lauantai 28. heinäkuuta 2012

Hytti nro 6

Tutustuin ensimmäisen kerran Rosa Liksomiin lukiossa. Äidinkielen tunneilla luimme hänen novelleitaan. Ilmeisesti opettajamme oli kovasti innostunut Liksomista, kun hänen tuotantonsa oli esillä useammallakin kurssilla. Etenkin yksi näistä hänen novelleistaan jäi mieleeni, koska meille annettiin tehtäväksi lukea novellin alusta pätkä ja kirjoittaa novelli loppuun omin sanoin. Tuo Liksomin tarina, jota jatkoimme, sijoittui Venäjälle. Olen aika varma, että tapahtumapaikkana oli Murmansk ja jotenkin tarinaan liittyi musta ruusu. Muuta en siitä sitten muistakaan, novellin nimi on painunut unholaan. Pitäisi lukea Liksomin novellikokoelmat, sieltähän se löytyisi.

Joka tapauksessa, jo tuolloin 16-vuotiaana pidin Liksomin tyylistä, koska hänen käyttämänsä kieli on niin mutkatonta. Mutkattomana se on pysynyt, Finlandia-voittaja Hytti nro 6 oli kovin helposti lähestyttävä ja mukaansavetävä. Itse juonelta odotin jotain yllätystä, mutta se olikin loppuun saakka "aika tavallinen". Jos rehellisiä ollaan, ajattelin, että kirjan loppu oli myös vähän käsittämätön: tyttö matkustaa tuhansia kilometriä paskaisissa olosuhteissa kuselta haisevassa junassa vain nähdäkseen pilkkopimeässä kalliomaalaukset. Enkä oikein purematta pystynyt nielemään hänen lopulta myönteistä suhtautumista limaiseen mieheen, jonka kanssa hän jakoi junahytin.

Joo, joo, tiedän, että "hän tutkiskeli matkalla itseään ja suhdettaan äitiin ja poikaan", "kalliomaalaukset olivat hänelle merkittäviä, arkeologiopiskelijana hän suhtautui muinaisjäännöksiin intohimoisesti", "ei päämäärä, vaan matka on se, joka merkitsee". Nuo siis kuviteltuja vastaväitteitä, en ole tästä kirjasta kenenkään kanssa keskustellut.

Hytti nro 6 ei ollut tajunnanräjäyttäjä (kuten Puhdistus), se oli ihan hyvä. Olisi ollut parempi, jos siinä olisi ollut enemmän tolkkua. Nautin kyllä kovasti Venäjän kuvauksesta. Venäjässä on jotain hyvin mystistä, etenkin Venäjän luonnossa, Siperiaan en koskaan uskaltaisi mennä, mutta siitä usein haaveilen!

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Odysseia

Kreikan kansalliseepos on Homeroksen Ilias ja Odysseia. Itse luin toisen puolen tästä eepoksesta, Odysseian, joka on kirjoitettu 800-600 eKr.

Ei ole varmuutta, että juuri Homeros olisi tämän tuotoksen isä. Luin Odysseiasta Pentti Saarikosken suomennoksen. Alkupuheessa Saarikoski sanoo: Ei ole perusteltua syytä verrata muistiinmerkitsijää Elias Lönrrotiin, joka oli Kalevalan tekijä, mutta toisaalta ei myöskään ole perusteltua syytä väittää, ettei muistiinmerkitsijän osuus voisi olla huomattava. Tai jopa ratkaiseva. Emme tiedä, miten luovat runoilijat, aoidos, ja runojen esittäjät, hrapsodos, näitä runoja lauloivat, suurina kokonaisuuksina vaiko erillisinä jaksoina; mahdollista, mutta ei varmaa on, että eepokset ovat yhden miehen, Ilias "Homeros I:n" ja Odysseia "Homeros II:n" luomuksia. Teoriaan yhdestä Homeroksesta on vaikea uskoa, koska eepokset ovat selvästikin syntyneet eri aikoina ja eri ympäristöissä.

