torstai 29. joulukuuta 2016

Musta satu

Aki Ollikaisen Nälkävuosi oli vakuuttava historiallinen romaanitykitys, joka lupasi paljon Ollikaisen tulevilta kirjoilta. Luettuani Mustan sadun olin pettynyt, sillä siinä ei ollut kuin ripaus Nälkävuoden mestarillisuudesta.

Musta satu ei oikein ehdi alkaa, kun se jo loppuu. Nälkävuosi oli lyhyt teos, joka tuntui sisältävän silti kaiken olennaisen, mitä kirjalta nyt ylipäätään voi vaatia. Musta satu on sivumäärältään samoissa mitoissa, mutta sisällöltään se jää pahasti vajaaksi. Homma ei oikein ala toimia missään vaiheessa. On kaksi aikatasoa, 1930-luku ja nykyhetki ja vaikka selviääkin, että ajanjaksot punoo yhteen alenevan polven sukulaisuus aikatasojen päähenkilöiden kesken, yhdistävyys jää kuitenkin latteaksi huipennukseksi. Kun hahmoihin ei ehdi samaistumaan, ei niiden kohtalotkaan kiinnosta. Ajatuksena tuo oli kiinnostava, sukukronikka viinatrokarista ja hänen jälkeläisistään. Harmittaa ontuva toteutus!

Niin, kyllähän tässä yritystä on saada kirjan henkilöiden kohtaloihin traagisuutta ja samalla kosketuspintaa. On sukupolvien jatkumo vaimon pettämisessä ja viinan kanssa läträämisessä. Seksuaalisia haluja ei ole pystytty pitämään aisoissa neljässä polvessa, mikä on sitten joka kerta hajottanut perheen ja sillä on ollut omat seurauksensa suvun poikien mielenterveyteen.

He eivät tiedä mitä tekevät -selonteon jälkeen olin kyllästynyt parisuhdeongelmiin ja traagisiin lapsuuksiin, Musta satu jatkaa samasta teemasta, ja nyt vasta olenkin kyllästetty surkealla kurjuudella. Tällä hetkellä tuntuu, että suomalainen nykykirjallisuus on vain yhtä onnettomilla ihmiskohtaloilla mässäilyä. Ja kun nyt tässä mietiskelen, milloin viimeksi olen lukenut elämänmyönteisen kotimaisen kirjan, niin.. Veikko Huovisen Kuikkahan se oli. Mutta synkkiä tarinoita sitä on tullut viime vuodet luettua. Ehkä hyvä, että seuraavaksi turvaudun ulkomaan elävään (nyt kylläkin jo kuolleeseen) hyvänmielen lukukokemuksen perässä. Muualla ilottelu osataan paljon paremmin kuin kotomaassani (sinänsä kurjissa tarinoissakaan ei ole mitään vikaa, mutta joskus malja vaan valuu yli).

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

He eivät tiedä mitä tekevät

Mietin, että jaksanko edes kirjoittaa Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -kirjasta tänne mitään. Lukeminen oli sen verran puuduttavaa touhua, että kirjan parissa viettäminen edes sen arvostelun kirjoittamisen verran, on liikaa. Olen saanut tästä pökäleestä yliannostuksen ja kadun, että ylipäätään koskaan tartuin kirjaan. Ajattelin, että josko se Finlandia-voittajana edustaisi jotain mielenkiintoisia, uusia ajatuksia, mutta sen sijaan sainkin satoja sivuja laveata selittelyä asioista, jotka olisivat tiiviimmässä muodossa olleet juurikin kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä. Nyt selittely pilasi kaiken.

Selittelyn lisäksi teemojen sillisalaatti häiritsi. Miksi näin paljon kaikkea? Oli kulttuurieroja (joihin palattiin aina uudelleen ja uudelleen, tylsyyden tylsyys, kävi jo selväksi ensimmäisellä lavealla selityskerralla), avioliiton kauheus, avioero, isätön poika, tytär-isä -suhde, moraalipohdintoja eläinkokeista, ekoterrorismi ja sitten tämä suuri ja mahtava avainteema: somen uhkat, jonka takia kirja ilmeisesti sai Finlandian. Hukkumisen tunteelta ei voinut välttyä, enkä oikein tiedä, mitä kirjailija lopulta halusi sanoa.

Sitten vielä se puhekielellä kirjoitettu dialogi. Kuin kirsikkana kökkökakun päällä.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Vieras kartanossa

Sarah Watersin Vieras kartanossa ei ole sellainen kirja, jota voi turvallisin mielin lukea "ihan vähän" ennen nukkumaanmenoa. Se kun tempaa mukaansa, suorastaan hypnotisoi jatkamaan ja jatkamaan. Kohta kello käykin aamuyön tunteja ja kaikki äänet talon sisältä ja ulkoa alkavat kuulostaa uhkaavilta. Sen jälkeen - vaikka kirjan saisi laskettua yöpöydälle - uneen vaipuminen on suoranaisen pelon takia haastavaa. Vieras kartanossa on nimittäin kauhuromaani.

Mutta se ei ole pelkästään kauhu-, vaan myös rakkaustarina, joka sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Isoon-Britanniaan. Yhteiskunta on muuttunut ja yläluokkaisten on vaikea ylläpitää prameita asuinsijojaan. Etenkin, jos talous on jo ennen sota-aikaa ollut retuperällä. Tällainen tilanne on Hundreds Hallissa, jossa parikymppiset sisarukset Caroline ja Roderick asustavat yhä äitinsä kanssa, vaikka kartano ympärillä rapistuu silmissä ja tilan tehoton maidontuotanto ei pysty ylläpitämään kasvavia menoja. Tarinan päähenkilö on köyhä, alemmasta luokasta lähtöisin oleva lääkäri Faraday, joka rakastuu vaatimattoman näköiseen Carolineen. Kun talossa alkaa tapahtua outoja, Faraday selittää viimeiseen asti kaiken järjellä.

Pidin siitä, että Sarah Waters ei selitä liikoja. Hän jättää tarinaan aukkoja, jotka lukija voi itse täyttää. Se on erittäin tyydyttävää eikä laisinkaan harmittavaa. Kuvaus Englannin rakentamisesta sodan jälkeen tuki hienosti juonikuviota: nyt oltiin menossa kohti uutta maailmaa, jossa mikään ei ollut enää kuin ennen. Hundreds Hallin rappio symboloi koko yläluokan murenemista. Silti juuri Faraday, joka ponnisti alemmasta luokasta, halusi pitää kiinni vanhoista rakenteista (ja rakennuksesta). Koska hänellä olisi ollut avioliiton ansiosta mahdollisuus nousta hierarkiassa ja hän olisi viimein päässyt kartanonherraksi, josta hän oli salaa haaveillut lapsesta asti? Vai oliko Hundredsin henki riivannut hänet puolustamaan kartanoa? Oliko kaikki sittenkin Faradayn syytä, sillä heti, kun hän ymmärsi voimakkaat tunteensa Carolinea kohtaan, kaikki alkoi mennä kammottavalla tavalla päin honkia? Yhtä kaikki, Vieras kartanossa kutkutti lukuhermojani alusta loppuun saakka. Onneksi minulla on vielä lukemattomia Waterseja jäljellä.

Ja aion lukea ne säästellen, koska ei makeaa mahan täydeltä.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Aeneis - Aeneaan taru

Vergilius kirjoitti yli 2000 vuotta sitten roomalaisten kansalliseepoksen, Aeneiksen. Eepoksen sankari on Aeneas, jonka äiti on Venus-jumalatar ja isä Ankhises.

Venukselle ennustetaan, että Aeneas tulee tulevaisuudessa voittamaan suursodan Italiassa ja hänen poikansa Julus siirtää hallinnon Laviniumista Albaan. Samaan sukuun kuuluva Romulus perustaa myöhemmin Rooman kaupungin.

Muistan Iliasta lukiessani ihmetelleeni, että miksikäs tässä ei kuvattukaan sitä Troijan hevosta.. Mutta se onkin osa Aeneista:
Kreikkalaisten lyötyä troijalaiset, Aeneas lähtee pakomatkalle. Hän purjehtii Thraakiaan, Deelokseen ja sitten Kreetalle, jossa saa jumalilta ilmoituksen, että hänen on mentävä Italiaan, koska hänen sukunsa on lähtöisin sieltä.

Eri vaiheiden jälkeen (Didon tragedia, kilpailut Drepanonissa) Aeneas lähtee käymään Manalassa. Vierailu manan mailla oli suosikkiosioni eepoksessa. Tuonela oli kammottava paikka, joka oli - kuten pitääkin - kuin pahimmista painajaisista (mitä näkyjä):
Manalassa Aeneas näkee Rooman tulevaisuuden. Caesar Augustus "tuova on Hesperiaan ajan kultaisen, jota kerran Saturnus isännöi." Manalan jälkeen Aeneas saapuu Italiaan ja sodankäynti alkaa. Lopussa Aeneas voittaa ja Juno-jumala hyväksyy sen ehdoilla:
Luin, että Dante oli (kuten minäkin) innostunut Manala-osiosta niin paljon, että otti siitä vaikutteita Jumalaiseen näytelmään. Alun perin minun oli tarkoitus lukea se seuraavaksi. Aeneiksen jälkeen huomaan kuitenkin aivoni olevan niin niin ylikuormittuneet runomitasta, että kaipaan jotain helpompaa.

torstai 10. marraskuuta 2016

Minun kansani, minun rakkaani

Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani poukkoilee eri aikatasoissa. Nykyaika sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan jälkeiseen aikaan, jolloin orjuus on lakkautettu. Nykyajasta palataan eri hahmojen silmin muistelemaan menneitä: aikaa orjuudessa, Kultaista Kotia, pakomatkaa sieltä ja tapahtumia ohiolaisessa talossa 124. Talo 124 on nykyajankin keskeinen näyttämö.

Nykyajassa 124 asuttavat Sethe ja hänen tyttärensä Denver. Orjuuden jättämät jäljet vaivaavat Setheä. 18 vuotta sitten hänen tyttövauvansa kuoli, ja kuolema painaa 124:n asukkaita. Vauvan kuolema nousee uudella tavalla esiin, kun 124 saa vieraakseen Paul D:n, Sethen tuttavan Kultaisen kodin ajoilta, ja Rakkaimman, jota Sethe pitää kuolleena tyttönään. Sethen aiemmat vaiheet nousevat vähitellen esiin. Samoin kuin hänen anoppinsa ja miehensä. Morrison ehkä aloittaa kirjan tarkoituksen etäännyttävästi, mutta tuo sitten lukijan yhä lähemmäs. Niin, että lukeminen tekee jo kipeää. Kerrontatapa tekee tarinan erityisen todellisen tuntuiseksi.

Paul D:n kokemuksia kuvaillessaan Morrison kertoo raastavasti siitä, mitä on olla orja. Kun on toisen ihmisen omaisuutta, ei ole oikeutta mihinkään. Edes rakastaa omaa maataan.
Minun kansani, minun rakkaani oli todella, todella vaikuttava kirja. Se, että luin sitä samaan aikaan, kun Trump valittiin USA:n presidentiksi, lisäsi kirjan tehoa entisestään.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Nukkekoti

Henrik Ibsenin Nukkekoti-näytelmä julkaistiin 1879. Loppuratkaisuun saakka - siis Helmerin ja Noran viimeiseen keskusteluun asti - luulin näytelmän menevän tyypillistä kaavaa; nainen on tehnyt väärin, nainen kärsii ja kuolee. Mutta ei, loppuratkaisu veti maton alta ja sai minut tuulettamaan (no, sisäisesti) kuin urheilukisoissa konsanaan. Ennen kuin mehustelen loppuratkaisun kuiviin, kerron juonesta.

