keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Rakasta minut

Roman Schatz on Saksalaissyntyinen toimittaja, joka on aikanaan muuttanut Suomeen naisen perässä, oppinut suomenkielen ja kirjoittanut romaanin Rakasta minut suomeksi.

Kirjan päähenkilönä ikääntyy jossain määrin kirjoittajan oloinen alte-ego Roman Schatz. Kyseinen kaveri vain taitaa tehdä asiat paremmin, kuin kirjailija itse.

Rakasta minut on humoristinen kuvaus miehen matkasta Saksasta suomalaisen naisen lomahoidosta Suomeen, saman naisen ex-aviomieheksi ja suomenkieliseksi kirjailijaksi.

Näkökulmana saksalaisen miehen suhtautuminen Suomeen ja suomalaisiin on lukijalle vähintään avartava. Lisäksi kirjassa tuntuu se, kuinka vieraasta kulttuurista peräisin olevan kirjailijan on helpompaa vapautuneesti tarkastella meitä suomalaisia myös satiirin keinoin.

Rakasta minut on harvinaisen sujuvasanaisesti kirjoitettu kaunokirjallinen teos. Suomalaisuuden tarkastelussaan se kilpailee lukemieni kirjojen kanssa Erlend Loen Tosiasioita Suomesta kirjan kanssa. Roman Schatzin teoksen kanssa myös viihtyi kiitettävästi.

Surmanpelto

Modernin romaanin yleismies Antti Tuuri jatkaa Suomen itsenäistymiseen liittyvien vaiheiden kuvaamista. Surmanpelto kuvaa Uudessakaarlepyyssä sijainnutta venäläisillä sotilailla täytettyä vankileiriä sen 17 vuotiaan vartijan silmin.

Tuuri on aina osannut pelkistetyn kerronnan. Viimevuosina jopa romaanien nimet ovat alkaneet lähestyä tiukinta ydinpuuta. Tämänkään kirjan nimessä ei ole kirjaintakaan liikaa, silti se antaa lukijalle riittävän käsityksen siitä, mitä on odotettavissa. Tarinan kliimaksia saadaankin odottaa aivan kirjan viimeisille sivuille asti ja silti jännite säilyy loistavasti.

Tuurin kirjat tuntuvat viime vuosina lyhentyneen lähelle pienoisromaanin mittoja. Tämänkin teoksen olisi voinut ihan normaalilla fonttikoolla painaa 150 sivuun. Nyt Tuurin ikäluokalle (=lähinäön menettäneille) suunnatulla fonttikoolla kirjassa oli sivuja vähän toista sataa.

Päällimmäiseksi tästä kirjasta jäi mieleen päähenkilö, joka melkein tekee kaikkea sitä mitä sotilaat sodissa tekevät. Päähenkilön nuoruus näkyy kuitenkin siinä, että hän jää kuitenkin kaikessa sivustakatsojan rooliin. Lapsisotilaan tilanteen kaksijakoisuutta Tuuri kuvaa osuvasti siinä, kuinka päähenkilö sotatöidensä ohessa valmistautuu ylioppilaskirjoituksiin tekemällä algebran harjoitustehtäviä.

tiistai 26. tammikuuta 2010

Challenge

Hesarista nyysitty:

lue kirja, joka on kirjoitettu ennen kirjapainotaidon keksimistä. Gutenbergin suurenmoinen painokonehan sai valmiin hahmonsa vuonna 1436.

Itse aion lukea Homeroksen Odysseian. Huhtikuun 29. päivä olkoon venyvä dödlinge. Ja irlantilaisia kirjojahan on vielä lukematta!

Gilgamesh

Röyhkeä ja ylpeä on Gilgamesh. Hän makaa Urukin nuoret naiset ensiyön oikeudella ja käy jokaisen nuoren miehen kanssa painiin, eikä kukaan häntä voita. Jumalat luovat Enkidun, joka käy haastamaan Gilgameshia. Mutta he ystävystyvät ja käyvät yhdessä suurenmoisiin seikkailuihin.

Toverukset kaatavat suuren härän ja Huybaban, metsän mahtavan hallitsijan, mutta sitten Enkidu kuolee. Gilgamesh järkyttyy ja lähtee etsimään kuolemattomuutta. Hän löytää meren takaa miehen, jonka on kuultu saaneen jumalilta ikuisen elämän lahjan. Gilgamesh saa mitä haluaa: hän sitoo itseensä raskaita kiviä, joiden mukana hän uppoaa merenpohjaan, löytää sieltä kuolemattomuuden antavan kasvin ja lähtee kiirehtien kohti Urukia.