Länsimaisen kulttuurin kehto löytyy Kreikasta. Koin, että yleissivistyksen kannalta on tärkeää lukea eurooppalaisen kirjallisuuden vanhimmat säilyneet kaunokirjalliset teokset. Tai, no. Tässä tapauksessa teoksen, kun Ilias jäi odottamaan lukuvuoroaan sinne kirjaston hyllyyn.

Odysseian tarina on tuttuakin tutumpi. Kaikki alkaa siitä, kun Telemakhos lähtee etsimään isäänsä. Kotona ovat asiat huonosti: kosijat piirittävät Odysseuksen vaimoa, Penelopea. Kaikki pitävät Odysseusta kuolleena, koska hän ei koskaan palannut sotaretkeltä, jonka teki 20 vuotta sitten. Telemakhos ei halua uskoa isänsä kuolleen ja lähtee suorittamaan etsintäretkeä. Penelope ei halua antautua toisten vaimoksi, mutta tilanne alkaa käydä tukalaksi.

Odysseus ei ole kuollut, mutta merenjumala Poseidonin vihamielisyyden tähden hän ajautuu erilaisiin vastoinkäymisiin, jotka pidättävät häntä pois kotoa. On seireeniä, Milla Magian esikuvaa Kirke-noitaa, kyklooppeja ja käydäänpä sitä Tuonelassakin. Tässä tarinassa Tuonelana toimii Haadeksen talo.

Kun Odysseus viimein jumalatar Pallas Athenen suosiollisella avustuksella pääsee viimein takaisin kotiinsa ja teurastaa vihollisensa sekä pahat palvelusnaiset, Odysseia saa onnellisen lopun Odysseuksen mennessä sänkyyn harjoittamaan aviollisia velvoitteitaan Penelopen kanssa.

Pentti Saarikosken suomennos on siitä armollinen, että se ei ole kirjoitettu runomitassa. Proosa on tällaisessa tapauksessa (eli pitkänä kirjana) helpommin nieltävissä. En tarkastellut Odysseiaa niinkään kaunokirjallisena merkkiteoksena kuin ajankuvana. Antiikin Kreikassa jumalat olivat kovin inhimillisiä, he suuttuivat ja leppyivät kuin ihmiset. Antiikin aikalaiset pitivät jumalien reaktioina kaikki pikkuseikkoja, mitä elämässä tapahtui. Toisten ihmisten teotkin olivat jumalien aikaansaannosta. Odysseia on paitsi tarina Odysseuksesta (ja hänen timanttisen kestävästä avioliitostaan..), myös antiikin jumalakultin vahvistamista. Polyteistinen jumalusko oli yhteiskuntarauhan ylläpitäjä.

Myös Odysseian loppu on kovin ajalle tyypillistä. Silmä silmästä, hammas hampaasta, Odysseia tappaa ja hirtättää hänelle epäluotettavat henkilöt ja tätä pidettiiin oikeutettuna. Nykyään se on vain brutaalia.


torstai 19. heinäkuuta 2012

Laivauutisia

Alkukesällä kuuntelin jotain Yle Ykkösen ohjelmaa, jossa puhuttiin Annie Proulxin kirjoista. Toimittaja ja haastateltavat kehuivat kovasti etenkin Laivauutisia. Mieleeni jäi lause:"Harva kirja enää tässä iässä pystyy ihastuttamaan näin paljon." Seuraavaksi mietin, että nyt haluan vielä vähemmän ikääntyä, jos kirjat eivät enää tulevaisuudessa pysty myllertämään sieluni sopukoita. Toisaalta, tänä vuonna en ole lukenut yhtään kirjaa, joka olisi kaulinnut mielenmaisemaani perusteellisesti. Vanheneminen tapahtuu koko ajan - ja nopeasti! Tai sitten en ole vain lukenut sellaisia kirjoja, jotka aiheuttavat minussa Suuria Tunteita. Pitää varmaan palata vähäksi aikaa taas Harry Potterin pariin, jolloin löydän sisäisen teinini ja itkeskelen Kalkaroksen kuollessa. TOIVOTTAVASTI SE ITKETTÄÄ MINUA VIELÄ 20 VUODEN PÄÄSTÄKIN. Terveisin HP-fani 4-ever.