Noran mies Torvald Helmer on asianajaja, joka on saanut ylennyksen pankinjohtajaksi. Helmer on käynyt kuoleman porteilla, mutta Nora pelasti miehensä lainaamalla rahat Italian-matkaan. Lempeä ilmanala tervehdytti Helmerin tyystin. Nora ei koskaan kertonut miehelleen totuutta siitä, mistä hän sai rahat. Helmerillä kun on selvä visio siitä, millainen naisen kuuluu olla: alisteisessa asemassa aviomieheensä nähden. Tämän omaisuutta, jonka tärkeimmät tehtävät ovat noudattaa aviomiehen tahtoa joka asiassa. Naurettavimpiin sääntöihin, joita Helmer on keksinyt, kuuluu neulomisen kieltäminen. Neulominen kun näyttää omituiselta, naisten soisi mieluummin harjoittavan kirjontatyötä.

Menneet teot alkavat muistuttaa itsestään Noralle, kun asianhoitaja Krogstad, joka on työskennellyt Helmerillä, erotetaan virasta. Juuri Krogstadilta Nora lainasi rahat ja jotta sotku olisi tarpeeksi epätoivoinen, Nora oli väärentänyt velkapapereihin kuolemansairaan isänsä nimen kolme päivää isänsä kuoleman jälkeen. Krogstad saa tämän kaiken selville ja alkaa kiristää Noraa.

Krogstad peruu kuitenkin uhkauksensa, koska hänen nuoruuden ihastuksensa ja Noran ystävä rouva Linde saa hänen päänsä pyörrettyä. Krogstad on ehtinyt antaa paljastuskirjeen kiristyksineen Helmerille, joka sen luettuaan on valmis rankaisemaan Noraa siitä, että tämä on toiminut hänen selkänsä takana. Mitään ei paina se, että Nora on toimillaan pelastanut miehensä varmalta kuolemalta. Krogstad on lähettänyt Helmerille myös kiristysten perumiskirjeen ja sen kirjeen jälkeen Helmerin mieli muuttuu taas: kaikki onkin taas hyvin.

Mutta Nora on tehnyt yllättävän ratkaisun. Oi, tästä alkoi kirjan parhaat osuudet! Nainenkin on ihminen, ei vain jonkun toisen jatke. Mitä hienoa feminististä ilotulitusta!
 Miksi nainen määritellään vain miehensä ja lastensa mukaan? Hänhän on ajatteleva ihminen, tasavertainen miehensä kanssa.
Siis ei naisen marttyyrikuolemaa, vaan rohkea päätös lähteä etsimään itseään ja jättää tyhjä, merkityksetön, pinnallinen elämä taakse. En kummastele yhtään, miksi Nukkekodin löytää usein noista "maailman xx parasta kirjaa" -listoilta. Todella vahva teos.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Jonathan Strange ja herra Norrell

Masentavatko pimenevät syysillat? Tylsistyttääkö arki kesän jälkeen? Kaipaatko elämääsi hieman taikaa? Mutta et mitään nuorille suunnattua fantasialässytystä teinilempineen? Jos vastasit myöntävästi kaikkiin kysymyksiin, suosittelen Susanna Clarken Jonathan Strangea ja herra Norrellia.
Jonathan Strange ja herra Norrell oli kelpoa, viihdyttävää fantasiaa, jonka ansiosta sain pakoiltua kesänloppumismasennuksesta. Kun julistin täällä etsiväni hyvää fantasiakirjaa, mielessäni oli juuri jotain tämänkaltaista. Taputtelen tässä itseäni olalle hyvästä löydöstä, tämä kirja teki minut iloiseksi.

Jonathan Strange ja herra Norrell sijoittuu 1800-luvun alkuun, Napoleonin sotien aikaan. Olen näköjään osannut tänä "kesänä" valita alitajuisesti kirjallisuuden ja muun käyttämäni median teemat sopimaan toisiinsa. Yle Radio 1:n Keskiajan heinäkuun aikana luin Canterburyn tarinoita ja nyt katsoessani Sota ja rauha -minisarjaa (loistava, muuten), olen lukenut samoista ajoista kertovaa fantasiakirjaa. Sota ja rauha jatkuu vielä kolme viikkoa, joten kerkeäisin sarjan pyöriessä lukea useammankin Austenin jatkaen näin siitä ajasta kertovien kirjojen lukua. Vaan Ibsenit taitavat voiton viedä Austenista..

Jonathan Strange ja herra Norrell alkaa siitä, miten magia on kadonnut Britanniasta. Magiaa on ollut aina, mutta sittemmin ihmiset ovat unohtaneet, kuinka sitä käytetään. Maagikko herra Norrell on ollut huolissaan, mitä tapahtuisi, jos kaikki tavalliset talliaiset alkaisivat kokeilla magiaa, ja hän onkin suuri syyllinen siihen, miksi magiasta ei oikein edes tiedetä mitään. Norrell kun on ostanut kaikki magian tutkimukset ja kirjat omaan kirjastoonsa ja jättänyt vain kaikki harmittomimmat opukset ihmisten saataville. 

Jonathan Strange, noin kolmekymppinen mies, on magiaan taipuvainen ja kykenee tekemään taianomaisia asioita, vaikkei ole päässyt eläissään lukemaan magia-aiheisia kirjoja. Ne kun ovat Norrellin huomassa. Norrell ottaa Strangen oppilaakseen, mutta Norrellin halu pimittää magia briteiltä aiheuttaa mestarin ja oppipojan välirikon. Asia on nimittäin niin, että Pohjois-Englantia hallitsi parinsadan vuoden ajan kaikkien aikojen mahtavin maagikko, John Uskglass, joka 400 vuotta sitten katosi, eikä ole sen koommin näyttäytynyt kenellekään. Norrell pitää Uskglassia pahana kuninkaana, mutta Strange näkee Uskglassin ihmisenä, joka teki magiallaan Britanniasta sen, mikä se on. 

Jonathan Strange ja herra Norrell kertoo ajasta Valitun jälkeen. Niin, tässäkin kirjassa on tämä perinteikäs fantasiakirjaa hallitseva juonikuvio: Messias-tarina. Mutta Messias on elänyt ajat sitten ja nyt seurataan, kuinka hänen perintöään yritetään elävöittää. Ja koska on Messias, täytyy olla myös Saatana, joka edustaa ehdotonta pahuutta. Tykkäsin tosi paljon villavatukkainen herra ja Stephen Black -kuviosta. Se, kun Stephen sukkuloi toden ja keijumaailman välillä - niissä Clarke sai taianomaisuuden todella välittymään. Mikä kiehtova, kauhea rinnakkaistodellisuus.
 

tiistai 9. elokuuta 2016

Pojan kuolema

Veikko Huovisen viimeiseksi kirjaksi jäi Pojan kuolema, jossa Huovinen kertoo omasta Pekka-pojastaan, joka teki itsemurhan.

Pekka oli lahjakas ja herkkäluonteinen nuori mies, joka yliopistossa Oulussa opiskellessaan ajautui vääränlaisten ihmisten seuraan. Alkoholi alkoi maistua, eikä hän ensimmäisten parin yliopistovuoden jälkeen enää oikein löytänyt mielelleen rauhaa ja elämälleen tarkoitusta. Hän erakoitui Huovisten Hailuodon mökkiin, jossa vietti yksinäistä elämää. Hän sairastui masennukseen ja alkoholin käytön rinnalle astuivat masennuslääkkeet. Toistuvien hoitojaksojen jälkeen hän teki lopullisen ratkaisun.

Pojan kuolemaa ei ollut helppo lukea. Veikko Huovinen kirjoittaa sydänverellään elämänsä raskaimmasta asiasta. Kirja oli hänen surutyötänsä, ja kirjan kannessa lukee, että hän toivoi siitä olevan vertaistukea samassa tilanteessa oleville. Vanhan miehen pohjaton suru "mitä olisin voinut tehdä toisin" -kysymyksineen - ei tästä kuivin silmin selvinnyt.


maanantai 8. elokuuta 2016

Berlin Alexanderplatz

Alfred Döblinin tyyli muistuttaa Virginia Woolfia, mutta siinä missä Woolfin kynän jälki on surumielisen kaunista, Döblin on arkisempi, karumpi. Eihän Berlin Alexanderplatzin päähenkilökään, Franz Biberkopf, kuulu ylempään keskiluokkaan, vaan on taposta tuomittu työläinen.
Franz Biberkopf vapautuu Tegelin vankilasta, jonne joutui tapettuaan naisystävänsä. Hän päättää aloittaa uuden, kunnollisen elämän ja hankkii töitä lehdenjakajana. Työtehtävät kuitenkin vaihtuvat, ja lopulta Franz toimii sutenöörinä. Franzin kohtaloksi on koitua ystävystyminen Reinholdin kanssa. Franz huijataan ryöstöretkelle mukaan ja pakomatkalla hänet työnnetään pois liikkuvasta autosta. Hän loukkaantuu pahoin ja joutuu pyytämään vanhojen, huonojen ystäviensä apua. Vanhat kaverit olisivat valmiita lähtemään kostoretkelle Franzin puolesta Reinholdia vastaan, mutta Franz ei suostu kertomaan, miten hänen loukkaantumisensa tapahtui, kuka hänet työnsi autosta ja mitkä tapahtumat sitä edelsivät. Franz kuitenkin itse käy Reinholdin luona, mikä johtaa lopulta siihen, että Reinhold tappaa hänen tyttöystävänsä ja yrittää laittaa sen Franzin syyksi. Franz mieli järkkyy ja vankilan sijaan hänet viedään mielisairaalaan. Kaikesta huolimatta Franz toipuu ja palaa takaisin normaaliin elämään. Döblin kuvaa, kuinka hän ei enää ole se sama Franz, joka vankilaan joutui. Kaikkien kokemustensa jälkeen Franz on välttänyt kohtalonsa. Hän on nyt kirjoittamaton paperi, ja oikeastaan, ei ole koskaan edes ollut olemassa ennaltamäärättyä polkua, jota pitkin pitäisi kulkea.

Döblin ei kerro pelkästään Franzin tarinaa. Hän kertoo Berliinistä ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Sodan hävinnyt Saksa on köyhä, Berliini ja sen asukkaat kärsivät puutetta. Töitä ei ole kaikille, asuntojen vuokrat kohoavat. Döblin antaa lukijan kurkistaa ihmisten koteihin; on keuhkotautinen sorvari, suolikauppias, sitraa soittava tarjoilija.. Sitten käydään teurastamossa Berliinin koillisosassa, verrataan ihmisen ja teuraseläimen elämää. Ihmisen loppu on yhtä brutaali kuin teurastettavan lampaan, sian tai lehmän, Döblin sanoo.

Ajan kulumisen Döblin todentaa uutisilla muualta Berliinistä. Kaupunki hengittää koko ajan rinnan Franzin kanssa. Se tarkoittaa poukkoilua pois päähenkilön vaiheista, mutta silti täydentää sitä. Poukkoilu on hallittua, Döblin on siinä yhtä mestari kuin Woolfkin.

Berlin Alexanderplatz ei ole kaikista kevyin tai helppolukuisin kirja, mutta se on merkittävä monella tavalla: niin Berliinin 1920-luvun historiikkinä kuin murenevan ihmismielen kuvauksena, niin saksalaisen populäärikulttuurin innoittajana (esimerkiksi Wendersin Berliinin taivaan alla) kuin erittäin hyvänä yrityksenä selittää, miksi täällä pyristellään.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Eläinten vallankumous

George Orwellin Eläinten vallankumous oli ahdistava kirja.
Kartano-nimisellä maatilalla eläimet voivat huonosti. Niiden isäntä Jones on ilkeä alkoholisti, joka piiskaa eläimiään ja jättää ne aika ajoin hoitamatta. V. I. Lenin .. siis anteeksi sika nimeltä Majuri tuntee kuoleman lähestyvän ja pitää eläimille puheen, jossa kertoo, että eläinten on mahdollista päästä pois ihmisten orjuuttavan ikeen alta. Majuri kuolee ja juhannusaattona, kun eläimet on taas jätetty hoitamatta, eläimet hyökkäävät Kartanon ihmisten kimppuun. Jones vaimoineen ja tilan työntekijät ajetaan pois ja Kartano muutetaan Eläintilaksi, jota viljelevät ja hallinnoivat eläimet. Kanssakäyminen ihmisten kesken kielletään.

