lauantai 26. helmikuuta 2011

The black swan

Nassim Nicholas Talebin lanseeraama musta joutsen on ollut aikaansa seuraavien talous- ja poliittisuuntautuneiden ihmisten huulilla aina vallitsevan talouskriisin alusta lukien. Hän kun käytti kirjassaan yhtenä mustan joutsenen esimerkkinä nimeltä mainiten Lehman Brothersin ja kumppaneiden mahdollista romahdusta ja niiden vaikutusta talouteen ja yhteiskuntaan.

Mustalla joutsenella tarkoitetaan tapahtumaa, jota ei pysty ennakoimaan ja jolla on merkittäviä vaikutuksia. NNT puhuu käsitteistä mediokristan ja ekstremista, missä ensimmäinen tottelee normaalijakaumaa ja vaihteluiden vaikutukse ovat pieniä. Ekstremistan taas on useimpien yhteiskunnallisten ilmiöiden elinkenttä, missä harvinaisten tapahtumien vaikutus on suuri, tai valtava.

Erityisesti NNT painottaa taloudellisia ilmiötä, sillä ne ovat lähellä hänen omaa kokemuspiiriään. Hänen mukaansa nykyinen talousjärjestelmä ja talouden harjoittajat kuvittelevat elävänsä mediokristanissa, vaikka ovatkin ekstremistanissa, jolloin järjestelmä heikkenee entisestään.

Kirja oli ihan viihdyttävä, mutta hiukan alkoi ärsyttämään kirjoittajan tapa painottaa omia ja kavereidensa ajatuksia; kuinka kukaan muu ei ole tiennyt oikein mitään.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Rautatie. Juha.

Kiitti joululahjasta, Sarka!

Koettelemus on ollut kova, mutta palkitseva. Siis "lukukoettelemus".

Hieman taustaa: Rautatie tuli luetuksi lukioaikaan, 70 -luvun alussa. Uusien asioiden kohtaaminen. Sitä muistettiin mainita. Raimo Puustisen oli tehnyt Rautatiehen oivallisen kuvituksen. Se oli sen ajan "kova juttu" - vähän niinku vinyylit "Nuclear nightclub" ja "Lambertland". Puustisen piirrokset olivat herkällä tavalla kova juttu. Kovalla tavalla kovia olivat Robert Crumbin jymy-huulisarjakuvat...

Pakko kertoa juttu Puustisesta. 79-syksyllä menin muiden samalla kurssilla (TTK - nyk. Taik- GR I) olevien kanssa kasvitieteelliseen puutarhaan, Helsingin Kaisaniemessä. Siellä piti alkaman "graafisen käsivarapiirustuksen" opetus, opettajana Raimo Puustinen. Odoteltiin... odoteltiin... kyseltiin, odoteltiin. Sitten jostain "viidakon" kätköistä tai toimistohuoneesta hän saapui luoksemme. Ihme, ettei yksikään meistä langennut polvilleen eteensä. Mestari oli silminnähden hämmästynyt: "Upeaa... ...tavatonta... ennnekuulumatonta... ihmeellistä..." ja sitten hän sanoi sanat, joita muutaman kaverin kesken vielä vuosien jälkeen toistelimme: "...älkää antako liekin sammua!" Puustinen oli ihmeissään siitä, että yleensä laiskoiksi ja vetelehtijöiksi osoittautuneiden opiskelijoiden keskuudesta yheäki löytyi kymmenen sellaista, jotka halusivat o p p i a . . .
. . . p i i r t ä m ä ä n!

Melko pian suurin osa kurssini oppilaista mukautui massaan ja omaksui laiskan vetelehtimisen - myös käsivarapiirtämisen suhteen. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että valtaosa porukoista tajus, ettei läsnäolo ollu tärkeää. Kunhan lukukauden päätteeksi toi riittävästi piirroksia näytille. Meikä hurahti käsivarapiirtämiseen täysillä, taisko olla että otin jonain vuonna parikin kurssia...

