tiistai 27. elokuuta 2013

Huckleberry Finnin seikkailut

Ennen kuin kerron mielipiteeni Mark Twainin lastenkirjasta, Huckleberry Finnin seikkailuista, lähetän terveisiä Jokelan Eevalle. Hauskaa, että ilmoittauduit Nuharuven lukijaksi. Minä olen joutunut itekseni viime aikoina pitämään kirjablogia pystyssä, mutta Jmikin lupasi jotain lähitulevaisuudessa raportoida. Pistä kommenttia, Nuharuvessa otetaan ilolla palaute sekä samanmieliset että eriävät mielipiteet kirjoista vastaan.

Oolrait.

Nähtyäni pienenä tyttönä Suurimman Nyyhkyelokuvan Mitä Aikamme On Tuottanut eli Tuulen viemään, sain jonkinlaisen fiksaation Yhdysvaltain Etelään. Jollakin tavalla se on kiehtonut minua noin kaksikymmentä vuotta. Eikä kyse nyt ole siitä, että millään tavoin ihannoisin Etelävaltioita/Etelä-Yhdysvaltoja. Paitsi ehkä vähän niitä maataloudelle otollisia olosuhteita, jotka mahdollistavat sellaisten kasvien kasvattamisen, joita ei Suomessa kannata edes yrittää viljellä johtuen kasvukauden lyhyydestä. Ja tietysti peltopinta-alatkin ovat eri luokkaa kuin täällä härmässä.

Ehei, Yhdysvaltojen Etelä kiehtoo minua siksi, koska se on niin perähikiä mitä tulee ihmisoikeuksiin. Minua jaksaa aina hämmästyttää se, miten järkyttävällä tavalla valkoinen eurooppalainen tallasi sekä mustien että intiaanien ihmisoikeuksia vuosisatojen ajan. Ja samalla ihailen suuresti mustia kansanoikeustaistelijoita, jotka uskalsivat nousta rotusortoa vastaan. Minua kiehtoo se rohkeus, jota Etelävaltioissa syntyi. Rohkeus, johon en itse koskaan pystyisi.

Tämän alustuksen oli tarkoitus selvittää, miksi halusin lukea Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut. Se kun sijoittuu Yhdysvaltain eteläisiin osavaltioihin, ja on aikansa kuva eli tässä tapauksessa ilmestymisvuotensa 1884 kuva. Twain ottaa kantaa maansa rotukysymyksiin kuvaamalla kirjassa esiintyvää Jim-nimistä mustaa miestä "valkoiseksi ajatusmaailmaltaan" ja useaan otteeseen Jim kuvataan samanlaiseksi ihmiseksi kuin valkoiset. Jimin vapauttaminen orjuudesta on yksi kirjan kantavista teemoista päähenkilö Huckin karkureissun lisäksi.

Täytyy kyllä sanoa, että mikään maailman sykähdyttävin lukukokemus Huck Finnin seikkailut ei ollut. Aluksi jopa mietin, että jaksanko tosiaan lukea tämän loppuun, sen verran väärää kohderyhmää koin olevani. Kirja on poikakirja täynnä vakavia tapahtumia kepeästi kerrottuna. Mutta onpahan nyt Syvä Etelä saatu koettua myös Twainin silmin. Aluksi suunnittelin lukevani Tom Sawyerinkin, jonka jatko-osa tämä on, mutta nyt saa lastenkirjat riittää vähäksi aikaa.

perjantai 23. elokuuta 2013

Minä, Zlatan Ibrahimovic

Luen harvoin, jos koskaan, elämäkertoja tai ylipäätään minkään sortin muistelmia. Ehkä siksi, että taru on totuutta ihmeellisempää: maailmassa on niin paljon hyviä kaunokirjoja, että kirjaston hyllyn äärellä käteni valikoituu vaistomaisesti mieluummin fiktiivisen romaanin kuin muistelman kanteen kiinni. Tietysti joissakin tapauksissa muistelmat voivat esiintyä kaunokirjana, kuten joulukuussa lukemani Musta poika. Myös James Herriotin kirjat sisältävät paljon omakohtaisia kokemuksia. Mutta silti, nuo ovat laskettavissa kaunokirjoiksi.

