keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Siuntio Silosäkeen tarinat

Harry Pottereiden jälkeen J. K. Rowling julkaisi Potter-maailmaan sijoittuvia lisukekirjoja, joiden tuotto ohjattiin hyväntekeväisyyteen. Joitakin kirjoja painettiin vain rajattu määrä, mutta Siuntio Silosäkeen tarinat ovat jokaisen saatavilla.
 Siuntio Silosäkeen tarinat sopivat vain Potter-faneille. Niistä löytyy ihan hauskoja lisätietoja velhomaailmasta meille, joille Potter-kirjasarja toi mukavaa eskapismia harmaaseen arkeen. Kirja alkaa esipuheella, jossa kerrotaan velho Silosäkeestä ja hieman kirjan sisältämistä saduista.
 Esipuheessa mainitaan kirjan sisältävän professori Dumbledoren kommenttiosuudet. Siuntio Silosäkeen tarinat olisivat olleetkin aika keskinkertainen satukokoelma ilman Dumbledoren historiallisia katsauksia.
 Pottereissa olisi saanut olla enemmänkin historian ja Rowlingin keksimän historian sekoittamista (minua ihmetyttää, miten Harrya ei kiinnostanut velhomaailman menneisyys tippaakaan. Sitä ei voi selittää sillä, että historia on mukamas tylsää nuorison mielestä.). Toivon, että Rowlingilta tulee vielä joskus kaukaiseen historiaan sijoittuvia velhotarinoita, tässä esimerkkiä siitä, mistä toivoisin lisäselvityksiä: fiktiivisiä katsauksia noitavainoihin.
 Henrik kuudennen hulluus johtui animaagista.
Ihan hauska idea Rowlingilta kehittää Kolmen veljeksen lisäksi kokonainen minisatukirja. On kuitenkin myönnettävä, että saduista parhain oli tuo Kuoleman varjeluksista tuttu tarina Harryn esi-isästä.

Simeon Leen testamentti

Kurpitsajuhlien jälkeen kirjoitin selvittäväni, löytyykö Agathalta jouludekkaria. Kyllä löytyi, Simeon Leen testamentin alkuperäiskielinen nimi on Hercule Poirot´s Christmas.
Kirjan juoni on lyhyesti seuraava: vanha, itsekäs miljonääri Simeon Lee on kutsunut kaikki neljä poikaansa ja tyttärentyttärensä luokseen viettämään joulua. Kahta pojistaan hän ei ole nähnyt vuosikausiin ja tyttärentytärtään ei milloinkaan. Välit lapsiin eivät ole hyvät eikä heitä ole kutsuttu yhteiseen joulunviettoon iloisen jälleennäkemisen merkeissä. Sen lapset saavat tietää vasta saavuttuaan paikalle. Jouluaattoiltana kartanon läpi kuuluu karmiva huuto ja Simeon Lee löytyy huoneestaan kaula auki viillettynä. Tämän jälkeen Hercule Poirot astuu kuvioihin.

Kurpitsajuhlia lukiessani iloitsin siitä, miten paljon Agatha oli kuvaillut englantilaista pyhäinpäivän viettoa. Simeon Leen testamentissa joulu on läsnä lähinnä ajankohtana, mikä on harmillista. Olisin toivonut kirjan olevan jouluisampi. Sen sijaan se oli vain todella perusdekkari eikä jouluisia viestejä ihmisten hyvästä tahdosta (= Halkovaras) tai vaihtoehtoisesti jotakin kriittisempää katsantokantaa vuoden suosituimman juhlan viettotavoista ollut kirjoitettu kirjaan mitenkään.

maanantai 28. joulukuuta 2015

Kuolema ilmoittaa lehdessä. ÄLÄ LUE: SPOILERI HETI ALUSSA!

Lotti - Letti.

Agatha Christien dekkari jos mikä sopii jouluajan lukemisiksi kuin luoti otsaan. Mikä voisi olla parempaa tekemistä? No niin, ne tietyt jouluelokuvat, joihin eilen tv-yhtiöiden armosta annettiin lisukkeiksi Spielbergin Tintti, vanha mustavalkoklassikko "Ihme 34. kadulla" ja "This is my life - Uuno Turhapuro".