Kun on kerran hanat auki, en malta olla kertomatta toistakin Puustiseen liittyvää tapausta. Oltiin Kansallismuseossa. Olin valinnut mallikseni jonkin hahmon kansallispukuvitriinistä. Istuin jakkaralla hahmottelemassa paperille kohdettani. Kuulin lähestyvät askeleet... (tää on aina jännä paikka... olet siinä papereinesi jotakuinkin alasti... ja sitten tulee auktoriteetti takavasemmalta ja niittaa sut kuus-nolla, jos vähänkään aihetta...) Ennen kuin askeleet tavoittivat istumapaikkani, ja että Puustinen näki ensimmäistäkään viivaa piirroksestani, purkautui hänen suustaan ylistyssanojen pidäkkeetön vuo: "Ihmeellistä... täydellinen sommitelma... käsittämätön valo... upeaa... loistavaa.." syystäkin kummastelin. Sitten hän näki piirroksen ja taisiko kommentoida sitäkin, sen ei niin väliä. Se, mikä oli mielestään upeaa ja loistavaa, oli näkemänsä kokonaisuus: jussipaitaan ja talvisaappaisiin sonnustautunut tyyppi hiljentyneenä kansallispukujen äärelle. Tohtii olla, että "koululaukkuna" käyttämäni reppu oli siinä jossain käden ulottuvilla. Se oli sellanen reppu, jonka useimmat yhdistää sota- tai savotta-aikoihin. Minun puolelta oli kyseessä tahaton komiikka, jota nyt myöhemmin häpeillen muistelen... jussipaita, ei tanakele helevetti! ja ne saappaat, aivan järkyttävät! (mutta talvipakkasissa lämpöset..)

Lyhyesti itse asiastakin:

Juhani Aholla (alunperin Johannes Brofeldt) on ollut mielestäni jokin käsittämätön psykojuttu mistään mitään tietämättömiä maalaisihmisiä kohtaan. "Rautatiessä" on perimmiltään kysymys siitä, miten papin poika vetää herkkua lapsettoman, mehtätaipaleiden taakse asumaan asettuneen pariskunnan hölmöilystä uuden ihmeen, "rautahevosen" vetämien vaunujen elikätten veturin, vaunujen ja rautatien vaiheilla. Tarinan lopussa kirjailija läimäyttää lähtemättömästi elitismiä löyhkäävällä häpeärätillään: Matin ja Liisan junamatkakommeluksesta kokemansa harmi oli niin suuri, että he eivät enää näyttäytyneet ihmisten ilmoilla, jos tiesivät joutuvansa selvittämään junareissuaan. Se ainakin tuli "Rautatietä" lukiessa selväks, että jos vihaat jotain ihmistä, ihmisryhmää, tee klassikkotarina heidän häpeästään. Juuri niin Juhani Aho on tehnyt. Ihmettelenpä vaan että minkä tähe! Mahtoi tyyppiä pikkusen vituttaa kun joutu asumaan jossain hevonveen savossa parhaimman nuoruutensa? Kuulen pilkallista älämölöä siitä, miten olen tarkoitushakuisesti ymmärtänyt lukemani kertomuksen täysin pieleen, mutta sivallan takaisin: Suomi on vapaa maa ja tämä nuharupi-kanava avoin areena päästää äärestä laitaan asialliset ja asiattomatkin kommentaarit. Jos ei päätelmäni kelpaa, hyydytän koko tinkaamisen paavolipposmaisella nonsenssiläpällä: "So what"

kevennys: Koko tarinan ajan oottelin, että millon se maalaisukko tarraa niihin vastapäätä istuvan fröökinän imettimiin... mutta muisti palailee pätkittäin: se onkin kokonaan eri juttu: Veijo Meren "Rinnat". Miten musta tuntuu, että Esko Nikkarilla oli siinä televisioversiossa tanakat läskivoileivät ja maitopullo eväinä.




Juha.

Jo ennakkotietoni Juhasta - nuori vaimo karkaa ryssän matkaan... mies hukuttautuu koskeen - takasivat että luvassa olisi vastenmielinen lukuelämys. Mutta eikun menoks. Pikkuhiljaa, sivu kerrallaan se tuli sauvottua... vastavirtaan vitkutellen... ja sitten viimein loppu heittämällä.


Rautatien lukemisen perusteella oli syytä olettaa, että jotain Juhani Ahon henkilökohtaiseen elämään liittyvää psykoa olis taas tarjolla. Lapseton pariskunta on tässäkin pääosassa. Huomiota herättävää on se, että karhun raatelema vanhus yrittää olla nuorelle äksylle, kuumaveriselle tammalle mieliksi. Kun sitten Uhtuan (nyk. Kalevala) Shemeikka napsahtaa kuvioihin, se on tammalle menoa. Varsinkin kun ilkeäkielinen anoppi (=miehen suku) on tullu kartanolle vituleeraamaan. Eipä ole kyse naisenryöstöstä, mielihaluin jäyhän jurottajan, vääräsäärisen ukkorähjän luota lähtee, vierassukuinen, "omiensa joukkoon".

