perjantai 23. marraskuuta 2007

Jukolan hurjat kollit

Ollaan meuhkattu ja karkailtu kotoa, Toukolan pojat ovat saaneet nekkuunsa ja lukkarin ikkuna kyytiä. Ei tainnut tulla pojista samanlaisia lukutoukkia kun tämän blogin jäsenistö. Tarina nousee kolmanteen potenssiin kun ensin lukee pelkkää tekstiä, sitten saman Erkki Tantun kuvittamana ja vielä lopuksi Akseli Gallen-Kallelan somistamana. Kiitos zetä-Aapolle uusista ulottuvuuksista Jukolan mäellä.

perjantai 16. marraskuuta 2007

Viimeaikaisia lukuelämyksiä.

Joop. Hyvä kun muutkin aktivoituu. On tullu hiljattain luetuks aika paljon, tai no, mitä lukemista se sellanen on että torkkuu ja haparoi rivin pari ja torkkuu sitten lisää. Mutta kuitenkin: Viimeisimmän selkävituleerauksen aikaan löysin teiltä, vintin kirjahyllystä, vanhan klassikon, "Maatorpedon salaisuus". Kuuluu sarjaan poikakirjat, ei yli 15 -vuotiaille. Jos joku ihmettelee, miksi pappa on niin innokas ja hyvä kaivurin ja kourakuormaimen käyttäjä, on hyvä lukea mainittu kirja. Maan uumenissa mönkivällä ihmelaitteella ryöstetään Lontoon keskuspankista kultaharkkoja hydraulisesti toimivilla "käsivarsilla". Pappa oli saanut kirjan lahjaksi 15 vuotiaana.

Chandler: Syvä uni. Elokuva tullut nähdyksi muutamaan kertaan. Kirjaa lukiessa tulee olo kuin katsoisi hidastettua elokuvaa, Bogart ääni käheänä kippaamassa viskiä, Lauren Bacall sytyttämässä savuketta luoden arvoituksellisia katseita edellämainitun suuntaan. Pakko siteerata pätkä Chandleria: "...huoneeseen tuli sivuovesta sisäkkö. Hän oli keski-ikäinen nainen, jolla oli pitkät keltaiset ystävälliset kasvot, pitkä nenä, suuret vetiset silmät eikä leukaa laisinkaan. Hän oli kuin vanha mukava hevonen, joka oli päästetty laitumelle pitkän palveluksen jälkeen..." (sivu 30) Tällasista luonnehdinnoista ossukkahenkinen kaksijalka on iloinen!

Huovinen: Kylän koirat. Veikko Huovinen on tuossa alunperin vuonna 1962 julkaistussa kirjassaan lähestynyt leppoisaa koira-asiaa muikean humoristisesti - kuinkas muuten. Maailma muuttuu ja maaseutu sen mukana. Vielä 60-luvulla koirat saivat juoksennella vapaina syyskuun ensimmäisestä päivästä... vissiin jonnekin kevättalvelle saakka. Lintujen pesimäaika oli koirien kiinnipidon aikaa? Muutoksista puheenollen: Kuka nykyihmisistä enää tietää (muistaa) mikä on TUNKIO? Huovinen porautuu tunkioelämän salaisuuksiin koirien kautta: "...Ruokakomeron perukoissa hikeentynyt juustonkimpale, kuivuneita leivänkantoja, palaneita vehnäsiä, eltaantunut laardinpala voipaperissa, hernekeiton tähteitä, läskisoosin jäännöksiä, entistä puuroa, tunkkaantunut kalakukon puolisko ynnä muuta. Säilykepurkista voi lipoa japanilaista makrillia tai kiinalaista meriankeriasta. Suolasillikin, joka kuukauden pari tekeentyy pakkasessa ja suojasäässä ja tulee huuhdotuksi sadoilla ämpärillisillä likavettä, maistuu kevätpuolella melkoiselta. Jäniksen suolet tuovat vaihtelua tunkiokulinaristin kestipöytään." (yhdeksäs painos, sivu 62).

maanantai 12. marraskuuta 2007

Uuteen nousuun

No niin. Täytyy myöntää etten ole edes käynyt täällä pitkään aikaan. Nyt kuitenkin on puolustauduttava ja ilmoitettava että en ole unohtanut lukuharrastusta, ehei. Kävin tässä taannoin hakemassa Keuruun kirjastosta ehdottoman klassikon jota en, ihme kyllä, ole joutunut kouluaikana läpi kahlaamaan. Ja mikäs se on... tattadadaadadaa: Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Olen siis oikeilla jäljillä. Vielä en ole kovin pitkällä, mutta jospa se nyt tästä kun käyn uusimassa lainan... Laitan tänne sitten taas mielipiteitäni kyseisestä kirjallisuus kokemuksesta.

Niiskuneiti

perjantai 9. marraskuuta 2007

"Poimintoja Jaakko Fellmanin Muistiinpanoista"

koonnut ja suomeksi toimittanut A. Meurman
painettu Porvoossa 1907 WSOY:n kirjapainossa

"...joku vuosi sitten oli hänen (poppamies Rasnjargssa, Imandra-järven rannalla) luoksen saapunut eräs Jurvanen Pudasjärveltä ja eräs Körkö-niminen mies Rovaniemeltä.. Poppamies oli "langennut loveen" (tainnoksiin) ja herättyänsä vastannut Jurvaselle, joka haki apua vaimolleen: "Vaimosi on loukannut itsensä heinänkorjuussa, lähde kotiin, siellä tapaat hänet terveenä"; Körkölle taas, joka poti kaatumatautia, sanoi hänelle: "SAirautesi ei ole satunnainen, eikä sitä sentähden voida parantaa."

Samaiselta poppamieheltä Liperin mies sai seuraavan ohjeen: "Sairaalloisuus talossasi tulee siitä, että kaivoosi on viskattu ihmisluita. Kaiva uusi kaivo toiseen paikkaan, niin tulette terveiksi."

Jaakko Fellman toimi vuosina 1820 - 1831 Utsjoen ja Inarin pappina, josta toimesta joutui eroamaan terveydellisten syiden pakottamana. Oli todellinen lapinystävä. Opetteli saamenkielen. Teki runsaasti muistiinpanoja, tutki luontoa. Kävi paikoissa, Ruijan Rastegaisella, joka kohoaa yli kilometrin korkeuteen, Norjan vuonoilla veneilemässä, milloin myrskyävän meren kallioisilta rannoilta suojaa hakien, milloin kiimaisten valaitten seassa pujotellen, Vienan meren puolella Venäjän lappissa, idän kirkon alueilla, missä parratonta miestä pidettiin vakoilijana - papiksi häntä kukaan uskonut (ko. retkeltä ylläoleva siteeraus).

Tämä erinäisten sattumien kautta pihatuppaan kulkeutunut kirja on jokaisen TODELLISEN lapinmatkaajan perusteos. Luulin kaiken tietäväni K.M. Walleniusta luettuani ja Moskun elämäntarinaan perehdyttyäni. Fellman pyyhkäisee kuustoista-nolla laudalta rajajoosepit, moskut ja huhtiheikit. Jaa että miksi. Fellmanin muistiinpanojen kautta lukijalle avautuu kurkistusikkuna 200 vuoden taakse. Kirjassa näet palatan aina 1809 aikaisiin tapahtumiin, Suomen siirtymiseen Venäjän vallan alle...

torstai 4. lokakuuta 2007

Uusia opuksia omaksi ostettuna

Kaunokirjallisuutta en ole nyt lukenut. Olen ajatellut käyttäväni kaiken mahdollisen ajan pääsykokeisiin lukemiseen, mutta sekin on ollut parin viikon ajan jäähyllä koko touhu. Mutta asiaan tulee jälleen muutos. Tavoite on lukea joka päivä edes vähäsen, että homma pysyy otteessa. Tällä hetkellä luvussa on Suomen historia, kirjoittajana Eino Jutikkala.

