torstai 23. kesäkuuta 2011

Amerikkalainen pastoraali

Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali, haaste 2/5.

Amerikkalaisen pastoraalin alku lupaili iloluontoista, elämänmyönteistä tarinaa ihmisistä, jotka elävät amerikkalaista unelmaa.

No, sitä se ei ollut.

Kirja alkoi siitä, mihin moni nuorisoelokuva päättyy: lukion paras urheilija, rehti kaveri, kaikkien poikien idoli löytää vierelleen kauniin missin ja sitten he elävät happily ever after. Tai sitten ei. Vietnamin sota sekoittaa heidän tyttärensä pään. Tytär räjäyttää pommin, jossa kuolee ihminen.

 Kirja käsittelee pariskuntaa ja heidän tytärtään ja tämän tekoa. Miksi tytär teki niin kuin teki, sitä jauhetaan 400 sivua. Ja, se oli aika puuduttavaa. Rothin kerronta hyppii välillä tyttären lapsuudessa, välillä pommin jälkeisessä ajassa, välillä mennään aikaan ennen tyttären syntymää. Kerronta, vaikka vaikuttaa sekavalta, toimi kirjassa yllättävän hyvin. Kirjan ongelmana oli jankkaaminen. Tarina ei mennyt eteenpäin. Tyttären tekoa jauhettiin kyllästymiseen asti. Päähenkilö, Swede, oli varsin rasittava tyyppi. Mitäs annoit kaiken hopeatarjottimella? Ja, vaikket olisi antanutkaan, tytär olisi voinut silti tehdä kaikki ne kamaluudet. Hyväksy se, helkkari soikoon!

Seuraavaksi haluan lukea jotain sellaista, jossa EI mainita sukupuolielimiä, eikä kuvata yksityiskohtaisesti sukupuoliyhteyttä. Siveydensipuli-Myy on kyllästynyt siihen, että kirjailijat jakavat perversioitaan tekeleidensä sivuilla. Pysyn siis kaukana nykykirjallisuudesta ja sukellan viktoriaanisen ajan romaaniin.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Joyce ja McEwan, taas

James Joyce - Dublinilaisia

Joyce kirjoitti "Odysseusta" ennen hienoa pikkuproosaa. "Dublinilaisia" on liuta veikeitä irlantilaisnovelleja. Lyhyiden tarinoiden kertojana Joyce on aivan Hemingwayn luokkaa. Hän tekee hienoja tulkintoja maailmasta pienten yksityiskohtien välityksellä, sortumatta sentimentaalisuuteen tai romantisointeihin, ollen kuitenkin hyvin ihmisläheinen ja koskettava.

Ian McEwan - Ikuinen rakkaus

Luin tämän viime yönä. McEwan kyllä toistaa itseään paljon. "Ikuisessa rakkaudessa" on (yllätys, yllätys!) kylmän rationaalinen miespäähenkilö ja tunteikas nainen, joiden välinen suhde alkaa rakoilla kuumailmapallo-onnettomuuden seurauksena. Sen jälkeen menestyvää tiedejournalistiamiestä alkaa vainota mielisairas nuorukainen, jonka hän on kohdannut onnettomuuspaikalla. Kammottava tragedia paljastuu vähitellen.

Sukupolvensa tunnustetuin brittikirjailija ei taaskaan petä. Lukijaa odottaa aimo annos seksiä, ylianalyyttistä kerrontaa ja hurmoksellista autoilua. Taas juoni kulkee eteenpäin vakuuttavalla vauhdilla, mutta vauhdin lisäksi siitä ei muistoksi muuta jää. Miksi jokaisessa McEwanin kirjassa pitää olla henkilöinä historian- ja/tai kirjallisuudentutkijoita? En voi olla ajattelematta, että McEwan on fiksoitunut, keski-ikäinen ja huonohampainen britti, joka pyörittää samaa uneksimaansa fantasiaa luupilla ja nauraa matkallaan pankkiin, kun ihmiset ostavat uudestaan ja uudestaan saman tarinan eri paketissa.

"Ikuinen rakkaus" on tarkoitettu nautittavaksi Diogenes Koiran ja muiden kyynikoiden seurassa.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Kullan kosketus

Yövartion jälkeen halusin jatkaa historiallisten romaanien lukemista. Löysin netistä jonkun sivuston, jossa oli lueteltu kyseisen genren kirjoja. Listalla oli ihan oikeitakin klassikkoja, kuten Tolstoita. Siksipä en hirveästi kyseenalaistanut, kun aloin listalta valitsemaan, mitä niistä kävisin kirjastosta lainaamassa.