Lottoletti -tarina on vanhaa rouvaa tyypillisimmillään. On tämä nähty - tuon tuhannesti, mutta ensimmäistä kertaa koin tarinan lukemalla. Pakko myöntää, että pää alkaa olla jo niin hatara, etteivät näissä jännäritarinoissa kaikki henkilöt tartu ensiesittelyllä mieleen. Siis jää muistiin. Jos jonkun nimi alkaa h-kirjaimella, se sekoittuu toiseen samanalkuiseen. Kun sitten tätä toista epäillään murhayrityksen suunnittelusta, lukijan mielessä ensimmäinenkin tuntuu epäluotettavalta... En hetkeäkään epäile, etteikö kirjailija itsekin tätä tiedä. Pitää plärätä sivuja taaksepäin... ei hyvä.

Tottapa christien juttuihin voi harjaantua, vaikkapa sitten lukemalla enemmin - ja viihtymällä enemmin television ääressä. Ainakin poiroteja on viimeaikoina tullut kiitettävästi... etten sanoisi, kyllästymiseen saakka!

Kirjaa lukiessa mietin ehkä eniten Christien sapluunaa, siis tarinoiden peruskaavaa. Ensinnäkin on jokin tietty miljöö, kartano tai kylä tms, missä tapahtuu jotain tavatonta. Ampuminen, puukotus, kuristaminen, myrkyttäminen... mieluimmin kaikki. Tapahtumien tiimellyksessä valotetaan jokaisen yhteisön jäsenen taustoja, joista löytyy kaikkea ikävää ja suttuista, niin että jokaisella on hyvät perusteet murhatöihin.

Koska kirjoittaja on oman nokkeluutensa ja neroutensa vanki, hänen täytyy pyöräyttää tarinan loppumetreillä pakka nurin: syyllinen on se, jota lukija on kaikkein vähiten laitettu epäilemään.

Niin tässäkin. Tulevan murhan uhriksi luultu nainen, Letti Letitia, on kaikkien epäilysten ulkopuolella.... kunnes muuan neiti Marple näkee sokkeloisen vyyhden selkeästi ja hoksaa kolmeen murhaan syyllistyneen naikkosen ja tämän motiivit.


perjantai 25. joulukuuta 2015

Oneiron

Luettuani Oneironin voisin kääntää Muumipapan lausahduksen myös muotoon: It isn't easy. Death, I mean.
Olin palanut halusta lukea Laura Lindstedtin Oneironin. Kirjastoissa oli siihen älyttömät jonot ja ihan periaatteesta en osta uusia kirjoja kovin helposti (harrastan divareista hamstraamista). Mutta sitten Oneiron tupsahti eteeni kuin.. hmm.. taivaasta (!) ja se oli menoa se.

Kirjan ideahan on seuraava: neljästä eri maanosasta kotoisin olevat seitsemän naista ovat päätyneet valkoiseen tilaan, joka osoittautuu kuoleman jälkeiseksi paikaksi. Seuraavaksi pieni spoileri: kirjan ensimmäinen osa käsittelee heidän elämäänsä, toinen osa kuolemaansa. Naisia yhdistää se, että kaikkien elämä on katkennut liian varhain. Kukaan ei ole päässyt vanhuusikään kuollen rauhallisesti nukkuessaan.

Vimmainen uteliaisuuteni kirjaa kohtaan säilyi lähes loppuun saakka. Miten naiset ovat eläneet, miten kuolleet, miten he pääsevät kuoleman odotushuoneesta pois vai onko se sittenkin heidän loppusijoituspaikkansa? Olisin halunnut ahmaista tämän kerralla, mutta päivistä loppuivat tunnit kesken.