Ja Gilgamesh kadottaa tuon ihmeellisen kasvin.

Mesopotamiassa vuoden 2600 eKr. aikoihin, jolloin Gilgamesh oli kirjoitettu muistiin, uskottiin unien olevan jumalien välineitä saada yhteys ihmisiin. Unet olivat enneunia, niissä nähtiin tulevaisuus, joka oli jumalten tahto. Gilgameshissa ihmiset näkevät jatkuvasti unia. Teos on hieno ja kaunis allegoria, jonka kirjoitusasu on tunnistettavissa hyvin vahvasti Raamatussa. Säkeistöjen toistot saavat tarinan tuntumaan unenomaiselta ja myyttiseltä. Kaunis mutta haikea on Gilgameshin epäonninen retki.

lauantai 23. tammikuuta 2010

Toinen Runeberg

Kesken Pikkujättiläisen luvun, luin joulupukilta saamani Heikki Reivilän Toinen Runeberg.
Kirja oli outo. Tai jos lukisin sen nyt samantien uudestaan, se olisi vähemmän outo, koska tietäisin, mistä on kyse. Kirjan alku ei tarpeeksi selittänyt sitä, miksi joka toisessa kappaleessa esiintyy J.L. Runeberg kaikkitietävän kertojan sanoin ja miksi joka toisessa ollaan nykyhetkessä ja tarkkaillaan poliisipäällikkö Nyyssöstä.

En ihan pysynyt kaikissa juonenkäänteissä mukana. Reivilä on runoilija alunperin ja vähän runomainen tapa kirjoittaa hänellä oli tässä romaanissakin.

Ja miksi joka toisessa kappaleessa seikkaili Runeberg? Koska poliisipäällikkö Nyyssönen, kirjan päähenkilö, kirjoittaa kirjettä työkaverilleen, joka pettää vaimoaan, kertomalla Runebergistä. Runeberghän oli naisten suosiossa, oikein irstas, vanha setä, joten ehkä juuri sen takia kirjailija Reivilä on valinnut Runebergin Nyyssösen kirjeiden päähenkilöksi. Nyyssönen myös kuvailee itseään toisena Runeberginä. Ilmeisesti kirjoitustyylinsä johdosta.

Joka toisessa kappaleessa kuvataan tosiaan nykyaikaa ja Nyyssösen toimia tosielämässä. Äh, juuri tällaisen poukkoilevuuden takia kirjaa oli hankala lukea ja tuosta johtuen se vaikutti entistä sekavammalta. Poukkoilevuus joko onnistuu tai ei.. tässä kirjassa se ei onnistunut. Reivilä olisi saanut kirjoittaa kirjan pelkästään Runebergistä - ilman Nyyssöstä tai kirjan Nyyssösestä ilman Runebergiä.

perjantai 22. tammikuuta 2010

Odysseus

Giljainin mainitsemien kielien lisäksi onnistuin bongaamaan lauseet Iiriä ja Hepreaa (tai niiksi niitä väitettiin).

Päällimmäiseksi mieleen jäi Odysseuksen päättävä Poldy Bloomin vaimon, Marionin tyrmäävä yksinpuhelu, joka kertoo kirjan päähenkilön(?) motiiveista ehkä enemmän, kuin edeltäneiden 670 sivun aikana ehti selvitä.

Niillä edeltävillä sivuilla Leopold remuaa, väittelee, viettelee, ihmettelee ja juopottelee itsensä läpi pitkän päivän Dublinissa. Minun nähdäkseni päähenkilöksi kirjassa nouseekin tuo päivä Leopold Bloomin sijaan. Samalla tosin kuvataan lähes koko L.Boomin elämäntarina takaumina, kuvitelmina ja näytelminä hänen itsensä, tovereidensa ja vaimonsa näkemänä.

Hämmentävää.

perjantai 15. tammikuuta 2010

Uuni

Antti Hyryn 'Uuni' on maallikolle pitkään raskas, mutta viimeistään kahdella viimeisellä sivulla kaiken vaivannäön palkitseva kirja. Pietari suunnittelee rakentavansa leivinuunia, johon lähdetään hakemaan sopivaa mallia sukulaisten ja tuttujen luota. Kun oikeanmallinen uuni löytyy, otetaan siitä mitat ja ryhdytään töihin: valetaan, sahataan, muurataan, hiotaan, pinotaan, porataan ja käydään välillä marjassa.