Kävin tänään Suomalaisessa kirjakaupassa. Siellä oli alennusmyynnit, jee!! Ostin Maailman historia-kuvitettu matka läpi historian. Sivuja yli 650 ja hinta vain 19.90 ja mikä parasta, sisältyy pääsykoelukemistoon! Sitten ostin myös Suomen keskiaikaiset linnat-kirjan, joka oli niinikään 19,90. Ja myös apua pääsykokeisiin on varmasti tuosta kirjasta. Kiva, kiva. Kirjakaupoissa en voi olla kävelemättä kahden hyllyn ohi, toinen on historia, toinen taide.

Ostin vielä kolmannenkin kirjan Vincent van Gogh Korvanleikkaajasta, jonka annoin Pavelille synttärilahjaksi.

keskiviikko 3. lokakuuta 2007

EI-KUORI

Hei haloo, siskokset Niiskuneiti ja Pikku-Myy! Eikö kukaan muu enää lue mitään? Kirjoita lukemisistaan? Kiireitä?

Olen nyt, lokakuun alkupäivinä - hänen ylhäisyytensä, Elokuvataiteen Maisterin, Mr. Rubin Mantsun, suosittelemana lukenut Arto Salmisen tuotantoa. Täkäläisestä kirjastosta löytyivät kirjat "Lahti" ja "Ei-kuori". Parhaillaan aloittelen Harri Mannerin "Suuri performanssi"-kirjaa, josta ohjaaja Mantsu suunnittelemassa televisioelokuvaa.

Salmisen kirjoista "Lahti" - vaikkakin sisältää laaja-alaista ja syvämietteistä yhteiskuntakritiikkiä - ei eritysemmin kolise meikäläiselle, mutta "Ei-kuori" on tykkiä tavaraa! Vähänkään itseään muita tallaajia parempina pitävät sivistysidiootit muistavat "ei-kuoresta" puhuessaan mainita Salmisen kirjoittavan inhorealistisesti. Mielestäni Salmisen ilmaisu on havainnollista ja niukkuudessaan ylivertaista. En ole Volter Kilpeä liiemmin lukenut, mutta ainakin Fransu Eemeli Sillanpää on Arto Salmiseen verrattuna löysä löpisijä, josk kohta nuoren lemmen kesäöisen kiiman kuvaajana ansaitseekin kumarruksia ja suitsutuksia...

Enpä arvannut, että sanat voivat näin säkenöidä! Olen joskus ounastellut, että runous lienee parhaimmillaan sanojen lukijan tajunnassa aiheuttamien ydinräjähdysten ilotulitusta. Viimeaikaiset lukukokemukseni, Dostojevskin Karamazov ja Waltarin Karvajalka eivät kummemmin paukahtele. Jos hieman tyly uskaltaisin olla, sanoisin tiiliskivikirjojen homehduttavan lukijansa sohvaan/sänkyyn/tunkkaisiin sisätiloihin. Sensijaan "Ei-kuori" vie tykistökeskityksen ytimeen!

Suorituspainotteisena luonteena arvostan Salmisen kirjaa sen helppolukuisuudesta. Tämä kuulostaa paradoksaalisen koomiselta, mutta helppoudella tarkoitan sitä ettei jokaisen sanan ja lauseen tai kappaleen jälkeen tarvitse noitua omaa tyhmyyttään: "...vttu stna! Mä en siis kertakaikkiaan tajua mitä kirjottaja tarkottaa! Voi olla että olen tyhmä, mutta en sentään ihan mononpohjallinen arvannut olevani..." Tekstilliseltä ulkoasultaan "EI-KUORI" on enimmäkseen ilmavaa replikointia. Muutaman sivun mittaisia lukuja on helppo "napostella": Tarina imaisee mukaansa. Tekee mieli mahdollisimman nopeasti saada selvyys, miten kirjan henkilöt asiansa lopulta järjestävät.

Seuraa osittainen juonipaljastus:

Jos olet arka ja hienotunteinen, etkä halua herkistää oloasi lukemalla kuvauksia siitä, miten velttoläskinen taksikuski suorittaa höppänämummolle rintasyöpätutkimuksen ja myöhemmin gynegologisen tarkastuksen - mummon omasta pyynnöstä (!), jätä tämä kirja lukematta! Mutta jos ratkeat makoisiin nauruihin ihmetellessäsi homo sapiensin mitä kummallisimmista ja eläimellisimmistä typeryyksistä, joita se lajitovereineen harjoittaa erilaisten kemikaalien, eritoten alkoholin, vaikutuksen alaisena, kannattaa Salmisen kirjalliseen tuotantoon tutustua.


lukuterveisin

nuuskamuikkunen

maanantai 1. lokakuuta 2007

Karvajalka

Sain tänäaamuna, 1. lokakuuta, ma, luetuksi Mika Watarin "Mikael Karvajalka" -kirjan.

Että kommenttia?

Sanoisko että kiitollisen riemun vallassa nautinnosta kieriskellen olen kirjaa lukenut. Kerrassaan loisto-oivallus sijoittaa kirja länsimaisen historian yhteen ratkaisevaan ajankohtaan. Mikael yhdessä kaverinsa Antin kanssa tuntuu olevan aina oikeassa paikassa ja tapaavan juuri oikeita henkilöitä. Mm. Tanskan kuningas, Luther, Erasmus, taitaapa ohimennen nähdä paavinkin. Jos olis pätkä vietnaminsotaa, pitkänmatkanjuoksua, kennedynmurhaa ja nixoninkättelyä & ping-pong-diplomatiaa, sanoisin nähneeni tän leffan...

Kirja päättyy Rooman hävitykseen. Taisi ihan pikkusen herätä uteliaisuus ottaa selvyys asioista. Ei niin, ettäkö epäilisin Waltarin päästelleen omiaan; Aivan varmasti tuon ajan sotakäytäntö, teloitukset, kidutukset, taudit ja kurjuus ovat olleet niin kammotavia ja tosia kuin W. antaa ymmärtää. Päähenkilö Mikaelin pyhäkoulumaisuus vain hieman oudoksuttaa. Kirjailija vissiin halunnut antaa päähenkilönsä välityksellä itsestään sivistyneen ja hienovaraisen ihmisen kuvan, mikä on omiaan tekemään Mika W:sta tavallisen kaappipervon sapiensin. Eikösse aina kirjan valmiiksi saatuaan ryypänny ittensä hullujenhuonekuntoon?

Arkebuusi tuli jo tarkastetuksi. Ei mikään pumppuhaulikko saati rynnäkkökivääri.

Tjah., Kyllähän se Hakim vissiin käytävä lainaamassa. Tohtii kuitenkin olla, että "välipalana" tulee luetuksi jotain muuta. Vaikka sitten artopaasilinnaa (vitsivitsi!)..

Terveisin aktiivilukija

Nuuskumuikkanen

Hjot!

2.10. ti:

Artoa lainasin, mutten paasilinnaa. Arto Salmisen "EI-KUORI" luennassa.Tiukkaa tekstiä. Ei turhia lörpöttelyjä! Huumorin suhteen pesee mennentullen jaarittelijawaltarit!

perjantai 7. syyskuuta 2007

Pelzfuss

Toissailtana löysin kirjastokortin. Tietenkin sieltä, mihin sen olin jättänyt!

Ja eikun telkkänä pönttöön kirjastoon. W-hylly!

Karvajalkaa luettu ensimmäinen luku. Kirja imee kuin vanha juoppo pullonpohjia.

Tähänmennesä suurimman vaikutuksen tehnyt teloittajan suuhun laitetut kuolemapohdinnat, "...kuolema on kuin pakkasesta tulisi sisälle lämpimään nukkumaan - tietäen ettei kukaan tule herättämään..." tms.

