sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Nurkkaan ajettu Jumala?

Minulla on yksi klassikkoromaani tällä hetkellä työn alla, mutta sattumalta osui Kärppälässä käteni Esko Valtaojan ja Juha Pihkalan kirjoittaman Nurkkaan ajettu Jumala? - keskustelukirjan kohdalle. Se oli sitten menoa heti ensimmäisen sivun luettuani.

Pihkala oli kirjan kirjoittamisen aikaan (v. 2003-2004) Tampereen hiippakunnan piispa, Valtaoja oli ja on avaruustähtitieteen professori. Pihkala on kristitty, Valtaoja kutsuu itseään pakanaksi. Ateisti hän ei ole, koska ateisti tietää, ettei jumalaa ole. Valtaojan mielestä jumalan olemassaoloa ei ole todistettu tieteellisesti, joten sitä, että jumalaa ei ole, ei myöskään voi todistaa tieteellisesti. Siispä hän on pakana tai agnostikko. Hän perustaa maailmankatsomuksensa tieteelle, siinä missä Pihkala kristinuskolle.

Kirjassa he käyvät keskustelua uskon ja tieteen suhteesta. Kirjan loppupuolelle saakka asetelma on se, että Valtaoja hyökkää Pihkalaa vastaan esittämällä nämä perussyytökset, joita kristityiltä aina penätään. Tarkoitan homojen asemaa kirkossa ja pahan ongelmaa vai onko edes pahaa? Aluksi Valtaoja sanoo ottavansa näkökulmaksi luterilaisen kirkon edustaman uskonkäsityksen, koska vastapuoli sitä edustaa. Pian hän kuitenkin unohtaa tämän suunnitelman ja sotkee mukaan mm. katolisen kirkon, Pihkalalta kysellään katolisen kirkon ehkäisypolitiikasta. Toisaalta, Pihkala edustaa tässä keskustelussa uskoa yleisesti. Aivan kirjan lopussa Valtaoja kirjoittaa, ettei koskaan ole käynyt tuntemansa kristityn kanssa keskustelua uskosta, joten nämä teemat ovat siksi ymmärrettäviä. Ehkä tässä on ajateltu myös lukijaa, Valtaoja edustaa sitä lukijakuntaa, joka ajattelee kristityn olevan yhtä kuin Päivi Räsänen, ja se yleisö haluaa selityksiä, vaikka itse kysyjä jo kysymyksiin tietäisi vastaukset.

Loppua kohti Valtaoja muuttuu sovittelevammaksi ja provosointimainenkin asenne hälvenee. Silloin alkaa varsinaisesti vasta keskustelu siitä, mikä on uskonnon ja tieteen suhde, pohdintaa käydään esimerkiksi siitä, mitä hyötyä tieteestä on uskonnolle ja mistä tieteen ja uskonnon edustajat voivat olla samaa mieltä.

Kun kaksi viisasta ihmistä keskustelee sivistyneesti, ei sen todistaminen voi olla muuta kuin miellyttävää. Tulla tupsahti mieleeni, että kunpa, kunpa kaikki pakana-agnostikot olisivat yhtä fiksuja kuin Valtaoja ja sitäkin enemmän toivoisin, että kaikki uskovaiset olisivat yhtä liberaaleja ja edistyksellisiä kuin Pihkala. Hieno keskustelu, joka herätti ajatuksia. Toivon, että tämä kirja on lisännyt sen lukijoiden ymmärrystä puolin ja toisin.

perjantai 25. toukokuuta 2012

Några böcker

Charles Bukowski - Postitoimisto

Henry Chinaski, Bukowskin alter ego, lähtee töihin New Yorkin postiin, ryyppää, nai ja lyö vetoa hevosista. Alkuun kirja on silkkaa timanttia, keskivaiheen pikkukaupunkihäröilyt kyllästyttävät, mutta lopussa laatu kohenee. Robert Crumbin hengenheimolainen, kovaa kamaa. Ei tästä oikein muuta voi sanoa.

Hannu Salama - Juhannustanssit

Suomalaiskansallista, raa'an rujoa mielenmaisemaa. Ihan ok rytmi ja tunnelma. Naturalistinen ihmiskuva liikuttaa hieman, mutta nussimista on aivan liikaa. Sorsasta suosionosoitukset, samoin kuin bändin jäsenten osuvasta kuvauksesta.

Haruki Murakami - Suuri lammasseikkailu

Ernoteinien suosikki. Liikaa viittauksia länsimaisiin rokkareihin ja kirjailijoihin. Turhaa nussimista tässäkin, jotenkin teennäinen yleistunnelma vieraannuttaa päähenkilöstä. Hassut juonenkäänteet ovat tökeröydessään tyrmääviä. Ei erityisemmin puhutteleva kirja.

Miikka Nousiainen - Metsäjätti

Muodollisesti pätevä teollisuuspaikkakunnan kuvaus ontuu henkilökuvauksessa. Hahmojen pahvisuudesta huolimatta kertomus oman kylän menestyneestä pojasta, joka tulee antamaan potkut puolellesataa metsätehtaan duunareista, rullaa eteenpäin suht varmalla otteella. Ihmeellinen se ei niinkään ole, kliseinen lähinnä.

