Helsinki 1944

 Ville Jalovaaran Helsinki 1944 oli kelpo historiateos.

Se kertoo viimeisestä jatkosotavuodesta näkökulmana sekä paikallinen, Helsingin pommituksiin keskittyvä, että poliittinen, jossa käydään läpi maailman ja Suomen johdon keskustelua siitä, miten sota saataisiin loppumaan.

Aikalaisille Helsingin pommitukset näyttäytyivät täystuholta, vaikka todellisuudessa Helsinki säästyi hävitykseltä hyvin verrattuna Keski-Euroopan kaupunkeihin. Myös lehdistö lietsoi kaupunkilaisia kuvittelemaan, että siellä oli käynyt yhtä huonosti kuin Dresdenissä. Helsingin vähäiset tuhot johtuivat kahdesta syystä: Suomen ilmatorjunta onnistui torjumaan neuvostoliittolaisia pommeja ja neuvostohävittäjät eivät osanneet hommaansa.

Jalovaara oikoo kirjassaan yhden tiukasti kansanperinteessä säilyneen vakoojamyytin, joka ei todellisuudessa ollut vain yksi ihminen, vaan koostui useamman ihmisen vaiheista. 

Aina, kun luen (ja kuuntelen) historiasta tehtyjä tietokirjoja, olen hyvin kiitollinen, että tästäkin aiheesta saan itseäni sivistää!

Marius

 Sirpa Kähkösen Marius kertoo kuusikymppisestä Lilistä, joka muistelee mennyttä elämäänsä.

Kirjassa äitiys on vain pieni sivuhuomio,  ja tarinassa korostetaan naiseutta. Kuten miehistä kirjoitetuissa vastaavissa romaaneissa ei usein ole isyydelle annettu paljoakaan tilaa, vaan pohdinta on ollut naisseikkailuissa ja työurassa.

Mennyt intohimoinen elämä ei Lilillä ole kuitenkaan vielä takana, koska hän on rakastunut nuoreen, ranskalaiseen Mariukseen. Suhteessa ei ole luvassa tulevaisuutta, mutta kuten Eeva Kilven kuuluisassa runossakin sanotaan: ennen kuin mummot kuolevat, he ovat intohimoisia.

Ikääntyvän naisen muistelmia ei voi maailmassa olla liikaa, mutta en itse pitänyt tätä toteutuksen puolesta hirveän onnistuneena. Kähkönen on kirjoittanut kirjoja, jotka ovat täynnä pakahduttavia tunteita, mutta tätä kirjaa lukiessa en saanut kiinni mistään tunteista tai muista oivalluksista. Vähän tylsä kirja.