Vähän kevyttä hömppäähän tää on Dostojevskiin verrattuna, mutta kelvollista viihdykettä: Kyllä tuttu ja turvallinen kotimainen aina luihuparrat ryssät voittaa!

abel OK

sunnuntai 2. syyskuuta 2007

Antti Tykinvalaja



















Antti on roteva, hidasjärkinen, harmaasilmäinen maalaispoika. Hän on köyhistä oloista Laitilan pitäjästä. Valtavien voimiensa takia Antti joutuu moniin hankaluuksiin, mutta toisaalta ne pelastavat hänet ja Mikaelin monesta kiperästä tilanteesta.

Luonteeltaan Antti on säyseä, mutta alkoholia juotuaan saattaa muuttua aggressiiviseksi. Valiosoturi ja taitava tykinvalaja.

Mikael Karvajalka & Hakim

Mika Waltarin Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim ovat yksi teos, mutta ymmärrettävistä syistä kahdessa eri kirjassa. Karvajalassa kun on 700 sivua ja Hakimissa yli 900. Mikael muistuttaa paljon Sinuhea, oppinut ja myöhemmin ammatiltaan myös lääkäri, jolla on huonoa tuuria naisasioissa. Miksi naiset ovat Waltarin kirjoissa aina katalia?

Varoitus: Sisältää juonipaljastuksia!
Mikael Karvajalka aloittaa tarinan. Pieni Mikael elää Suomen Turussa 1500-luvun alussa. Hän on äitinsä äpärälapsi. Tämän häpeällisen asian vuoksi äiti hukuttautuu. Mikael jää isovanhempiensa huostaan, mutta heidät murhataan. Hänet adoptoi parantaja/vanhapiika/noita rouva Pirjo. Mikael on lahjakas ja nopea oppimaan ja tämän ansiosta hän pääsee kouluun.

Kirjan mielenkiintoisimpia hahmoja on Antti Tykinvalaja. Hänestä tulee Mikaelin kasvinveli, koska rouva Pirjo otti hänet huostaansa, sillä hän joutui lähtemään kotoaan, Laitilasta, vanhempiensa köyhyyden vuoksi. Antti on ylimaallisen voimakas ja Mikael pitää häntä typeränä (vrt. Kaptah), mutta Antilla on enemmän käytännön viisautta kuin Mikaelilla, joka arvostaa kirjaviisautta. Antti seuraa Mikaelia, kun tämä lähtee Pariisiin yliopistoon sekä uskonsotien taistelukentille Keski-Eurooppaan.

Mikael Hakim jatkaa siitä, mihin Karvajalka loppui eli Mikael ja Antti olivat menossa pyhiinvaellusmatkalle Palestiinaan, kunnes muslimit kaappaavat laivan ja miehet kääntyvät islamin uskoon. Tästä seuraa kaikenlaisia seikkailuja Osmanien valtakunnassa päättyen Antin ja Mikaelin karkaamiseen Egyptiin.

Viiltävä analyysi:
Mikael Karvajalassa pidin siitä, kun Mikael oli Suomessa ja se, miten Waltari kuvaili 1500-luvun Suomea. Hyviä, Suomesta kertovia historiallisia romaaneja on aivan liian vähän ja siksi olin aluksi niin innoissani Karvajalasta. Puolen välin jälkeen kirja valitettavasti meni hieman pilalle, sillä sotakuvaukset olivat puuduttavia. Eikä Suomeen enää palattu. Taistelukohtaukset siis pilasivat hyvin alkanutta tarinaa, vaikka arvostankin Waltarin kykyä pitää tarina kasassa ja mielenkiintoisena keskellä taistelukenttääkin.

Mikael Hakimissa tarina muuttuu taas mielenkiintoiseksi. Hakimissa kukkii huumori aivan toisella tavalla kuin Karvajalassa. Pyytäisin kiinnittämään huomiota Antti Tykinvalajan repliikkeihin. Aivan mahtavia sanontoja ja huomioita elävästä elämästä! Kerrassaan loistava hahmo! Sellainen rehellinen suomalainen mies, joka sanoo, mitä mieleen juolahtaa. Jos voisin ulkonäöllisesti kuvailla Anttia, sanoisin, että hän olisi Tero Järvenpään näköinen. Vähän sellainen rujo luolamies, mutta hyvin sympaattisen oloinen. Mikael Hakim on viihdyttävää lukukokemus.

tiistai 21. elokuuta 2007

Dostojevskiläisiä muumimaailmassa!

Yli tuhatsivuisen kirjan lukemista voi hyvällä syyllä verrata esim. maratonjuoksuun: Pitkäkestoinen ja äärimmäisen vastenmielinen rupeama, joka loppua kohden tuntuu niin typerryttävältä, että sen haluaa hoidella mitä pikimmin pois päiväjärjestyksestä. Sitten kun se on ohi, tulee voittajan olo: "Mä tein sen!" Eikä aikaakaan kun jo vaatii saada uuden annoksen? Saas nähä, miten käy.

Sinä, joka haluat nauttia karamazovisi pilaamattomana, lopeta tämän lukeminen heti. Seuraava teksti saattaa nimittäin sisältää juonipaljastuksia:

Ei liene aiheellista kyseenalaistaa otaksumaa, etteikö Dostojevskin Karamazovin veljekset -kirjan ja Tove Janssonin Muumilaakso -tarinoiden tyypeillä ole yhtäläisyyksiä. Tarkoitan tietenkin sitä, että Jansson on jatkanut Dostojevskin luomilla hahmoilla siitä, mihin tämä on jäänyt. No, on ainakin hionut salonkikelpoiseksi niistä muutamia.

Väitteeni tueksi tässä muutama esimerkki:

Yksi Karamazovin veljeksistä on Smerdjakov, kaatumatautinen äpärä, jota myös idiootiksi ja koiraksi nimitetään. Hänen äitinsä oli juopon isän pieksämä lyhytkasvuinen Lizaveta Smerdjastsaja (=haiseva). Maukkaasti kirjailija kuvailee miten esim naisen musta ja pässinvillankaltainen tukka oli paksu ja "...aina täynnä multaa ja rapaa, siihen oli tarttunut lehtiä, tikkuja ja lastuja, koska hän nukkui aina paljaalla maalla ja kurassa..." Suuresti ihmeteltiin, miten ja kenen toimesta tämä iljetys oli onnistunut hankkiutumaan tiineeksi. Yleisesti uskottiin, että isä Karamazov oli ollut asialla. Synnytyksen koittaessa Liza ("haisuli") hakeutui ukko-K:n residenssin tiloihin. Karamazovin palvelusväki otti äidin kuoltua lapsen huolehdittavakseen. Haisu-Lizvetan äpäräjälkeläisestä varttui romaanin lopun kannalta tärkeä henkilö, Smerdjakov, jonka ymmärrän Haisuliksi.

Jos Janssonin Muumilaaksossa Haisuli on harmiton kiusantekijä, on D:n haisulissa enemmän särmää. Vaikka Smerdjakovia pidetään vähämielisenä, on hän pohjimmiltaan katkera julmuri, joka toisten tietämättä pelaa omilla säännöillään omia pelejään haaveillen paremmasta elämästä jossain muualla.


Dostojevskin isänmurhaaja-Haisuli hirttäytyy. Sellaisen esittämiseen Jansson ei pysty. Itsemurha on tabu. Muumimaailma on pastellisävyinen kimppakiva homoparaati. Turvallinen ja lämmin. Silloin tällöin ihan pikkusen säikäytetään, mutta kukaan ei "vedä perseitä", käy vieraissa, petä ja jätä puolisoa tai kaveria; ei ryyppää, ei rellestä - ei pane haisemaan; Sanalla sanoen: ole oikeasti vttumainen tyyppi. Murhat ja kaikki muutkin esim. Pohjois-Amerikan katolisesta republikaanidemokratiasta tutut tavat kohdella lajitoveria (pedofilia ym sodomia) puuttuu muumeista tyystin. Dostojevski tarjoaa kaatumatautista tärinää koko vadillisen! Ei muuta kuin nauttimaan.

