perjantai 29. maaliskuuta 2019

Lumen maa/ Vuoren jyly

Yasunari Kawabatan Lumen maa oli unenomainen kertomus melko rasittavasta naimisissa olevasta tyypistä, joka vonkasi nuorempaa naista vuoristohotellissa majoittuessaan.
 Päähenkilön urpoudesta huolimatta tarinassa oli ansionsa, jotka tulivat luonnon ja sen ilmiöiden kuvauksesta. Ne ja vähän epämääräinen kerronta välittivät myös sitä unenomaisuutta. Kaikki ei tapahtunut, kuten länsimaisessa kirjallisuudessa on totuttu.
 Vuoren jyly oli Lumen maata selkeämpi. Se kertoo kuusikymppisestä Shingosta, joka kuulee vuoren jylyn - vanhenemisen äänen. Kuolema on koko ajan läsnä hänen elämässään. Hän lukee uutisia nuorien ihmisten tekemistä aborteista ja itsemurhista. Hänen ikätoverinsa kuolee syöpään ja alituisesti hän muistelee sitä, miten hänen rakkaudenkohteensa, nykyisen vaimonsa sisar, kuoli heidän nuoruudessaan. Nyt kirsikkapuutkin tiputtavat lehtensä liian varhain ja vaimon vanheneva ulkonäkö inhottaa.

Hän yrittää takertua nuoruuteen miniänsä kautta. Haaveilee unissaan parisuhteesta hänen kanssaan ja hereillä ollessaan häpeilee uniaan. Hän yrittää lopettaa poikansa avioliiton ulkopuolisen suhteen, koska miniänsä on hänelle niin tärkeä. Kun miniä tekee abortin, hän kokee paljon ahdistavia tuntemuksia: hänen tuntemansa kammo aiemmin lukemastaan aborttiuutisesta että suru uuden elämän menettämisestä. Elämän, joka olisi tuonut hänen vanhuuteensa lisämerkitystä.
Välillä mietin, saanko huvittua totisista, mutta hassuista huomioista, joita kirjan hahmot tekevät toisistaan. Perhe-elämä oli todella eläväistä, vaikka se sijoittuikin eri aikaan ja kulttuuriin, joissa itse elän. Kawabata oli kuvannut vanhenemisen kriisin taitavasti. Se oli hiljaista luopumista ja silti roikkumista kaikessa, mitä joskus oli ja mitä voisi vielä olla.

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Järven neito

Järven neito on Sapkowskin Noituri-saagan päätösosa ja heikoin sarjan kirjoista.
Maailma on sodassa. Geralt road trippailee saattueensa kanssa ja etsii Ciriä, joka on toisessa ulottuvuudessa. Cirin pitäisi jatkaa sukuaan Keijujen kuninkaan kanssa. Mutta hän pääsee pakenemaan. Pakomatkalla hän menee läpi eri aikojen ja ulottuvuuksien käyden myös meidän ajassamme. Tässä rikotaan jotain neljättä-viidettä seinää, enkä ole lainkaan hyvilläni moisesta. Ciri, Geralt ja Yennefer kohtaavat toisensa lopulta. LOTR:maisesti kahden hahmon matka päättyy "Harmaisiin satamiin".

Sapkowski käyttää nyt entistä enemmän episodimaista kerrontaa. Koko ajan jostain tulee uusia merkityksettömiä sivuhenkilöitä, joiden kautta on tarkoitus kertoa, mitä tapahtuu toisaalla. Mitä sotarintamalla tapahtuu, kun Ciri kohtaa omia vaikeuksiaan ja Geralt omiaan. Välillä mennään tulevaisuuteen, jossa joku lukee historiankirjoituksia kirjan nykyhetken tapahtumista. Sapkowski ei tee tätä kovinkaan taidokkaasti, vaan menin aikalailla pyörälle päästäni. Järkevintä olisi ollut keskittyä päähenkilöihin. Adhdmainen hyppiminen vähemmän tärkeissä juonikuvioissa vie tilaa Cirin kiinnostavalta kehitystarinalta eikä hahmo pääse syvenemään niin kuin olisin toivonut. Sääli.