Kun taas David Lagercrantzin kirjoittama Minä, Zlatan Ibrahimovic, on ihan puhtaasti elämäkerta.

Ennen kuin sanon mitään tästä kirjasta, valotan hieman omaa jalkapallosivisty-neisyyttäni/mättömyyttäni. Seuraan arvokisoja, ja olen jonkun verran perillä Euroopan parhaiden liigojen parhaista joukkueista sekä Veikkausliigan tilanteesta. Seuraan suomalaisten jalkapalloilijoiden kansainvälistä menestymistä ja on minulla ulkomaisiakin suosikkeja, lähinnä espanjalaisia ja englantilaisia. Mikään suuri jalkapallofani en kuitenkaan ole.

Zlatanin elämäkerta avasi paljon maailmaa, joka suurelle yleisölle jää tuntemattomaksi: pelaajamarkkinoiden raakuus ja nuorien jalkapalloilijoiden hyväksikäyttö heidän tietämättömyytensä kustannuksella. Kaltaiselleni, hieman ummikolle, elämäkerran lukeminen oli oiva tietopaketti Euroopan jalkapalloseurojen, etenkin Italian, lähihistoriasta. Tietysti näin suomalaisena koin suurta ylpeyttä, kun Zlatan kehui Littiä, joka julkisuuskuvansakin perusteella on vaikuttanut hyvältä tyypiltä.

Julkisuuskuvasta päästäänkin seuraavaan aiheeseen. En ymmärrä, miten ihmiset voivat kuvitella, että esimerkiksi urheilijoiden julkisuuteen antama kuva itsestään on koko totuus. Kuten pari kuukautta sitten totesin Jouni Hynysestäkin: kovanaama-Hynynen on hänen roolinsa, tuskinpa hän sitä on vaikkapa tyttärelleen. Saman sanon Zlatanistakin. Olen kyllä kuullut nämä jutut Zlatanistakin, ja kuten hän itsekin kirjassaan toteaa: koviksena esiintyminen on vain näyttelyä.

Zlatanin elämäkerta on perusryysyistä rikkauksiin-kertomus. Malmön levottoman lähiön kasvatti kokee lapsuudessaan nälkää ja varastelee polkupyöriä. Koulussa hän uhoaa, ettei hänen tarvitse opetella italiaa, koska hän oppii kielen kuitenkin siinä vaiheessa, kun pelaa ammatikseen Serie A:ssa. Zlatan ja elämäkerran kirjoittaja ovat osanneet tehdä Zlatanista sympaattisen kaverin, joka katuu nuoruuden rötöstelyjään ja pelikentillä öykkäröintiään, ja on pohjimmiltaan nöyrä ja kiitollinen kaikesta saamastaan. Tai ehkäpä Zlatan on todellisuudessakin näin mukavanoloinen ja jalat maassa-oleva kaveri. 

Ainakin huumoria riittää. Ja herkkyyttäkin löytyi niin, että Zlatanin vetistelyt tarttuivat lukijaankin (jalkapallo on elämää suurempaa!).
 Kirjan myötä minusta tuli vähän Zlatan-fani. Piti heti mennä tarkastamaan, että montako kautta hän lopulta Milanissa pelasi. Seuraavaa elämäkertaa odotellessa!

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Karamazovin veljekset

Fedor Dostojevskin tuotannosta tutustuin ensimmäisenä Rikokseen ja rangaistukseen. Ja sen jälkeen en häneen kirjoihinsa olekaan koskenut. Kuin vasta nyt. Luin R&R:n ehkä liian nuorena, aikoinaan se oli mielestäni tylsä ja yliarvostettu. Ehkä nyt kirja näyttäytyisi minulle aivan eri valossa kuin silloin alle (tai vähän päälle) parikymppisenä.