Karamazovin veljesten yhdennentoista luvun kapplaeesta "Pikku paholainen" saadaan eväät seuraavaan muumihahmoon: Rouva Hohlakovan sairaudesta toipunut tytär, Lise, hekumoi yhdelle Karamazovin veljeksistä lukuelämystään, jossa: "...juutalainen oli ensin leikannut nelivuotiaalta pojalta kaikki sormet molemmista käsistä ja sitten ristiinnaulinnut hänet seinään... ... oli oikeudessa kertonut että poika kuoli pian, neljän tunnin kuluttua... siinä se voihki ja voihiki, ja itse katsoi vieressä ja nautti... (Lise:) -Joskus minä ajattelen, että minä itse hänet ristiinnaulitsinkin. Poika riippuu ja vaikeroi ja minä istun vastapäätä häntä ja syön ananashilloa. Minä pidän tavattomasti ananashillosta. Pidättekö te?"

Haahhaaa! IIiiiaahhhaaa!

Tuon luettuani oivalsin: Pikku-Myy.

Myös Nuuskamuikkusesta on kirjassa luonnehdinta. Ei mikään syvätarkka kymmenien sivujen mittainen sukellus ihmismielen syövereihin, vaan ohimennen heitetty luonnehdinta jostakin tarinan kannalta merkityksettömästä haaveilijasta, jonka mainitaan sanoneen: "Haaveilu on helppoa, oikea elämä rankkaa." Siinä se. Tiiviisti. Pelkistetysti. Kuin jälkiruuaksi tarjottu minttusuklaa Monty Phytonin elokuvassa.

Vähemmän tiivis, mutta lajissaan ylittämätön lause (virke, sano Paavo) löytyy sivulta 953, Neljännen Osan "Kahdestoista kirja":sta "Lääketieteellinen tarkastus ja naula pähkinöitä". Minun on nyt esitettävä lukijlle pahoitteluni. Siteeraamani virke ei mitenkään liity otsikkoon - muuten kuin kenties siinä, että Tove Jansson on tuotannostaan karsinut seuraavankaltaiset värssyt:

"-Oppineen ammattiveljeni mielipiteen johdosta, moskovalainen tohtori lisäsi ivallisesti puheensa lopussa, -että syytetyn muka olisi pitänyt saliin tullessaan katsoa naisiin eikä suoraan eteensä, sanon vain, että tuollainen johtopäätös, paitsi että se on leikillinen, on sen lisäksi myös perin pohjin virheellinen; vaikka yhdynkin täydellisesti siihen, ettei syytetyn astuessaan saliin, missä hänen kohtalonsa ratkaistaan, olisi pitänyt katsoa niin jäykästi eteensä ja että sitä saatettaisiin todella pitää todisteena hänen sieluntilansa epänormaalisuudesta sillä hetkellä, niin samalla kuitenkin vakuutan, että hänen ei olisi pitänyt katsoa vasemmalle naisiin, vaan päinvastoin oikealle hakien silmillään puolustusasianajajaansa, jonka apuun kaikki hänen toivonsa perustuu ja jonka puolustuksesta riippuu nyt koko hänen kohtalonsa." (F.D: "Karamazovin veljekset" 9. painos. Painettu Karisto Oy:n kirjapainossa Hämeenlinna 2007. Sivu 953)

Ellei edellinen siteeraus ole mestarikirjoittajan kynästä, niin taitavan puhetyöläisen riimittelyä kuitenkin. Ja: ellei tuo riitä kimmokkeeksi lukea koko Dostojevskin tuotano, niin ihmettelenpä, mikä sitten... (Paavo tosin meinas ettei tuo o mitään Volter Kilven ja James Joycen rinnalla. Kommentti: Sitä kohden ollaan kaatumassa...)


Jahasssh.. Seuraava tehtävä suuntautuukin waltariaanisille vyöhykkeille. Saas nähä, yltääkö Mika Waltari Dostojevskiä pidemmälle ihmismielen kuvaajana. Mikä se oli, Mikael Haakim Karvajalka?

Terveisin huuskahaisuli Nuuskamuikkunen.

torstai 16. elokuuta 2007

Karamazovin veljekset (Братья Карамазовы) (1880)

Hihhoo! Olen lukenut sanasta sanaan puoleen väliin pitkästä aikaa ensimmäistä tiiliskivikalssikkoa(ni). Jaa-ah. Tokkopa ennen tullutkaan luetuksi moisia järkäleitä... Niin tolstoit, servanttesit, huugot kuin dumasitkin ovat tähän saakka saaneet minulta aivan rauhassa pölyyttyä hyllyissään.

Entä sitten tämä karamazov-tarina. Nyt, puoleen väliin päästyäni ( reilut 500 sivua ), olen huomannut, että mestari D. valottaa venäläisyyttä paljolti uskonnolisista lähtökohdista. "...oli kristitty, joten katumuksen ja kärsimyksen teema näkyy monissa hänen kirjoissaan..." -wikipedia. Luostarinvanhin Z:n ajatukset, opetukset sekä kuolema käydään läpi seikkaperäisesti.

Siteeraan vielä pätkän wikipediasa: "Dostojevskin kerrotaan sairastaneen epilepsiaa, ja hän sai ensimmäisen kohtauksensa jo 7-vuotiaana. Dostojevskin olessa 15-vuotias hänen äitinsä kuoli, ja isä lähetti Fedorin ja perheen vanhimman pojan, Milhailin, Pietariin opiskelemaan..." Mainitut omaelämänkerralliset seikat kuultavat läpi myös Karamazovin veljeksissä.

Ei voi välttyä ajatukselta, että Dostojevski on elänyt 1800 -luvulla "ajan hermolla" kirjoittaen henkilöidensä kautta Venäjän psykohistoriaa, -analyysiä ja -terapiaa. Yksi tärkeä historiallinen kysymys pitää pikimmiten selvittää: Milloin maaorjuus lakkautettiin Venäjällä? Myös sosialististen aatevirtausten kehittyminen ja eteneminen ennen 1900-lukua saattaisi avartaa karamazoveihin liittyvää lukuelämystä olihan "....Dostojevski poliittisesti valveutunut ja kuului nuoruudessaan muun muassa Ilja Petroševskin sosialistisiin fourieristeihin, minkä johdosta hänet vuonna 1849 vangittiin ja tuomittiin kuolemaan. Viime hetkellä hänet kuitenkin armahdettiin ja lähetettiin vankileirille Siperiaan. Siellä hänestä tuli puhdas nationalisti ja konservatiivi..." (wiki)

Eilen Marjan nimppareilla Kantolassa bongasin jo seuraavan järkäleen: Isokokoinen renesanssista kertova kirja. (Touko lähössä Italiaan, valmistautuu reissuun perusteoksilla...)

Yhtä tärkeää kuin tietää Suomeen oleellisesti liittyvien Ruotsin ja Venäjän historian keskeisimpiä vaikuttimia, on tietää renesanssin ja antiikin ideamaailman käänteet ja käsitteet. Ei liene kaukaa haettu ajatus, että tässä nyt vanha räähkä parkuu epätoivoisena: Mihin olenkaan elämäni vireimmät vuodet tuhlannut!


Ei muuta kuin tervemenoa mestareiden ja klassikoiden maailmaan - jo alle kolmekymppisinä, toivoo:

Nuuskamuikkunen

tiistai 7. elokuuta 2007

Matti Rönkä: Mies rajan takaa

"...Eläkeputkesta saattoi tulla luoti otsaan, ja läksiäisbonukseksi tarjottiin multainen kädenpuristus..."