Hyryn lakonisuus on omalaatuista. Hän ei kirjoita niinkään vähäsanaisesti, pikemminkin päinvastoin: uunin rakentamista kuvataan suorastaan runsaasti, mutta Hyry käyttää sanoja niin kuin hän kirjoittaisi uunin rakentamisen oppikirjaa. Minua raivostuttivat pitkissä rakennusjaksoissa käytetyt uuniin ja rakentamiseen liittyvät sanat, joiden selvittäminen olisi vaatinut uunin itsensä rakentamista. Turhauduin usein pohtiessani arinoiden ja timanttilaikkojen merkityksiä.

Onneksi Pietari pitää työstään myös taukoja. Silloin hänellä on aikaa punnita omia tunteitaan työstään ja elämästään sekä muistella työmaalla käyvien vierailijoiden kanssa menneitä. Uuni on kauniilla tavalla vanhanaikainen kirja, sillä nykykirjailijat tuskin enää alkaisivat tämäntyylistä kirjaa kirjoittaa. Hyryn Finlandia - palkittu teos onkin eräänlainen päätös menneelle Suomelle ja suomalaiselle mentaliteetille. Kiitos ja kumarrus.

torstai 14. tammikuuta 2010

Kohti


Saimme Koljattimen kanssa joululahjaksi Juha Itkosen Kohti. Noh, reippaana tyttönä otin ja luin sen heti kun edellisestä kirjasta pääsin eroon.

Kohti on tarina särkyneestä perheestä ja perheenjäsenten ahdistuksesta. Isä, poika ja tytär, kaikilla on ongelmia ja kaikki tavallaan pakenevat jotain. Kaikista konkreettisimmin pakenee tytär, joka lähtee Thaimaahan ja jonka isä ja velipoika lähtevät hakemaan takaisin Suomeen. Kirjan idea on se, että matka Thaimaahan on vain taustakangas ihmisten ahdistuksen ja syvimpien tuntojen läpikäymiseen. Tai näin luulisin. Thaimaa ja tsunamin jäljet herättävät ihmisissä erilaisia tuntoja ja saavat kaikki herkistymään ja herättelemään itsessään piilossa olevia tunteita. Syyllisyyttä, katkeruutta, epätoivoa, inhoa, häpeää, vihaa ja lopulta rakkautta. Loppujen lopuksi päähenkilöiden elämään ehkä näkyy valonpilkahduksia ja pieni toivo läheisemmästä suhteesta toinen toiseen.

Tällaisia ajatuksia itselle tuli tästä kirjasta. Välillä kyllä vähän ihnotti, mutta toisaalta taas kirja imi mukanaan yllättävän hyvin. Kirjaa on kehuttu ja varsinkin Juha Itkonen on ollut aika paljon pinnalla. Tämän kirjan jälkeen voisin hyvin kuvitella lukevani muitakin Itkosen teoksia.

sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Tuohtumus

En ole kovin uskollinen lukija. Viehätyn todella harvoin kirjailijoiden kertomataidoista niin vahvasti, että alkaisin kahlata heidän töitään läpi, olkoot ne sitten jo entuudestaan hyviksi tai huonoiksi tiedettyjä. Poikkeuksia on vain muutama, eivätkä luvut heidänkään osalta nouse erityisen korkealle: John Steinbeckilta, Marko Tapiolta ja Gabriel Garía Marquézilta olen jokaiselta lukenut neljä kirjaa. Sitä suuremmalla syyllä Philip Rothin 8 luetun kirjan kokonaismäärä erottuu huikeasti muusta lukuhistoriastani. Mitään erityistä syytä en Rothin lukeneisuudelleni tiedä, useimmiten hänen kirjansa toistavat sekä itseään että toisiaan, minkä vuoksi ne ovat, Rothin upeasta kerrontataidosta huolimatta, perin yllätyksetöntä luettavaa.

Viimeisin Rothin tuotannosta suomennettu teos 'Tuohtumus' on kuitenkin mainio tapaus. Marcus Messner on juutalaisnuorukainen, kuinkas muuten, jonka elämä muuttuu peruuttaamattomasti hänen käydessään treffeillä eräällä kurssilla tapaamansa kuvankauniin Olivian kanssa. Treffien päätteeksi Olivia ottaa Marcukselta suihin, eikä myöhempinä päivinä Marcus voi lakata ajattelemasta Oliviaa saati sitä, mitä hän teki. Seksuaalisen heräämisen lisäksi Marcus kohtaa yliopistollaan vallitsevaan ahdasmieliseen ilmapiiriin, kun hän oman jääräpäisyytensä takia alkaa joutua ongelmiin niin dekaanin kuin muiden opiskelijoiden kanssa.

