maanantai 26. joulukuuta 2011

Kerjäläinen ja jänis.

Tuomas Kyrö taitaa olla tämänhetkinen hotakainen. kirjailija, jota tulee joka tuutista. Ennen Kyröä kyseisen tunkion kukkona on nähty Pertti Jarla. Mitä kuuluu, mitä mieltä olet, mitä teet parhaillaan, mitä seuraavaksi; miten fiksaisit repaleisen parisuhteen, miten lapset pitäisi kasvattaa, mikä nykynuorisoa/-ihmistä vaivaa; mikä viini sopii parhaiten kuhan kanssa, mitä mieltä olet karppaamisesta, ilmalämpöpumpusta, pyöräilykypärästä, kansankodista...

Tätä ennen olen lukenut Kyröltä yhden "kyllä minä mieleni niin pahoitin" -kolumnin. Kuuntelin tietokoneella piirustellessani miehen vastauksia Maarit Tastulan "kuoliaaksiymmärtävässä" syvähaastattelussa. Ohjelman seuraaminen oli "kiikunkaakun kinthaalla": Kyrön vastaukset kuitenkin kiinnostivat enmmän kuin Tastulan sossupornoa tihkuva kukkahattuilu.

Ennakkoasenne "Kerjäläinen ja jänis" -kirjaa kohtaan oli jyrkkä EI: Arto Paasilinna oon tehnyt tarinan, joka ei päivityksiä kaipaa. Päätöksen sinetöi Risto Jarvan "Jäniksen vuosi" -elokuva. Mutta kun kerran lähipiiri kilvoin kehui ja ylisti, otin kirjan suorittaakseni. Toisaalta, edellisestä lukemastani kirjasta, danbraunin höttömöhkäle davincikoodista, oli jo aikaa.

Jo muutamien sivujen jälkeen kävi selväksi, että tää jäpikkä, tämä Tuomas Kyröhän päästelee tekstiä kuin paraskin paasilinna. Sellainen tarinahan rakentuu perinteisen draaman kaavan mukaan seuraavasti: Päähenkilön mahdollisuudet ovat tarinan alussa 0,5%, mutta erinäisten käänteiden jälkeen tilanne kääntyy päälaelleen: tsäänssit on nyt ylivertaiset 99,5%.

Voi sanoa, että Kyrö kuvaa herkullisen tarkkanäköisesti hahmojaan. Kirjan neljättä lukua, jossa tarinaan otetaan mukaan vietnamilaisravintoloitsija Ming Po, lukiessani tapahtui jotain odottamatonta: (siteeraus sivuilta 85 ja 86): "...lounasaikaan Ming tarjosi... Aasian makujen lisäksi Hanoin Mummun Lihapullia ja ennenkaikkea suomalaisten perusruokaa, pitsaa. Ho Tsi Bling-Bling eli kinkku-kebab-chicken-wings-pepperoni-roiskeläppä oli nuorison suosikki. Sen sai myös ruispohjalla, aikuisempaan makuun." Se tuli kuin tsunami, kuin äkillinen aivastus: Seiniä ja kattoa repivä naurukohtaus! Jälkeenpäin, vähän häpeissäni ja hämilläni ihmettelin, miten tuommoinen repeäminen on mahdollista. Nuohan ovat vain tavallisia suomalaisia sanoja peräkkäin. Oliko se tuo "ho-tsi-bling-bling", joka avasi nauruhanat? oli miten oli, nyt en enää epäile mitään...

Tarinan edetessä rupesin näkemään sen elokuvana, Vatanescuna Kai Lehtinen; Ohjaus Rubin Mantsu.

Mutta sitten Lapissa juttu tyssäsi. Vaikka sivulla 125 Kyrö mainitsee Risto Jarvan ymmärtäneen huumorin sisimmän: "...sisin ei ole vitsi vaan suru. Elämä on surullinen juttu, jonka jokainen minuutti vie kohti kuolemaa. Siksi kannattaa nauraa...", se että Lappiin marjanpoimintaan lähtenyt Vatanescu löytää samaan aikaan punaisia puolukoita ja sinisiä mustikoita ja... kultasaaliin, keltaisia lakkoja, on pahemman sortin ermmm... sanonko nyt vaikean sanan... okei, anakronismia. Marjastusasioissa olen tarkka. Koskaan en ole samoilta mättäiltä lakkoja ja puolukoita poiminu. Lakat ja mustikat kypsyy kyllä samoihin aikoihin ja usein mustikoita voi poimia vielä puolukka-aikaan, mutta lakat ja puolukat - kuin hihasta tempastu jänis: ei oo totta. Myös se Kansallis-Idea-Parkin rakentaminen Pallastunturin kansallispuistoalueelle on jokseenkin arveluttava heitto, mutta täähän on fiktiota, menköön.