Ote otsikoidusta kirjasta, sen "Ystävät kaukana"-tarinasta (2005), sivu 459. Iloksemme tämän kokonaisuuden on tuottanut Gummerus Kustannus Oy, painopaikka WS Bookwell Oy, Juva 2007 (www.loistopokkarit.com).

Kimmoke kirjan lukemiseen saatu Lemmenjoen vaelluksella. Mm. päivävaelluksella Aakenus-tunturin Pyhäjärven autiotuvassa kuunneltiin kirjasta otteita Timben herkullisesti tulkitsemana. Kirjan lukeminen oli "måste"...

Ylläolevalla lainauksella haluan valottaa arvoisan Nuharupi-sivuston lukijakunnalle hitusen siitä jäävuoren huipuua, mikä viimekädessä edustaa vakavamielistä suhtautumistani venäläisen kirjallisuuden suuriin klassikoihin. Huomaan ajattelevani: "Tämänkaltaiseen ilotulitukseen ei Dostojevski pysty. Tätä se ei edes yritä..."

Olenkin pakotettu siteeraamaan kirjaa uudelleen:

...tyttö istuu Laatokan rannalla - uittaa varpaitaan vedessä. Pysähtyy siihen mafioso/yrittäjä Viktor ("Vitalis" "Vitjuha" "Vituska") Kärppä. Kysyy tytöltä: "Onko vesi lämintä?" Tyttö vastaa: Minä olen huora Käkisalmesta, en mikään vtun lämpömittari!"

(Lainaus muistivarainen, mutta ajatus välittynee)

Haluan nyt korostaa nykykirjallisuuden ja menneiden vuosisatojen järkälemäisten teosten eroa. Huumori on erilaista. Dostojevskinaikainen huumori ikäänkuin kasvaa sisältä, vaisusti ja huomaamatta. Nykypäivän sananasettelijat pläjäyttävät verbaalit kudelmansa kertapierasulla päin näköä, pthyi! Se on siinä: Naura tai vaihda kirjaa.

Matti Rönkän kirjan ohella olen pikkuhiljaa jatkanut seikkailujani Karamanzovien maailmassa. Rönkän puutteeksi ei saata olla mainitsetmatta sitä, että hän ei suin sunrminkaan lankea kirjoittamaan tarinaansa liittyvistä henkilöstä esim seuraavaan (dostojevskiläiseen) tapaan:

"...Hämärätaustan omaava liikemies Viktor Kärppä on meille jo verrattoman tuttu, mutta Laatokan tyttö vaatii tarkennusta. Esitänkin hartaana toiveena, ettei lukija pitkästyisi tarinmme pysähtyessä esittelyn ajaksi. Saattaa näetsen olla, että tyttö tulee tuonnempana vierailemaan tarinassamme toinen toistaan tärkeämmissä käänteissä. Ei liene liioiteltua, jos otaksumme hänen on olevan keskeisimpiä tekijöitä kirjan loppuratkaisussa, johon juuri kuultu kohtaaminen Laatokan rannalla kauniisti niveltyy..."


nuuskamuikkunen

sunnuntai 29. heinäkuuta 2007

I'm guilty

Minä, Pikku Myy, olen syyllinen, että Nuharupi on saanut uuden kirjoittajan. Ei siis ole kyseessä enää siskojen kirjallisuusblogi vaan setämies on uusi vakiokasvo tällä sivustolla. Ja anteeksi vain, mutta olet Nuuskamuikkunen. Eikä Muikkunen ole irstas. Vai olisitko mieluummin Haisuli? Niin. Muikkunen olet ja sillä valkosipuli. Tai jos et halua todellakaan olla, niin vaihda itse tuo kuva, kun sen siihen jo ehdin laittaa ennen kirjoituksesi lukemista.

Olen myös syypää siihen, mitä Muikkusnuusku lukee. Eli minä tosiaan ostin alennusmyynneistä tuon tiiliskiven. Kun itselläni oli vielä Hakimit kesken, niin suosittelin sitä sedälle. Nyt nähdään, kuinka homma etenee. Hyviä lukuhetkiä.

- Pikku Myy.

tiistai 24. heinäkuuta 2007

"...hurskasta, vanhoillista uskonnollisuutta..."

Viikonvaihteen heinäpoudan vaihtuessa jälleen sateiseksi on oivallinen hetki raportoida muutamalla sanalla urotöistä kirjallisuuden ulapoilla.

Fjodor Mihailovits D. eli vuosina 1821 - 81. Hänestä näkyy präntätyn painettuun sanaan mm: "...syvällinen ihmismielen ja ihmissuhteiden erittelijä..." Karamazovin veljekset-toksesta: "...kuuluu maailmankirjallisuuden arvostettuihin klassikoihin..." (Gummerruksen taskutietojätti, 1984)

josta viimeksimainutusta mainitaan wikipediassa:
"Se on Dostojevskin viimeiseksi jäänyt teos, jota on sanottu yhdeksi kaikkien aikojen suurimmista romaaneista. Romaani on tutkielma moraalista, sen ristiriidoista ja uskosta. Tarinana teos kertoo kolmesta veljeksestä ja heidän isästään. Päähenkilönä on Aleksei (Aljoša) Karamazov, nuorin veljeksistä. Muut veljekset ovat Ivan ja Dmitri Karamazov."

Olen juuri lukenut yhdennentoista osan, n. 100 sivua. Uskonnollisuus vahvasti esillä. Isä ja pojat ovat päätyneet luostariin vanhan ja viisaan (pyhän) isän juttusille sovintoa tekemään. Kirjailija D lataa tulemaan täyslaidallisen - ilmeisestikin 1800-luvun uskonnollisen keskustelun älymölyä, mistä ei ihan kertapierasulla selvää ota. Väistämättä jää vaikutelma että tämä viheliäinen "klassikko" pitää lukea hetikohta uudestaan. Jakkahan on selvitetty ajan historiallisia tapahtumia ja virtauksia. Sitten sitä jo toppuuttelee: "Vaankun joskohan en ihan niin paljon olekaan kiinnostunut 1800-luvusta?"

Mutta nyt, tässä vaiheessa alkukiihdytystä sitä vain toiveikkaasti odottelee josko teoksesta olisi jotain oivalluksentynkää löydettävissä.

Vastaanottamani "tehtävä" on kiintoisa, mutta hetkittäin unettavan vastenmielinen. Kommentoinen seuraavan kerran luettuani puolet, esim sivun 550 paikkeilla... eihän näitä jaarituksia lue örkkikään.

terv:

HYYSSIN RYKÄSIJÄ

Muumipappa ja meri

Luin siis tuon legendaarisen Muumi-kirjan, josta tällä hetkellä pyörii teatteriesitys Kansallisteatterissa (kirjan lukeminen oli siis jonkilainen korvike etten kerkiä katsomaan kyseistä esitystä). Mutta asiaan, mitä siis pidin Muumipapasta ja merestä: Mielestäni kirja ei ollut laisinkaan lasten kirja, päin vastoin koin sen jopa melko ahdistavaksi teokseksi. Kaikki Tove Janssonin kuvaukset siitä miten puut ja pensaat pelkäävät myrskyä ja yrittävät päästä majakkaan sitä piiloon, sekä Muumipeikon näkemä rannan hiekan karkaaminen mörön alta olivat melko lailla ahdistavia kohtauksia. Myös Muumimamman sulautuminen majakan seinässä olevaan maalaukseen oli pelottava. Lähinnä jäi ihmetyttämään se miksi muumit yleensä ovat lasten suosiossa?

lauantai 21. heinäkuuta 2007

Sanan rieska orastaa...

Suuri kiitos ja syvä kumarrus asianosaiselle taholle käyttäjätunnuksen ja salasanan käyttöoikeuden saamisesta legendaariselle nuharupi-sivustolle.