No niin.

Ykkösen ohjelman innoittamana lainasin Laivauutisia kirjastosta. Aluksi se olikin ihan jotain muuta kuin mitä olen tässä viime aikoina lueskellut. Ihastuin huumoriin ja erikoisiin sanavalintoihin. Vaikutti hyvällä tavalla sekavalta kirjalta. Mutta joko Prouxl ensimmäisen 100 sivun jälkeen hölläsi otettaan tai sitten vain totuin hänen tyyliinsä, sillä mielestäni kirjan loppuosa olikin aika tavanomaista tekstiä, eikä enää niin kiinnostavan erilaista kuin alussa. Hyvä kirja kuitenkin, ei erinomainen, mutta ihan mukiinmenevä. Eikä tässä minua ärsyttänyt mikään, edes jörn jörn, mutta eipä sitä paljon ollutkaan. Kuten olette huomanneet, kirjoissa minua aika usein jokin ärsyttää, joten tämä Laivauutisia oli tärkeä kokemus siinä mielessä. Ehkäpä oikeasti hyvä kirja on sellainen, joka ei ärsytä. Edes minua, joka oikeastaan vähäsen haluaakin ärsyyntyä.

Vähän juonesta: Quoyle on aina ollut ruma, lihava, halveksittu ja kiusattu kaikkien taholta. Reppana, jos kuka. Rakastuu huonoon naiseen, saa kaksi lasta, vaimo kuolee ja niinpä leskimies muuttaa tätinsä ja tyttäriensä kanssa Newfoundlandiin, josta heidän sukunsa on alun perin kotoisin. Kaiken kurjuuden jälkeen Quoyle viimein onnistuu elämässään ja saa kokea onnen, myös löövrintamalla.

Seuraava kirja on sitten taas klassikko. Klassikkojen klassikkojen klassikko x 10. Wait and see!


sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Lokki/Vanja-eno/Kolme sisarta/Kirsikkapuisto

Anton Tsehovin näytelmiä Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta ja Kirsikkapuisto yhdistää henkilöhahmojen elämässä tapahtuvat traagiset käännekohdat, joiden jälkeen mikään ei ole enää entisellään. Jokaisessa näytelmässä käsitellään myös rakkaussuhteita, jotka ovat joko alun alkaenkin epäonnistuneita tunteen yksipuolisuuden tähden tai sitten avioliiton aikana epäonnistuneiksi muuttuneita.

Lokissa pääosa on näyttelijä-äidillä ja hänen pojallaan, joka haluaisi hyväksynnän näytelmälleen äidiltään. Äidin väheksyvä suhtautuminen ajaa pojan pois tolaltaan. Hän syyttää tyttöä, johon on rakastunut siitä, ettei tämä enää tunne mitään häntä kohtaan. Hän tuo tytölle lokin ja sanoo, että hänelle itselleen käy pian samalla tavoin. Tämä toteutuukin näytelmän lopussa, kun tyttö ei enää vastaa hänen rakkaudentunnustuksiinsa.

Koin, että Vanja-eno oli näistä näytelmistä paras. Siinä oli kaikista vähiten rooleja, yhdeksän, minkä johdosta hahmoihin pääsi tutustumaan paremmin. Vanja-enossa tarinan keskiössä on nainen, johon kaikki miehet rakastuvat. Hyvin tyypillinen tarina kaunokirjallisuuden historiassa! Viimeksi vastustamattomasta naisesta olen lukenut Kolmessa muskettisoturissa, jossa Mylady osasi myös käyttää ulkonäköään hyväkseen. Tsehovin Jelena Andrejevna on kuitenkin toista maata ja hän päin vastoin torjuu kaikki lähentelyä harjoittavat miehet. Mukaan lukien näytelmän nimihenkilön, Vanja-enon, jonka oikea nimi on Ivan Petrovits Voinitski. Hän on Jelenan aviomiehen ensimmäisen vaimon veli.

