perjantai 31. elokuuta 2018

Murha maalaiskylässä

Agatha Christien Murha maalaiskylässä on ensimmäinen neiti Marple-tarina. Luin aluksi sisäkannesta sen ilmestyneen ensimmäisen kerran 1954, mutta se olikin suomennoksen ilmestymisvuosi. Tämän takia kuvittelin lukiessani tapahtumien sijoittuvan 1950-luvulle, vaikka todellisuudessa se oli ilmestynyt jo 1930. Minulle ei missään vaiheessa edes herännyt epäilys, etteikö kyse olisi nimenomaan 50-luvusta. Puhelinkeskuksen välittämät puhelut, kuolemanrangaistus.. ensimmäisen yleisyyttä Englannin maaseudulla en osannut kyseenalaistaa ja kuolemanrangaistuksen tiesin olleen voimassa vielä 50-luvun Iso-Britanniassa. Christie keskittyy kirjoissaan kuvaamaan yhteisöä, jossa rikos tapahtuu eikä (yleensä) ujuta mukaan ajankohtaisia uutisia, siksi hänen dekkarinsa ovat aika ajattomia.
 Joskus olen lukenut Christieltä synkkiä ja huumorittomia dekkareita. Poirotin joulu -dekkari oli tällainen. Murha maalaiskylässä on kuitenkin Christietä parhaimmillaan: kujeileva, nokkela ja täynnä teräviä havaintoja ihmisluonnosta. Erityisesti ihastelen neiti Marple-tarinoissa sitä, että poliisien ja vähän kanssaihmistenkin parjaama vanha nainen, "ikäneito" kaiken lisäksi, osoittautuu koko joukon älykkäimmäksi. Naimaton, vanha nainen onkin kaikkea muuta kuin säälittävä reppana.

Murha maalaiskylässä -kirjan pääosassa on kylän kirkkoherra, jonka naapurissa neiti Marple asuu. Kun kyläyhteisön inhokki eversti Protheroe löytyy ammuttuna, pappi alkaa selvittää murhaa.

Olen koko kuukauden katsonut Yle Areenasta uusintana Grantchester-sarjaa, joka sijoittuu 50-luvulle ja jossa rikoksia ratkoo pappi yhdessä poliisin kanssa. Sarja perustuu kirjoihin, jotka ovat ilmestyneet 2010-luvulla. Ihan varmasti niiden kirjoittaja on lukenut Christien tuotannon. Löysin tästä kirjasta paljon yhtymäkohtia Grantchesteriin tai ainakin kuvittelin löytäväni.
 Grantchesterin lopussa pappi pitää aina saarnan, joka liittyy jakson tapahtumiin. Kirkko on täynnä väkeä kuulemassa, mitä papilla on sanottavana. Niin tässä kirjassakin. Grantchesterissä pappi ei tosin ole käyttänyt saarnaa hyväkseen saadakseen savustettua murhan syyllisen esiin.
Ja myös Grantchesterissä on Leonard-niminen pappi. Ehkäpä tämä kirja on antanut kipinän Sidney Chambersin seikkailuille.

Murha maalaiskylässä on kelpo välikirja. Eivät nämä Christien dekkarit mitään elämää suurempia teoksia ole. Ne ovat mukavaa ajanviettoa, jotka eivät jätä jälkeensä syviä muistijälkiä tai anna vastauksia eksistentiaaliseen kriisiin/aiheuta sitä.

tiistai 21. elokuuta 2018

Colorado Avenue

Aloin lukea Lars Sundin Colorado Avenueta avoimin ja kiinnostunein mielin. Itsenäisen Suomen synnyn aikoihin sijoittuva tarina, joka kerrotaan Amerikan paluumuuttajan silmin. Mikä voisi mennä vikaan, kun lähtökohta on "ruotsinkielisen Pohjanmaan Täällä pohjantähden alla"? Jostain luin tuollaisen vertauksen.

Moni asia menee näemmä vikaan, totesin jo alkumetreillä. Sund ei ole Linna. Eikä hän ole edes Westö.
Juoni on seuraava: Hanna on lähtenyt keräämään 1800-luvun lopulla Yhdysvaltoihin rahaa, jotta voisi ostaa talon itselleen ja äidilleen. Rahankeruu onnistuu ja samalla hän tapaa siellä toisen suomenruotsalaisen ja perustaa hänen kanssaan perheen. Kun hänen miehensä kuolee, hän palaa Suomeen ja perustaa kaupan. Sitten koetaan itsenäisyystaistelut ja kieltolait. Bobrikov ja Mannerheim tekevät cameo-roolit. Sillä kyllähän se meni niin, että tavantallaajatkin hengasivat tuon tuosta historian käännekohtien henkilöiden kanssa (sarkasmi). Näiden hemmojen mukaanottaminen ei tuonut tarinaan ainakaan lisää uskottavuutta. Sund olisi voinut keskittyä enemmän paikallishistoriaan. Valtakunnanpolitiikkaa enemmän keskinäisiin kahinoihin. Ihmisillä oli pienet huolet myös silloin, kun valtion johdolla oli suuret. 

Tarinassa kertojalla on aivan liian suuri rooli. Kertoja on päähenkilö Dollari-Hannan jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Hän ottaa koko ajan kantaa Hannan ja tämän pojan touhuihin välillä hassunhauskasti ja välillä vakavasti. Kertoja tavoittelee hassuttelullaan ironiaa, joka ei käy tarinan tunnelmaan. Kyllä ennen olivat kaikki tyhmiä, hoh hoh. Oudointa on, kun Lars Sund tuo omat hekumointinsa esille kertojan äänellä. Kertoja kuvailee yksityiskohtaisesti Hannan turvonneita häpyhuulia, missä on vinksahtanut sävy. Kyseessähän kuitenkin hänen esiäitinsä.

Välillä pompahdellaan tyylisuunnasta toiseen. Elokuvakäsikirjoituksesta eroottiseen satuun (Oton ja "vedenneidon" viritelmät). Kertojan tarinaanpuuttuminen tuo kirjaan elokuvallisuutta pitkin matkaa. Tai tv-sarjamaista. Kertoja puhuu lukijalle kuin näyttelijät kameralle Sinkkuelämään ensimmäisellä tuotankaudella.

Olen nähnyt tästä tehdyn tv-sarjan. Myöskään se ei toiminut.