Pitemmittä puheitta mainitsen lyhyen ytimekkäästi - jollaisella ilmaisulla moni aforistirunoilija mieluusti ylpeilee - sen, että päivänä muuanna henkilöni usutettiin tiiliskivijärkäleen kimppuun. Tuo titanicin kokoinen siirtolohkare, tuo mannerlaattoja vääntävä alkuvoima on nimeltään Karamazovin veljekset. Esineenä käsittämätön, sängyssä makuullaan missään asennossa lehteilykelvoton möhkäle. Se on tähänastisen elämäni haasteista vakavin, käsittämättömin. Mutta olen muutamien alkusivujen jälkeen ottamassa haasteen tosissani: Sanatarkasti aion teoksen tutkia...

Olen aina luullut, että Karamazov kirjoitetaan "karamatzov", "karamantzov" tai "karamanzov". Otaksun jokatapauksessa olevani oikeassa, kun ymmärrän kirjailijan nimen kirjoitettavan Feodor Dostojevski, jonka tuotannon erään Paavo V:n kerrotaan ahmaisseen kolmessa vuorokaudessa.

Tuo viimeisin heitto oli tarpeeton, unohtakaa se.

Ta no, se, että pyydän unohtamaan maininneeni hlö PV:n, saattaakin loppupelejä ajatellen sisältää jotain oleellista, joten kenties juuri tämä "juupas-eipästely" onkin kaikkein keskeisintä, mitä tuosta kirjallisuuden historian klassikosta olen irti saava?

Ei liene poissuljettu ajatus, että tämä jaaritteleva lörpöttely on Dostojevskin tuotannon keskeisin sanoma. Että F.D. on kuin vilvoittava sadekuuro ja minä, 2000-luvun lukijana kuiva erämaa ja nämä sanat ovat uuden maailman oraita!?

Tämä tälläerää, piakkoin on tuleva lisää, pysykää kanavalla!

terveisin:

(hetkinen, yritän vääntää nimimerkkiä... hmm... muumit... olen yksinäinen vaeltaja... ei en nuuskamuikkunen... huuskaruikkunen on jotenkin inhoittavalla tavalla irstas ja limainen kuin Bo Diddleyn/Domare N:n laatikkokitara, tiedättehän... ja vielä lisämausteiksi pullonpohjalasit ja viskillelemahtava sänkikarvainen naama...okei, nyt se löyty)

HYYSKÄRUIKUTTAJA

torstai 28. kesäkuuta 2007

Narnia?

Mietin tässä kuumeisesti jotain kirjaa, joka olisi vähän kevyemmästä päästä kuin tuo Red Line. Niinpä päädyin Narnian tarinoihin, vaikken ole aivan varma oletko lukenut ne? Niitä kirjoja taitaa olla yhteensä seitsemän, Nakilla on kaikki. Itselleni tuli tuon kirjasarjan luettuani hämmentynyt olo. C.S.Lewishan oli syvästi uskonnollinen ihminen, mikä näkyy kirjoissa ja sai minut ajattelemaan asioista hieman toisella tavalla.

Jos olet lukenut Narnian, niin sitten seuraava ehdotukseni on, että luepa Tove Janssonin ihka ensimmäinen Muumi-kirja Muumit ja suuri tuhotulva. Tiedän, että olet lukenut sen, mutta lue nyt vain uudestaan, koska sen lukee tunnissa. Kerro sitten täällä, että mikä oli kirjan paras kohta. Minun mielestäni se on aika mukavaa, kun Muumimamma antaa Nipsulle ja Muumipeikolle suklaata, ettei niitä pelottaisi (tai jtn. sellaista).. Se on kesäkirja, niin kuin kaikki muumikirjat

Minä jatkan Karvajalan lukemista. Viiltävä analyysi täällä sitten, kun lukeminen on ohi. 200 sivua on vielä jäljellä. Valitettavasti haluan sen jälkeen lukea Mikael Hakimin, joka on jatkoa Karvajalalle. Vasta sen jälkeen Niiskuneiti saa päättää, mitä luen. Sori, jäin koukkuun Mikaelin tarinaan.

Kirjoittanut: Myy

maanantai 25. kesäkuuta 2007

Mitäs sitten luettais?

Hei! Myy ei ole vielä määrännyt minulle uutta kirjaa, joten välikirjana taidan lukea viime viikolla ostamani Muumipappa ja meri-pokkarin. Muumithan ovat aina virkistävää luettavaa. Mutta Myy, mietippä minulle nyt joku hyvä kirja johon syventya aina hetken ennen nukkumaanmenoa. Kiitos!

(Nuharupinen) Niiskuneiti

torstai 14. kesäkuuta 2007

Kirjoista yleisesti

Kun tuo Myykin äityi aikaisemmin muistelemaan sellaisia kirjoja jotka ovat tehneet häneen vaikutuksen lapsena, niin kannan minäkin korteni kekoon ja kerron erään oman kokemukseni.
En oikeastaan muista koska se oli kun sain itselleni Ursula Leguinin kirjan Maameren velho. En varmaankaan osannut silloin vielä kovin hyvin lukea tai sitten en osannut ollenkaan, mutta muistan sen että äiti luki kirjaa minulle. Ehkä yksi syy siihen, että äiti luki kirjaa minulle oli se, että kirja oli erittäin synkkä sävyltää ja ehkä hieman pelottava. Oli kuitenkin mukavan turvallista kuunnella tarinaa kun sitä luki joku muu johon turvautua jännän paikan tullen.
Maameren velho osoittautuikin aivan loistavaksi kirjaksi ja seuraavaksi äiti lähti metsästämään jatko-osaa tarinaan. Maameren velhoa seurasi Atuanin hautaholvit ja tarina kävi vain entistä jännemmäksi. Trilogian päätösosa oli nimeltään Kaukaisin ranta, mikä kuulostaa tälläkin hetkellä melko synkältä kirjalta alle kymmenen vuotiaalle lapselle.
Meni monta vuotta siitä kun äiti oli lukenut minulle Maameren tarinoita, sitten jossain vaiheessa löysin kirjat hyllystä ja luin ne itse. Lopulta niistä muodostui yksi hienoimmista kirjallisuuden parissa kokemista lukunautinnoista. Aikaa myöten kirjat ovat saavuttaneet suosiota muunkin perheen parissa ja varsinkin tuo nuorempi pikkuveli innostui hirvittävästi Maameren tarinoista. Myöhemmin kirjasarjaan ilmestyi vielä kolme osaa, jotka kyllä jatkavat samaa tarua mutta sijoittuvat hieman eriaikakaudelle kirjan maailmaan.
Niille tiedoksi jotka eivät ole tutustuneet Ursula LeGuinin Maameren tarinoihin, kyseessä on uskomattoman hienosti kirjoitettua fantasiaa, joka on kaukana Harry Potterin satumaisesta lällyfantasiasta. Suosittelen tutustumaan.

Kirjoitti: Niiskuneiti

keskiviikko 13. kesäkuuta 2007

Punainen viiva

No niin.
Punainen viiva on nyt sitten luettu. Täytyy kyllä sanoa, että aika rankkaa tekstiähän se oli. Sitä on jotenkin vaikea käsittää miten Suomessa on voinut olla vielä noin 100 vuotta sitten noin karut olot, että ihmiset ovat oikeasti kärsineet nälkää. Kirja oli jotenkin niin surullinen kun köyhät luulivat oikeasti, että sosialismi pelastaa köyhät heti kun se punainen viiva on vedetty. Ei astunut onni ja autuus pirtin ovesta vaikka sosialistit hyvin pärjäsivät vaan surkea oli loppu. Punainen viiva oli erittäin yleissivistävä ja vaikuttava teos vaikka lukeminen kestikin näin kauan.
Ehkä voisi pyytää jotain vähän positiivisempaa seuraavaksi kirjaksi?