Mutta jo heti ensimmäisen sivun luettuani Colleen McCulloughin Kullan kosketusta, tajusin, että tämä nyt on ihan Seitsemän päivää-lehteen verrattavissa olevaa tavaraa. Aluksi koin suurta ärtymystä siitä, että McCullough oli plagioinut Don Rosan keksimän tarinan Roope Ankan nuoruusvuosista. Vai miltä tämä kuulostaa: nuori skotlantilainen köyhä poika lähtee maailmalle, raataa aluksi nälkäpalkalla, lähtee Klondikeen, jossa löytää kultaa, jonka jälkeen kiertää maapalloa tehden sijoituksia sinne sun tänne, on ylimaallisen taitava bisnesten tekijä ja lopuksi löytää Kultu Kimalluksen kaltaisen naisen, joka tässä tapauksessa tietenkin on bordellinpitäjä. Toisin sanoen McCullough on tehnyt Roope Ankan tarinasta aikuisviihdettä.

Kullan kosketus on välillä niin surrealistinen, että ihmettelen, miksei kirjailija tehnyt siitä samantien ihan puhdasta fantasiakertomusta. Esimerkiksi, ei kukaan lapsi ala puhua sujuvasti 9 kk ikäisenä. Ei 1800-luvulla 16-vuotias tyttö, joka on koko elämänsä elänyt eristyksissä ulkomaailmasta ja jolla on erittäin rajoittunut seuraelämä ja jota on kielletty lukemasta, toisin sanoen, joka on täysin sivistymätön ummikko - voinut olla niin liberaali, että olisi hyökännyt rasismia vastaan. McCulloughin kirjan henkilöt olivat liian 2000-luvulta. Hän selvästikin rakastaa historiaa, niin paljon juonen kannalta turhiakin historiallisia faktoja kirjaan oli ujutettu, mutta hän on halunnut nykyaikaistaa historiankirjoitusta laittamalla päähenkilöt ajattelemaan kuin nykyajan ihmiset. Se taas vie uskottavuutta tarinalta. Vaikka, ei tarina olisi ollut sen uskottavampi, vaikka henkilöhahmot olisivat olleet kuinka vanhoillisia tahansa. Niin älyttömiä juonikuvioita kirjaan oli sepitetty.

Ehkä Kullan kosketus olisi ollut vähemmän ärsyttävä ja enemmän mitäänsanomaton lukukokemus, jos en olisi lukenut sitä heti Yövartion jälkeen. Yövartiossa ihmiset, vaikka heille tapahtui paljon vähemmän kuin Kullan kosketuksessa, olivat paljon moniulotteisempia, paljon enemmän todellisia. McCullough yritti saada kirjansa henkilöitä elävämmiksi tunkemalla heidän elämäänsä mahdollisimman paljon traagisia tapahtumia: insestiä, perheväkivaltaa, epämiellyttäviä jörnimiskokemuksia. Mutta silti he jäivät paperinohuiksia. McCulloughin tyyliä voi kutsua myös sanalla sosiaaliporno, tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, että dramaattisista tapahtumista on yritetty tehdä viihdettä, koska se on ollut helpoin tie.

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Sementtipuutarha

Piti lukea jotakin Ian McEwanilta, kun herraa täällä ruvessa niin kosolti tuputetaan. Satuin saamaan Sementtipuutarhan halvalla (milloinkas olen täyshintaisia kirjoja kaupasta ostanut?). Tämän kirjan lukemisen jälkeen olen ainakin Sementtipuutarhan osalta valmis vahvistamaan Giljainin yhteenvedon http://nuharupi.blogspot.com/2011/06/pari-lisaa.html: McEwanin romaanit koostuvat näemmä seuraavista tekijöistä: inhottava rationalistimies, vahva nainen, päähenkilöiden elämän muuttava yllättävä tapahtuma, vahvasti läsnä oleva seksuaalinen jännite ja tapahtumien sijoittuminen lyhyeen hetkeen.

