksissaan kiehuva Pukkila saatellaan saliin istumaan, piippuhylly havainnoidaan tarkasti, juodaan vehnäskahvit, pari kipollista totia, selvitetään talon tyttären naimasuunnitelmat, allekirjoitetaan parkkilaivan perustamispaperit ja siirrytään ruokailemaan. Totiakin on lisää luvassa. Konjakkia ja rommia. Piipunpoltto on oma taiteenlajinsa, se käy hyvin selväksi. Kirjassa on omana itsenäisenä lukunaan Härkäniemen kertoma Albatrossin tarina.



Alastalon salissa tarjoaa huikean lukuelämyksen. Kirjastoissa pitäis olla näitä teoksia varten puolen vuoden/vuoden laina-ajat. Ei näitä yhdessä yössä läpi kahlata. Alkuun lukeminen todellakin tökkii, mutta jossain loppupuolella tapahtuu imasemisen ihme: sitä huomaa selvittävänsä vuorokauden aikana jopa kymmenien sivujen verran tekstiä! 

Alastalon salissa:n lähestymistapa herättää uteliaisuuden: Ovatko muut kirjailijat käyttäneet Volter Kilven tekniikkaa? Sitä, että tilanne puretaan osiin useamman näkijän/kokijan lähtökohdista. ”Kärpänen katossa” näkee tapahtumat ja toteaa tapahtumajärjestyksen. Mutta mitä ja miten siellä tilaisuudessa/kohtauksessa/otoksessa läsnäolijoiden korvien välissä keitokset poreilee, sellaiseen tuskin monikaan nykyisin viitsii ryhtyä... pitää olla tehokas, tarinan pitää kulkea sujuvasti ja määtätietoisesti, ei 2000-luvun ostavalle yleisölle uppoa proustilaiset tajunnanvirran odysseijat?”







jaa että mikä tää nimi Möljänirko Pukspröötti on ja mitä se tarkottaa? Kvg… tai vaihtoehtoisesti: lue Alastalon salissa!