Parisataasivuinen 'Tuohtumus' on nuoren miehen kasvukertomus, jossa Roth jättää taakse edellisissä kirjoissaan käsittelemänsä vanhenemisen teeman. 'Tuohtumuksen' päähenkilö kuoleekin alle 20-vuotiaana jouduttuaan huonon käytöksensä takia sotimaan Koreaan. Ironista on se, että Marcuksen suurin pelko on, ettei häntä passitettaisi kuolemaan Tyynellemerelle. Mutta niin siinä elämässä joskus käy!

perjantai 8. tammikuuta 2010

KOLMIO

Otsikko kertoo kahden viimeisimmän kirjanautintoni teeman: kolmoidraama on suuressa roolissa sekä Hemingwayn Ja aurinko nousee että Brett Easton-Ellisin Vetovoiman lait kirjoissa.

Näillä kahdella kirjalla on ajallista etäisyyttä kuutisen vuosikymmentä, mutta muuten kirjoja yhdistää hämmästyttävän moni tekijä. Molemmat kirjat kuvaavat nuorten aristokraattien (noh. Vetovoiman laeissa niillä kakaroilla vain on rikkaan vanhemmat) päämäärätöntä haahuilua toistensa seurassa. Molemmat kirjat on kirjoitettu ja julkaistu taloudellisella nousukaudella ja kirjojat henkivät hieman roomalaismaista moraalin rappeutuneisuutta.

On kieltämättä väheksyvää Hemingwayta kohtaan nostaa hänen nuoruuden työnsä rinnalle vertailuun Brett Easton-Ellisin nuoruuden työ, mutta kuten jo edellä totesin, en voi olla löytämättä näiden kirjojen väliltä merkittäviä samankaltaisuuksia.

Ehkä mielenkiintoisin huomioini liittyy siihen, miten erilaisilla kerrontatavoilla voidaan pystyä kuvaamaan samankaltaisia tapahtumia ja tunteita. Tunteita, joiden kuvailua Hemingway välttelee viimeiseen saakka, joissa Easton-Ellisin henkilöhahmot rypevät. Silti molemmissa kirjoissa kuvataan kolmiodraaman kehittymistä sen kaikkien osapuolten näkökulmista. Kuinka jonkun tunteita loukataan, joku loukkaa, eikä kolmas näytää piittaavan pätkääkään.

Niin, kyllähän ne Hemingwayn hahmot ovat muutamaa askelta uskottavampia. Sotavammaa poteva 35-vuotias Pariisissa asuva amerikkalainen lehtimies tuntuu huomattavasti taidecollege camdenissa opiskelevaa, 19 vuotiasta, vanhempiensa erosta kärsivää jupinpoikasta uskottavammalta näkijältä, tekijältä ja kokijalta.

Lukekaa Hemingwayta, elkää lukeko Easton-Ellisiä (ainakaan Amerikan Psykoa, vetovoiman lait on paljon siedettävämpi kirja).

maanantai 4. tammikuuta 2010

Stalinin lehmät

Luin Sofi Oksasen 'Stalinin lehmät' erästä kulttuurihistorian kurssia varten. Minun on kirjoitettava lyhyt essee siitä, miten fiktiokirjallisuudessa käytetään historiallisia tosiasioita hyväkseen. Tässä lyhyt arvostelu:


Stalinin lehmien rakenne on samanlainen kuin Puhdistuksessa: eri aikakausina elävien ja kertovien henkilöiden tarinat vuorottelevat ja hyppivät epälineaarisesti. Usein ne korostavat tarinan keskushenkilöiden, bulimiaa sairastavan Annan ja hänen virolaisen äitinsä Katharinan, elämissään kokemia menetyksiä ja vieraantumisen tunnetta. Rinnastusten kautta Annan ja hänen äitinsä kokemukset alkavat muistuttaa toisiaan: Katharina on yksin vieraassa maassa, missä hän pelkää jatkuvasti Supoa ja KGB:tä. Anna eristää itsensä omaan syömishäiriöiseen todellisuuteensa, missä ihmissuhteet ovat yhtä irrallisia kuin hänen päihdekokeilunsakin ja syömis-oksentamisestaan saamansa nautinto. Katharina ja Anna ovat molemmat kiusattuja ja yksin, Annakin, vaikka hän ei sitä haluakaan myöntää.