Eläintilan hallinnoimisesta vastaavat siat. Lev Trotski.. siis Lumipallo on sioista älykkäin, joka ymmärtää hyvän tilanpidon päälle. Vallanhaluinen Stalin.. siis Napoleon kuitenkin karkottaa Lumipallon. Eriarvoisuus alkaa lisääntyä, siat elelevät koirien kanssa herroina tilan päärakennuksessa, kun muut eläimet näkevät nälkää. Johtoporrasta vastaan ei nousta, koska sikojen johtamia koiria pelätään. Toisaalta aivopesu pitää kurissa mahdolliset kapina-ajatukset.

Vuodet kuluvat ja Eläintila on muuttunut yhä enemmän oman ihanteensa vastakohdaksi. Lopulta sen nimi muutetaan takaisin Kartanoksi. Sikojen ja koirien yläluokka on kasvanut kasvamistaan ja muut eläimet ovat tehneet heidän elämänsä mahdolliseksi. Kirja päättyy siihen, kun siat sopivat yhteistyökuvioista ihmisten kanssa. Oli tietysti turha odottaa, että lopussa Rautaesirippu olisi revitty alas. Kun katsoo nyky-Venäjän touhuja, niin eihän niitä onnellisia loppuja ole olemassa.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Viimeinen toivomus

On hyvin vaikea löytää hyvää fantasiakirjaa. Kyllähän niitä muiden mielestä hyviä fantasiakirjoja aina silloin tällöin pulpahtelee markkinoille, vaan minun nirsoa makuani ne eivät yleensä kutkuttele. Omassa päässäni olen jakanut fantasiakirjat kolmeen kategoriaan: 1. Erinomaiset (mm. Maameren tarinat), 2. Viihdyttävät (mm. Harry Potterit), 3. Umpisurkeat (mm. Nälkäpelit).

Katsottuani Game of Thronesin kuudennen kauden päätösjakson tein vakaan sopimuksen itseni kanssa, että nyt etsin kivien ja kantojen alta erinomaisen tai viihdyttävän fantasiakirjan, koska elämääni jäi GoT:in jälkeen jälleen fantasian kokoinen aukko. Niin, Tulen ja jään lauluahan en ole vielä lukenut, koska minua rasittaa se, että sarja on yhä keskeneräinen. Tiedän, että kirjasarja ei ehkä koskaan näe loppuaan, joten aivan hyvin voisin alkaa lukea sitä.. mutta odottelen ainakin Winds of Winterin ilmestymistä.

Googlettelin "hyviä fantasiakirjoja" ja tuloksena lainasin Patrick Rothfussin kehutun Tuulen nimen. Luin sitä 223 sivua ja sitten jätin sen kesken. En jätä kirjoja kesken, elleivät ne ole ihan hirveitä. Tuulen nimi oli kliseinen, itsensä liian vakavasti ottava, itsestään liikaa kuvitteleva kakkapökäle. Huonompi kuin Nälkäpeli-sarja, jonka sentään sain loppuun, koska sen kantava idea jaksoi etäisesti kiinnostaa. Tuulen nimessä ei ollut mitään, yhtään mitään.

Koska olin tehnyt vakaan sopimuksen, en antanut yhden takaiskun lannistaa. Vaan lainasin seuraavaksi Andrzej Sapkowskin Viimeisen toivomuksen.
 Viimeinen toivomus oli onneksi eri maata kuin Tuulen nimi. Kirjan ei tarvinnut kauaa edes vakuutella minua, jo parin sivun jälkeen olin ihan myyty. Mitä tämä kieli on? Miten rikasta ja sanoilla leikittelevää! Googlettelujen myötä sain selville, että suomentaja Tapani Kärkkäinen oli saanut ansionsa mukaan eli kiitosta ja kunniaa työstään.

Viimeinen toivomus on kokoelma yksittäisiä tarinoita noituri Geraltin seikkailuista. 8-osaisen kirjasarjan nimikin on ytimekkäästi Noituri. Ilmeisesti kronologisessa järjestyksessä edetessä vielä seuraava kirjakin koostuu novelleista, mutta loput kuusi ovat sitten romaaneja.

Viimeisen toivomuksen novellit ovat kuin vinksahtaneita Grimmin satuja. Hykerryttävällä huumorilla varustettuna. Huumori upposi minuun kuin veitsi sulaan voihin. Ja Valvatti oli ihan täydellisen humoristinen sivuhahmo. Sapkowskin Sancho Panza. Tässä yksi katkelma, joka nauratti:
Sapkowskin fantasiamaailmasta (johon muuten uskoin. Lukijan usko = fantasiakirjailijan vaikein ja tärkein tehtävä ja Sapkowski siinä onnistui. Esim. Romantiikkahömppä Gabaldonin maailmaan en usko vähääkään, mutta Clairen ja Jamien tarinan takia jatkan sen lukemista. Fantasiakirjaa taas on mahdotonta lukea, jos pitää kaikkia taikoja ja öttimönkiäisiä naurettavina) sai Viimeisen toivomuksen perusteella pienen käsityksen. Novellit ovat siitä harmittavia, ettei niissä ehdi tarpeeksi syventyä itse hahmoihin, vaikka päähenkilö Geraltin sisäistä maailmaa avattiin sekä kehyskertomuksessa että novelleissa. Haluaisin silti kokea Geraltin kanssa romaanin mittaisen matkan. Sitä ennen pitää lukea se toinen kokoelma, Kohtalon miekka.

Täytyy vielä sanoa, että se vähä, mitä ehdin Tuulen nimeä lukea, siinä tuntui aiemmin julkaistun englanninkielisen fantasiakirjallisuuden painolasti. Sapkowskin tarinoissa taas - vaikka samoja haltioita ja muita tutuksi käyneitä yliluonnollisia hahmoja hänenkin kirjassaan vilisi - haiskahti virkistävän omaperäinen ote. Voisin vaikka kutsua sitä "mitä tapahtui Grimmin tarinoiden kulisseissa" -tyyliksi.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Kuikka

Jätin yhden kirjan kesken, koska se oli niin äärimmäisen huono. Kerron tästä harvinaisesta tapahtumasta ehkä myöhemmin lisää.

Keskeytyksen jälkeen halusin lukea varman nakin - siis sellaisen kirjan, joka pyyhkisi pettymyksen mielestäni ja jonka takuuvarmasti saisin saateltua helposti sekä nopeasti loppuun. Joten tartuin Veikko Huovisen Kuikka-novellikokoelmaan.
 Kuikassa on kaksi osaa: I Pieni Lapin sarja sekä II Vapaita suhteita. Vaikka Kuikka oli kokonaisuudessaan timanttinen, kuten Huovisen kirjat nyt tuppaavat olemaan, Lapin novelleissa huumori ja ymmärrys ihmisiä kohtaan kukki kuitenkin ytimekkäämmin. Kokoelman saattoi alkuun novelli, jonka mukaan koko kirjakin on nimetty. Siinä Huovinen kuvasi Lapin erämaajärveä ja sen eläimistöä sekä paratiisiin luikerrellutta käärmettä. Tämä yksi kappale tiivistää Huovisen mestarillisen tyylin:
 Lämmin huumori ja koskettavat kuvaukset elosta. Oli päähenkilönä sitten lintu, ihminen tai puu. Toisinaan lämmin huumori vaihtuu tietysti teräväksi, satiiriseksi huumoriksi, mutta yhtä kaikki: jo tämä lyhyt pätkä todistaa Veikko Huovisen olevan kaikista planeettamme päällä eläneistä ja elävistä kirjailijoista - no, paras. Mielestäni Veikko Huovisen kohdalla ei voi käyttää ylisanoja eikä häntä tarpeeksi usein mainita "xx maailman parasta kirjaa" -listauksissa, joten siksi pyrin itse julistamaan ilosanomaa suurmies Huovisesta täällä Nuharuvessa aina, kun siltä tuntuu.

Kuikan toisella puoliskollakin on annettavaa lukijalle. Siinä otetaan enemmän kantaa vallitseviin ongelmakohtiin maailmassa ja Suomessa. Kuikka ilmestyi 1963 ja novelleissa näkyy ydinsodan uhka, mutta myös keveämmät aiheet, kuten Miss Maailma -missikisat. Huumoria unohtamatta!
Kuikka on myös mielenkiintoinen tutkielma historiallisesta näkökulmasta. Miltä näytti 1960-luku Huovisen silmin? Humoristisen pinnan alta on aistittavissa pelkoa siitä, mitä NL:n ja USA:n kireät välit voivat vielä saada aikaan.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Canterburyn tarinoita

Yle Radio Ykkösellä on menossa keskiaika-teema tässä kuussa. Sattumalta omassa kirjapinossa oli vuorossa Canterburyn tarinoita, jotka Geoffrey Chaucer kirjoitti 1300-luvulla. Joten sekä näkö- että kuuloaistini ovat nyt altistettuna keskiajalle. Makuaistin aion pitää tästä hommasta kuitenkin poissa.
Canterburyn tarinat alkavat kehyskertomuksella, kun majataloon saapuu suuri seurue, jonka jäsenet kuvataan ihan hauskoin sanankääntein. Kaikki heistä ovat matkalla Canterburyyn "sen marttyyriin pyhään ja autuaaseen turvaamaan ja saamaan tältä avun vaivoissaan". Vielä oli 200 vuotta Henrik VIII avioerojupakoihin ja niiden seurauksiin, joten Englanti oli yhä katolinen. Katolinen kristillisyys näkyy vahvasti jokaisessa kirjan tarinassa.

Jokainen pyhiinvaellukselle osallistuva kertoo siis tarinan. Tässä vuonna 2011 ilmestyneessä suomennoksessa, joka pohjautuu Arthur Burrellin toimittamaan alkutekstiin, ei tosin ole kaikkia tarinoita mukana. Yleensä jätän lukematta esipuheet, mutta kesken lukemisen toimin periaatteitani vastaan alkaessani kummastelemaan, miksi tarinoita tuntui puuttuvan.
 Tarinat kertovat pääosin naisen ja miehen suhteesta, painottuen lihanhimoihin. Näiden lisäksi suolentoiminnot näyttävät huvittaneen silloin, kuten taitavat huvittaa yhä nykyäänkin. Voudin tarinassa sen sijaan ei huvita, kuinka myllärin vaimo sekä tytär maataan, kun he ovat täysin unessa ja herätessään ovat makaajiensa hurmiossa. Näin myllärille kostetaan pahat teot, kun jopa "tytön, muijan kanssa muhinoivat ja tyystin luotasivat kumpaisenkin: se kiero mylläri siis koki senkin". Raiskaukselta lähinnä kuulostaa, ei naurata, vaikka paha sai palkkansa. Toisaalta Bathin rouvan tarinassa neitsyen raiskaamisesta vaaditaan raiskaajan päätä vadille.

Tarinoissa on opetus ja usein niihin liittyy kristillinen ulottuvuus: jos teet syntiä, sinulle käy huonosti.

Vaikka Canterburyn tarinat ovat tarinoita tarinan sisällä, kertojat eivät ole irrallaan kehyskertomuksestaan. Hahmot ottivat vaikutteita toisiltaan. Kerjäläismunkin ja haastemiehen eripura tuli esiin heidän kertomuksissaan ja heidän prologinsa olivat virkistävää vaihtelua torailuineen. Olin itse asiassa vähän yllättynyt hahmojen vuorovaikutuksesta, koska usein kehyskertomus tuntuu olevan vain pakollinen paha - väkisin väännetty yhdysside erilaisten novellien välille.

Canterburyn tarinoiden suomennos oli todella lukijaystävällinen. Helppoa runomittaa. Laitan esimerkiksi siitä tähän loppuun kirjan viimeisen opetuksen:

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Kunnes sinut löydän

Nuorten miesten ja vanhempien naisten välisiä seksisuhteita, etäisiä vanhempia, painia. Kuka voisi olla kirjailija - kuka muukaan kuin John Irving.

