tiistai 21. helmikuuta 2012

Lukuhaaveita

Koska tällä hetkellä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta syventyä kaunokirjallisuuteen, tyydyn vain suunnittelemaan, mitä kirjoja luen sitten, kun tenttikirjat viettävät kesälomaa (en pysty samaan, mihin superlukija Giljain, joka ehtii lukea sekä koulukirjoja että fiktiota samaan aikaan. Olen hiton hidas lukija, valitettavasti).

Olen ihastunut eitsbiioun tv-sarjaan Valtaistuinpeli, jota ei ole Ylellä jaksettu suomentaa, vaan se pyörii kakkosella nimellä Game Of Thrones. Sarja perustuu George R.R. Martinin fantasiakirjasarjaan Tulen ja jään laulu Kesähaaveissani pyörii vahvasti tuon kirjasarjan lukeminen aina viidenteen kirjaan saakka. Sen enempää kirjoja ei toistaiseksi ole vielä ilmestynyt.

Lukusuunnitelmani jatkuvat hämmästyttävän nykykirjallisuuspainotteisina. Mielestäni kun maailman parhaat kirjat on jo kirjoitettu.

Mutta se ei silti tarkoita, etteikö mielenkiintoisia kirjoja voisi vielä markkinoille putkahdella. Esimerkiksi Katja Ketun Kätilö vaikuttaa kritiikkien ja juonensa perusteella tutustumisen arvoiselta. Suomalainen historiallinen romaani, niistähän minä pidän (tai ainakin Waltarin historiallisista romaaneista pidän).

Jari Tervon Layla on jo useamman kuukauden ajan kuulunut tuleviin lukusuunnitelmiini. Piti joululomalla se lukemani, vaan vierähti aika hieman turhan sukkelaan. Kesällä kokeilen uudestaan (ellei kaikki aikani mene Tulen ja jään laulun kanssa).

Muita lukuhaaveita:
Turms, kuolematon (kun kerran Waltaria rakastan, niin eiköhän olisi jo aika tämäkin selättää)
Alastalon salissa (kerran aloitettu ja jäi kesken, seuraavalla kerralla sinnittelen loppuun saakka)
Don Quijote (vaikka se on varmasti tosi kummallinen ja raskas, luulen, ja tylsä..)
Baby Jane (senhän voisi lukaista tässä lähiaikoina, luultavasti ei vie paljon aikaa, koska Oksasen kirjat ovat osoittautuneet helppolukuisiksi. Paniikkihäiriöiset lesbot, kuulostaakin mielenkiintoiselta. Paitsi, että kirjastossa se on koko ajan ollut lainassa pitkillä varausjonoilla. We'll see, we'll see..)

 Ja minkäs klassikon tähän vielä pistäisi? Hmm.. jotain Hemingwaylta, koska olen lukenut häneltä yhden kirjan, novellikokoelman Kilimanjaron lumet, ja se oli tylsä kuin mikä. Koska Waltarinkin Pienoisromaanit oli ihan hirveää kaketsua, ajattelin antaa Ernestille mahdollisuuden. Ehkäpä Vanhus ja meri? Tai saa ehdottaa Hemingwayn tuotannosta jotain, mikä ehdottomasti kannattaisi lukea.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Suomen kartanoissa

Signe Brander oli suomalainen valokuvaaja, joka sai 1910-luvulla tehtäväkseen ikuistaa filmille Suomen kartanoita. Suomen kartanoissa-kirjaan on koottu noin 250 Suomen kartanoa, joita Brander kävi kuvaamassa. Kartanot ovat rakennettu aikavälillä 1400-luvun loppu - 1900-luvun alku. Kirjan alussa esitellään itse valokuvaaja ja lyhyesti kartanoiden tutkimuksen historiaa, mutta pääasiassa kirja keskittyy Branderin ottamiin valokuviin. Kartanoista kerrotaan kuvien yhteydessä lyhyesti, omistajasuvut ja rakentamisaika mainitaan.