Niinhän siinä sitten kävi, Kerjäläinen ja jänis piti lukea kerralla. Jotenkin jäi vaikutelma, että kirjan olis voinu lopettaa jo paljon aiemmin. Ja että lopun persuirvailu on jotenkin irrallinen lisä. Kirjailijan pitäis tietää, että perussuomalaisten strategiaan kuuluu provosoiminen. Kannatus kerätään "kikkailemalla": Hurriviha, mamuviha, homoviha, viha postmodernia taidetta vastaan, kaikki kikkailua. Se, että nettiklippien kautta supersuosion saavuttanut Vatanescu nousee ryminällä ja rytinällä Tavallisten Ihmisten Puolueen johtoon ja Suomen pääministeriksi, voidaan ymmärtää osaksi Simo Pahvin/Timo Soinin vaalikampanjaa.

Huomiotta jääminen olisi monelle poliitikolle kaiken pahinta mitä voi tapahtua. Varsinkin näille mamuneekereille sahanpolttajille, "tavallisten ihmisten ystäville"...

Kaikenkaikkiaan Tuomas Kyrö on osoittautunut sellaisesksi sanailijaksi, että luen takuuvarmana kaiken julkaisemansa. Arto Paasilinnan suhteen en ole ollu ihan nin tarkka.

torstai 1. joulukuuta 2011

Marraskuussa luettua osa 2

Ja kun ei kaikkea ikinä muista niin nämähän tulivat myös luetuiksi:
Bo Carpelan: Lapsuus on herkkä mutta tarkka kuvaus pienen pojan vaiheista 30-luvun Helsingissä. Upeaa kuvausta siitä, miten aikuisten maailma heijastuu lapsen maailmaan. Osin samantyyppistä näkökulmaa kuin "Kuin surmaisi satakielessä", paino kuitenkin enemmän lapsen kokemuksissa kuin yleisessä moraalissa. Kuitenkin lapsen ja aikuisen kohtaamisissa on hienoa värettä.

Tyynen kanssa luimme Muumipapan ja meren, joka tarjosi lukijalleen jälleen uuden näkökulman. Edellisen kerran kun luin tämän kirjan joskus murkkuna, niin mieleen jäivät Muumipeikon ja Muumipapan uudet vaiheet. Nyt, tuli ihasteltua Muumipapan ja Mamman parisuhteen vaiheen kuvausta sekä luonnollisesti aina niin hienoa pikkumyyn hahmoa. Muumipappa ja Meri kuuluu niiden kirjojen joukkoon, joiden pariin kannattaa palata.

Marraskuussa luettua

Jo edelliseen raporttiini piti kirjoittaa huomioita Harper Leen Kuin surmaisi satakielen klassikosta. Olin löytänyt kyseisen kirjan joltain Forssan kirpputorilta etsiessämme Tyynelle kuteita. Kerrankin, Forssan kirpputoreilla kun ei ole ikinä mitään kiinnostavia kirjoja.
Läheisimmät tunteet ovat tuosta kirjasta jo mulla haihtuneet, kun lukemisesta on toista kuukautta, mutta pakko on todeta, että pidin tästä kirjasta ihan todella. Lapsuuden kuvausta, joka on verrattavissa Mark Twainin Huckleberry-Finnin seikkailuihin. Samalla käsitellään ihmisten keskinäisen tasavertaisuuden ilmenemistä monilla eri tasoilla. Hieno teos.

Lasatettikeikka pani kanssa lukemiseen vähän vauhtia ja siellä luinkin kirjoja, joita ei missään muissa oloissa oikein tulisi luettua. Ensin Micheal Frayn Päistikkaa, joka oli kummallinen yhdistelmä Hollantilaisen maalaustaiteen historiaa ja vaivaannuttavaa Lovejoy-henkistä taidekauppaa. Minulta jäivät tuon kirjan kansiteksteissä kehutut hervottomuudet huomaamatta ja kuten todettua korvaantuivat ne myötähäpeällä ja tuskaannuksella.

Tuon Frayn luettuani oli tarve ottaa kovat aseet käyttöön ja otin lukuun jo vuosia hyllyssä odottaneen Dostojevskin Idiootti. Aiemmin D:ltä lukemani Rikos ja rangaistus, Karamazovin veljekset ja Kellariloukko ovat olleet todellista timanttia etenkin ihon alle menevän antinsa vuoksi. Siksi Idiootti tuntui melkolailla oudolta linnulta. Pääfocus oli selvästi pinnassa ja seurapiirien toiminnassa. Itse asiassa tuli mieleeni että dostojevski olisi kirjoittanut Idiootin jopa satiirina seurapiiriromaaneista, niin saippuaisia käänteitä ja luonteita kirjaan on sisällytetty.
Terävääkin antia kirjaan toki mahtuu, kun Dostojevski kuvaa ihmisten suhtautumista päähenkilöön ruhtinaaseen, jota pidetään idioottina. Erityisesti idiootti-huomautuksia kun nostetaan silloin, kun päähenkilö on inhimillisimmillään. Mielenkiintoinen kirja Idiootti joka tapauksessa on, vähän vain raskaslukuinen.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Syksyn satoa

Tuntuvat menevähän tällaisiksi koontilistauksiksi nämä Nuharupiraportit tätä nykyä. Tässä syksyn mittaan olen lukenut hyviä ja vähän vähemmän hyviä kirjoja.