Gustav Flaubert - Rouva Bovary

Raskaita, mutta kauniita lauseita lakimies Flaubert sorvaa Emma Bovaryn traagisesta kohtalosta. Ehkä turhan kaunopuheista tekstiä, toisaalta Flaubertin perfektionistiset ilmaisut ovat paikoitellen henkeäsalpaavia. Juonta hän ei kuitenkaan osaa kuljettaa.

Yann Martel - Piin elämä

Tiikeri ja teini-ikäinen intialaispoika viettävät 227 päivää pelastusveneessä. Ei muuta. Turhan pitkä kirja kyllä, muuten sujuva. Jos tahdon merelle, otan mieluummin Hemingwayn ja tusinan haita.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Othello

William Shakespeare on yhä maailman tunnetuin näytelmäkirjailija. Siitä huolimatta, että hänen kuolemastaan on kulunut jo 396 vuotta. Kaikki tuntevat Shakespearen näytelmien tapahtumat, mutta harva on lukenut niitä itse.

En ollut minäkään lukenut ennen Othelloon tarttumista. Pelkäsin, etten saa luettua runomitalla kirjoitettua kirjaa. Outo pelko sinänsä, kun yhdet rakkaimmat kirjani ovat nimenomaan runokokoelmia, Eino Leinoa ja Lauri Pohjanpäätä. En vain halua jättää kirjaa kesken, se on luovuttamista. Siksi valitsen aina sellaisia kirjoja, jotka uskon saavani luettua loppuun saakka. Tämän vuoksi en ole vielä lukenut esimerkiksi Uppiniskaisuuden kronikkaa, vaikka olen monta vuotta jo halunnut sen lukea. Haluan vain varmistua, että minulla on tarpeeksi aikaa, kyseessä kun ei ihan ohut vihkonen ole. Alastalon salissa jäi yhtenä joululomana kesken, kun en ehtinyt sitä ennen koulun alkamista lukea loppuun. Sitten tulivat tenttikiireet. Pitää sekin tiiliskivi joskus vielä selättää.

Ei se runomitalla kirjoitettu, 150 sivun, Othello lopulta tuntunut liian raskaalta. Itse asiassa, kun syvennyin tarinaan, en enää edes huomannut, millä tyylillä se oli kirjoitettu.

Othello on karmaiseva tarina ihmisen pimeästä puolesta. Päähenkilö Othello on nainut nuoren Desdemonan. Hänen vänrikkinsä, Jago, vihaa herraansa ja tuhoaa tämän elämän väittämällä Desdemonan olleen miehelleen uskoton.

Runomitalla voi yhtälailla kertoa tarinan siinä missä proosallakin, mutta totta kai proosa tuo tarinan lähemmäs lukijaa. Se on kuitenkin lähempänä puhuttua kieltä. Kaunista Shakespearen kieli kyllä on.

torstai 17. toukokuuta 2012

Kätilö

Luin Katja Ketun Kätilön. Ja, se jätti minut vähän hämmentyneeseen tilaan.

Olen aika perfektionisti, mitä tulee kirjojen uskottavuuteen. Yksikin asiaankuulumaton lause voi pilata lukuelämykseni. Ketun kirjassa näitä oli kaksi. Ensin lause: "Hänellä ei ole kaikki hauet katiskassa", vaikuttaa liikaa pari vuotta sitten idioottimaisen tv-sarjan, Salattujen elämien, myötä tutuksi tulleessa lausahduksessa:"Eivät ole kaikki ismot kasinolla", mikä tarkoittaa, että ihmisellä ei ole kaikki kunnossa pääkopassa. Toiseksi, päähenkilön epäuskottava reaktio tavatessaan kuolleena pitämänsä isän ja erityisesti päähenkilön vastaus "eipä tässä mitään, jäitä poltellessa" isänsä kysymykseen, miten päähenkilöllä menee.

Nämä seikat olivat mielestäni joko liian moderneja tai yksinkertaisesti sopimattomia asiayhteyteen ja kirjan tunnelmaan. Olen pikkutarkka, myönnän. Mutta kirjojen lukeminen on minulle paljon enemmän kuin viihdettä, jota esimerkiksi elokuvat edustavat ja koska viihde on kevyttä, siellä muutamat pikkuvirheet eivät niin haittaa. Kirjat ovat minulle matka toiseen maailmaan. Jos matkustan vuoteen 1944, en salli siellä merkkejä 2010-luvulta.

Muuten Kätilö on vakuuttava romaani jatkosodan lopusta ja Lapin sodasta. Kirjan sivut tuntuivat suorastaan valuvan ihmisen eritteistä, sen verran voimakasta kieltä Kettu kirjassaan käyttää. Mutta se ei haitannut. Kätilössä käsitellyt aiheet, kuten natsien ihmiskokeet ja joukkoraiskaukset, vaativat ronskia kieltä. Se toi samalla tapahtumat niin iholle, että pahaa teki.

Jäin miettimään, kuinka olennaisia esipuhe ja jälkisanat olivat. Romaani olisi mielestäni pärjännyt hyvin ilman niitä. Etenkin jälkisanat meinasivat vesittää koko kirjan tarinan. Sen verran epäuskottavaksi meinasi touhu lähteä (spoiler, spoiler: vanhempien raaka murha, mutta Helenan säästäminen).

Kaikesta huolimatta, jään innolla odottamaan Ketun tulevaa tuotantoa.