Ajattelin jo, että tästä voisi kehittää yhteyden punahilkka-tarinaan, jollaisilla lienee tarkoitus pelotella kasvuikäisiä tyttölapsia, mutta mutta. Vanha kunnon wikipedia kaataakin tyhjentävän selityksen Juhaan: Lastunsylkijä Juhani Aho pukee tähän tarinaan kaiken sen vitutuksen, mihinkä on tullu hlökoht elämässään ajautuneeks. Juhani Aholla mainitaan olleen suhde ja jopa lapsi vaimonsa sisaren, Tilly Soldanin, kanssa. Varsinainen Shemeikka siis, tämä Juhani "Johannes B" Aho! Kun vahinko todettiin tapahtuneen, lähetettiin vaimon sisar ulkomaille synnyttämään. Myöhemmin lapsi esiteltiin boheemiudestaan kuulussa taiteilijaperheessä "ottolapsena". Totuus paljastui vasta 1950 -luvulla taiteilijapariskunnan pojan toimesta valmistuneen elämänkerran myötä.

Ahon vaimo, Venny Soldan-Brofeldt, oli yksi aikansa nimekkäimpiä naistaitelijoita maassamme. Sisarensa Tilly puolestaan oli vähemmän taiteellinen, alistuva luonne. Siis orja. Että siinäpä aineksia mestariteos Juhan taustalle. Koko komeuden kruunasi siis se, että sanan valtikkaa heilutteleva "lastujussi" kokkasi koko häpeää tihkuvan keitoksen kaiken kansan kirjahyllyyn kiiteltäväks, ylustettäväks ja hämmästeltäväks.

Kirjalliselta ulosanniltaan Juha, miksei myös Rautatiekin, on oivaltavaa ja syvälle suomalaisuuden ytimeen porautuvaa sanailua. En pidä A. Kaurismäkeä, saati niitä jotka oopperoiksi näytelmiksi ovat tekstin tulkinneet, ollenkaan typeryksenä kun on ovat tarinaan tarttuneet. Kirjahan suorastaan huutaa päästä näyttämölle ja visuaaliseen muotoon. Tunteen palo on vimmatunmoinen ja suomalaisjurotus havainnoitu tarkasti ja ilmaistu hallituin lausein. Mutta mutta. Kansalliskirjailijaksi Kiven rinnalle en Ahoa näiden perusteella nostais. Kiven teksteistä henkii rakkaus ja myötäelämisen kyky kuvattaviin, kansaan. Aho, kuten jo mainitsin, grillaa (tappaa) henkilöitään hyvin alhaisissa sieluliemissä, mm häpeässä ja riittämättömyyden tunteessa. Linnan/Laineen Tuntemattomassa nuori Veikko Sinisalo sen artikuloi just oikein: "...tappamisen meininki..." Niinettä otappa, Aho, oppia Aleksi-sedältä, elä tapa, yritä rakastaa!

Sitä muuten järkeilly, että turhamaisuutta boheemipiireissä: Juhani Ahon (Johannes Brofeldt) vaimo tunnetaan Venny Soldan-Brofeldt'nä, ei Soldan-Ahona. Jos oli mies jämäkästi suomenkielen asialla, sillä kirjottava kirjailija/toimittaja, sen boheemimuijan sukunimipelleily oli kyllä ihtestään muulitamman perseestä! Ei ihme, että alisti eukkoansa panemalla sen sisarta. Kun ei mies parempaan pysty. Ei Ahokaan, vaikka oli papin poika ja ylempää säätyä...

niinvainen: Anteeks olemassaoloni. Lupaan vastaisuudessa kirjottaa Nuharupeen harvemmin ja lyhyemmin. Tää nyt sattu repeämään.
niinvainen 2: Taideteollisessa graafista käsivarapiirtämistä opettanut Raimo Puustinen, syntynyt vuonna 1935, mainittu menneen edes 2008. Muistot ovat ikuisia - niin kauan kuin on muistajia. Oli se varsinainen persoona... Hyvillä mielin muistelen näitä ja muutamia muitakin juttujaan, joilla usein oppilaitaan lähestyi. Mukava mies!