Kirjan nimessä kerrotaan mihin teos päättyy, vähän samaa ntyyliin kuin Agatha Christien kuuluisassa jännärissä. Ja voi että se loppu onkin pettymys. Irving kertoo upealla kielellään omantyylistään vinksahtanutta maailmaa ja samalla onnistuu sanomaan painavasti ihmisen suhteesta omaan lapsuuteensa, etenkin lapsuusmuistoihinsa.

Voi olla että minun pitäisi palata kirjan ääreen uudestaan, mutta juuri nyt tuntuu että kirjan lopun Irving vetää slapstickiksi, koska ei ole keksinyt, miten purkaa rakentamansa jännite ja kokonaisuus. Voihan olla että missasin vain pointin, mutta niinhän noiden irvingin kirjojen kanssa aina välillä käy.

Kirjanhan luin alkukielellä, en tiedä oliko otsikkoon kirjoittama nimi sama kuin ammattilaisen suomentama.

torstai 30. kesäkuuta 2016

Hadrianuksen muistelmat

Marguerite Yourcenar ei ensi alkuun meinannut saada minua puolelleen. "Hötkyilyä!" Suivaannuin, kun Hadrianus pikakelasi elämäänsä nuorukaisesta keisariksi. "Ai että tuota ja tuota teit armeijassa ja sitten keisariksi!" Pihisin. En pitänyt Yourcenarin ilmaisutavasta aluksi, vaikka sen kyllä heti huomasin, että nyt ollaan (jälleen) todella hyvän kirjan äärellä (voin myöntää lukevani laadukasta kirjaa, vaikken siitä itse pitäisikään. Siinä ei ole mitään ristiriitaista). Noin sadan sivun jälkeen Hadrianuksen muistelmat (1951) veivät mukanaan ja jättivät kaipauksen jälkeensä. Tätä lisää! Jatko-osan päähenkilöksi Marcus Aurelius! Hekumoin. Vaan turhaan; arvoisa kirjailija Yourcenar kun on maannut mullan alla jo vuodesta 1987.
Hadrianuksen muistelmat on kuin tiivistetty Sinuhe. Välimeren alueelle sijoittuva historiallinen romaani, jossa elämänsä loiston päivät nähnyt mies kertaa tarinaansa lopun häämöttäessä näköpiirissä. Hadrianus on kohdistanut elämäkertansa Marcus Aureliukselle, jonka hän valitsi seuraajakseen valtaistuimelle. Se, että kirjailija on valinnut kirjeen vastaanottajaksi keisarin läheiseksi kokeman adoptiopojan, suo tietysti kaikista antoisimman mahdollisen tarinankuljettelun. Hadrianus sanookin, kuinka aikoo olla täysin rehellinen Marcukselle. Niinpä saamme lukea niin surullisesti päättyneestä rakkaussuhteesta kuin vihamiehen tapattamisesta kuin oman kuoleman toivomisesta.

Olen lukenut aika paljon kirjoja, joissa vanheneva ihminen muistelee eloaan raatorehellisesti. Pahimmillaan ne eivät ole pystyneet lunastamaan  tällaista kirjoitusmuotoa: päähenkilö eli se kirjeen rustaaja kun ei tunnu olevan niin maailmaa nähnyt ja viisastunut kaikesta näkemästään kuin mitä hänen pitäisi olla. Parhaimmillaan tällaiset kirjat taas eivät tunnu romaaneilta, vaan todellisen Sinuhen tai todellisen Hadrianuksen todellisilta kirjeiltä. Yourcenar oli kyennyt nimittäin puhaltamaan eloon melkein 2000 vuotta sitten kuolleen keisarin. Kaikki se antiikin suurilta ajattelijoilta ammennettu filosofia (antiikin Kreikan perinnön merkitys oli tosi hienosti kuvattu tässä), jonka Yourcenar oli saanut yhdistettyä Hadrianukseen (kaikkiin hänen päätöksiinsä sekä hallitsijana että yksityiseläjänä) toi vastapainoa ja täytettä tarinalle, joka muuten eteni (kuitenkin ehkä hiukkasen liian) pikaisesti kohti loppua.

Hadrianuksen muistelmissa ei ollut mitään liikaa - silti se oli kirjana niin paljon.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Ruohoa

Kirjaston varaston perukoilta löytyi vuosikymmeniä vanha, osumaakin saanut Walt Whitmanin Ruohoa-runokokoelma.
  Siellä se oli, keskellä niitä muita kirjoja, joita harvoin lainataan. Tämä, mestariteos, jonka lukeminen antoi minulle uusia keinoja ymmärtää elämää. Niin, Whitmanin vaikutus on samanlainen kuin Woolfin. Tässä oltiin jonkin suuremman äärellä.

Lukiessani tein kahdella tavalla vääryyttä Whitmania kohtaan. Ensinnäkin se, etten lukenut tätä alkuperäiskielellä. Toiseksi se, että luin tätä kuin romaania - sivu sivun perään. Normaalisti luen runoja hitaasti, runo kerrallaan tai oikeastaan sana kerrallaan. Makustelen sitä suussani ja pohdiskelen mielessäni. Siksi ostan runokokoelmat mielelläni omakseni, jotta voin palata mietiskelyjen jälkeen runojen pariin pian uudestaan ja tuumailla, mitä mieltä niistä nyt oikeasti olinkaan. Runot ovat kuin tummaa suklaata, niitä nautitaan pala kerrallaan, jotta kieli on saanut kaikki maut havaittua. Whitman tuli nyt hotkaistua turhan sukkelaan, koska seuraava kirjapino odottaa yöpöydällä ja haluan saada sitä pienennettyä. Leaves of Grass sujahti kyllä ostoslistalle, voin myöhemmin viipyillä sen parissa.

Ruohoa on sisällöllisesti mammuttimainen teos. Koin sen Whitmanin perintönä - ei vain ihmiskunnalle, vaan koko maailmankaikkeudelle. Ensimmäinen osa, Laulu itsestäni, esittelee humaanin runoilijan, joka kuvailee amerikkalaista yhteiskuntaa. Ja no, vaatimattomasti kaikkea sitä, mistä tässä elossamme on kyse. Välillä käydään avaruudessakin hakemassa perspektiiviä.

Muutama kvadtriljoona ajanjaksoja, muutama oktiljoona
kuutiopeninkulmia
eivät tee matkasta vaarallista tai häiritse sitä,
ne ovat vain matkan osia, kaikki on vain osaa suuremmasta.

Whitman kirjoittaa aikaansa nähden avoimesti seksuaalisuudesta. Adamin lapset -osa käsittelee tätä aihepiiriä sekä ylistävästi että surumielisesti. Ihastumisen "ajattelet vain varjoa ja ajatusta" -vaiheen Whitman kuvaa näin:
 1800-luvun epidemiat ovat jättäneet jälkensä tuotantoon.
 Viimeisenä on jäljellä enää tilinpäätös (täynnä viisautta, jonka äärellä on vaikea olla liikuttumatta).

 

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Mrs. Dalloway

Vuonna 1925 julkaistu Mrs. Dalloway on täydellinen kirja.

Virginia Woolf käyttää sekä tässä että Majakassa samaa hahmoista toiseen kesken kohtauksenkin poukkoilevaa kerrontaa ja se on yksi syy, miksi kirja on niin ainutlaatuinen. Etenkin, kun Woolfin hyppysissä tämänkaltainen kerronta ei karkaa sekavaksi. Toinen syy on Woolfin ilmiömäisyys selittää ihmisyyttä. Sitä, millaista on olla nainen - vanheneva nainen, nuori nainen, yksinäinen nainen - että millaista on olla mies. Majakkaa arvioidessani kirjoitin sen selittävän elämää. Tällainen on Mrs. Dallowaykin. Se pukee sanoiksi sellaiset tunnetilat, joita en itse ole osannut edes tunnistaa itsessäni.

Mrs. Dalloway tapahtuu yhden kesäpäivän aikana. Päähenkilönä on rouva Dalloway, joka järjestää illaksi seurapiirikutsut kotonaan. Rouva Dallowayn pään sisältä poukkoillaan sekä Dallowayn tuttujen että ohikulkevien nuppien sisälle. Minkälaisia ihmiskohtaloita lukija pääsekään todistamaan? Miten kylläiseksi Mrs. Dalloway tekee lukijan mielen? Pureskeltavaa riittää pitkäksi aikaa ja kun Mrs. Dalloway alkaa haihtua muistista, se pitää lukea uudestaan. Tämä on kirja, joka kannattaa hamstrata omaan kirjahyllyyn, koska tästä löytää varmasti uusia kerroksia ties kuinka monen lukukerran jälkeen.

Outlanderin kakkoskauden alettua pyöriä Ykkösellä, mietin, että pitäisiköhän taas jatkaa Gabaldonin lukemista (fiktiohistorian takia). Ajatus tuntuu kuitenkin kaukaiselta juuri nyt, kun Woolfin täyteläiset ihmiskuvaukset ovat vielä tuoreina mielessä.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Mustankorkean marlowe

Tulipa luetuksi Ropposen kuhala, Vapaa pudotus.

Oikeastaan lukemisesta on jo ainakin viikko, ellei parikin. Tästä johtuen en muista enää yksityiskohtia.

No nyt tuolla televisiossa paasaa Henry Theel pikkulapsen äänellä. Se on niin rasittavaa, että... mutta niin hauskaa, niin hauskaa... lähes yhtä hauskaa kuin trollitehtaan vanjan suomenkielenhallinta ja mestaroituminen possessiivisuffeksien käytössä ,niin ,ja välimerkinsä myös.

Niin että eihän tollasessa kakofoniassa kuhaloita enää voi muistaa. No nyt köyhä laulaja mä vaan. On se vaan ollu eri aikaa tuo yya:n alkuvuodet, Suomi-Filmi ja kylmäsota, niin mustavalkea,niin ankeaa.

Nyt hakee Kuhalan viskimerkkiä... Haddington? Pika-skimmaaminen ei tuota tulosta, h-kirjaimella se jokatapauksessa alkoi... Jotta Kuhala olis edes hivenen marlowe, sen tarttis vähintään joka kymmenennellä sivulla kirkastaa tajuaan reippaalla viskikumaralla!

Miksi muuten liian monen tärkeän asian tässä kirjassa pitää alkaa h-kirjaimella. kuten nyt Kuhalan paras kaveri, koira, on nimeltään Hippu... ja sitten se ensimmäinen vapaa putoaja, mies nimeltä Hinku. Sen verran vois Ropponen säätää, että kelpuuttais viskiksi vaikka jonkun ballantinesin, zäkdaniilsin tai jimbiimin.

Kuhalan kaveri, Perttu Kane, lienee kirjailijan omakuva. Koska Ropposen käyttämä nimigalleria vilisee toinen toistaan omintakeisempia nimikyhäelmiä, herää epäilys, että hän on joskus nuorna miesnä innostunut Veikko Huovisen nimi-irrotteluista: Heikki Horatius "Hinku" Mahtomaa, Veikko "Rante" Sourander, Houtsonen, Vähäräikkä, Eenokki Kalhu, Raisa Huuru... etc Mutta eikös Huovisella ollu nimet vähän reippaamman päälle, tyyliin Elizabeth Rebecca Siitinselkä-von Göbbels? Sellaseen ei Ropposella tunnu olevan varaa! Nimi Kane varmaan juontuu siitä, että Ropponen itse on Orson Welles -fani ja on muutaman muun kanssa mieltä että Citizen Kane on maailman paras elokuva...

Kirja on täynnä rentoa sanailua, juoni imaisee mukaansa ja etenee. Salalokerosta löytyneiden koordinaattien perässä pistäydytään ulkona urbaniasta, etäämpänä Sukeva-Suomen maastoissa. Samalla hoidellaan pari kriminaalia pois päiviltä - vai oliko niin, että itse sopivasti auttoivat edesmenoaan? Vai nälkäinen karhuko se oli. Soon spläts-stikkiä, sano.