Lyhyesti, intertekstuaalisesti, Sementtipuutarha on Blue lagoon englantilaisessa lähiössä. Mulle jäi tästä likainen olo.

torstai 16. kesäkuuta 2011

Yövartio

Sarah Waters: Yövartio, haaste 1/5

Tiesin Sarah Watersista ja Yövartiosta vain sen, mitä tässä oli niistä kirjoitettu. Luin G:n jutun aikoinaan, mutten muistanut kuin kirjailijan nimen. Luettuani Yövartion, luin G:n arvion uudelleen. Tein juuri samat jutut kuin veljeni: luettuani kirjan loppuun, minun oli palattava alkuun, kun en muistanut, minkälainen rooli Kaylla oli vuonna 1947 ja miten Duncan koki vankilan jälkeisen elämänsä.

Onneksi en lukenut Pateliuksen arviota juuri ennen Yövartioon tarttumista, sehän olisi paljastanut osan juonesta. Nuharupi on täynnä spoilerikamaa, se täytyy muistaa. Halusin aloittaa Yövartion lukemisen puhtaalta pöydältä. Siksi en lukenut kirjan kansilehtiä kuin vasta siinä vaiheessa, kun olin jo muutaman sata sivua kirjaa työstänyt eteenpäin. Tällöin kävin myös Wikipediassa, jossa otin selvää siitä, minkälainen nainen Sarah Waters on. Yllätyksenä ei tullut, että hän on lesbo. Jane Austen kirjoitti Englannin maaseudun seurapiireistä, koska se oli ala, jonka hän tiesi parhaiten. Samoin tekee Sarah Waters. According to Wikipedia:
The work for her PhD dissertation, ('Wolfskins and togas : lesbian and gay historical fictions, 1870 to the present' - available as a free download from the British Library's ETHOS service,[4] served as inspiration and material for future books. As part of her research, she read 19th-century pornography, in which she came across the title of her first book, Tipping the Velvet.[5]

Äh, Patelius on sanonut suurin piirtein kaiken, mitä kirjasta voi sanoa. Olin innoissani siitä, että vihdoin kuvausta siitä, mitä naiset tekivät, kun miehet olivat rintamalla. Sotakirja, jossa ei olla sotatantereella. Kuinka virkistävää! Etenkin sen jälkeen, kun mister Tolstoi retuutti minua mukanaan taistelussa jos toisessakin.

Waters tuo mieleeni tällä hetkellä Nuharuven kuumimman perunan (arvioiden määrän perusteella), Ian McEwanin. Molemmat kuvailevat arkisia tapahtumia yksityiskohtaisesti ja havainnoivia kielikuvia käyttäen:"pyjama laskeutui hänen käsistään kuin elohopeavirta".

Helkkari.

Tällaisten kirjailijoiden tuotoksia lukiessa tekee itsekin mieli ryhtyä kirjailijaksi. Sillä he osaavat ilmaista asiat niin helposti, ymmärrettävästi ja kiinnostavasti. Vaan enpä ikinä pystyisi tuottamaan samanlaista tekstiä kuin Sarah Waters. Se näyttää helpolta, mutta siihen harmittavan harva kykenee.

Oli ilo tutustua tämän naiskirjailijan tuotantoon. Toivoisin, että sitä löytyisi enemmän suomennettuna kuin vain kaksi kirjaa. Giljain veti oikeasta narusta, kun suositteli minulle tätä. Odotan, milloin hän tohtii aloittaa haasteen.. Itse pidän yhden kirjan verran paussia, ennen kuin hyppään seuraavaan haastekirjaan.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Kymmenen pientä neekeripoikaa

Eikä yksikään pelastunut. Huolimatta näissä nimissä annetuista juonipaljastuksista, Agatha Christien klassikko pitää koko matkan otteessaan. Tympäännys iskee vasta jäkisanoissa, joissa paljastetaan, mitä oikeasti tapahtui. Mutta tämä arvoituksen ratkaisukin on osa lajityyppiä, joten ei siitä parane kirjaa moittia, etenkin, kun muuten kirja venyttää ihan mukavasti lajityyppinsä rajoja. Murhaaja ei sitten tässäkään Chtistien kirjassa, ole hovimestari, Cristie, kun jätti kirjoissaan murhahommat yläluokan vastuulle; palvelusväki seuraa hommaa vain vierestä.

Tämä on muuten panokseni siihen muinaiseen kirja sadan myydyimmän joukosta haasteeseen.