Nick Caven näkemys Vihan hedelmistä nimeltään Kun aasintamma näki herran enkelin oli aika tykkiä settiä, vaikka parhaimmillaan pääsi kyllä shokkiefekteissään lähelle Amerikan psykon tasoa. Ulosteita, ihmisten ja eläinten pahoinpitelyä, riippuvuuksia ja pakkomielteitä sekä suljetun yhteisön ja siitä poikkeavan yksilön keskinäistä suhdetta kuvattiin hyvinkin intensiivisesti. Kerronta oli hienoa, mutta en minä tuota ihan noiden shokkitekijöidensä johdosta suosittelisi paljon kellekään. Ilman tuota kirjaa lukupankissaa pärjää kyllä ihan täysin.

Ja siitä suljetusta yhteisöstä kertoo seuraavakin kirja Philippe Claudelin Varjojen raportti. Joka sijoittuu johonkin germaanisille vuorille jonkin sodan jälkeen. Nyt kun mietin niin varjojen raportissa käsitellään pitkälle samaa teemaa kuin taannoin raportoimassani Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurissa, jossa kyläyhteisö on yksi kirjan henkilöistä ja tavallaan itsenäinen toimija tai luonnonvoima. Varjojen raportissa tämä yhteisö joutuu myös kohtaamaan seurauksia omista päätöksistään, tosin herkkähipiäisenä kaverina tämä porukka pyrkii vaientamaan kaikki menneisyydestä muistuttavat tekijät. Yhtäkaikki hienoa kerrontaa ihmisistä sodan ja joukkovoiman puristuksissa, syyllisyydentunteesta, häpeästä ja surusta.

Ja sitten jotain aivan muuta. Matti Röngän Väärän maan vainaja jatkaa Röngän hienojen Kärppädekkareiden sarjaa. Jos Mankelin vahvuus oli se että Wallander oli jotenkin ihan oikean ihmisen oloinen, niin kyllä Viktor Kärpästä on kasvanut jo huomattavasti syvempi hahmo. Eivätkä kaikki sivuhenkilötkään Röngän kertomuksissa paperinukeiksi jää. Väärän maan vainajan lajityyppiä en osaa oikein määritellä; jännäri se ei ole, mutta ihan slapstick komediaksi astikaan ei juttu veny. Hyvä mieli tästä kirjasta kuitenkin tuli. Mukava lukea dekkaria, jossa päähenkilöllä on samanlaisia tunteita kuin oikeillakin ihmisillä (jos haluatte lukea dekkaria jossa päähenkilön tunteet ovat erilaisia kuin oikeilla ihmisillä niin lukekaa vaikka liza marklundia).

Nyt kun Tyyne tuli paikalle, niin raportoidaan vielä Tyynen kanssa luetut kirjat: 1. Hobitti: Tästä ei varmasti tarvitse sanoa yhtään mitään. Kyllä se Tolkien oli vaan aika kova jätkä. Tarinan ja kirjallisen maailman riemukulkua.
2. Peppi Pitkätossu etelämerellä. Astrid Lindgren on nykyisestä näkökulmastani lastenkirjallisuutta. Jos Ronja oli hyvä, niin Peppi oli taas pettymys. Kakarana tästä kyllä tykkäsi.
3. Mark Twain Prinssi ja Kerjäläispoika. Tykkiä settiä, raakuutensa puolesta ei todellakaan mikään lastensatu. Tekisi mieleni selvittää, mitä Twain on halunnut tällä tarinalla saavuttaa. Tuolla ketkullahan oli aina jokin perustelu takataskussaan. Ainakin tuon luettuaan alkaa arvostaa modernia oikeuslaitosta ja järjestäytynyttä yhteiskuntaa.
4. Kasper Ja Jesper ja Joonatan, kolme iloista rosvoa. Pettymys; tuskin tulen tätä ihan heti Tyynelle uudestaan lukemaan ehkä antaa lapsille, mutta aikuiselle turhan yksiulotteista luettavaa silkkipaperinohuine henkilöineen. Laulut tietysti ihan hyviä.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Katkelmia

Moliére - Saituri

Riemastuttava näytelmä saiturista, joka rakastaa vain omaisuuttaan. Huikeaa sanailua ja iätön aihe, ajankohtaisempi kuin kirjoittamisaikanaan. Rakkaustarina on perinteistä saippuaa, jossa rakastutaan ristiin, erotettujen rakastavaisten saadessa lopulta toisensa. Pätee myös saituriin ja varastettuun rahakirstuun.