Kolmessa sisaressa törmäsin tähän toiseen kirjallisuudessa esiintyvään teemaan, joka oli hyvin yleistä etenkin ennen - hmm.. - 2000-lukua? Silloin, kun 24-vuotiaiden naisten piti maksaa vanhapiikaveroa ja vielä aika kauan sen jälkeenkin. Eli aikana, jolloin ajateltiin, että nainen on menettänyt arvonsa ylitettyään tuon maagisen 24-vuoden iän. Kolmesta sisaresta vanhin, Olga, on 28-vuotias ja häneen miehet eivät kiinnitä enää mitään huomiota. Parikymppiset siskot saavat ihailuja osakseen. Olga yrittää naittaa pikkusiskoaan ja puhuu hänelle seuraavaan tapaan:"Eihän naimisiin mennä rakkaudesta, vaan siksi, että täyttää velvollisuutensa. Minä olen ainakin sitä mieltä ja minä menisin kyllä naimisiin ilman rakkautta. Kosisipa kuka tahansa, minä olisin valmis. Kun olisi vain kunnon mies." Olga toimii opettajana, eikä tarvitse siis elättäjää itselleen. Hänen kommenttinsa kuvaa osuvasti omaa aikaansa: mies olisi hyvä löytää, viis rakkaudesta, kunhan saisi sen yhteiskunnallisen aseman: olla aviovaimo. Omien tutkimusteni pohjalta uskallan väittää, ettei tämänlainen ajatusmalli ole, vaikkakin on lieventynyt, täysin kadonnut vielä ihmisten mielistä.

Kirsikkapuisto kertoo leskirouvasta, Ranjevskajasta, joka palaa kotitilalleen oltuaan viisi vuotta Ranskassa. Hänen poikansa kuoli tilalla, jonka jälkeen muistot pakottivat hänet muuttamaan pois kotoaan. Suurien velkojen vuoksi hänen on kuitenkin pakko myydä tila. Hänen veljensä ei onnistu ostamaan tilaa itselleen, vaan se menee kauppiaalle, Lopahinille, jonka isä ja isoisä olivat maaorjia, ja täten he eivät olleet koskaan tervetulleita astumaan päärakennuksen kynnyksen yli. Lopahin hakkauttaa kirsikkapuiston ja purkaa talon. Ranjevskajalle tämä on suuri kolaus ja hän lähtee takaisin ulkomaille.

Tämä neljän näytelmän kokoelma ei elämästä vienyt montaakaan tuntia, joten suosittelen tutustumaan, jos venäläinen 1800-luvun yhteiskunta kiinnostaa.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Kaikki mitä rakastin

Häpy, kalu, sperma. Olenko viettänyt aikaa teini-ikäisten keskuudessa? Ehei, vain lukenut nykykirjallisuutta. Miksi en Mukan kohdalla valittanut tästä? Koska Maa on syntinen laulu on niin paljastava ja raadollinen kaikin puolin. Eritteitä lentelee, eletään luonnosta ja luonnossa. Mukan tyyli ei ole sliipattua ja sisäsiistiä, kuten nyt lukemani Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin. Hustvedtin kaltaisten kirjailijoiden tuotoksissa seksikohtaukset nolostuttavat lukijaa. Ne tuntuvat yksityisasioilta, eivätkä istu kirjan muuhun tyyliin.

Nyt, kun sain taas valitettua tästä tutusta aiheesta, voin mennä kirjan varsinaiseen sisältöön. Joka olisi toiminut vallan hyvin ilman yksityiskohtaisia kuvauksia ihmisruumiiden yhtymisistä.