Niiskuneiti

tiistai 22. toukokuuta 2007

Myylle kirjaa

No niin. Itsellänihän on tuo Punainen viiva vielä kesken, mutta PIkku Myy on jo hetkisen kaipaillut uutta kirjaa luettavaksi. Piti ihan miettiä, että mikä olisi hyvä kirja. Sitten muistin, että luin viime syksynä Harri Tapperin Näin syntyvät revontulet ja ajattelin, että se voisi olla Myylle hyvä kirja luettavaksi. Jollei Myy sitten ole jo lukenut sitä??? Itse tykkäsin siitä kirjasta, koska siinä oli koko ajan sellainen elämän maku ja toivon pilkahdus.

lauantai 19. toukokuuta 2007

Ollista ja Iriksestä

Luettuani Hamsterit, siirryin sitten noihin koti-ikäväkirjoihin. Anni Swanin kirjat ovat suunnattu itseäni nuoremmille, teini-ikäisille, mutta toimivat kyllä edelleen. Niissä on jotain sellaista ihanaa kansallisromanttista hehkua, joka nykyajan kirjoista puuttuu.

Ensimmäiseksi luin Ollin oppivuodet. Tarinahan on traaginen, Ollia huijataan ja hän joutuu vasta yhdeksänvuotiaana maailmalle yksinään. Loppu on kuitenkin onnellinen. Ollin oppivuodet oli kuitenkin liian traaginen ollakseen niin realistinen, että se uppoaisi yhtä hyvin kuin Iriksen ja Kaarinan tarinat. Ehkä se lopussa ollut juttu, että Ollin äiti perusti kesäkodin kaupunkilaislapsille kuulosti liian surrealistiselta. Ei kai tuollaisia oikeasti ole ollut? Vai onko? Eikä kenenkään serkku voi kusettaa yhdeksänvuotiasta lasta noin raskaasti, varsinkaan 1910-luvun Suomessa, jolloin ihmiset olivat paljon viattomampia kuin nykyää. Mutta yhtä kaikki, tykkäsin edelleen Ollin tarinasta, mutta en sentään itkenyt.

Sitten Iris-rukkaan. Iriksen äiti on kuollut, kun Iris oli pieni. Hän on jo 12-vuotias, mutta ei ole käynyt minkäänlaisia kouluja. Isä on muusikko, joka hävisi maailmalle vaimonsa kuoltua. Iris asuu Metsäpirtissä kasvattiäitinsä ja tämän veljen kanssa. Sitten Helsingissä asuva eno kutsuu hänet luokseen, jotta tyttö voi aloittaa koulunkäynnin pääkaupungissa. Mikä herkullinen lähtökohta!

Kirjassa kuvataan hyvin tuon ajan eli 1910-luvun nuorten maailmaa. Miten suuret erot olivat kaupunkilaisten ja maalaisten välillä, rikkaiden ja köyhien välillä. Luokkajako oli vielä voimissaan, oli hienoa, jos sai viettää aikaa aatelissukuun kuuluvien ihmisten seurassa.

Heinosen perheen tytöt ovat niitä nykyajan pissiksiä. He kohtelivat niin huonosti Iris-serkkuaan, että oikein pahaa teki. Jos olet joskus miettinyt, millaista elämä tuohon aikaan oli, Iris-rukka tekee oivan selonteon siitä. Vaikka nykyajassa on paljon huonoa, on sentään paljon hyvääkin. Elämä on monin tavoin vapaampaa ja ehkä osin helpompaakin. Vaikeuksiahan on aina, mutta tuolloin esimerkiksi köyhyys oli todellista kurjuutta. Köyhät pärjäsivät, jos oli rikkaita tuttuja, jotka halusivat auttaa. Opiskelu ei ollut kaikille mahdollista.

Iriksen elämä on todella surullinen ja toisaalta se on realistisempi kuin Ollin. Kun enokin kuolee, niin siinä kohdin voin myöntää tirauttaneeni. Se Kotitähti-ajatus oli niin kaunis. Loppu on tietysti onnellinen.

Jätän nuo kirjat, Änkyrä, sängyllesi, jos haluat ne lukea. Siinä ei kauaa mene. Minähän luin nuo molemmat helatorstaina.

Kirjoitti Myy

Hamstereista

Hamsterit on luettu. Se tapahtui helatorstaiaamuna klo 7.00. Ja mitä mieltä olin lukemastani? No, kirjassa oli mielenkiintoisia huomioita ihmiselämästä. Päähenkilö eli Hamsteri oli varsinainen oman elämänsä sankari. Hän sai naapurin kaupunkilaisperheenisästä itselleen oppipojan. Rurik sai elämälleen sisältöä, kun hän oppi Hamsterin kautta näkemään asioita eri tavalla. Koko kesän ja syksyn Hamsteri ja Rurik valmistautuivat talveen hommaamalla villavaatteita, lampaanruhoja ja muuta ruokaa. Myös polttopuiden hankinta sovittiin etukäteen paikallisen metsurin kanssa. Rurik odottamalla odotti kovia pakkasia ja tuiskuja, jolloin saattoi nauttia varastoistaan ja kirja päättyikin siihen, kun tuollaiset kelit sitten vihdoin koittivat.

Olin kuitenkin pettynyt, etteivät Hamsteri ja Rurik olleet omatoimisempia varaston kartuttamisen suhteen. Puita voisi kaataa itsekin, samoin metsästää.

Kirja oli ihan mielenkiintoinen, elämää suurempi lukukokemus se ei ollut, mutta hyvinkin omaperäinen ja vitsikäs. On virkistävää lukea kirja kylähullusta, siinä oppii samalla jotain itsestään. Mitäs minä seuraavaksi luen? Sano vain kirja kuin kirja, kyllä harjoittelupaikkakunnaltakin kirjasto löytyy, jossa on varmasti monipuolinen valikoima.

Kirjoitti Myy

maanantai 7. toukokuuta 2007

Punainen viiva

Noniin, Myy ehti jo epäillä että jääkö urakka kokonaan Niiskuneidiltä väliin vai ottaako Neiti haasteen vastaan sittenkin. Noh, nyt sitten Niiskuneiti otti ja päräytti kirjastoon ja haki sen Kiannon Punaisen viivan luettavaksi. Tuolla se könöttää yöpöydällä, joten taidan tästä siirtyä vuoteen puolelle ja syvennyn kirjan maailmaan, katsotaan moneltako alan nukkumaan....
Lisää kommenttia tulee sitten kun olen pidemmällä kuin sivulla 0.

lauantai 5. toukokuuta 2007

Esittelyssä Anni Swan


Kun mietitään lapsuuden lempikirjoja, mainitsen yleensä Tove Janssonin Muumi-kirjat ja Aili Somersalon Mestaritontun. Unohtamatta Mauri Kunnaksen Etusivun juttua, Hui Kauhistusta, Avaruus-kirjaa jne.. Anni Polvan Tiina-kirjoista en ole koskaan hirveästi välittänyt, Tiina kun oli mielestäni jotenkin koppava, mutta toisen Annin eli Swanin kirjat ovat tarjonneet pikku Pikku Myylle mielenkiintoisia lukukokemuksia.

Nämä kolme kirjaa, Ollin oppivuodet, Iiris rukka ja Kaarinan kesäloma ovat ehkä parasta Swania. Tottisalmen perillinen on se kuuluisin kirja, mutta itselleni edellämainitut ovat tärkeimpiä. Näitä kaikkia kirjoja yhdistää se, että päähenkilöt joutuvat olemaan kaukana kotoaan ja kaukana tutuista ihmisistä. Näissä on siis jotain samaa kuin minun harjoittelukesässäni. Siksi otan nämä nyt mukaani, sillä ne helpottavat koti-ikävääni. Suosittelen Änkyrällekin, jos kiinnostaa. Kaarinan kesäloma on melko puhkiluettu, pienenä samaistuin Kaarinaan, koska se näytti niin kauniilta kirjan kannessa!

Anni Swanista sen verran, että hän syntyi 4. tammikuuta 1875 Helsingissä ja kuoli 24. maaliskuuta 1958 Helsingissä.