Anu Silfverberg - He eivät olleet eläimiä

Sietämätöntä kakkaa, en pystynyt lukemaan kuin neljä sivua. Ok, olisin voinut toki pakottaa itseni koko kirjan kestävään kärsimykseen, mutta jos kertoja kuvailee novellin päähenkilöllä olevan "jäätävät vanhemmat", ja jos kerrontatyyli muistuttaa suomalaisen cityvihreän pseudosentimentaalista lässyttelyä, mitä se juuri onkin, ei teoksella ole mitään annettavaa. Paitsi luopuminen.

Joonas Rinta-Kanto - Fok_it 2

Vuoden 2011 sarjakuva-albumi. Löytyy myös osoitteesta fokit.wordpress.com. Ks. Ville Tietäväinen. P. S. Maakies ilmestyi viime vuonna.

Ville Tietäväinen - Näkymättömät kädet

Vuoden toiseksi paras sarjakuva-albumi. Kovakantinen sarjakuvamammutti, joka kertoo Marokosta Espanjaan suuntautuvasta laittomasta siirtolaisuudesta. Tietäväisen sarjakuvakerronta on kansainvälisestikin korkeatasoista, mikäli "sarjakuvaromaani" ei tunnu ajatuksena vastenmieliseltä. Hiekanruskeat sävy ja valtava, synkkänä pimeytenä vyöryvä meri jäävät taatusti mieleen.

Jotain runoja Pablo Nerudalta, Federico Garcia Lorcalta ja Boris Pasternakilta. Hyviä olivat. Jarkko Laineen varhaisteokset eivät niinkään.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Loppukesän saldoa II

En muistanut ihan kaikkia tuohon ensimmäiseen raportoida. Jatkan siis tässä.

Kristina Carlson Herra Darwinin puutarhuri. Kertoo Kentiläisestä kylästä, jossa sattuu vaikuttamaan herra Darwin, joka on julkaissut kirjan, joka joidenkin mielestä nuljauttaa jumalan sijaltaan. Mielenkiintoista kerrontakokeilua, jossa kerronta on jatkuvaa puhetta tai ajatusta. Kertoja vaihtelee yksilöiden ja yhteisön välillä. Ilmeisesti tarkoituksena kuvata yhteisön painetta yksilön harteilla. Jännä, ei erityinen.

Miika Nousiainen Maaninkavaara. Ahdistava tarina siitä, miten vanhempi käyttää lastaan omien unelmiensa välikappaleena. Samalla kuvausta pikkuisen Huojuvaa taloa lievemmästä perhehelvetistä. Aika paljon kestävyysjuoksua. Ahdistava, ei huvittava, kuten takakansitekstissä väitetään. Nousiainen tuntuu hallitsevan tällaiset ahdista sosiopaattikuvaukset.

Seppo Konttinen Suomalainen ruokalasku. Entinen Ylen vasemmistolainen taloustoimittaja väittää lukeneensa tuhansia sivuja tutkimuksia Suomalaisen ruokaketjun osista. Kuitenkin kirjassa tyytyy toistelemaan kansantaloustieteen peruskurssin lausetta Oligopoli johtaa hintojen kohoamiseen. Täytteenä on referoitu kaupan ja keskeisten elintarviketeollisuusyritysten historia viimeisiltä sadalta vuodelta ja muistetaan haukkua maataloustukia. Konttisen mukaan ruoka pitäisi Suomeen tuoda edullisemmista tuotanto-oloista, mutta hän unohtaa, että valtaosan suomalaisista olisi taloudellisesti edullisinta asua jossain ihan muualla kuin Suomessa.

Ennen Katto-kassista luimme Tyynen kanssa Liisan Ihmemaassa, joka on ihan upea kirja.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Loppukesän saldoa

Olen vähän heikosti kerinnyt Nuharupeen raportoimaan lukemisiani viimeaikoina. Saldona seuraavaa:
Maailman paras kattokassinen. Kokoelmakirja Astrid Lindgrenin Kattokassiskirjoista tuotti lukijalle lähinnä pahaa mieltä. Se kassinen on todella epäreilu kaveri pikkuveljelle.

Sen sijaan Ronja Ryövärintytär, joka oli seuraavan Tyynen iltasatukirjana on aivan ihastuttava. Kuinka lasten ystävyys kantaa yli vanhempien vastustuksen ja siloittaa lopulta tiet jopa isien firmojen fuusioitumiseen. Lindgrenin satumaailma kakkiaisineen, pöthiittiseen ja ajattaroineen on kaiken kaikkiaan ihastuttava.