Lukukokemuksen jälkeen olen hieman puulla päähän lyöty, ehkä aavistuksen pettynyt, koska uskoin kirjan olevan niin äärettömän hyvä kuin kaikki ne ylistävät kritiikit ovat antaneet ymmärtää. Oneiron oli ainutlaatuinen ja kirjallisuustieteilijän ammattimaisella taidokkuudella kirjoitettu (ja siksi ehkä pikkuisen ylimielisesti, omaan nokkeluuteen luottaen, mutta tällaisen tavallisen kuolevaisen mielestä kaikkia outouksia ei olisi tarvinnut sulloa mukaan, tarkoitan vaikka jotain infopätkää hengittämisestä. Se ärsytti minua, en jaksanut edes lukea sitä kokonaan, koska se oli mielestäni niin irtonainen). Se oli hyvä kirja, mutta ei kuitenkaan niin erinomainen kuin olin kuvitellut. En voi mitään sille, että jotkut kohdat vaikuttivat hätkähdyttämismielessä tehdyiltä, kuten alun "raiskaus". Tietysti tämä oli aivan eri kaliiberia kuin jotkut Nälkäpelit ja pettymykseni on todellisuudessa vähäinen, jotenkin tuli taas suollettua vain kaikki negatiiviset ajatukset ulos. Oneiron oli antoisa kirja ja sulateltavaa riittää Lindstedtin kuolema-visioista. Kiitän sitä, että tässä ei ryvetty melodramaattisuudessa tai vielä pahempi, siinä perisuomalaisessa synkkyydessä ja ahdistuksessa, vaikka aihe olikin kuolema.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Halkovaras

Viime joulunajan käytin Tiklin lukemiseen. Tänä jouluna olen ajatellut lukea vain joulukirjallisuutta.

Ehkä (minulla nimittäin on yöpöydällä 1700-luvun goottilaista kauhua, joka odottaa lukemistaan).

Lapsille suunnatut joulukirjat ovat tietysti tuttuja, mutta aikuisille tarkoitettuja jouluaiheisia opuksia en ole aiemmin lukenut Dickensin Joululaulua lukuunottamatta. En ole kokenut tarvetta lähteä etsimään joulumieltä kyynisistä tai yltiötunnekylläisistä aikuisten kirjoista, kun Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä, Koiramäen joulu ja Melukylän joulu -kirjoissa sekä Tove Janssonin Kuusi-novellissa saavutetaan täydellisesti se ihana, viaton tunnelma, jonka soisi kuuluvan jouluun aikuisiälläkin.

Ajattelin kuitenkin rohkaistua. Josko ne kaikki joulukirjat aikuiseen makuun eivät olisikaan niin hirveitä kuin olen kuvitellut. Monestihan olen kirjojen suhteen ollut väärässä, on se täällä Nuharuvessakin todettu kymmeniä kertoja. Joten eikun kirjastoon, josta löytyi Liza Marklundin Halkovaras vuodelta 2010. Se on Annika Bengtzon -tarina ja sijoittuu Studio Sexin jälkeiseen aikaan.
Olen lukenut suurimman osan Marklundin Bengtzoneista ja nehän ovat ihan sujuvaa viihdettä. Ei elegantilla tavalla, kuten Agathan Poirotit ja Marplet, mutta ihan ok tapa käyttää aikaansa, jos ei parempiakaan kirjoja ole tarjolla.

Pieni kauhu minulla oli takaraivossa, että jos Marklund on tehnyt tästä jäätävän siirappisen, epä-Bengtzonmaisen nyyhkyrykäisyn. Ennakkoluuloni olivat vääriä, paatoksellisten tunteiden sijaan Halkovaras oli pikemminkin humoristinen eikä onnelliseen loppuun jääty vellomaan, vaan se päättyi tyylikkäästi - kuitenkin joulun sanoman tavoittaen.

Nälkäpelien jälkeen oli aika mukava pystyä samaistumaan päähenkilöön. Annika Bengtzon vaikuttaa paljon todellisemmalta kuin se Collinsin siloteltua nälkää ja kärsimystä kokeva, kapean itseilmaisun omaava hahmo, joka tuntui olevan kirjailijan haaveinen kiiltokuva siitä, millaisia teinien kuuluisi olla.