Lokki Joonatan

New age lokki vaihtaa kuoltuaan parempaan maailmaan, kuin Veljeni Leijonamieli ikään. Tätä kirjaa luetetaan kakaroille koulussa jaminusta se tuntuu vähän vastuuttomalta. Lokki Joonatan on aika yhdentekev kirja, jossa kerätään lukijalta irtopisteitä 'hyvillä aikomuksilla' miten kirja on opettavainen ja saa ymmärtämään erilaisuutta ja miten jokainen voi tehdä asioita paremmin. Ja marjat, Joonatan on lokki, joka kaatuu omaan snobismiinsa ja tulee jälkikäteen, 'parempana' toteuttamaan omaa essiaskompleksiaan. Tuon lahkolaisulottuvuden syventäminen olisi varmaan tehnyt tästä kirjasta mielenkiintoisen, mutta nyt kirjailija tuntui pakenevan kaikkia vaikeita Joonatanin persoonaan liittyviä kysymyksiä.

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Amsterdam

"Amsterdam" olikin jäänyt arvioimatta. Ian McEwanin Man Booker-palkittu teos on musta, farssinomainen kertomus kahdesta ystävyksestä, jotka molemmat ovat seurustelleet saman naisen, Mollyn, kanssa. Tämän kuoltua äkillisesti ystävykset tapaavat entisen rakkaansa hautajaisissa, jossa he kohtaavat muita Mollyn entisiä rakastettuja.

Hautajaisista käynnistyy erikoinen tapahtumien sarja, joka päätyy ihmiskohtaloiden tuhoutumiseen ja parodiseen antitragediaan. Lopussa kiitos seisoo, mutta kenelle?

"Amsterdam" on hillityn hauska, joskin snobistinen veijaritarina. McEwan kirjoittaa aina joko säveltäjistä, kirjailijoista tai historian opiskelijoista, ja samanlaisia hahmoja tässäkin piisaa. Ehkä akateemikot ovat niin todellisuudesta vieraantuneita ihmisiä, että sovittamalla heidät inhimillisen maailman pyörteisiin, tarina saa tiettyä jumalaista tenhoa.

Piikittelevä ote sopii McEwanille yhtä hyvin kuin puhdasoppisen tragedian kirjoittaminen. Täysin ylilyötyä loppua lukuunottamatta "Amsterdam" on huvittava ja erikoinen kirja. Siihen sisältyy myös opetus: kiristys ei kannata, mutta juonittelu on tärkeää.

Sovitus

Ian McEwanin kirjoista viimeisimpänä luin fanfaarien ja rumpujen pärinän saattelemana "Sovituksen".

Ihan hyvä kirja se oli. McEwan osaa vangita lukijansa ihailtavan suvereenisti onnettomien ihmiskohtaloiden pariin. Näkökulmien vaihtelu paljastaa pikku hiljaa tapahtumien todellisen laidan. Kirjan ensimmäinen osa on suorastaan suvereenisti kuvattu kertomus kahden ihmisen välille syttyneestä intohimosta ja rikoksesta, joka erottaa rakastavaiset pois toistensa luota.

Harmillisesti McEwan sortuu kikkailuihin ja pateettisuuteen. Teoksen rakenne ontuu. Kirja on ehdottomasti liian pitkä. Siirtyminen viime vuosisadan alusta vuosituhannen lopun muisteluihin on kömpelö ratkaisu, joka toki antaa mielenkiintoisen perspektiivin yli puoli vuosisataa sitten tapahtuneelle rikokselle. Hinta sille on kova. Ratkaisu vesittää tarinan jännitettä rankasti.

Sanoisin, että McEwanin teoksista "Lauantai" on onnistunein ja ehyin. "Amsterdamin" musta ja huikentelevainen tyyli viehättää myös, mutta siinäkin sorrutaan ylilyönteihin. Yllätyksiä en usko yllättävän maneerisen kirjoittajan enää tarjoavan.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Sota ja rauha

Vaihtoehtoiset nimet:

Sota ja rauha ja järjestetyt avioliitot
Sota ja rauha ja väkevä ortodoksiusko
Sota ja rauha ja Venäjän seurapiirit 1805-1812

1129 sivua viidessä päivässä. Seuraus: mietin, kuinka monta sielua on pankkitililläni. Elänkö tosiaan vuotta 2011, enkä 1811? Eikä haittaa, ettei ole hallitusta, koska hallitsijanamme on suuriruhtinas Aleksanteri. Hän, joka teki Napoleonin kanssa sopimuksen Suomen kohtalosta 1807. Hän, joka tanssitti Ulla Möllersvärdiä Porvoon maapäivillä 1809.. ai niin, se onkin jo aivan eri tarina.