Tai ehkä sitä ennen vielä vähän taustaa, miksi päädyin tähän kirjaan. Mistä kummasta minulle tuli mieleen lukea tämä? Syy on veljeni kirjahyllyn. Kirjahyllyillä on minuun magneetin kaltainen vaikutus, ne vetävät minua puoleensa. Veljeni hyllyssä oli Odysseusta ja Antti Tuuria (en ole vielä löytänyt intoa perehtyä hänen tuotantoonsa, vaikka sekä isäni että veljeni näyttävät suorastaan rakastavan hänen teoksiaan!). Sitten silmäni eksyivät kirjan kanteen, jossa seisoi Kaikki mitä rakastin. Klassikoiden jälkeen minua kutkutti lukea jotain tuoreempaa (siitä huolimatta, että saisin taas lukea genitaalialueiden toiminnoista). Kaikki mitä rakastin kuulosti nimenä samaan aikaan elämänmyönteiseltä ja haikealta. Olihan se kirjoitettu imperfektissä.

Nimen perusteella siis otin tämän kirjan silmieni alaisuuteen. Ja nyt kirjan luettuani tuumailen, että kirjan nimi on ehkä liian mahtipontinen kirjan sisällölle. Kirja kertoo taidehistorian professorista, Leosta, joka ystävystyy 1970-luvulla taiteilija-Billiin. Leo on tarinan minäkertoja ja koska hänen kertomuksensa alkaa vasta, kun hän on nelikymppinen, kyseenalaistan, että kirja pitää sisällään kaiken, mitä hän on rakastanut. Siis kaiken. Nyt natseilen tämän nimihomman kanssa, mutta minun mielestäni se on vähän kalastelua. Tartuinhan minäkin tähän kirjaan vain nimen perusteella. Jos itse kirjoittaisin kirjan, jonka nimi olisi Kaikki mitä rakastin, aloittaisin tarinan ensimmäisistä muistikuvistani, edeten tarinassani kronologisesti selvittäen kaikki ihmissuhteeni, koska kaikista eniten minä olen elämässäni rakastanut ihmisiä. Sitten selvittäisin kaikkien juoksulenkkareideni elämänkaaret, koska rakastan kovasti myös juoksemista. Näin perustelen kirjan otsikon mahtipontisuuden ja sisällön riittämättömyyden.

Itse tarinaan taas. Noh, Leon ja Billin ystävyys on sitä luokkaa, että he muuttavat asumaan samaan taloon, heidän vaimonsa ystävystyvät myös. Nämä kaksi pariskuntaa saavat samaan aikaan lapset, ja lasten kohtaloon loppupuoli kirjasta sitten keskittyykin. Kirjan tunnelma oli odottava, lukija osasi varautua, että kohta tapahtuu. Osittain voisin pitää kirjan tyylilajia vähän dekkarimaisena, koska Leo joutuu selvittämään Billin pojan, Markin, touhuja, jonka aikana lukijakin kokee jännitystä kirjan sankarin puolesta.

Loppujen lopuksi kirja osoittautui ihan hyväksi. Juuri sopiva näihin sateisiin ja kylmiin heinäkuun iltoihin. Ihmisen vanheneminen on tuttua juttua meille kaikille, se oli kirjan yksi teemoista. Elämä on menetysten kokemista ja menetyksen lopullisuuden hyväksymistä tai hyväksymättä jättämistä.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Kolme muskettisoturia

Mukan jälkeen Alexander Dumas vanhemman Kolme muskettisoturia on kuin toisella planeetalta. Mukan kirjassa hirttäydytään, koska ei kestetä sitä syyllisyyttä, mitä toisen ihmisen tappaminen aiheuttaa. Dumasin teoksessa tappaminen on henkisesti kuin tulitikun raapaisu: se vaatii lyhyen ponnistuksen, ja kun teko on suoritettu, sitä ei sen jälkeen enää muista. Tappaminen on myös luvallista yhteiskunnan taholta. Tai, no. Periaatteessa kaksintaistelu on kielletty, mutta rangaistuksen pystyy helposti kiertämään. Syyttää vain jo kuollutta osapuolta.