Esittelen seuraavaksi hieman kirjan kuvitusta. Ensimmäinen kuva on suunnattu Zälle. Kuulostaako tutulta: tapa liimata grafiikanlehtiä seiniin..
 Kartanoiden lisäksi, Branderin kameraan tallentui tavallista arkielämää.
 Tässä vähän tietoa, missä ja milloin kuvausmatkat tapahtuivat.
 Kirja on uskomaton aikamatka sadan vuoden takaiseen Suomeen. Katsokaa nyt tätäkin kuvaa:
 Toivottavasti ette pelkästään ajatelleet:"onneksi ei tarvitse enää heinäseiväsmenetelmällä heinää tehdä." Vaan myös:"onpa mahtavaa, että joku on ikuistanut tämän meille." Tuo lause minulle tuli mieleen useammankin kuin kerran ihastellessani Branderin kuvia. Kun vanha rakennus tuhoutuu, sitä ei saa enää takaisin. Kartanot edustivat yhteiskunnan eriarvoisuutta, eikä minun kartanoita kohtaan tuntemani ihailu ole aatelisten ihailua. Vaan sen kauniin käsityön ihailua, mitä kartanot edustavat. Ajan muotivirtaukset näkyvät kartanoissa, näin ne toimivat ajankuvina. Ne muistuttavat siitä, millaista joskus on ollut.

Osa Branderin kuvaamista kartanoista tuhoutui kuvausten jälkeen joko vahingossa tulipalon seurauksena, sodan pommituksissa tai sitten ne vain purettiin pois uusien rakennusten tieltä, mikä tietysti kirvelee mieltäni suunnattomasti. Vanhaa rakennusperintöä pitää vaalia, ei hävittää! Tästä on tullut minun mottoni!

Kirja oli jaettu eri aihealueisiin. Yllättäen tämän tyylin kartanot viehättivät minua eniten:
 Englantilaistyylinen linna, olen viktoriaanisen ajan kirjani lukenut ja tv-sarjat katsonut, ehkä siksi tämä nin kovasti minua kiehtoo.
 Mitään vikaa ei tässäkään..
 Kirjassa esiteltiin kolme kartanoa, joihin minulle on erityinen suhde. Suomen historian lisäksi kävin kirjaa lukiessani läpi omaa menneisyyttäni, johon liittyy sekä hyviä että huonoja muistoja. Allaoleva kuva, niin kaunis kuin se onkin, edustaa minulle niitä huonoja muistoja. Taustalla siintää kaupunki, jossa vietin 1,5 onnetonta vuotta, mutta johon kaupunkina kyllä ihastuin niin, että mielelläni siellä yhä käyn vierailemassa. Muuten, kartano, jonka alueelta kuva on otettu, kuuluu niihin, jotka myöhemmin tuhoutuivat. Tämä taisi mennä tulipalossa.
 Vielä yksi kartano, joka erityisesti ihastutti minua ulkonäöllään.

torstai 2. helmikuuta 2012

Kolme kirjaa!

Aivan alkajaisiksi kehaistava, että on merkkitapahtuma jos/kun saan kirjan luetuksi.

Nyt on, kiitos lievän flunssantapaisen, näin on päässyt käymään. Vieläpä kolminkertaisesti. Ei niin, etteikö kylmillä keleilläkin ole tähän osuutensa. Tai siis siihen flunssaan...

Mainitsen muutamalla sanalla jokaisesta kirjasta. Mennään vaikkapa julkaisemisjärjestyksessä:

*Antti Tuuri: "Rata" (otava 2010)
Näille pakkaskeleille erityisen maukas lukukokemus. Jos pakkaset vielä jatkuu, kannattaa jostain kaivaa esille H. Siilasvuon "Suomussalmen taistelut" -talvisotakuvaus. Kylmää piisaa, mutta suomalainen korpisoturi on tehokas. Tuurin kirjassa kerrotaan yli tuhannen miehen ja yli kahden sadan hevosen reissusta umpihankeen sinne... Muurmannin radalle... ja takaisin. Pakkasta on kymmeniä asteita, leudoimmillaankin vähintään pari - kolmekymmentä astetta miinuksella. Tuuria kehutaan toteavan tekstin mestariksi. Tästä syystä olen joskus muistaakseni pitänyt Tuuria inhokkina: Kunnon lörpöttely piristää päivää, tollaset kuivannihkeät insinöörit on ikäviä ja tylsiä... Mutta nyt kyllä tykkäsin: Tarina etenee. Kaikki tapahtuu niin kuin pitää. Tässä on nyt miehet asialla. On annettu tehtävä, mennään ja tehdään se. Tämänpäiväisillä pakkasilla (kireimmillään n. miinus 32*C) ymmärrän kerrospukeutumisen tärkeyden: eikun villapaitoja ja housuja, pipoja ja sukkia, rukkasia ja lapasia päälle-päälle-päällekkäin! Ihmettelen suuresti, miten miehet ovat voineet tollasen rankemman luokan korpivaelluksen kestää. Kirjan kertojahenkilö mainitsee lisävarusteina olleen ainoastaan yksi villapaita. Eikä tulia saanu tehä. Edes silloin, kun radan läheisyydessä yövyttiin "lumikuopassa". Tähän haluaisin lisävalaistusta. Oliko Suomen armeijalla jonkinlaisia ohjeita lumikuopassa yöpymiseen. Vois aatella, että jos öysätään maaperä lumista puhtaaks, mätetään puolen metrin kerros havuja, tehhään puunrungoista ja riukutavarasta seinät ja "katto", jonka päälle mätetään taas reippaanpuoleisesti havuja ja vähintään puolen metrin kerros lunta, että siellä vois hikeen hiihtänyt joukko-osasto, komppania, varuskunta, prikaati, armeijakunta tms. värjötellä yön yli miinus neljänkympin keleillä, mutta ainoastaa siinä tapauksessa, jos otetaan hevoset samaan katokseen - tarpeeks hengittäjiä, eikö lie lämpöä kehity. Veikkaanpa vain, että jos nykyajan goretex-porukkaa vietäis niihin oloihin niillä varusteilla, niin eiköpä aamuhämärissä keräiltäs kylmiä ukkoja lumikuoppien paikkeilta. Tottapa kun isommalla porukalla lähetään reissuun, mukaan on kätevä ottaa erinomainen lämmönlähde, luomua suoraan agraarisuomen tuohivirsumaisemista: lantapatteri...

Mutta yleisariviona Tuurin kirjasta vielä: Se, että kirja imaisi/tempas mukaansa niin, että oli pakko lukea yhellä kertaa, on merkki siitä, että se on ok.

Samaa ei voi sanoa kahdesta muusta kirjasta.

*Markku Into: "Outo kumi" (Sammakko, 2009)
Sain tän lahjaks vajaa kaksi vuotta sitten. Koko tuon ajan kirja on seikkaillut "yöpöydilläni", joita ovat erikorkuiset pahvilaatikot sekä kelloradiota kannatteleva kirppislöytö (?) - nelijalka mallia 70 -luvun sohvakalusto...

Aiemmin mainitsemani flunssahuilin huumassa kahlasin - tuurin menestyksekkäästi loppuun lehteiltyäni - tämänkin finaaliin. Mitä muistan? En yhtikkä mittään. Tiedän, että M.A. Nummisen ohella Markku Into on yksi suomalaisen undergroud-liikkeen näkyvimpiä hahmoja. Kirjan kansilehdessä miestä luonnehditaan sanalla "legenda". M.A. on takuuuvarpilla legenda, mutta että tää Into... tjaah... no ehkä ei... Jos "Outo kumi"-kirjan perusteella pitää määrittää käsitteen underground suunta ja tehtävä, menisi se ehkä näin: "Annetaan kirjalle jokin eriskummallinen nimi, vaikka "outo kumi", joka herättää potentiaalisen lukijan uteliaisuuden. Sitten kirjoitetaan puutaheinää sanahelinää, sanarieskaa, reiskahelinää, kahelimölinää... niitänäitä kumipäitä... tajunnanviraabeliä virvelivibrafoonia monofoonia pajunköyttä napahöynät kalkki ja öylät yhtään lyttäään pyttipannukkaa ootkos pannuk kannun nunnukan kanukan katan ja pultin kaa... ja lopulta päätetään koko sekamelkse otsikon mukaisesti sanoihin "outo kumina", niin sitä on underground. Ei vielä siinä vaiheessa, kun joku ostaa kirjan, vaan siinä kun joku lukee sen. Sanoisko, että raskasta tajuiltavaa. kuin kirjahyllyllinen runoteoksia mätkästyntä puoleentoista sataan romaanisivuun.