Sota ja rauha kertoo nimensä mukaisesti sodasta ja rauhasta. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alkuun Napoleonin sotiin. Välillä sotatantereilta tullaan Moskovan seurapiireihin, jossa Tolstoi järjestää järkiavioliittoja mitä herkullisimmin tapahtumia kuvaillen (taisin rakastua minäkin Anatole Kuraginiin - tuohon hulttioon).

Juuri ihmissuhteissa piilee Tolstoin vahvuus. Anna Karenina, joka on yksi lempikirjoistani, keskittyy ihmisten välisiin suhteisiin. Sodassa ja rauhassa sotakohtaukset ovat (luonnollisesti) suuressa roolissa ja niiden ajaksi kerronta muuttuu hieman.. sanoisinko, tylsäksi. Monta sivua kestävät raportoinnit sodankäynnistä eivät ole kovin mielenkiintoista luettavaa, jos suoraan sanotaan. Olen lukenut parempia sotakuvauksia. Sanoin Giljainille, että Tolstoi ei osaa tiivistää, johon veljeni vastasi, että "ei, vaan Tolstoilla on paljon asiaa". Se on totta. Varmaan hän on jättänyt paljon kertomatta, mutta tästäkin määrästä olisi vielä voinut vähentää.

Pale sanoi, että Sodassa ja rauhassa on kymmeniä henkilöhahmoja, joilla kaikilla on useita lempinimiä, minkä takia henkilöissä ja nimissä menee vielä enemmän sekaisin kuin Anna Kareninassa. Olen eri mieltä. Vaikka Sodassa ja rauhassa hahmoja oli paljon enemmän, niistä käytettiin suurimmaksi osaksi samoja nimiä. En siis mennyt sekaisin. Mielestäni Anna Karenina oli tässä suhteessa sekavampi.

Lukiessani pohdin, miksi en ole aiemmin lukenut Sotaa ja rauhaa. Ylösnousemuksen luin joskus lukioikäisenä ja tuolloin kummastelin, miten helppolukuista tekstiä Tolstoi tuottaa (Dostojevski oli pelästyttänyt minut ja pidin kaikkia venäläisiä samanlaisina). Kolme vuotta sitten luin Anna Kareninan ja pidin Tolstoista yhä enemmän. Missään vaiheessa en ole siis pelännyt, että Sota ja rauha olisi vaikealukuista. Tulinkin siihen tulokseen, että koska kirja oli näinkin paksu, halusin odottaa sopivaa hetkeä, kun minulla on tarpeeksi aikaa, jolloin saan luettua kirjan rauhassa läpi. En osaa lukea kirjoja sillä tavalla, että lukisin pari sivua illassa silloin tällöin. Haluan syventyä niihin ja lukea ne mahdollisimman lyhyessä ajassa läpi. Muuten unohdan, mitä olen aiemmin lukenut. Lukuelämys kärsii!

Tolstoi upposi kuin noraroberts konsanaan. Aika viihdyttävää. Varsinkin kuivan Eliotin jälkeen.

Löysin kirjasta samaistumisen kohteen: ruhtinatar Marja Bolkonskajan. Hänessä oli hyvin paljon samaa kuin minussa, paitsi, etten kyllä haaveile mistään kiertolaisnunnan elämästä, eikä Timbeland ole laisinkaan ruhtinas Nikolai Bolkonskin kaltainen. Olin onnellinen, että hän sai lopulta onnen. Olen myös onnellinen siitä, että elän 2000-luvulla, sillä 1800-luvulla me 27-vuotiaat naiset olemme jo ikäloppuja! 1800-luvun kirjailjoiden, muidenkin kuin Tolstoin, tuotoksissa naiset aina rumentuvat 20 vuotta täytettyään. Miehet sen sijaan ovat nuorukaisia vielä kolmekymppisinä ja menevät naimisiin 15 vuotta nuorempien tyttöjen kanssa. Aika sovinistista.

Kaiken kaikkiaan pidin lukemastani. Odotin kyllä enemmän ja asetan yhä Anna Kareninan Sodan ja rauhan edelle. Mutta missään tapauksessa en ole pettynyt.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Viisi kirjaa

Piisamirotta pyysi minua eilen tekemään listan top-20-kirjoistani. Listani sisälsi kuusi lastenkirjaa, yhden runokirjan, yhden sarjakuvakirjan ja monta historiallista romaania. Tuo sarjakuvakirja löytyy myös tästä ohjelmasta.