Ensimmäisen kerran tutustuin kuhaloihin madeiranlennolla. Ei saata moittia, hyvin tämäkin kirja olisi lentopelkoa lieventänyt. Mikäpä sen parempaa kuin tajuilla sattuvia sanailuja lievästi alkoholisoituneen & kakkostyypillisesti metaboloituneen ex-poliisin, nykyisen eläkelöityvän yksityisetsivän edesottamuksista maakunnan pääkaupungin kaduilla, kellareissa ja ullakoilla; Tukka takana, vielä siivu elämää edessä?

Seuraavaa kuhalaa odotellessa...

torstai 19. toukokuuta 2016

Työmiehen vaimo/Juha/Laulu tulipunaisesta kukasta

Olen tässä viime aikoina lukenut Gutenbergistä Työmiehen vaimon (klik), kuunnellut LibriVoxista Juhan (klik) ja Laulun tulipunaisesta kukasta (klik).

Lyhyesti (koska väsyttää):

Minna Canthin Työmiehen vaimo käsittelee työläisnaisen asemaa huonon aviomiehen alamaisena. Vaikuttava, kauhea, masentava, tärkeä. Ei niin muinainen kuin voisi kirjoitusvuodestaan (1885) päätellä.

Juhani Ahon Juhassa näin itsenäistymishaluisen Suomen ja emämaa Venäjän. Venäläinen Shemeikka oli kieroileva, ryöstöretkillä menestyksensä ansainnut, toisten vaimoilla leikittelevä huijari, jonka rinnalla käppyräjalkainen, vaatimattoman näköinen suomalainen Juha näytti pieneltä ja mitättömältä. Silti Juha uskalsi nousta Shemeikkaa vastaan, vaikkei saanut keltään apua. Loppu päättyi kuitenkin sydäntäsärkevään tuhoon.

Laulu tulipunaisesta kukasta oli Johannes Linnankosken menestyskirja viime vuosisadan alusta. Ei omannut Työmiehen vaimon vaikuttavuutta tai ollut yhtä tiivis kertomus kuin Juha. Lemmenleiskuntakuviot olivat hirveän paatoksellisia ja loppupuolen synninsovitukset tuntuivat päättymättömiltä. Tukkijätkien kisailut hengenvaarallisessa koskenlaskussa ja heidän asemansa kosijoina (=olivat kakkosluokan kansalaisia verrattuna talollisiin) olivat vahvinta antia. Pölönen käyttänyt ilmeisesti Kuningasjätkän esikuvana tätä kirjaa. Vaikka Olavin omantunnon kolkutukset olivat pitkitettyjä, pidin siitä, että naisellakin oli tässä vähän oikeuksia. Että myös miehen esiaviolliset suhteet laitettiin tilille.

torstai 12. toukokuuta 2016

Jane Austen, Ylpeys ja ennakkoluulo.


Luettu. Kuluneen vuorokauden aikana pakkoahmaisten loput, pari sataa sivua! Meikäläiseltä melkoinen suosionosoitus kirjalle/kirjailijalle. Sitä miettii, pitäisikö lainkaan lukea muita kirjoja kuin sellaisia, jotka vievät mennessään. 

Lähimuistissa lukukokemus Tolstoin Anna Kareninasta, joka ei vaikuttanut (ja vakuuttanut) läheskään samaan tapaan pontevasti. Samaa Tolstoin ja Austenin kirjoissa on se, että henkilöt ovat enimmäkseen kauniita hyvin toimeentulevia. Muistelisin että Anna Karenina on itsellinen siinä mielessä, että ottaa oman elämänsä täysillä haltuun - hylkää seniilin puolison ja riemuitsee nuoren ja viriilin Ronskin kanssa. Tuo elämän haltuunotto on lopulta niin kokonaisvaltainen, että nainen syöksyy huumehouruissaan junan alle. Hieman samantyylistä meininkiä on Austenin kirjan päähenkilöllä, Elizabethillä, mutta joka toki lukijan suureksi iloksi päätyy lopulta onnellisiin naimisiin alunpitäin turhantärkeäksi ylpistelijäksi luonnehtimansa miehen kanssa. Austenin kirjan henkilöt ovat herkullisia. Varsinkin mahtimies Darcyn täti, Lady Catherine, suorapuheisine näyttämön haltuunottoineen on kuin kuninkaallisen vahakabinetin kauhukomerosta. Hetkinen... nyt leikkas johonkin palmu-elokuvaan! Kuulen Jopi Rinteen äänen: "Rouva Skroof! Minulla on aivoissani merkintä hänestä..." ja samassa Hitchcokin Psyko-elokuvasta tuttu äitihahmo ryntää paikalle uhkaavasti puukkoa heiluttaen. Ääniraidalla tietenkin räjähdystä edeltävä varoitusääni, helvetillisen katkonainen sireeniujellus.

On tullu yriteltyä näitä "lista sata" -klassikoita. En oikein usko, että ihan heti vastaavaa löytyy. Jos löytyy, pakko hillitä tahtia. Tällaset tarinat/kirjat haittaa työntekoa ja arkirutiineita. Hyvää tietenkin on se, että kun uppoutuu kirjaan, välttyy euroviisuilta ja lätkähömpältä.

Vielä muuan luonnehdinta lukukokemuksesta. Alkuun, itseasiassa melko pitkään, tuntui siltä, että Ylpeys ja ennakkoluulo on yhdentekevää höttöä, tyhjiä sepustuksia tyhjien ihmisten tyhjästä elämästä. Mutta kaiken aikaa tarina kuitenkin etenee. Epäonnistuneen kosinnan jälkeen hra Dracyn Lizzylle kirjoittama kirje herätti lopullisesti: Ei saatana mitä tekstiä! MITÄ TEKSTIÄ! Kerrassaan käsittämättömän taitavaa sanailua. Tosin vähän olin nolona päähenkilön puolesta siitä, että tämähän menee kuin Simo Salmisen laulussa ainakin: "...se katto pitkään... ja kirjotti kirjeen... nyt on pakko mennä naimisiin... heeeei tulipa tenkka-tenkka-poo..."

Kijeet ovat kirjan parasta antia. Vähän jäi harmittamaan, ettei lopussa hra D:n tädiltään saamaa kirjettä "julkaistu" lukijan ihailtavaksi. Siinä kuulemma D:n morsiamesta kerrottiin selkeäsanaisesti ja suorapuheisesti mikä tämä oli naisiaan ja miten surkea oli sukutaustansa.

En yhtään epäile, etteikö Austenin teksti ole toiminut innoittajana monelle kirjailijalle. Tästäkin kirjasta varmaan tehty useita elokuvaversioita. Olen vasiten kieltäytynyt katsomasta esim. Anna Kareninaa elokuvaversiona, samoin teen Ylpeys ja ennakkoluulon suhteen. Elokuva on tulkinta kirjasta, ei mikään korvike. Otetaan esimerkki, vaikka se hra Darcyn kirje. Se on pitkä. Kun sitä lukee kirjasta, sen parissa viipyilee hyvinkin puoli tuntia... on käytävä kusella ja pestävä hampaat... Olisi puuduttavaa katsoa elokuvaa, jossa kirjeen sisältö tuodaan näin vitkaan ja harkiten, sana sanalta julki. Ei sellanen elokuva toimi. No, varmaan tuokin on toinen toistaan komeammin ratkaistu - niin näytelmä- kuin elokuvaversioissakin. Mutta jaksan olla poikkiteloin: Jos elokuvan keinoin esitetään seitsemän sivua tekstiä, kuvat on häiriöksi. Jooppas... ihan rupes kiinnostamaan.
.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Intoilija

Panu Rajalan Intoilija kertoo suomalaisen maisemavalokuvauksen - ja polkupyöräilyn - edelläkävijästä I. K. Inhasta.
Kukapa meistä ei tuntisi Inhan ottamia kuvia Mustialan heinäseipäistä, runonlaulajien Karjalasta tai viime vuosisadan alun Helsingistä. Nykyään Inha on siis suuruus, mutta kuten suurille taiteilijoille yleensä käy, heidän työnsä arvo ymmärretään vasta heidän kuolemansa jälkeen. Niin kävi I. K. Inhallekin, vaikka osa aikalaisista hänen neroutensa tajusikin.

Rajala on käyttänyt lähteinään Inhan omia kirjoja, hänestä kirjoitettuja elämäkertoja sekä muita häneen liittyvien ihmisten elämäkertoja. Minäkerronnan väliin Rajala on ottanut sitaatteja, jotka kertovat vastakkaisen puolen näkemyksen Inhan touhuista. Ainakin osa sitaateista on aitoja, esim. Aino Kallaksen. Mutta lähdeluettelon perusteella jäi epäselväksi, ovatko veljien lainaukset keksittyjä (en viitsinyt googlettaa kirjaa, ennen kuin olen kirjoittanut tänne oman näkemykseni). Etenkin Inhan ihastuksen kohteiden näkökulmat toivat  tarvittavan täydentävän lisän ja osoittivat, että nainen se osaa olla julma niin halutessaan. Aino Kallaksella taas tuntui olevan samansuuntainen, inhamainen suhde Herman Stenbergiin, millä osoitettiin molempien sukupuolien kykenevän tunteilla leikittelyyn.

Rajala kirjoittaa soinnukkaasti. Inha vaikuttaa hauskalta velikullalta, joskin alakuloinen pohjavire on alinomaa taustalla vaikuttamassa. Inha oli suuri taiteilija, joka ei kuitenkaan täysin saanut toteutettua kutsumustaan.

Kirja oli muuten perin eheä kokonaisuus, mutta yksi harmittava notkahdus tapahtui, kun Inhan läsnäolo tuntui katkeavan hetkellisesti Vienan Karjalan reissulla. Rajala kertoo niin innokkaasti runonlaulajista, että päähenkilö unohtui. Samalla kirja upposi omituiseen suvantoon ja menetin hetkellisesti mielenkiintoni. Onneksi lyhyen katkoksen jälkeen päästään takaisin Inhan vetämille kärryille ja tämän jälkeen pian koittava tapaaminen juuri naimisiin menneen Sibeliuksen kanssa on kerrassaan mainiota seurattavaa.

Edit// Luin arvioita Intoilijasta vasta postauksen kirjoitettuani, enkä tosiaan muistanut, että se syksyinen kohu johtui siitä, että kirjassa oli peräti 100 sivua Inhan omaa tekstiä. Nyt lukiessani luulin, että kursiivilla kirjoitettujen lainausten suuri määrä oli viime syksynä kuohuttanut (enkä oikein ymmärtänyt, miksi..). Mutta ongelma olikin se, että ei-kursiivilla kirjoitetut matkakertomukset olivatkin hyvin suurelta osin Inhan omasta kynästä. Hämmentävää - ja kyllä, väärin! Rajala oli ottanut Inhan tekstiä omakseen aika härskisti. Korostan kuitenkin, että kirja oli hyvä ja lukemisen arvoinen.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Kuningas Lear

William Shakespeare kirjoitti Kuningas Learin (löytyy täältä) vuonna 1605. Tyyliltään Lear on tragedia eli kuolo korjaa kovalla kädellä näytelmän hahmoja eikä loppua voi pitää onnellisena, vaikka hyvikset perivätkin maan.

Kuningas Lear päättää jakaa valtakuntansa kolmen tyttärensä kesken.

(Kun pois nyt luovutamme hallituksen,
Maan-omistuksemme ja valtatoimet) —
Sanokaa, ken teist' enin meitä lempii?

Kuningas kyselee. Vanhemmat tyttäret Goneril ja Regan isänsä käskystä kehuvat tämän olevan paras isä maan päällä, mutta nuorin Cordelia-tytär ei lähde mielistelyyn mukaan. Lear suuttuu tästä ja kieltää Cordelialta myötäjäiset. Kentin kreivi puuttuu Learin touhuihin, minkä vuoksi Lear suuttuu kreiville ja tuomitsee hänet maanpakoon. Myötäjäisten puutteessa Cordelia ei kelpaa kosimaan tulleelle Burgundin prinssille, Cordelia tästä närkästyy (eikä ihme, omanarvontuntoa kehiin!):

Kosk' on vaan rikkauksihin hän rakas.
En vaimoks mene hälle.