Vähän samaa sarjaa oli John Steinbeckin Torstai on toivoa täynnä, jossa ihastuttavat lurjukset pummaavat viiniä ja pyrkivät parittamaan paikallista biologia bordellin uuden asukkaan kanssa. Itse en juuri perustanut Ystävyyden talosta, mutta tämä teos onnistui kutittamaan jotain oikeaa kohtaa. On käsittämätöntä miten lumoavasti Steinbeck näitä renttujaan pystyy kuvaamaan.

Jotain ihan muuta tarjosi Siri Hustvedin Amerikkalainen Elegia, jonka tapahtumat keskittyivät Hustvedilta tuttuun tapaan terapiassa kulkevien ihmisten sisäiseen ja väliseen elämään. Kirjaan toivat kuitenkin ryhtiä Hustvedin isän päiväkirjoista lainatut tosielämän tapahtumat ja kirjan vahvuus olikin sen vahva sidos menneisyyteen ja upea elämän tuntu. Hustved on kirjoittajana lumoava taituri.

Luin myös toisen Hustvedin kirjan nimeltä Lumous. Tämäkin kirja kertoo Norjalaissiirtolaisten jälkeläisistä amerikassa. Tapahtumapaikkana ja aikana on muutaman vuosikymmenen takainen menneisyys pienehkössä amerikkalaiskaupungissa. Tästä kirjasta ei voi oikein kertoa mitään paljastamatta siitä liikaa ja silti kirjan juoni ei kerro siitä yhtään mitään. Upea, satumainen, lumoava.

En ole tainnut Lentsukokemustanikaan tänne raportoida. Suoraan sanottuna en kirjaa lukemisen jälkeen arvosta kovin korkealle Veikko Huovisen teosten joukossa. Jotenkin eivät tapahtumat ja tarina olleet tasapainossa. Lähtökohtahan nyt kuitenkin oli herkullinen ja Huovisen ihmiskuvaus kantoi pitkälle. Vaillinainen kuva tästä kuitenkin jäi.

Ja luimmehan Tyynen kanssa myös Roald Dahlin Ison kiltin jätin, joka täyttää enimmät satukirjalle asetettavat vaatimukset. Dahl pystyy kertomaan sadun lapsia syövistä jättiläisista ilman, että se kuormittaa lukijaa tai kuulijaa kauhulla liikaa.

Sain myös luettua vihdoin loppuun Punaisen viivan, joka tuntui huimaavan ajankohtaiselta näin perussuomalaisten aikakaudella. Kuinka kaussa onkaan SDP etääntynyt populistisista juuristaan ja nykyinen vakuuksiin hirttäytyminen on aika vähäistä verrattuna siihen, että luvataan maaseudun näĺkää näkevälle kurjalistolle, että enää ei tarvitse nälkää nähdä eikä palella ja rahat ja maat jaetaan punaisen viivan vetämisen jälkeen tasan kaikkien kesken. Oman mausteensa antaa Kiannon kuvaus Korpiloukon asukkaiden elämästä ja kohtaloista. Kirja on siis kuvaus kurjuudesta ja populismista. Että jossain kontekstissa Putkinotkonkin elämä voi näyttää hyvinvoivalta ja yltäkylläiseltä.

Jumalan sana

Hotakaisen uusin jatkaa siitä mihin edellinen jäi. Jos ihmisen osassa kirjailija osti pienyrittäjän elämän ja keksi siihen haluamansa lisäykset, on jumalan sanassa vuorineuvoksen elämää tallennettu hänen pojalleen ja autonkuljettajalleen kuunneltavaksi c-kasetilta. Noh tuo ei nyt kovin merkittävä yhtymäkohta ole. Sen sijaan molemmat kirjat ovat puheenvuoro talouden ja yhteiskunnan muutoksesta Kekkosen ajoista tähän päivään.

Jumalan sanan tapahtumat sijoittuvat pääosin autoon yhden vuorokauden ajalle, mutta samalla Hotakainen kuvaa vaihtelevia ahneuden muotoja, joita kirjan päähenkilö, toimitusjohtaja pääsee todistamaan. Ahneutta harjoittavat autonkuljettaja, hänen tyttärensä, eräs satunnainen ohikulkija, ohittavien autojen kuljettajat, päähenkilön isä, TV-toimittaja ja ohjaaja sekä koko muu yhteiskunta.

Hyvä kirja, suosittelen. Hotakainen kypsyy kuin grillimakkara. Hyvää kylmänäkin, mutta näin paistamisen edetessä maku tuntuu pääsevän entisestään oikeuksiinsa.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Tessin tarina

Minusta tuntuu tosi pahalta. Olen masennuksen syövereissä. Tunnelin päässä ei näy valoa, ympärilläni on vain pimeyttä. Elämä on epäoikeudenmukaista, se on yhtä kärsimystä.