Kolme muskettisoturia on siis höyhenen kepeä kertomus 1600-luvun Ranskan (ja vähän Englanninkin) hovista ja kuninkaan henkivartiokaartista: muskettisotureista. Kirjassa esiintyy todellisia henkilöitä, kuten Ludvig XIII, kardinaali Richelieu ja Anna itävaltalainen. Athoksella, Porthoksella ja Aramiksella on myös historialliset esikuvat. Mutta itse kirjan tarina ja pitkälti henkilöhahmojen tarinat ovat täysin fiktiivisiä. Ja tarinankerronta on niin hattaraa, että vaikka lukisikin faktaa, ei sitä uskoisi todeksi sittenkään. Kirjan loppupuoli varsinkin koettaa kovasti olla traaginen, mutta ei silti onnistu vakuuttamaan ja vaikuttamaan. Kaikessa traagisuudessaankin se on vain kiiltokuvaa.

Mutta myönnetään, Kolme muskettisoturia on viihdekirja. Sitä ei ole tarkoitus ottaa liian vakavasti. Minulla itselläni on vain se pulma, etten pysty ummistamaan silmiäni, jos kirjassa tapahtuu jotain moraalisesti arveluttavaa, joka ohitetaan olankohautuksella. Haluan uskoa tarinaan, epäuskottavuudet heikentävät lukunautintoani. Niin, ei ole tarkoitus ottaa liian vakavasti, mutta otanpa kuitenkin.. Olen vähän liian vanha näille Dumasin kirjoille. Jos olisin lukenut nämä lapsena, mielipiteeni olisi täysin toinen. Olisin uskonut siihen satumaailmaan, jonka Dumas luo silmieni eteen. Nyt vain kyseenalaistan hänen tuotostensa klassikko-statukset.

Oi voi, minua kriittistä 2000-luvun lukijaa! Olen lukenut tänä kesänä 200-400 vuotta vanhoja klassikoita, mutta eivät ne kestä tarkasteluani. Olenko jo parhaat vanhat klassikot lukenut?? Ainakin seuraavaksi luen jotain ihan muuta. Katsotaan klassikkoja sitten taas sen jälkeen.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Maa on syntinen laulu

Taiteilijat kautta aikojen ovat eläneet kovan elämän, jonka aikana he harvoin ovat saaneet kiitosta työstään. Timo K. Mukka kuuluu heihin. Nuorena poisnukkunut kirjailija ehti jättää suomalaiseen kulttuurielämään lähtemättömät jäljet.

Itse luin vasta näin 28-vuotiaana ensimmäistä kertaa Mukkaa. Hän oli kuollessaan samanikäinen kuin minä nyt. Mitä kaikkea hän olisikaan ehtinyt vielä elämänsä aikana tehdä, jos olisi saanut elää kauemmin..? Ja jos olisi saanut menestystä jo eläessään, mikä olisi taannut taloudellisen turvan sen sijaan, että hän joutui elämään jatkuvassa köyhyydessä. Nämä ovat näitä elämän suuria vääryyksiä. Nykyään joku ilkkaremes piehtaroi rahoissa, vaikka tuottaa yhdentekevää viihdesontaa.

Maa on syntinen laulu on väkevä, raju, elämänmakuinen ja jotenkin myös kovin kaunis karulla tavallaan. Nykykirjailijoista ainakin Katja Kettu on ammentanut roimasti vaikutteita Mukan kirjoitustyylistä.

En voi uskoa, että Mukka oli vain 19-vuotias, kun hänen esikoiskirjansa julkaistiin. Teksti on kovin kypsää alle parikymppisen kirjoittamaksi. Ja teemoista puhumattakaan: seksuaalinen herääminen, uskonnollinen hurmos ja sen piirissä tapahtuneet hyväksikäytöt. Mukka oli aikaansa edellä tämän kirjansa kanssa. Sen takia hän saikin osakseen kotikuntansa, Pellon, asukkaiden halveksunnan.

Jos saisin suositella ulkomaalaiselle yhtä kirjaa, joka kertoo Suomesta ja suomalaisuudesta, se olisi Maa on syntinen laulu. Jos siis haluaisin totuudenmukaisesti kertoa kotimaastani. Viinankirot, taipumus väkivaltaan, mutta myös rehellisyys, ahkeruus ja tapa elää osana luontoa, sopusoinnussa sen kanssa. Sellainen on suomalainen ihminen ollut ja tulee olemaan.