Oksanen nostaa Stalinin lehmissä Viron historiasta esiin Siperian kyyditysten ja hallinnon totalitarismin, kun taas Puhdistuksen teemana oli naisten seksuaalinen hyväksikäyttö. Naisesta Oksanen kirjoittaa Stalinin lehmissäkin: suomalaismiehet käyvät Tallinnassa vain huorissa ja viinareissulla, eikä virolaisnainen saa ottaa sysisuomalaisen aviomiehensä perässä Suomeen muuttaessaan mukaansa minkäänlaisia työ -ja koulutustodistuksia. Puhdistuksen kaltainen historiallinen rinnastus olisi ehkä luettavissa myös Oksasen ensiteoksesta. Kun Katharinan äidin, Sofian, nuoruudessa 1940 - ja 50 - lukujen julmat kyyditykset kuljettavat satojatuhansia virolaisia Siperiaan, minne jotkut saavat ottaa mukaansa tärkeimmän omaisuutensa, jotkut vain itsensä, virolaisia mobilisoidaan työvoimahuoriksi Siperiaan. Katharinan aikoihin virolaisnaisia myydään huoratyövoimaksi suomalaismiehille.


Eittämättä Stalinin lehmät on taitavasti kirjoitettu kirja. Välillä juoni laahaa ja vuosikymmenten välillä hyppiminen tuntuu tarkoituksettomalta. Toisin kuin Stalinin lehmissä, Puhdistuksessa Oksanen ei enää jarruttele tavallaan kuvata ja kuvailla maailmaa: siinä hän uskaltaa käyttää paljon rohkeampaa (ei eroottista!), syvempää ja merkityksellisempää kieltä.  Mutta on tämäkin hyvä. 

Talouden taito

Ksenofon on eräs luetuimmista antiikin Kreikan klassisen kauden kirjoittajista. Hän oli Sokrateen oppilas, ja dialogimuotoon kirjoitetussa Talouden taidossa keskushenkilönä on talouden ja maanviljelyksen luonteen selvittämisestä kiinnostunut Sokrates - niminen, poikkeuksellisen viisaaksi ja lahjakkaaksi todettu mies. Platonin dialogeista poiketen Ksenofonin Sokrates ei kuitenkaan johda keskustelua ja opeta keskustelukumppaniaan, vaikka hänen puheenvuorojensa dialektinen ja itsestäänselvyyksiä kyseenalaistava tyyli onkin Platonin kirjoista tuttu. Talouden taidossa Sokrates itse on oppilas. 


Talouden taito on Sokrateen ja Iskomakhoksen käymä keskustelu siitä, miten (koti)taloutta olisi hoidettava hyvin niin, että se tuottaisi voittoa ja olisi kannattavaa. Kreikan sanasta oikos on johdettu sana economics, mutta kreikan kielessä se tarkoittaa myös kotitaloutta eli kansalaisen yksityisyyden piiriä. Talouden taidossa puhutaankin niin maanviljelyn kunniallisuudesta ja siitä, miten se saadaan tuottamaan sekä kotitalouden menoista ja ylläpidosta. Sokrates tiedustelee herrasmiehen maineessa olevalta Iskomakhokselta tämän tavoista hoitaa talouttaan, joka ilmenee olevan paras mahdollinen. Iskomakhos tekee paljon töitä, palkitsee hyvin työnsä tehneitä orjia, emäntiä ja  tilanhoitajia ja kunnioittaa järjestystä. Vaimon rooli on totella miestään, mutta Iskomakhos toteaa Sokrateen säestämänä vaimon välttämättömän roolin sisätöiden johtajana miehen ollessa fyysiselle luonteelleen sopivammissa ulkotöissä. Ksenofon ei esitä mitään erityisen emansipatorisia näkemyksiä naisen asemasta, mutta ainakin hän kunnioittaa vaimoa, jos ei nyt naista, enemmän kuin monet 2000 myöhemmin eläneet filosofit.


Talouden taito on kirjaksi lyhyt mutta keskusteluksi pitkä ja ihastuttava lukukokemus. Ksenofonin kieli on kaunista, ja painoksen alun pitkä johdanto sekä lopun viitteet, henkilöhakemisto ja kirjallisuus on todella perusteellisesti laadittu. Talouden taito on kansantaloustieteen ja maatalouden perusteos, joka opettaa kunnioittamaan työtä, maata ja hyveitä.