Halkovaras on alle viidenkymmenen sivun minikirja, joten sen kerkeää mainiosti lukea kinkunsyönnin ja Scrabblen peluun välissä.

lauantai 19. joulukuuta 2015

Nälkäpeli/Vihan liekit/Matkijanärhi

Suzanne Collins osasi hyödyntää Harry Potterin suosiota, jonka imussa julkaisi teinitytöille suunnatun Nälkäpeli-nimisen trilogiansa v. 2008-2010. Velhoja ja haltioita ei tässä kirjasarjassa esiinny, mutta on teini-ikäinen "valittu", joka on arvokas pelinappula pahiksia vastaan. Voldemort löytyy presidentti Snown hahmossa ja ankeuttajina toimivat pressan hajuruusut, jotka saavat messiaan eli Katniss Everdeenin sekopäiseen mielentilaan. Ja teinilempeä - no, sitähän piisaa. Toisin kuin Pottereissa, tässä se lemmen leiskuminen on kaiken ydin. Myötähäpeällisen liioitellusti.
Pottereiden myötämäessä tuli muitakin teinimessias-tyylisiä kirjasarjoja, kuten Twilightit ja Outolintu-sarja. Olen kyllä katsonut niistäkin tehtyjä elokuvia, mutta Twilightit - ne pari, jotka olen nähnyt - olivat niin surkeita, ettei kirjojen lukeminen kiinnostanut pätkääkään. Outolintu taas vaikutti Nälkäpelin kopiolta.

Miksi  minun ylipäätään pitäisi olla kiinnostunut nuorisolle suunnatuista elokuvista/kirjoista? No, niin, ei miksikään. Mutta toisaalta, miksi minun pitäisi vain lukea jotain David Nichollsin kirjoja. Hyvä kirja/elokuva kestää muunkin kuin kohderyhmänsä tarkastelua. Harry Pottereista pidin aikoinaan, vaikka olin jo vuonna 2000 lukiessani Viisasten kiven ensimmäisen kerran, kirjan yleisön ikähaitarin yläpäässä.

Nälkäpeli-elokuvasarja on ollut tosi epätasainen. Ensimmäinen osa oli vähän hapuilua, toinen osa oli ihan hyvä ja kolmas taas kammottava. Neljäs on näkemättä. Juuri tuon epätasaisuuden takia kiinnostuin kirjojen lukemisesta, halusin tietää, ovatko kirjat hyviä vai huonoja.

 Asennoidun lukemaan viihdehöttöä, sellaista nuorison Matkantekijä-sarjaa. Asenteestani huolimatta, harmistuin aika ajoin lukemastani. Jos nyt mietitään kaikkien fantasiakirjailijoiden isää, J. R. R. Tolkienia, niin mikä teki hänen kirjoistaan niin upeita? Se, miten Tolkien kirjoitti mielikuvituksensa tuotoksista kuin historiallisista tapahtumista. Kaikki oli mietitty tosi tarkkaan, Tolkien oli käyttänyt vuosikausia aikaa luodakseen Keski-Maan asukkaineen ja kielineenkin. Hyvä hyssykkä sentään. Sen sijaan Collins tuntuu tehneen niin, että hän on keksinyt pelin, jossa lapset joutuvat tappamaan toisiaan ja kaikki muu on sitten ollut toisarvoista. Kirjan viimeisessä osassa Collins on laittanut hahmojensa suuhun kysymykset, joiden hän vasta nyt tajuaa pohdituttavan lukijoitaan: miksi Vyöhyke 13 on vuosikymmenet elänyt vastustamatta Capitolia, miksi Katniss on muka niin tärkeä ja vaikuttava jne. Ikään kuin Collins olisi havahtunut juoniaukkoihin ja yrittää paikata niitä epätoivoisesti - ja täysin epäonnistuen. Ja kas, juuri tätä on lukijoiden aliarvioiminen. Kyllä nuoretkin, vaikka hormonihuurujen keskellä elävätkin elämänsä hirveintä aikaa, osaavat kyseenalaistaa tarinan, jota ei ole jaksettu työstää tolkienmaisella - tai edes rowlingmaisella - pieteetillä.