Kun tartuin Karamazovin veljeksiin, kirja tuntui heti mielenkiintoiselta ja jopa mukaansatempaavalta. Näitä kahta adjektiivia en mielessäni olisi ikinä uskonut pystyväni liittämään Dostojevskiin R&R-lukukokemukseni perusteella. Olin jopa miettinyt, etten Dostojevskin tuotantoon enää kajoa. Onneksi olin vuosia sitten ostanut Karamazovin veljekset omaan kirjahyllyyni. En kestä tilannetta, että omistan kirjan, jota en ole koskaan lukenut. Että minulla on siellä hyllyssä esillä sotasaalis sodasta, jota en ole koskaan käynyt. Siispä tiesin, että jossain elämäni vaiheessa minun on PAKKO selättää tuo Dostojevskin tiiliskivi-klassikko.

Otin Karamazovin mukaan huhtikuiselle Lapin reissulle. Etenihän se siellä pari sataa sivua. Ja sitten tuli kaikenlaisia "kiireitä", ja lukeminen eteni muutaman kymmenen sivua viikossa. Ei todellakaan Karamazovin arvolle sopivaa! Minun olisi pitänyt tehdä sama kuin Sodan ja rauhan kanssa: lukea aina kun mahdollista viikon ajan. Olisin elänyt kirjan maailmaa intensiivisesti nuo muutamat päivät, eikä minun olisi tarvinnut selata kirjaa taaksepäin muistuttaakseni, että miksi nyt oltiinkaan tällaisessa kohtauksessa. Kuten nyt tein, ja lukukokemushan siinä kärsi.

Niin klassikko kuin Karamazovin veljekset onkin, en ennen lukemisen aloittamista tiennyt sen juonesta mitään. Kaikkihan tietävät lukemattakin, että Anna Karenina on rakkaustarina, että Ilias kertoo Troijan sodasta, että Narnian tarinat sisältävät uskontopropagandaa, että Alastalon salissa ja Ulysses ovat tiiliskiven kokoisia kirjoja, vaikka molempien kirjojen tapahtumat mahtuvat ajallisesti muutamaan tuntiin.

Mutta Karamazov oli mysteeri.

No, nyt tiedän. Että se kertoo kolmesta veljestä ja heidän huonosta isästään. Kolmesta veljestä, joista yksi on hulttio, toinen kieltää jumalan ja kolmas on harras kristitty. Kirja sisältää kolmiodraaman, murhamysteerin ja hitosti moraalisia pohdintoja. Monologit saattoivat kestää kymmeniä sivuja, mikä - myönnetään - oli hieman puuduttavaa. Ehkä myös siksi, etten pystynyt lukemaan kirjaa lyhyen ajan sisällä ja aika usein kirja jäi tauolle kesken pitkän monologin. Siitä sitten piti aina lähteä selvittämään, kun kirjan tauon jälkeen aukaisi, että mistäs tässä nyt olikaan kyse. Kuitenkin, kaikesta huolimatta, pidin Karamazovin veljeksistä. Se ei ollut helposti sulava suupala, mutta olen oppinut nauttimaan haasteista. Lukemisen jälkeen luin netistä, että kirja jäi kesken, kun kirjailija otti ja kupsahti. Yleensä en halua kajota keskeneräisiin teoksiin, vaikka se sellaisenaankin olisi mestariteos. Mielestäni on ärsyttävää lukea tarinaa, joka on jäänyt torsoksi. Kuinka pitkä lie Karamazovin veljekset ollut, jos Dostojevski olisi saanut vielä vähän kauemmin tämän planeetan ilmaa hengittää.

Muuten, oli huvittavaa lukea toisten nuharupilaisten kommentteja sivujen marginaaleista..