Giljainilla.. anteeksi Rotalla, oli metkut mielessä top-20-listani suhteen. Hän teki itsekin oman listansa ja sanoi, että lukee viisi kirjaa minun listaltani, jos luen viisi kirjaa hänen listaltaan. Sovittu. Kirjat pitää olla luettuna tämän kesän aikana, elokuun loppuun mennessä.

Sain itse päättää, mitkä kirjat Rotta lukee, samoin hän päätti, mitkä kirjat joudun hänen listaltaan lukemaan. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, että säästyn Sadan vuoden yksinäisyydeltä, kun olen sen jo aiemmin lukenut. Viime hetkellä Giljain vaihtoi kyseisen kirjan toiseen Marqueziin. Helkkari! Toivoa sopii, että Rakkautta koleran aikaan on parempi kuin Sadan vuoden kaksimielisyys.

En tule pääsemään helpolla. Mutta helpolla ei pääse myöskään veljeni! Hän ilmaisi vastenmielisyytensä Jane Austenia ja Charlotte Brontëa kohtaan ennen kuin suutani ehdin avata. Armeliaisuudestani laitoin hänet lukemaan vain toista näistä leideistä. Kovin pala Giljainille tulee olemaan Tuulen viemää. Itse ahmin sen aikoinaan välillä kyyneleitä tirauttaen, mutta jos kyseinen genre ei uppoa, niin sitten se ei totisesti uppoa!

Nämä kirjat G. joutuu lukemaan:
James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni
Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Margaret Mitchell: Tuulen viemää


Ja nämä minä joudun lukemaan:
Sarah Waters: Yövartio
Ksenofon: Talouden taito
Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali
Herman Melville: Moby Dick
Gabriel Garcia Marquez: Rakkautta koleran aikaan

Kolmesta ensimmäisestä en ollut koskaan kuullutkaan. Etenkin Talouden taito kuulostaa näin humanistin korvaan varsin "kiinnostavalta". Ainoa, jonka lukemista todella innolla odotan, on Moby Dick, kirja, joka minun on pitänyt lukea jo varmaan 10 vuotta. Tänä kesänä monet klassikot viimein päätyvät yöpöydälleni ja siitä aivoihini. Tällä hetkellä menossa on se Suurin ja Kaunein, Sota ja rauha, jonka jälkeen aloitan ah, niin kovalta vaikuttavan haasteen! Mutta, koska en ole luovuttajatyyppiä, minä selviydyn tästä kunnialla!

Toivottavasti ennakkoluuloni osoittautuvat paikkansapitämättömiksi. Suhtaudun lukemaani tietynlaisella kunnioituksella, koska nämä kirjat ovat Rotalle tärkeitä. Kuten nuo viisi aiemmin mainittua ovat minulle.

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Mylly joen rannalla

Siirryin sujuvasti ranskalaisesta romantiikasta englantilaiseen realismiin. Kermakakusta kuivakakkuun, tässä tapauksessa erittäin kuivaan kuivakakkuun, sillä Mylly joen rannalla oli melko kuivakkaa ja puisevaa lukuunottamatta kirjan viimeistä neljännestä. Mutta ennen kuin tuon enempää menen itse kirjaan, kerron vähän George Eliotista, joka on opuksen kirjoittanut.

Georg Eliot oli taitelijanimi, koska jos naiskirjailija halusi 1800-luvun Englannissa olla vakavastiotettava kirjailija, hänen kannatti kirjoittaa miehen nimellä. Mary Ann Evans oli Eliotin oikea nimi. Hän syntyi 1819 ja kuoli 1880. Hänen ensimmäinen kirjansa julkaistiin 1859 ja toinen, Mylly joen rannalla 1860. Eliotin kuuluisin teos on ilmeisesti Middlemarch, joka oli myyntimenestys heti ilmestyttyään 1871-72.

Mylly joen rannalla-kirjan päähenkilönä on Maggie, jonka elämää seurataan 9-vuotiaasta 19-vuotiaaksi asti. Maggien lisäksi suuressa roolissa ovat hänen veljensä, Tom, sekä hänen vanhempansa ja lähisukunsa. Kirjan ensimmäinen osa keskittyy Maggien lapsuuteen ja hänen sukunsa edesottamuksiin. Meinasin kyllä repiä hiuksia päästäni ensimmäiset 300 sivua, niin raivostuttavia Maggien tädit olivat. Ensimmäinen osa oli varsin puisevaa ja koska kyseessä realismin ihanteiden teos, keskeisiä henkilöitä kohtaa kurjuus, josta sitten mässäillään. Toisessa osassa Maggie on kasvanut aikuiseksi ja mukaan astuvat tietysti suhdekuviot. Niiden ansiosta juoni tiivistyy, mikä lisäsi lukunautintoa.