Anni Swanin isä oli Carl Gustaf Swan, aikanaan tunnettu kulttuurihenkilö, joka mm. perusti Lappeenrannan ensimmäisen sanomalehden. Anni Swanin äiti Emilia Malin harrasti kirjallisuutta ja opasti varhain kaikki yhdeksän tytärtään (yhdeksän mustaa joutsenta) lukemaan satuja ja kertomuksia.

Perhe asui Lappeenrannassa vuodesta 1884 vuosisadan vaihteeseen. Anni Swan kävi tyttökoulua Mikkelissä ja kirjoitti ylioppilaaksi 1895 yksityisoppilaana Helsingin suomalaisesta yhteiskoulusta. Swan valmistui kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarista 1900 ja toimi opettajana Helsingissä 1901–1916. Hän avioitui 1907 kirjailija Otto Mannisen kanssa.

Anni Swanin ensimmäinen satukokoelma, nimeltään ytimekkäästi Satuja, julkaistiin vuonna 1901. Ensimmäinen nuortenkirja, pojille suunnattu Tottisalmen perillinen, ilmestyi 1914. Tottisalmen perillisen lisäksi Anni Swanin tunnetuimpia nuortenkirjoja ovat Iris rukka, Ollin oppivuodet sekä Sara ja Sarri. Swanin nuortenkirjojen rohkeat ja neuvokkaat päähenkilöt ovat olleet esikuvana monien myöhempien nuortenkirjojen sankareille ja sankarittarille.

Tuotantoa:
Tottisalmen perillinen (1914).
Iiris rukka (1916).
Kaarinan kesäloma (1918).
Ollin oppivuodet (1919).
Pikkupappilassa (1922).
Ulla ja Mark (1924).
Sara ja Sarri (1927).
Sara ja Sarri matkustavat (1930).
Me kolme ja Ritvan suojatit (1937).
Pauli on koditon (1946).
Arnellin perhe (1949)


Kirjoitti: Myy

Hamsterit

Aloitin lukemisen tänään, nyt olen sivulla 47. "Hamsteri on aika arka otus kuten kaikki haaveksijat. Vieras talo, sen asukkaat, elämä ja järjestys järkyttävät Hamsteria.." Huomaan löytäväni Hamsterista yhtäläisyyksiä omaan elämääni. Minullekin usein valitetaan, miksi en mene minulle yhdentekeviin sukujuhliin. Tunnen oloni ahdistuneeksi vieraiden ihmisten keskellä vieraassa ympäristössä. Mitä se kellekään kuuluu, mihin juhliin osallistun ja mihin en? Ihmiset, silloin kun saavun juhliinne, se on merkittävä seikka, koska käyn ainoastaan niissä juhlissa, joissa voin olla vaivaantumatta. Onneksi en ole yksin, Hamsteri ymmärtää minua. Hahaa! Näättekö? Eläydyin kirjaan saman tien. Se on hyvä merkki, jos löydän yhtäläisyyksiä omaan elämääni.

Missäs vaiheessa sisko on? Kirja yhä kirjastossa?


Kirjoitti: Myy

perjantai 20. huhtikuuta 2007

Lukeminen alkakoon 26.4.2007!

Haluaisin nyt korostaa, viitaten siskon aiemmin tänään lähetettyyn kirjoitukseen, että kirjan ei todellakaan tarvitse olla mikään maailmankirjallisuuden klassikko!! EIeieieieiei.. Sehän ei ole tarkoitus. Vaan se, että valitsemme toisillemme sellaiset kirjat, jotka 1.) ovat omasta mielestämme olleet jollakin tavalla lukemisen arvoisia, joko sitten paskuudellaan tai hyvyydellään tai sitten keskinkertaisuudellaan tai 2.) kirjat, joita emme ole vielä lukeneet, mutta haluaisimme lukea, mutta ennen sitä toisen pitää lukea se ja vasta sen jälkeen sen voi lukea itse!!

Eli kaikki kirjat käyvät, myös Remeksen viihteelliset dekkarit, ja vaikka Neiti Etsivät, jos siltä tuntuu, kuin sitten Danten Jumalainen näytelmäkin.. Kunhan kyseessä on kirja, jonka lukemiselle on perustelut. Ja tosiaan, se voi olla ihan paskakin.

Kirjoitti: Väsynyt Myy (sänky kutsuu)

Niiskuneidin eka kirjoitus

No niin, kun Myy kerran valitsi Niiskuneidille jo kirjan pitää kai Niiskuneidinkin sitten valita Myylle kirja. Hmmm... Punainen viiva tosiaan on kuulemma mielenkiintoinen tapaus, ainakaan huonommaksi ei siis saisi laittaa. No koska en ole lukenut niin montaa klassikkoa kun mitä Myy, pitänee varmaankin ottaa joku muuten mielenkiintoiseksi kokemani kirja. Laitetaan Myylle tehtäväksi lukea Veikko Huovisen Hamsterit. Luin Hamsterit joskus lukioaikoina ja pidin siitä, vaikka se olikin hieman kummallinen. Hamsterit ei myöskään ole kovin pitkä kirja. Vapun tienoilla alkaa siis armoton kirjojen metsästys.
Asiasta kolmanteen tänään Jyväskylässä alkoivat kirjamessut, joilla olisi ollut mielenkiintoista keretä poikkeamaan. En kerennyt, mutta ehkäpä joskus vielä tulee vastaava tilaisuus.

Kirjoitti: Niiskuneiti

torstai 19. huhtikuuta 2007

Pelisäännöistä

Ajattelin, että luku-urakkamme alkaisi heti ensi viikolla koulun loppumisen jälkeen. Tehdään siten, että Myy keksii Niiskulle kirjan ja toistepäin. Kirjan lukemisen edistymisestä raportoidaan tänne aina, kun siltä tuntuu. Laitetaan sitten viestin loppuun, kumpi sen (viestin) on kirjoittanut. Jos lukeminen ei onnistu, niin toisen pitää valita toinen kirja tilalle. Aikaa nyt ei saisi mahdottomasti kulua, mutta toisaalta, ei sen lukemisen pidä olla sellaista pakkopullaakaan. Silloin, kun ehtii, niin lukee. Ok? Toiselle valittu kirja pitää sitten lukea myös itse (ellei ole tehnyt sitä aiemmin) heti sen jälkeen, kun uhri on sen lukenut.

No niin, krhrmmmm... Aloitan siis lukupiirin näin, tsädää! Olen valinnut Neiti Niiskulle kirjan ja se on ... tititttidiii.. Ilmari Kiannon Punainen viiva (1909).
Perustelut: Näin aluksi ajattelin valita lyhyen kirjan, että ei heti mitään Alastalon salia. Luin itse Punaisen viivan lukiossa ekalla luokalla. Teki vaikutuksen kansaomaisella kuvauksellaan viime vuosisadan alun ihmisten elämästä. Kiannon kirjoitustyyli oli sellaista välitöntä ja toteavaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat ensimmäisiin eduskuntavaaleihin. En muuten lainannut kirjastosta mitään uutta painosta tuosta teoksesta, vaan luin isomummumme jo ruskeaksi ja repaleiseksi käyneen Punaisen viivan. En muista, miltä vuodelta se oli, mutta tuntui kuin käsissä olisi ollut palanen historiaa. Ah, mahtavuutta.

Kirjoitti: Myy

tiistai 17. huhtikuuta 2007

Näin alkaa Ängin ja Ankkurin kirjallisuusblogi

Tarkoitus on pitää lukupiiriä ja kirjoittaa tänne mietteitä lukemistamme kirjoista. Lukeminen alkakoon heti koulun päätyttyä huhtikuun lopussa. Ei tarvitse enää koskaan lukea tenttiin, vaan voi täysipainoisesti keskittyä kaunokirjallisuuteen. Hura, hura, hura!