Mutta Ranskan kuninkaalle rahalla ei ole väliä:

  Oi, Cordelia,
Ihanin impi, köyhän' olet rikkain

Vanhemmat siskot ovat aina olleet kateellisia Cordelialle, ja alkavat juonitella nyt yhdessä pitääkseen asemansa:

 Jäähyväismenot Ranskan kuninkaan ja hänen välillänsä eivät vielä ole lopussa. Sisko hyvä, pitäkäämme yhtä me. Jos isämme tuollaisella luonteella säilyttää arvonsa, niin on tämä viimeinen vallan luovutus meille vaan pahennukseksi.

Lear on Gonerilin luona, jonne hän saa vieraakseen naamioituneen Kentin kreivin, josta tulee kuninkaan apuri. Goneril ei oikein piittaa Learin ratsumiehistä, jotka sottaavat paikkoja ja käskee isäänsä irtisanomaan väkeään. Tästä kuningas suuttuu ja lähtee linnasta. 

Tragediasta huolimatta näytelmässä on huumorin pilkahduksia:

NARRI. Jos sinä, setä, olisit minun narrini, niin saisit selkääsi siitä, että olet ennen aikojasi tullut vanhaksi.
LEAR.
Kuinka niin?
NARRI.
Sinun ei olisi pitänyt vanhentua, ennenkuin olit viisastunut.

Learin jälkeläisten lisäksi olennaisena kuviona näytelmään kuuluvat Glosterin linnan juonittelut, jossa äpäräpoika Edmund suunnittelee kaappaavansa vallan lailliselta perijältä Edgarilta. Hän kääntää isänsä Edgaria vastaan ja tämä joutuu pakenemaan kotoaan.

Näytelmä huipentuu siihen, että sisarukset sotivat toisiaan vastaan: Cordelian Ranska hyökkää Englantiin, jossa sitä vastassa on Gonerilin, Reganin ja Edmundin joukot, jotka voittavat Ranskan. Edgar taistelee petollisen Edmundin kanssa. Edmund häviää taiston. Samaan aikaan, kun veljekset selvittelevät välejään, tulee tieto, että Goneril ja Regan ovat kuolleet. Goneril on tappanut itsensä ja myrkyttänyt siskonsa. Syy on kolmiodraamassa, jonka keskiössä on Edmund:

Ma kihloiss' olin kumpaisenkin kanssa,
Nyt kaikki kolme naittaa kuolo.

Goneril oli ennen kuolemaansa käskenyt tapattaa vangitun Cordelian ja pelastusjoukot saapuvat tyrmään liian myöhään. Edmund kuolee vammoihinsa ja Lear suruun, jota kokee Cordelian kuolemasta.

Vallan saavat Englannissa Learin suvun sammuttua Kent ja Edgar. 

Mitä tästä kaikesta voimme päätellä?
Ihminen on vallan- ja muiden himojensa vietävänä, kuten Learin vanhimpien tyttärien kohtalot kertovat. Learin omahyväisyys esti häntä näkemästä Cordelian vilpittömyyttä ja antamasta sille arvoa kuin vasta liian myöhään. Cordelia onkin tarinan ainoa viaton uhri, joka kuoli, jotta Lear saisi rangaistuksensa. Kunniallisuus, uskollisuus ja rehellisyys ovat hyveitä, joita vaalivat Kent ja Edgar saavat lopussa palkkionsa. 

Näin Shakespeare heristelee meille sormeaan 400 vuoden takaa. Elämänviisauksien lisäksi Kuningas Lear oli tietysti tosi tylyä juonittelua. Mietin, että mikä perhana homo sapiens -lajissa on vikana, kun 1600-luvulla tehtiin tällaisia näytelmiä ja 2010-luvulla suosiossa on sellainen tv-ohjelma kuin Salkkarit?

tiistai 3. toukokuuta 2016

Grimmin sadut I: Ruusunen

Jacob ja Wilhelm Grimm keräsivät 1800-luvulla Saksassa talteen vanhoja kansansatuja, jotka painettiin kirjoiksi. Grimmit muokkasivat satuja enemmän lapsille sopiviksi, koska ne olivat alun perin tarkoitettu viihdyttämään aikuisia kuulijoita ja niiden sisältö oli sen mukainen.

Nykyään Grimmien saduista tunnetaan parhaiten Disneyn sokeroimat versiot; Lumikki, Tuhkimo ja Prinsessa Ruusunen. Suurin osa veljesten keräämistä saduista on kuitenkin jäänyt unholaan. Kun nyt olen ensimmäisen osan tästä vuonna 1999 julkaistusta Grimmien sadut -trilogiasta lukenut, ymmärrän jyvien erottuneen akanoista, mitä tulee satujen ikivihreyteen.
 Vaikka Grimmit karsivatkin väkivaltaisuutta (ja insestiä ja mitä lie muuta) saduista pois, osa on yhä liian karmivia lasten silmille ja korville. Esimerkiksi Outolintu-satu, niin viehättävä:
 Outolinnun kaltaisia tappamisella mässäileviä satuja on kirjan 67 sadusta aika monta. Kyllähän noista saduista saisi poistettua väkivallan, mutta jäljelle jäisi silti rakenteeltaan ja juoneltaan aika - suoraan sanottuna - huonoja tarinoita. Monien tarinan kohdalla väsytti myös niiden opettavaisuus. "Jos olet laiska et saa miestä ja olet onneton loppuelämäsi" tai "Jos olet laiska, kuolet jollakin kaamean väkivaltaisella tavalla".

Ne sadut, jotka ovat yhä edelleen suosittuja, erottuvat massasta. Kuten Ruusunen. Se on tosi lyhyt satu eikä siinä esimerkiksi lähdetä haahuilemaan pitkin maita ja mantuja etsien jotain saakelin tarvikkeita/apureita, joilla peitotaan appiukkokuninkaan/kuningattaren keksimät jäynät, jotta saataisiin naitua prinsessa (hieman hajoilin lukiessani noita seikkailusatuja, tuntui, että niitä on loputtomasti). Ehei. Prinsessan nukahtaminen satavuotisuneen pistettyään värttinällä sormeensa ja herätessään kuninkaan pojan suudelmaan on kaikessa simppeliydessään varsin tehokas kertomus. Kiehtovien unitouhujen lisäksi siinä ei sitä paitsi ole väkivaltaa (toisin kuin Disneyn elokuvassa!), minkä takia sen voi lukea lapsille sellaisenaan.

Vähäisemmälle huomiolle on jäänyt Kuusi joutsenta, josta itse pidin paljon lapsena, vaikka se vähän surullinen olikin (ja joka kuitenkin mielestäni on parempi kuin nuo muut sadut keskimäärin). Loppu onneksi oli onnellinen (kaikki Grimmin sadut eivät totta tosiaan pääty onnellisesti). Tuntui hurjalta lukea tätä näin vuosikymmenien jälkeen: muistin hämärästi, minkälaisia tunteita satu minussa aikoinaan herätti, miten vähän pelkäsinkin sitä ja miten ajattelin sen olevan silloin jotain paljon enemmän kuin mitä se nyt oli. Muistin siis hetkellisesti sen, millaiseksi mielikuvitukseni oli lapsena ollessani sadun muovannut. Satu näyttäytyi minulle silloin vähän kuin 3D:nä, kun se nyt oli vain yksiulotteinen.
 On ymmärrettävää myös, miksi Kaksi kisälliä ei ole saavuttanut nykyaikana suurta suosiota:
Satujen mustavalkoinen maailma alkoi sen verran kyllästyttää, että vaikka olin suunnitellut lukevani loput Grimmin sadut tämän ensimmäisen osan perään, en siihen kyennytkään. Siirryn nyt jonkin haastavamman pariin.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Kuningas Oidipus

Olen visuaalinen oppija. Muistan yläasteen historian tunneilta opetusfilmit toisesta maailmansodasta. Noista videoista ovat etenkin jääneet mieleen niiden aloitukset, joissa välähteli kuvia hakaristeistä valtioiden päämiesten kuviin. Jos joku kysyy minulta antiikin Kreikan pylväistä, niin voin kertoa, että joonialaiset pylväät esiintyivät lukion historian kirjan sivulla kuvassa, joka oli otettu aurinkoisena ja lähes pilvettömänä päivänä.

Kun mietin, olenko lukenut Sofokleen Kuningas Oidipuksen, mieleeni välähti (jälleen) heti kuva lukion historian kirjasta. Kirjan sivulla oli suorakulmion muotoinen, keltainen infolaatikko, jossa oli kerrottu Oidipuksen tarina. Muuta kuvaa Kuningas Oidipuksesta (kuten kirjan kantta) en saanut mieleeni, joten kävin sen lainaamassa kirjastosta.
  Kuningas Oidipuksen kansaa riivaa ruttoepidemia. Oidipuksen lanko Kreon tuo jumalalta viestin, että paha loppuu, kunhan edellisen kuninkaan Laioksen murha on kostettu. Tästä alkaa jännitysnäytelmä, joka pesee kaikki nykyaikana kirjoitetut dekkarit. Oidipus on luullut olleensa adoptiovanhempiensa biologinen lapsi, mutta kutsuttuaan luokseen näkijöitä ja lopulta paimenen, joka hänet vauvana pelasti, karu totuus paljastuu. Ennustus, joka hänestä annettiin, on käynyt sittenkin toteen. Hän surmasi vihanpuuskassa isänsä, jonka oikeaa henkilöllisyyttä ei tiennyt. Ja meni naimisiin äitinsä kanssa, koska luuli hänen oikean äitinsä olevan Korinthissa.

Totuuden tultua ilmi, Iokaste hirtti itsensä ja Oidipus pisti silmänsä sokeiksi vaimo-äitinsä vaateneuloilla. "Toden totta, aiemmin oli onnea ollut onni. Sen tilalla oli tänään vain sekasorto, kuolema ja häpeä." Kuvaili palvelija sen, miten nopeasti ihmisen onni voi kääntyä.

Kreon päästi Oidipuksen tämän pyynnöstä lähtemään maasta, mutta "mikään elämässä saamasi ei sinulle jäänyt".

Viimeinen vuorosana on kuorolla, jonka viisaat sanat olkoot muistutuksena:
Ei kannata kadehtia kenenkään onnea, koska elämä voi tuoda yhtäkkiä kärsimyksiä ihan jokaisen tielle.

Anna Kareninan jälkeen olen vältellyt kirjojen esipuheita, mutta koska Oidipuksen tarina oli tuttu ja esipuheen oli kirjoittanut suomentaja, idolini Veijo Meri, selasin johdannon läpi.

Meri kirjoitti:
"Me elämme samaa kulttuurin vaihetta kuin Oidipus ja Sofokles. Jos ajattelemme islantilaisia saagoja, Raamattua ja Shakespearea, niiden normit ovat paljon arkaaisempia ja primitiivisempiä ja meille monesti täysin vieraita ja käsittämättömiä. Ne näyttävät olevan tuhansia vuosia vanhempia kuin Sofokleen. Hänen näytelmässään jumalat eivät ole kauppiaita ja heimopäälliköitä, jotka voi ostaa ja lahjoa."

Tähän lisäisin vielä sen, miten armollinen Oidipuksen tarina oli. Kreon olisi voinut tappaa hänet ja hänen lapsensa, mutta sen sijaan antoi Oidipuksen lähteä ilman rangaistusta. Jos olisi tosiaan oltu vaikkapa Poltetun Njalin saagassa, niin Kreon olisi luultavasti järjestänyt verisen koston. Kuolihan hänen siskonsa Oidipuksen takia.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Korppi ja Kultakuoriainen

Edgar Allan Poen novelleihin tutustuin kolme vuotta sitten Kauhutarinoita-äänikirjana. Tuohon äänikirjaan oli koottu seitsemän novellia, jotka löytyvät myös Korppi ja Kultakuoriainen -nimisestä kokoelmasta.