Eliot eli itse kaksi vuosikymmentä avoliittomaisessa suhteessa, mikä viktoriaanisessa Englannissa oli erittäin paheksuttavaa. Huolimatta omasta - sanoisinko modernista - suhteestaan, Eliot kirjoitti Maggielle täysin päinvastaisen kohtalon. Maggie toimi epäitsekkäästi, vanhojen hyveiden mukaan. Kirjan loppuratkaisu oli hieman yllättävä, mutta ilmeisesti Eliot oli ajatellut, että se oli ainoa oikea vaihtoehto.

Mylly joen rannalla pääsi vauhtiin vasta noin sivulla 400, joten alusta olisi voinut jättää pois yhtä ja toista. Jälkimaku oli hieman pettynyt, mutta ei sentään ärtynyt, mikä olisi seurannut, jos kirja olisi osoittautunut täysin pannukakuksi. Jostain luin, että Eliot on merkittävämpi kirjailija kuin Jane Austen. En ole tutustunut siihen, miten Eliotin teokset ovat vaikuttaneet englantilaiseen kirjallisuuteen, koska sain kuulla koko Eliotista ensimmäisen kerran vasta, kun löysin tämän kirjan joensuulaisesta antikvariaatista. Mutta Austenin kirjallinen ulosanti uppoaa minuun paremmin kuin Eliotin, ainakin tämän Mylly joen rannalla-kirjan perusteella.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Arto Paasilinna: "Suomalainen kärsäkirja", 2005



Vähänkö ollu vaikeuksia lukemisharrastuksen kanssa. Oikeastaan koko Nuharuven olemassaolon ajan olen pyrkinyt lukemaan aktiivisemmin ja enemmin... kaikki sen tietää: heikoin tuloksin. Meinaan, että en oikein taho päästä vauhtiin. Yöpöydällä pyöriny muutama kirja jo vuoden ajan, muttei valmista ole tullu...


Ei mittään. Sattuma heitti eteen varman valinnan: Suomalaisen kärsäkirjan. Siispä Arto Paasilinna johdattakoon meikäläisen äkisti taas kertomakirjallisuuden auvoiseen maailmaan!


Mr. Heguli the Hegemony näkyy saaneen "kärsäkirjan" nimipäivälahjaksi. Kirjan kansipiirroksessa nähdään suurikokoinen elefantti selässäistuvine matkaajineen suomalaiskansallisessa elokuvamaisemassa, koivikossa. Tunnustelin teosta kädessäni: "...jos Paasilinnaan on luottaminen, luvassa selkeää sanailua, tekstiä, joka vie meneessään, imaisee...."


Eikä pettänyt Paasilinna, ei. Kirja, joka imaisee normaalilukijan tarinansa äärelle tunniksi - pariksi, vaati meikältä hyvinkin kaksi viikkoa.. Melko paha. Oikeastaan aika huono. Ala-arvoinen suoritus. Minä - laiska vätys, hyihyi!


Tarina on selkeä, ehyt. Etenee tarkoituksenmukaisesti, taloudellisesti. 250 -sivuinen kirja koostuu 40 luvusta, joista jokainen vie pätkän matkaa eteenpäin. Niissä kerrotaan, miten sirkusnorsu Emilia ja emäntänsä Lucia Lucander matkaavat suomalaisesta sirkuksesta Venäjälle ja aina kauas Siperiaan; takaisin Suomeen, halki eteläisen Suomen ja lopulta laivakyydillä Afrikkaan. Uskoakseni Arto Paasilinnalta rutiinisuoritus, vähän niinkuin ammattinsa osaavalta kirvesmieheltä talon rakentaminen. Taitavasti toteutettu hallittu tarina; lukukokemuksena palkitseva.