Niin. Luin Thomas Hardyn Tessin tarinan.

Tess Durbeyfield on 16-vuotias tyttö, jonka isä on tyhmänpuoleinen ja äiti hieman tunteeton. Perhe on hyvin köyhä, suurimmaksi osaksi isän laiskuudesta johtuen. Paikallinen pappi kertoo Tessin isälle, että perhe kuuluu vuosikymmeniä sitten sammuneeseen D'Urbervillen aatelissukuun. Tästä Tessin vanhemmat riemastuvat kovin. Tieto kihahtaa Tessin isän päähän. Jotakin on tehtävä, hehän ovat siniverisiä.

Sattumusten kautta Tess on se, joka joutuu kärsimään perhettä kohdanneesta yllättävästä arvonnoususta. Paikkakunnalle on jokin aika sitten muuttanut perhe, joka käyttää nimeä D'Urberville. He eivät ole oikeita D'Urbervillejä, vaan ovat rikastuessaan ottaneet nimen käyttöönsä, jotta heitä luultaisiin aatelisiksi. Tessin perhe ei kuitenkaan tiedä heidän vilpistään, vaan luulee heitä sukulaisiksi. Tämän sukulaisuuden turvin Tess lähetetään kartanoon piiaksi.

Käy niin, että kartanon nuori isäntä, Alexander, ihastuu Tessiin, joka vihaa miestä. Alexander raiskaa Tessin, joka joutuu kantamaan tästä tapahtumasta aiheutunutta syyllisyyttä mukanaan koko loppuelämänsä.

Tessin tarina on raastavaa luettavaa. Jos miehellä on ollut suhteita ennen avioliittoa, se annetaan anteeksi. Jos nainen on raiskattu, se on hänen oma syynsä. Anteeksiantamatonta. Nainen kuuluu raiskaajalleen, vaikka olisikin mennyt naimisiin jonkun muun kanssa.

Hardy kritisoi viktoriaanisen aikakauden tiukkaa moraalia, joka alistaa naista ja vähättelee miesten syntejä. Tessin mies, Angel, matkustaa Brasiliaan karkuun avioliittoaan, jonka kokee olevan väärin perustein solmittu. Brasiliassa, kaukana kotoa, hän ymmärtää brittiläisen yhteiskunnan siveyssääntöjen mielettömyyden.

Ensimmäisen kerran tutustuin Tessin tarinaan Roman Polanskin elokuvan (vuodelta 1979) muodossa noin kymmenisen vuotta sitten. Jo silloin mietin, että uskaltaisinkohan lukea kirjan, mutta tarina oli niin surullinen, etten sitten tohtinutkaan. Elokuva itsessään ei kuulu Polanskin parhaimpiin tuotoksiin. Itse asiassa melko keskitasoa.
Sen sijaan BBC:n vuoden 2008 minisarja, Tess of the D'Urbervilles, onnistuu tehtävässään huomattavasti Polanskia paremmin.

 Tessin tarina löytyy myös LibriVoxista.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Forsytein taru

Muutama vuosi sitten katsoin uusintana John Galsworthyn romaaniin pohjautuvan Forsytein taru-minisarjan, joka kertoi erään englantilaisen, yläluokkaisen suvun tarinan. Sarja oli valmistunut vuonna 2002 ja oli tullut televisiosta jo 2000-luvun alussa. Itse löysin siis vasta uusintakierroksella, 2000-luvun lopulla, tämän hienon sarjan.

Ylempänä näkyvä kuva kertoo puhelinkeskustelusta, jonka eilen kävin veljeni kanssa. Olin viime metreillä Forsyten tarun luvussa ja intoa täynnä hienosta lukukokemuksesta. Kerroin veljelleni, miten kirja on yhtä hyvä kuin siitä tehty tv-sarjakin. Jostain syystä Palen mielestä tv-sarja oli tylsä! En voi käsittää. Puhutaan kuitenkin tyypistä, jonka kanssa olen katsonut kuusi tuntia putkeen vuonna -95 valmistunutta Ylpeyttä ja ennakkoluuloa! Hän on siis joskus ollut pukudraamojen ystävä. Mistä moinen takinkääntö?!

Forsytein tarussa Galsworthy ottaa kantaa rikkaiden itsekeskeiseen ja rahakeskeiseen elämään, jossa ihminen mitataan sillä, miten paljon hän omistaa. Kaiken voi ostaa rahalla, ihmissuhteetkin. Mutta rakkaus - se on näille ihmisille vierasta. Forsyten suvulla on toisensa, suku on tärkeä, koska kasautuneesta omaisuudesta ei ole hyötyä, ellei sitä saa annettua nuoremmille polville. Suvun nimen ja omaisuuden periytyminen takaa sen, että elämä jatkuu ikuisesti.