Tässä kirjassa ei ole kaikkia Poen novelleja, mutta sellainenkin löytyy: Jaana Kapari-Jatan vuonna 2006 suomentama Kootut kertomukset. Olen tykästynyt Poehen, joten tuo kokoelma on hankintalistalla.

Poe on nykyajan lukijalle helppo pala. Tarinat eivät sisällä uskonnollista paatosta tai ylitsepursuavaa melodramatiikkaa. Tarinoidensa perusteella Poe vaikutti muutenkin aika modernilta ihmiseltä uteliaisuutensa vuoksi (= tiede ei uhka, vaan mahdollisuus). Hän oli kiinnostunut luonnontieteistä ja ihmisen parantamiseen liittyvistä uusista tuulista, kuten mielisairaala- ja kaksi hypnoosi-kertomusta osoittavat. Tosin kaikki nuo kolme tarinaahan päättyvät epäonnisesti, mutta kiintoisaa, että Poe oli keksinyt kirjoittaa moisista aiheista.

Näistä aikaisemmin minulle tuntemattomista tarinoista pidin eniten Kultakuoriaisesta, joka ei ollut kauhukertomus, vaan siinä ratkaistiin mystisen hyönteisen arvoitusta. Tarinassa oli huumoria, mikä kaiken kauhun keskellä oli varsin virkistävää. Muista novelleista Musta kissa oli ainoa, joka oli niin vastenmielinen, että jouduin pikalukemaan. Lapsien ja eläinten kaltoinkohtelu aiheuttavat minussa pahoinvointia.

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Majakka

Jo ensilehdiltä oli selvää, että pitäisin Majakasta (1927). Pitäisin siitä todella paljon.
Outoa kyllä, tämä oli ensimmäinen kerta, kun luin Virginia Woolfia. Vähän hävettää tällainen myöhäisherääminen, koska Woolf on kuitenkin yksi 1900-luvun merkittävimpiä kirjailijoita. Woolfin lukeminen saattoi olla minulle täysin uusi kokemus, mutta hänen tyylinsä ei. Kuinka moni kirjailija hänestä onkaan ottanut vaikutteita? Ainakin Tove Jansson tuli alvariinsa mieleeni.

Majakan tapahtumat sijoittuvat Skotlannin saaristoon, jossa Ramsayn suurperheellä on kesäasunto. Perheen kanssa kesää on viettämässä muutama ystävä. Ensimmäisessä osassa eletään aikaa ennen maailmansotaa. Rouva Ramsay on tarinan keskipiste, kaunis nainen ja lempeä äiti, jota katsellaan ihaillen ja myös arvostellen. Rouva Ramsay on luvannut pojalleen Jamesille, että hän pääsisi käymään saarelle näkyvällä majakalla seuraavana päivänä. Herra Ramsayn mielestä sää on kuitenkin niin huono, että majakalle ei voi purjehtia.

Aikaa kuluu, mutta Ramsayn perhe tuttavineen ei tule vuosiin saarelle. Sillä aikaa, kun kesäasunto rapistuu rouva Ramsay kuolee, samoin yksi perheen tyttäristä ja yksi pojista kaatuu rintamalla. Sodan päätyttyä he palaavat saarelle. Nuorimmat lapset James ja Cam ovat nyt teini-ikäisiä. Heidän isänsä pakottaa heidät purjehtimaan kanssaan majakalle kuin täyttääkseen sen lupauksen, jonka lasten äiti antoi 10 vuotta sitten ja jonka hän itse torppasi. Lapsilleen herra Ramsay on kova isä, tyranni, jonka käskyjä on toteltava. Rouva Ramsay on läsnä koko ajan sekä saarelle jääneiden vieraiden että purjehtijoiden mielissä.

Majakka on mahdottoman kaunis kirja. Se vastasi siihen kaipaukseen, jota aina haikailen kirjoja lukiessani: selitti elämää. Kertoi minulle asioita, joita en tiennyt voivan sanoiksi edes pukea. Kuten tällainen näkymä:
Tai tämä:
Nuharuvessa toistan itseäni lakkaamatta ja lempparitoistoni taitaa olla valitus siitä, kuinka kirjailija ei kykene luomaan uskottavaa maailmaa ja hahmot ovat ohuempia kuin pergamentti. Woolfilla ei toden totta ole tätä ongelmaa. Kaikilla hahmoilla oli oma sisäinen maailmansa ja kappaleen sisällä saatettiin useamman kerran hypätä yhden pääkopan sisältä toisen ja jopa kolmannen sisään. Niin taidokasta.

Ja nämä havainnot ympäristöstä ja itsestä.. ainutlaatuisia ja tosia.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Maan avaruus

Gabaldonin jälkeen halusin lukea ei-viihteellisen historiallisen romaanin, joka ei aiheuttaisi ärsyyntymistä hukatuista mahdollisuuksista. Siksi käännyin Antti Tuurin tuotannon puoleen, sillä Tuuriin voi aina luottaa. Maan avaruus - sehän oli taattua laatua.
Maan avaruus kuuluu Pohjanmaa-sarjaan ja on ilmestynyt 1989. Tämä kirjasarja on Tuurin palkituin, Lakeuden kutsu sai Finlandia-palkinnon ja ainakin Uusi Jerusalem oli myös aikoinaan F-ehdokkaana. Pohjanmaa-kirja sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Itse en ole aiemmin tästä sarjasta lukenut yhtään kirjaa. Äitini suku -sarja on tutumpi ja siihen kuuluvia kirjoja lukiessani sain tietää sen, että Tuurin kirjat ovat itsenäisiä teoksia, lukijalta ei edellytetä aiempien sarjaan kuuluvien osien lukemista. Tietysti aiemmat ja myöhemmät osat täydentäisivät tarinaa ja Maan avaruuden jälkeen kiinnostus muita osia kohtaan jäi kyllä kytemään.

Tuurin kirjoitustyyli on hyvin omintakeinen. Minäkertoja kertoo menneessä aikamuodossa kokemuksistaan tuntemattomaksi jäävälle kuuntelijalle. Maan avaruudessa minäkertojan henkilöllisyys paljastuu vasta loppupuolella. Hän on Hakala, joka on Kanadassa ottanut uudeksi nimekseen John Hawk, koska hänen nimensä on saanut negatiivisen leiman muiden suomalaisten siirtolaisten keskuudessa.

Maan avaruus kertoo tosiaan suomalaisista siirtolaisista Kanadassa 1920-luvun lopulla. Tässä ei ole minkäänlaista siirtolaisromantiikkaa mukana, Tuurilla kun ei ole taipumusta romantisointiin. Juuri todenmukaisen historiakuvauksen takia hänen kirjansa tälläkin kertaa valitsin. Ja realismiahan tässä piisaa, siirtolaisten osa ei ollut helppo. Se oli kovaa työtä, nälkää ja köyhyyttä. Sen lisäksi, että 1920-luvun lopussa ovella kolkuttivat sekä lama että pölymyrskyt, suomalaisten kesken eripuraa aiheuttivat vielä vuoden 1918 tapahtumat Suomessa.

Olen sanonut tämän aiemminkin, mutta sanonpa taas: Tuurin kirjat ovat matalan kynnyksen historiaoppaita. Olipa kiinnostuksen kohteesi teosofia, kanadansuomalaisuus tai pilvenpiirtäjien rakentaminen 1900-luvun Yhdysvalloissa, niin Tuurin kirjoista löytyy historiallisesti luotettavia tietoja näistä aiheista.

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Matkantekijä

Ennen Matkantekijän lukemista kysyin itseltäni, miksi haluat lukea tämän? Eivätkö kaksi aiempaa kirjaa tuoneet jo selväksi, että ei tämä tästä parane. Eikä minulla oikein ole mitään yksiselitteistä syytä siihen, miksi kajoan yhä uudelleen tämän amerikkalaisen viihdekirjailijaan tuotantoon. Muukalaisen jälkeen pidin Gabaldonia "tarpeeksi kelvollisena fiktiohistorioitsijana", mikä oli syynä siihen, että luin heti perään Sudenkorennon. Nyt en enää ole niin varma tuosta tittelistä, jopa Kjell Westön kaikilla pikku historiallisilla nippelitiedoilla kyllästämää tyyliä tuli ikävä (hah, siinäpä kaksi ääripäätä, Westö ja Gabaldon). Sudenkorentoa lukiessani revin hiuksia päästäni, kun rouva G. hukkasi tilaisuuksia toisensa perään. Miksi, oi miksi, kirjailija ei saa aiheesta enempää irti? Miten tämä voi olla näin TYLSÄÄ, vaikka kyseessä aikamatkailu 1940-luvulta 1700-luvun Skotlantiin ja Ranskaan?? Samoja ajatuksia pyöri mielessäni kahlatessani läpi Matkantekijää. Välillä tuntui, että kirjailija olisi voinut sijoittaa tarinansa mihin aikakauteen hyvänsä. On tietysti muistettava, että kyseessä on viihdekirja, jonka tarkoitus on käsitellä aihetta hyvin pintapuolisesti. Joku voisi sanoa, että kyllähän Claire oli jo tässä vaiheessa tottunut ympäristöönsä, mitäpä sen kummallisuuksia kuvailemaan?! Vaan ei se noin mene. Minäkin olen tottunut elämään vuonna 2016 ja silti teen koko ajan havaintoja ympäristöstäni. Esim. tänään mietin, miten mukavasti sammalmättäät ovat puskeneet esiin lumen alta ja onpas ihmisiä runsaasti harrastamassa frisbee-golfia.

Voin tietysti taas kysyä itseltäni, miksi ihmeessä jälleen kerran luen tämän osaston kirjoja, kun tuntuu olevan vähän turhan raskasta mielenterveydelleni? Palaan aiheeseen postauksen lopussa.
 Matkantekijässä oli hyvätkin hetkensä. Kirjan alussa (~200 s.) Jamien tarinaa jäljitetään sekä 1960-luvulla että menneisyydessä. Tämä oli ihan kiinnostavasti toteutettu, koska tarina eteni koko ajan ja siinä pysyi jännite aina siihen asti, kunnes Claire tapasi Jamien kirjapainossa. Alkupuolenkin osiossa oli tietysti omat hölmöt hetkensä. Clairen keskustelun työkaverinsa kanssa harlekiiniromaanin paneskelukohtauksista Gabaldon oli kaiketi tarkoittanut itseironiseksi. Eihän hänen omien kirjojensa sivukaupalla pitkät paritteluriitit eronneet mitenkään esimerkeistä, joita Claire luki harlekiinikirjoistaan. Edelleen olen sitä mieltä, että koitukseen johtaneet tai johdattelevat kohtaukset olivat halpoja keinoja yrittää pitää lukijan mielenkiinto yllä. Sillä sen Gabaldon kyllä oli ymmäränyt, että mielenkiinnon ylläpitoon tarvittiin konsteja, koska hänen kirjansa ovat reilusti ylipitkiä (panokohtausten jättäminen olisi muuten lyhentänyt näitä tiiliskiviä huomattavasti ja kirjatkin pysyneet kiinnostavampina). Eli seksikohtauksilla on täysin päinvastainen tarkoitus kuin miksi Gabaldon ne tarkoitti.

Gabaldon keskusteleekin itsensä kanssa kirjojen pituudesta. Gabaldon ei nimenomaan ole osannut tehdä oikeita valintoja.
Vielä pari seikkaa, jotka ärsyttivät alkupuolen osiossa: lastaan imettävä nainen harjoittaakin todellisuudessa esileikkiä, jotta voisi myöhemmin koitustella miehensä kanssa samassa asetelmassa (onko jonkun mielestä vauvan imetys kiihottavaa seurattavaa? jösses sentään) sekä 4 sivua kestävä, pehmopornomainen kuvaelma siitä, kuinka 35-vuotias mies makaa 17-vuotiaan kokemattoman tytön. Mutta kun on se Jamie niin ihana ori <3<3. Not.

