tiistai 19. syyskuuta 2017

Punainen erokirja

Luin Pirkko Saisiota ensimmäisen kerran viime kesänä. Elämänmeno teki niin suuren vaikutuksen, että kirjaston hyllyllä olevaan Punaiseen erokirjaan oli helppo tarttua. Eikä se tuottanut pettymystä. Flaubertin jälkeen oli enemmän kuin mukavaa lukea kirjaa, joka soljuu kaunopuheisesti eteen päin vailla mitään kielellisiä tai juonellisia kömpelyyksiä. Sydämen oppivuosien ja Punaisen erokirjan maailmankuvat olivat mielestäni toistensa vastakohtia, joten siinäkin mielessä lukuelämys oli kovin erilainen.
 Punainen erokirja kertoo parisuhteista, niiden alkamisesta ja päättymisestä sekä seksuaalisuudesta, sen löytämisestä ja siitä, miten sitä piti vuosikaudet piilotella. Myös kommunismia, teatteri- ja yliopistomaailmaa tarkastellaan. Kriittisestikin, vaikka ja juuri siksi, koska niissä maailmoissa päähenkilö on kasvanut ja löytänyt itsensä ja mikä pahinta, joutunut tuomituksi.

Kun Saisio kirjoittaa ylioppilasteatterin ja teatterikoulun eroista, myhäilin itsekseni. Se oli purevaa.

Helsinki on koko ajan läsnä. Kun sanoin siitä kaunopuheisuudesta, niin tässä yksi esimerkki:

torstai 14. syyskuuta 2017

Sydämen oppivuodet

Gustave Flaubertin Sydämen oppivuodet vuodelta 1869 ei tuottanut suurta lukemisen iloa. Osaksi tästä voi syyttää sekavaa vuoden 1958 suomennosta, jossa sanajärjestyksessä oli kummallisuuksia. Siinä verbi viimeisenä usein oli. Ihan kuin olisin lukenut kotikuntani paikallislehteä. Nopeat hyppäykset kohtauksesta toiseen ja niiden aiheuttama sekava vaikutelma johtuivat kuitenkin kirjailijasta itsestään.
Sydämen oppivuosien päähenkilönä on itsekäs Frédéric, joka ihastuu vanhempaan ja varattuun naiseen, rouva Arnouxiin. 250 sivun jälkeen heidän suhteensa kokee viimein täyttymyksen, mutta onnea ei kestä kauan, kun väärinkäsitysten vuoksi Frédéric ajautuu takaisin muiden rakastajattariensa syleilyihin. Hän ei silti koskaan lakkaa ajattelemasta rouva Arnouxia.

Flaubert kuvaa Frédéricin rakastajatar-markiisittaren lapsen kuoleman välinpitämättömästi ja lähinnä Frédéricin näkökulmasta, joka on kylmä ja empatianpuutteinen. Koin voimakasta ahdistusta kohtauksesta. Tämä loppupuolen tapahtuma sai minut näkemään koko kirjan vastenmielisenä miehen tarinana, jossa nainen on vain halujen kohde. Mielestäni Frédéricin olisi pitänyt saada kunnolla ansionsa mukaan. Kyllähän hän sai kokea nahoissaan naisten huonostikohtelun, mutta esimerkiksi maininta markiisittaren lihomisesta nosti jälleen Frédériciä jalustalle. Deslauriersin kanssa menetetyn ystävyydenkin hän sai takaisin, joten tavallaanhan tässä oli onnellinen loppu. Naisiin ei voi luottaa (hehän vanhenevat, muuttuvat ryppyisiksi ja valkohapsisiksi, jolloin heitä kohtaan ei voi tuntea vetoa, koska se tuntuu samalta kuin koitustelisi äitimuorin kanssa), mutta onneksi on vanha kuoma, jonka kanssa muistella helppoja nuoruusvuosia.

Ranskan poliittinen kuohunta - eli se kiinnostavin anti - oli kirjassa sivuseikkana. Tärkeintä olivat yöjuoksut.