Yksi keskeisistä henkilöistä on Soames Forsyte, joka pakottaa köyhän ja kauniin Irenen naimisiin kanssaan. Irene rakastuu Soamesin serkun sulhaseen, joka menettää henkensä, minkä jälkeen Irene pakenee Soamesin luota. Viktoriaanisen ajan Englannissa ei yläluokan mielestä ollut mitään kamalampaa kuin maineen menetys. Avioeroista uutisoitiin likaisia yksityiskohtia myöten lehdissä, joten niitä yritettiin vältellä viimeiseen asti. Niinpä Soameskaan ei ottanut Irenestä avioeroa, vaan he olivat naimisissa vielä vuosikausia sen jälkeen, kun Irene oli karannut Soamesin luota.

Soamesin tarinan rinnalla kerrotaan hänen serkustaan, Jolyon Forsytesta, joka jätti vaimonsa ja perusti perheen entisen lastenhoitajansa kanssa. Jolyon kritisoi Forsyte-klaanin kylmää ja sisällötöntä elämää. Hänen ja Soamesin kohtalot liittyvät yhteen hyvin traagisesti, mikä tarkoittaa kahden päinvastaisen arvomaailman törmäystä - etenkin kirjan viimeisessä osassa, jossa kuvioihin astuvat Soamesin ja Jolyonin jälkeläiset.

Tänä kesänä olen lukenut enemmän kuin vuosikausiin. Ja enemmän klassikoita kuin ikinä! Yhä edelleen olen sitä mieltä, että maailman parhaat kirjat on kirjoitettu ennen 1950-lukua.

Sota ja rauha, Kurjat ja nyt tämä Forsytein taru ovat kaikki käsitelleet ihmisen vanhenemista, tekojen merkitystä ja sitä, mitä lopulta jää, kun ihmisen elämä päättyy. Olen oppinut jotain, ollut kiitollinen paljosta ja surrut kirjan hahmojen puolesta. Lukeminen on suuri lahja. Tänä kesänä moni kirja on muuttanut maailmaani.

Forsytein taru päättyy siihen, kun Soames on vanha ja yksinäinen. Suunnaton omaisuus ja perillinen eivät lopulta tuoneet hänelle sitä, mitä hän koko elämänsä tavoitteli - onnea. Näin kuului tämän erinomaisen sukusaagan viimeinen lause: Hän saisi toivoa ja toivoa, eikä koskaan saavuttaisi sitä - maailman kauneutta ja rakkautta!

perjantai 19. elokuuta 2011

Kurjat

Olen aiemmin lukenut Victor Hugolta Pariisin Notre-Damen. Siitä on jo vuosia, ja kun luin sen, pidin kirjaa todella tylsänä ja hitaastietenevänä. Luin Notre-Damen reilusti parikymppisenä, mutta voi olla, että mieleni on kehittynyt noista ajoista, ja jos sen lukisin tänä päivänä, voisin hyvinkin pitää sitä mestariteoksena. Mutta näillä muistoilla se on minulle vain umpitylsä ja umpiraskas teos.

Siksi Kurjat oli minulle totaalinen yllätys. Imaisi mukaansa kerrasta, pystyi koskettamaan sieluni sopukoita vaikuttaen mielessäni muulloinkin kuin lukiessani. Kurjat osoittautui maineensa veroiseksi: klassikoksi.

Victor Hugo oli aikansa Amnesty International tai ainakin Amnesty in France. Kurjissa hän otti kantaa Ranskan oikeuslaitokseen, vankien kohteluun, köyhien ihmisten tilanteeseen ja orpojen lasten huonoon osaan. Nämä kaikki epäkohdat on esitetty hyvin vaikuttavasti. Kurjien päähenkilö, Jean Valjean, on varsinainen laupias samarialainen. Hän todella kääntää toisenkin poskensa ja antaa omistaan huono-osaisille, vaikkei hänelläkään olisi paljoa, mistä antaa. Juuri Jean Valjeanin kaltaisen vapahtajamaisen ihmisen kautta kerrottuna 1800-luvun Ranska vaikuttaa lievästi ilmaisten hyvin epäoikeudenmukaiselta maalta. Jean Valjean tuomittiin kaleereille vangiksi 19 vuodeksi siitä hyvästä, että hän oli varastanut ruokaa siskonsa lapsille. Kirja on niin täynnä pelkkää kurjuutta hyvälle päähenkilölle, että lukeminen on toisinaan lähes sydäntäsärkevää. Taka-ajatuksena jouduin vielä pelkäämään, että Kurjien loppu on yhtä surkea kuin Pariisin Notre-Damen.