Clairen saavuttua Jamien luo, tapahtuu paljon asioita vauhdilla. On bordellia, tulipaloa, salamurha, akupunktiota harjoittava kiinalainen, uuden avioliiton paljastuminen, kälyn syytökset, salainen aarre, merimatka Karibialle, sekoilua ja eksymistä toisista Karibialla.. ja kuin ihmeen kaupalla tärkeimmät hahmot kuitenkin löytävät toisensa ja säilyvät hengissä. Kaiken tämän tapahtumapaljouden keskellä turhauduin ja kyllästyin, koska mitä enemmän tapahtumia, sitä tylsempää tämä oli. Fokus puuttui. Tämä oli yhtä sillisalaattia koko homma. Toimintaa muka-hauskalla huumorilla sävytettynä, välillä kylmässä terhakoituvia nännejä.. vähän sitä sun tätä! Kunnes koittavat viimeiset 50 sivua ja Gee saa jälleen homman hanskaansa. Yhtäkkiä sitä ollaankin päästy taas osaksi tiivistunnelmaista kertomusta, jonka päätteeksi voi odottaa jonkinlaista jännittävää ratkaisua. Aikamatkailun mysteeri, onneksi se tuotiin taas mukaan. Sen pitäisi olla ajatuksen tasolla läsnä koko ajan! Karibian mystinen taikuus tuo siihen oman mausteensa. Toisin sanoen, 900 sivusta 300 oli lukemisen arvoisia.

Sanoin, ettei minulla ole mitään yksiselitteistä syytä tämän kirjasarjan lukemiseen. Voin silti myöntää, että jollen olisi tykännyt Outlander-tv-sarjasta, tuskin lukisin näitä kirjoja. Ja kuten sanoin, Gabaldonilla on aina toisinaan hetkensä. Kuulin, että seuraavissa osissa Claire kehittyy lääkärinä. Clairen 60-luvun ja entisaikojen lääketieteen yhdistäminen on ollut mielenkiintoista seurattavaa. Vieläkin kyllä odotan sitä penisilliinin keksimistä.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Perilliset

Perilliset (1955) alkaa sitaatilla H. G. Wellsin kirjasta Historian ääriviivat, jossa kuvataan neandertalinihminen vastenmieliseksi hirviöksi. "..on saattanut olla alkuna kansantarinoiden peikoille." Wells kirjoittaa. Peikko-ajatusta William Golding hyödyntää kirjansa lopussa.

Varsin nopeasti käy selväksi, että Golding haluaa osoittaa Wellsin olleen väärässä. Goldingin neandertalinihmiset ovat kaikkea muuta kuin hirviöitä. Lok ja Fa nousevat kirjan päähenkilöiksi sen jälkeen, kun nykyihminen on käynyt tuhoamassa heimon asuinsijan tappaen suurimman osan heimon jäsenistä. Nykyihminen tässä, kuten Kärpästen herrassakin, on pahinta, mitä luonto on synnyttänyt. Homo sapiens onkin se hirviö. Perillisissä on sitä samaa syvää ahdistusta, mitä Goldingin tunnetuimmassa teoksessa. Molemmat kirjat ovat eloonjäämiskamppailua, Perilliset alkaa ensin nälkää vastaan taisteluna, mikä neandertalinihmisille oli normaalia arkea. Nykyihmisten poimiessa heimon jäseniä yksi kerrallaan, kirja saa trillerin piirteitä.

Perilliset on viimeiseen lukuun saakka kuvattu neandertalilaisten näkökulmasta. Neandertalilaisten tuntemukset ovat konkreettisia: silmät täyttyvät vedellä, sisällä polttaa tuli.. Golding kuvaa heidät yksinkertaisiksi. Mutta silti he eivät ole tyhmiä tai vähäarvoisempia kuin nykyihmiset. Neandertalilaisilta puuttuu se, minkä avulla homo sapiens on taltuttanut maapallon omaksi temmellyskentäkseen: tuhoamisvimma.

torstai 31. maaliskuuta 2016

Kerro minulle jotain hyvää

Somessa pyöriessäni en voinut välttyä Me Before You -elokuvan mainoksilta. Se saa (maailman) ensi-iltansa kesäkuussa ja trailerin perusteella vaikutti romanttiselta komedialta. Huomatessani elokuvan perustuvan myyntimenestys-hömppäkirjaan, tuumin, että yhtä hyvin voisin lukea tuon kirjan ennen elokuvan katsomista. Että josko kerrankin olisin perillä näistä viihdeilmiöistä tuoreeltaan, enkä vuosia jälkijunassa, kuten tapanani on. Tarkoitukseni oli perillä olemisen lisäksi vähän selvittää taas, onko vääryys vai oikeus, että juuri tästä kirjasta on tehty elokuva.

Olin käynyt Imdb:ssä pyörimässä ennen kirjan lukemista ja Me Before You:n keskustelupalstalla arveltiin tämän olevan kökköinen versio ranskalaisesta Intouchables -leffasta:
Am I the only one here wondering why the hype for a movie that it's a pretentious Hollywood copy of the french film Intouchables? I mean, you can even tell from the production of it. Everything from the trailer looked like the french movie but rewritten by Nicholas Sparks


En ole nähnyt Intouchablesiä, mutta tiedän sen juonen. Jojo Moyes julkaisi Kerro minulle jotain hyvää vuonna 2012 eli vuosi ranskalaisleffan ensi-illan jälkeen, joten luultavasti Moyes on.. hmm.. ottanut vahvasti vaikutteita elokuvalta.
Lukiessani mietin yhtymäkohtia edelliseen lukemaani nykybrittihömppään (Udolpho on 1700-luvun hömppää ja Neito vanhassa linnassa ei ole hömppää, vaan älykästä viihdettä) eli Sinä päivänä -kirjaan. Sekä Kerro minulle jotain hyvää että Sinä päivänä kertovat kevyellä tavallaan - ja aika kliseisesti - saarivaltion luokkayhteiskunnasta. Molemmissa yläluokka on kuvattu snobiksi ja työväenluokka yksinkertaiseksi, mutta rehelliseksi. Työväenluokkaan syntyneet kurottavat koulutuksen avulla kohti parempaa elämää ja yläluokkaan syntyneet ovat kaikista onnettomimpia juuri siksi, että heillä on kaikkea. Vauraus on painolasti, jolla ei saa ostettua terveyttä, minkä menetys on pahinta, mitä ihmiselle voi yhteiskuntaluokasta riippumatta sattua. Rikkaille vielä pahempaa kuin köyhille, koska on niin paljon menetettävää (= kirjan mukaan).

Kerro minulle jotain hyvää -kirjassa sivuttiin vähän sitä, miten suuri menetys on silloin, kun on ollut mahdollisuus kaikkeen. Mutta hyvin pintapuolisesti tätä(kin) puolta käsiteltiin. Esimerkiksi Will ei ollut koskaan nauttinut elämän pienistä iloista, vaan tärkeimmät muistotkin liittyivät Kilimanjarolle kiipeämiseen sun muihin mahtipontisiin juttuihin. Jos ihmisiltä kysyy, mikä tekee onnelliseksi, niin vastauksethan tosielämässä liittyvät aina tavallisiin arkirutiineihin: aamukahveihin, läheisten kanssa vietettyyn aikaan, päivän lehden lukemiseen rauhassa.. Koska tarkoitus oli saada Loun hahmo näkemään maailmaa elämän pienten ilojen pohtiminen olisi pyyhkinyt pois kirjan olennaisimman sanoman eli hetkessä elämisen.

Kerro minulle jotain hyvää -kirjan alusta saakka oli selvää, että tässä kuljetaan rakkaussuhteen ehdoilla. Että se rakkaudentunnustus tulee lopussa ja Moyes teki kaikkensa, jotta loppuhuipennus olisi mahdollisimman tunteellinen. Mitä se ei tietenkään ollut, koska Kerro minulle jotain hyvää on hömppäkirja, jonka maailmaan lukija on tullut viihtymään, ei samaistumaan. Ihan samanlailla kuin Sinä päivänä -kirjan kohdalla, mietin tässäkin, että kirjailija varmaan tarkoitti, että loppukohtausta lukiessa pitäisi itkeä. Chick lit -kirjailijoiden rasittava piirre on juuri tämä vetistelyn kalastelu.

Moyesilla oli omat vahvuutensa, dialogi oli tosi loistavaa ja uskottavaa. Parempaa kuin Nichollsin kirjassa. Mutta rakkaussuhteen laittaminen pääosaan toi tarinaan omat epäuskottavuutensa. En vain millään uskonut, että itsemurhaa hautovan miehen hoitajaksi otetaan nuori nainen, jonka tarkoitus on kääntää potilaan pää elämänmyönteiseksi (mutta tätä ei kerrottu Loulle heti, vaan sai tietää sen vanhingossa). Samalla kukaan muu perheenjäsen tai miehen ystävä ei tee mitään itsemurha-aikeiden poistamiseksi, koska he muka olivat tehneet kaikkensa. Ja miksi, jos Will rakastui Louihin, hänen silti täytyi päättää päivänsä 6 kk:n päästä? Miksei voinut odottaa vielä vaikka kahta kuukautta, koska elämä oli kuitenkin kääntynyt paremmaksi? Siksei, koska Moyes halusi tästä traagisen rakkaustarinan, halusi kyynelkanavat ja kassavirrat tulvimaan. Näin monia hukattuja mahdollisuuksia, jotka väistyivät rakkaussuhteen tieltä. Kirjailija olisi voinut syvemmin tarkastella neliraajahalvaantuneen ihmisen maailmaa (samaan tapaan kuin leffassa Meri sisälläni), sen sijaan, että nyt se oli vain pillerien popsimista ja katetrin vaihtoa, johon liittyi seksuaalisia haluja Loun puolelta. Katetri, tuo kiihottava vekotin (okei, kärjistän, mutta seksuaalisia haluja Loulla liittyi alastomaan hoidokkiinsa). Samoin armokuolemaa, joka oli tähän laitettu lähinnä tuomaan draamaa tarinaan. Uu uuuu, hän meinaa tappaa itsensä, rakkaus voi hänet pelastaa! Tämän hattarakuoren takaa minä näin (silloin, kun en pystynyt torjumaan kyynistä minääni) kirjailijan haistaneen markkinaraon, jolla saa nuoret neidot ja kotirouvat nyyhkimään siirappiromaanin sivulehdille: laitanpa rakkaustarinaan toiseksi osapuoleksi neliraajahalvaantuneen, koska sosiaaliporno myy aina ja ura lähteen nousuun!

Huoh. Chick litit saavat minut aina kiehumaan, koska tahdon saada kirjasta ihan kaiken aina irti ja nämä tarjoavat vain puolivillaista pseudoelämänkuvausta kiilloteltuine Disney-rakkauskuvauksineen. Puuttui vain puhuva pesukarhu.

Vaikka harmistuin lukiessani ajoittain aika..köh.. kovasti ja aloin miettiä kirjan tarkoitusperiä ehkä liikaa, myönnän, että jos onnistuu haihduttamaan mielestään Moyesin sosiaaliporno-kalastelut Kerro minulle jotain hyvää oli kuitenkin ihan okei-tasoa. Pidin paljon kirjan huumorista ja korostan vielä kerran, miten yllätyin dialogin terävyydestä. Ei ole vääryys, että siitä tehdään elokuva, jonka päähenkilöiksi ei olisi muuten voitu valita parempaa kaksikkoa kuin Emilia Clarke ja Sam Claflin. Toivottavasti leffa on yhtä sujuva kuin kirja. Kepeähän se kyllä tulee olemaan, mutta leffathan ovat muutenkin viihdettä - kirjoilta sen sijaan odottaa aina jotain elämää suurempaa. Ja näiden odotusteni kanssa minun tosiaan kannattaisi suunnata katseeni jonnekin ihan muualle kuin kirjaston romantiikka-osaston antimiin.