Jos Tuuri on toteava, Into kyllä... lörpöttelee. Mutta, taidan olla jo liian iäkäs näihin u-juttuihin, lörpöttely ei oikein justasa nyti nappase meikäläiseen.

Ja vihdoin kolmas kirja:
Nick Cave: "Kun aasintamma näki herran enkelin" (Like 2009 - alkuperäisteos julkaistu 1989)

Olen saanu tän lahjaks reilu vuosi sitten. Tää on lörpöttelyä/tyhjänpaisuttelua amerikkalaiseen tapaan, vaikka kirjailija onkin aussi syntyjään. Rimpuilin tämänkin kirjan loppuun flunssatoipilaana. En nyt oikein tiijä, mitä sanoa. Ehkä on ihan sama, mitä tähän kirjotan, kukaan kumminkaan lue. Jos haluaa tietää tästä tarinasta yhtikkään mittään, parempi lukea itse. Takakannen sitaateissa Hannu Waarala kehaisee kirjaa postmoderniksi. Silloin kun tuo viheliäinen sana vapautetaan, on syytä poistaa varmistin... ampuminen voi alkaa milloin tahansa. Toinen siteerattu kriitikko kehaisee kirjassa olevan "...Raamatun herkkyyttä, valoa ja kauneutta...". Aivan varmasti niin onkin, mutta mitä kirjan loppusivuilta - ne aivan äskettäin lukeneena - muistan, kirja on täynnä ahdistusta, epätoivoa, inhoa, oksetusta ja kaikkea saatanallista sköndää, että sellaisen etsijälle voin sanoa: limaisesti suosittelen. Wikipediassa kehutaan tätä Nick Cavea maineikkaaksi populaarimuusikoksi, mutta visiitti joutuupin suunnalla ei ainakaan meikäläistä vakuuttanu. En ole niin utelias, että tätä Cavea tän enempää kaveeraisin, tää jäi kyllä tähän yhteen teokseen.

Olen väärässä. Aivan varmasti olen väärässä. Ja jos joku sattuu lukemaan edellisen purkaukseni ja tämän tunnustuksen ja hörähtää voitonriemuisen pilkallisesti, onnittelen: Nauru osui ja sattuu ikävästi. Muistelen kouluajoilta kun meille pakkoluetetiin maailmankirjallisuuden merkkiteoksia. Ettei vain kirjan nimi ollu "Helmi". Niin vissiin, maailmankirjallisuuden Helmi. En pitänyt kirjasta. Sen kuvaamat maisema ja tapahtumat pistivät pienen ihmisen mielen vitutuksen tilaan, miljöö oli ja henkinen ahtaus oli kuin kidutetun saatanan epätoivoista tuskaa. Mutta piti lukea kun oli pakko. Ja kirjailija oli ja on yksi merkittävimpiä... joku varmaan tietää. Ihan pyörii tuossa kielenkärellä... ässällä se alkaa. Ettei vain Steinbeck? Ja jos jossain, niin siinä että John Steinbeck on vittumainen ja paska kirjailija, myönnän oleeni väärässä. Niin varmaan olen tän Nick Cavenkin suhteen. Tuleva nobelvoittaja. Ja se on tasan näin. Saletisti natsaa.

Kirjoitin tän kaiken aika äkkiä, ehkä joskus stiliseeraan, todnäk en.