Kirjoittaja on tehnyt taustatyöt pääsääntöisesti esimerkillisen hyvin. Ainakin se tosiasia, että norsu syö paljon ja niitä jätöksiäkin tulee pikku mirriin tai puudeliin verrattuna järkyttävän paljon, tulee perusteellisen selväksi. Yksi pahempi moka on kuitenkin päässyt tapahtumaan. Kun sirkusnorsu Emilia rusikoi Luumäellä tamperelaisen EVR-porukan linja-auton, mainitaan sivulla 234 bussikuski Heikki Moilasen muistakin romuttamisista: "...pari vuotta aikaisemmin hänen edellinen autonsa oli vajonnut Tehinselällä jäihin ja mukana olleet pilkkikilpailijat olivat joutuneet uimasille. Auto oli vaipunut Näsijärven pohjaan 40 metrin syvyyteen..." Jos kirjasta tehtäis elokuva, pitäis vissiin tarkkaan harkita, kuvataanko linja-auton uppoaminen eteläisellä Päijänteellä vai Tampereella. Ninno, ei kuulu tarinaan. On vain sivumaininta. Ei kuvata.


Olen ymmärtänyt, että Arto Paasilinna on suomalaiselle kirjallisuudelle ja eritoten sen kriitikoille jotakuinkin samalla tapaa traumatisoiva kuin Spede suomalaiselle elokuvalle: tuote myy, mutta kriitikot eivät löydä mitään myönteistä sanottavaa. Vai pitäisikö sanoa: Eivät alennu arvioimaan. Ellei jo ole, varmasti pian tulee yliopistoviisaita, jotka tekevät tutkimuksia Arto Paasilinna kirjojen henkilöhahmoista ja eetoksesta (wiki: "...eetos liittyy puhujan moraaliseen luonteeseen ja taustaan kokonaisuudessaan...")

Hiljattain hesarin kuukausiliitteessä oli juttu Arto Paasilinnasta. Hän on ollut käsittämättömän tuottelias: liki 40 vuoden ajan julkaissut kirja per vuosi tahtia. Elää nykyään hoitokodissa saatuaan pari vuotta sitten aivoinfarktin ja aivoverenvuodon. Ei enää kirjoita, mutta on kuin kirjojensa päähenkilöt ainakin: pikkuhiljaa toipumassa...


Vaikka kuinka pitäisi Paasilinnan kirjoja kaupallisena hömppänä ja jätteenä, joka on viisainta kiertää kaukaa, ei voi olla toteamatta, että luonnehtimansa henkilöhahmot ovat poikkeuksetta vahvoja oman tiensä kulkijoita, jotka usein päätyvät poikkiteloin systeemin rattaisiin, kamppailemaan tuulimyllyjä vastaan. Vaikeudet voitetaan, ongelmat ratkaistaan ja lopulta kaikki on parhain päin: Ihmiset elävät omaa elämäänsä tyytyväisinä ja onnellisina. Tyhmyydelle ja ahneudelle nauretaan. Epäoikeudenmukaisuus saa huutia. Tokkos siinä mitään pahaa ole, jos päähänpotkittu karumman arjen tallaja saa Arto Paasilinnan tarinoista uskoa elämäänsä ja edes muutaman naurun...

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Pari lisää

Ian McEwan - Rannalla

1960-luvun alussa nuoripari viettää ensimmäistä hääyötään, ja kaikki menee pieleen. McEwanin romaanit koostuvat näemmä seuraavista tekijöistä: inhottava rationalistimies, vahva nainen, päähenkilöiden elämän muuttava yllättävä tapahtuma, vahvasti läsnä oleva seksuaalinen jännite ja tapahtumien sijoittuminen lyhyeen hetkeen. Onnistunut, pieni draama.

Joseph Conrad - Pimeyden sydän

Marlow lähtee pyhiinvaeltajien ja kannibaaliheimoon kuuluvien avustajien kanssa Afrikan sydämeen etsimään kapteeni Kurtzia, mielipuolista norsunluumetsästäjää. Reissu ei ole mikään koko perheen Tjä-matka. Sen aikana vältellään uppotukkeja ja madellaan hetki hetkeltä kohti entistä oudompia vesiä. Perillä odottaa Kurtz, vahvaääninen, jykevällä bassolla pientä heimolaisvaltakuntaansa hallitseva viiripää, ja siinä sitä sitten ollaan.

"Pimeyden sydän" on yhdentekevää luettavaa. En löydä siitä mitään suurta ideaa tai kerronnallista paloa. Goottilainen kuvaus länsimaisesta siirtomaavallasta on toki omalla tavallaan vaikuttava, mutta silti kaikki jää jotenkin etäiseksi. Ei uppoa minuun, upotkoon uppotukkeihin.