Jos vähän erottelen kirjoja toisistaan, vaikka samaa huttua ne ovatkin, niin Nälkäpeli on ehkä paras. Collins pärjää parhaiten kirjoittamalla lemppari-ideastaan ja Nälkäpelissä kamalaa, Katnissin mukasyvällistä pohdintaa Panem-maailman hirveydestä on eniten alussa, kun myöhemmin keskitytään onneksi Nälkäpelin taistoihin. Pisteitä kuitenkin laskevat säälittävät, lipidottomat ja korostetun siveelliset pariutumisriitit (tietysti parempi niin, ei Matkantekijän paisuvia nännejä vielä kirsikaksi tämänkin kakun päälle!). Tuli vähän sellainen olo kuin olisi lukenut 16-vuotiaan päiväkirjaa. Ainakin Collins osaa puhua nuorisokielellä eli siten, että lukija saa hävetä kirjailijan puolesta. Vihan liekeissä jaaritteluja on Nälkäpeliä enemmän ja Matkijanärhessä ei sitten oikein muuta olekaan kuin seuraavat:
  • Katniss nukkuu
  • Katniss näkee painajaisia
  • Katniss vaipuu tiedottomuuteen
  • Katniss herää tiedottomuudesta, kun joku on hänet taas pelastanut pinteestä
  • Katniss syö
  • Katniss kokee teiniangstia
Matkijanärhi oli ehdottomasti sarjan huonoin kirja. Kliimaksiksi tarkoitetut kohdat olivat sekä typeriä (no, miksi Collins teki Katnissista samanlaisen kuin Harry Potterista: kaverit tekee kaiken ja tyyppi vain töröttää ja antaa muiden kuolla) että epäuskottavia. Coinin teloitus ei tuntunut oikein luontevalle Katnissin oikeudentuntoon nähden, samoin ei se puoltava lausunto Nälkäpelien uusintakierroksesta. MUTTA. Mitäpä sitä enempää analysoimaan päähenkilöä, joka on tehty tosi ohueksi muutenkin.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Kurpitsajuhla

Agatha Christieen voi aina luottaa, ajattelin ja tartuin Kurpitsajuhlaan kirjastossa.
Eikä Kurpitsajuhla pettänyt. Aivan terävintä Christietä se ei ollut, mutta kelpasi kyllä vuoden synkimmän ajanjakson lukemistoksi. Kirjahan olisi pitänyt lukea jo marraskuun alussa, koska tapahtumat sijoittuivat pyhäinpäivään, mutta meni vielä niukin naukin näin joulukuun puolivälissä. Hmm.. olisikohan Agathalla jotain jouluun sijoittuvaa murhamysteeriä? Pitää tarkastaa.

Dekkarithan ovat siitä kummallisia, että vaikka ne käsittelevät rikoksista hirveintä, murhaa, ne ovat (kirjailijasta riippuen) oivaa vapaa-ajan viihdettä. Sellaista kepeää, aivot narikkaan viihdykettä, jonka tärkein tehtävä on tuoda pieni lepohetki arjen aherrukseen. Eikä madon lailla kovertaa reikää aivoihin ja jäädä sinne asumaan viikkotolkulla, kuten Absalom, Absalom teki.

Christie on vielä varsin mestarillinen tässä hyvin epäsentimentaalisessa kerronnassaan. Lasten Halloween-juhlissa murhataan tyttö ja kun Poirot lähtee kyselemään lähipiirin mietteitä, päällimmäinen miete kaikilla tuntuu olevan, että tyttö oli melko rasittava valepukki. Vaikka lapsen murhaa kauhistellaankin, se pysyy kovin pinnallisella tasolla ja sanotaanko, salonkikelpoisena, jossa on vivahteita mustaan huumoriin.

Kurpitsajuhla julkaistiin 1969, nuorison vuosikymmenellä. Christie kirjoittaakin turmeltuneesta nuorisosta, jotka pystyvät tekemään pahuuksia, jopa murhia. Muuttuva maailma tuntuu huolestuttavan. Tosin mitään koko kirjan kantavaa yhtenäistä teemaa ei tästä nuorison turmeltuneisuudesta kehkeytynyt. Lopuksi pahinta turmeltuneisuutta edustivat ne kovin tutut lihan ja rahan himot.

Muuten, englantilaislasten Halloween-leikit olivat aika karmivia. Kaikki ne, että laitetaan pää paljuun ja sukelletaan siten ottamaan omenia sekä peiliin kurkkaaminen, jotta näkisi sulhasen, olivat aika pelottavan kuuloisia. En varmasti olisi lapsena uskaltanut osallistua moisiin leikkeihin, jonkun naaman näkyminen peilistä oli erityisen karmivan oloinen leikki.

Saatoin Kurpitsajuhlan tänä aamuna loppuun ja heti perään katsoin ensi kertaa siitä tehdyn tv-elokuvan, joka näkyy vielä Areenassa.