lauantai 3. tammikuuta 2009

Valtakunnan salaisuus

Kävin kirjastossa, enkä ollut sen kummemmin miettinyt, että mitä sieltä lainaisin. Käteni johdatti minut hyllylle, jossa oli W-kirjain. Tästä ei ollut paluuta, tiesin.

Olen vielä siitä onnellisessa tilanteessa, etten ole lukenut kaikkia Mika Waltarin kirjoja. Ihmettelen sitä kyllä hieman, sillä aina, kun olen Waltaria lukenut, en ole joutunut pettymään. Miksi siis en ole vielä lukenut kaikkia hänen teoksiaan? Ehkä olen ajatellut, että ei makeaa mahan täydeltä. Se on ihan fiksusti ajateltu.

Aikoinaan Sinuhe järisytti elämääni, eikä mikään sen jälkeen ollut enää kuin ennen. Nyt käteni tarttui Valtakunnan salaisuuteen ja kas, maailmani mullistui jälleen. Waltari, olet paras kirjailija, mitä maa on päällään kantanut.

Mahtavaa, että olen suomalainen, muuten en kirjojasi olisi koskaan löytänyt.

Valtakunnan salaisuus ei ole mitään Da Vinci-koodiskeidaa. Waltari ei vääristele historiaa, vaan kertoo asiat, kuten ne on muinoin ylöskirjoitettu. Kirja alkaa siitä, kun nuori roomalainen, Markus, saapuu Jerusalemiin ja näkee Jeesuksen kuoleman.

Voiko olla mielenkiintoisempaa lähtökohtaa? Ja mielenkiinto säilyy loppuun saakka. Koukuttuminen, se on taattua. Ei pystynyt lopettamaan lukemista, vaikka kello oli miljoona ja silmät rähmästä yhteen liittyneet, niin että kirjaimet kolmena näkyivät.

Seuraavaksi hän tarttuu Valtakunnan salaisuuden itsenäiseen jatko-osaan Ihmiskunnan vihollisiin. Waltarin viimeiseen kirjaan.