Ensikosketukseni Kurjiin oli lukion äidinkielen tunnilla joskus vuonna 2002, kun katsoimme Bille Augustin ohjaaman elokuvan Hugon masterpiecestä. Harmillisen harvoin on hyvästä kirjasta saatu tehtyä hyvä elokuva. Tuo vuoden -98 versio on ihan ok, mutta ei mitään sen enempää. Ehkä sen voisi katsoa taas, kun nyt olen kirjankin lukenut.

Victor Hugo muuten valittiin Ranskan kansalliskokouksen ja senaatin jäseneksi ja vaikutti kuolemanrangaistuksen poistamiseen Genevessä, Portugalissa ja Kolumbiassa.

torstai 18. elokuuta 2011

Liitonarkki

Kiitos Dan Brownille ja kirjalleen ”Da Vinci Koodi”: Olen pitkästä aikaa onnistunut lukemaan kokonaisen kirjan. Tarinan. Vaikka kriittinen kirjallisuudentuntija väenväkisin iloa pilaamaan: Humpuukia/Kirja on ihan paska/Täynnä asiavirheitä/yhdentekevää fiktiota/kioskipulppia/haisee koiranoksennukselle...


Mutta onpahan jälleen kerran tehty menestysteos Temppeliherrojen salaseurasta. Ei pidä unohtaman, että hiljattain jopa :)legendaarinen;) ankkapiirtäjä, Don Rosa, on Roope Ankka -tarinoissaan hyödyntänyt Jeesuksen jälkeläisten salaseuraa, sen salattua ja tukahdutettua elämää. Todettakoon tässä sivujuonteena hienovaraisesti se, että siinä missä Dan Brown on aloitteleva kisälli, Don Rosa on mestariluokan kolossaalinen titaani.



Mutta itse asiaan. Jeesuksen, Jumalan Pojan, jälkeläisiin. Da Vinci Koodi yrittää Jeesuksesta yksiavioista. Että Magdalan Maria olisi ollut hänen mielitiettynsä, the only one... Oma näkemykseni on hieman riehakkaampi: Hiljattain edesmenneen ”Topi Sorsakosken” elämänvaiheita on tihkunut lööppeihin. Niiden mukaan ”Topille” tarjoutuvia naisia oli pitänyt järjestää parijonoon. Niin se on ollut ja on vastakin. Kun ajatellaan parin tuhannen vuoden takaista supertähteyttä Juudeassa, tohtii olla, että naisia on sielläkin riittänyt... useampaan jonoon. ”Lisääntykää ja täyttäkää maa”, kehottaa Iso Kirja. Kun siis Jesse Jepukka opetuslapsineen on saapunut kylään, on aivan satavarmalla edellä kiirinyt tieto: ”Hameet korviin! Spermapumput tuloo! ” Onko sitten ollut niin, että jos iso-Jii ei ole jaksanu, niin joku opetuslapsista on hoidellu homman - sillä aikaa kun Jii on hyväillyt neidon hiuksia tahi antanut tälle jalkavoitelun/manikyyrin... Ja jos J. on ollu hyvässä iskussa, opetuslapset on pitäny järjestystä jonossa ja mustasukkaiset puolisot ja sulhaset loitommalla.. Niin se menee, nuorten viriilien miesten touhutessa. Alfauros määrää parittelujärjestyksen. Näinollen uskallan väittää, että suoraan Jumalasta polveutuvia kaksijalkaisia on maan päällä enemmän kuin uskaltaisi arvatakaan!



Tämä teksti tietenkin on kaikkinensa loukkaavaa ja erittäinkin rienaavaa, mutta halusin vain laittaa pienenä esimerkkinä, että jos kerran kristinuskon alkuvaiheiden tapahtumia ruvetaan höystämään mielikuvituksella, niin kyllä täältäkin pesee... Enkä epäile yhtään, että jos esittämistäni ideoista hieman säätäis kässäriä ja laittais oikovedoksen Vatikaaniin, niin eiköpä vain Benukka Ratzingerilainen bullaa paluupostiin.



Se, että katolinen kirkko on horassu Brownin kirjasta herneen nenään, osoittaa sen, ettei niillä siellä inkvisitiossa ole huumorintajua. Käsittääkseni Brown on nimenomaan huumorikirjailija. Ainakin sellaisena Da Vinci Koodin ymmärsin. Todennäköisesti Dan Brown hekottelee itsekseen: ”Hahaa! Ihan hömppää ja ne otti sen todesta! Tekivät elokuvankin. Hahaa...”



En malta olla siteeraamatta kirjan neljännen luvun alusta kohtaa, jossa kuvaillaan poliisipäällikkö Fachen olemusta:



”...Ylikomisario Bezu Fachen ryhti oli kuin vihaisella härällä - leveät hartiat suorina, leuka tiukasti rintaa vasten. Hänen tumma tukkansa oli kammattu taakse ja siloitettu hiusöljyllä, mikä korosti syvien otsalahdekkeiden välistä työntyvää nuolimaista uloketta - se jakoi ulkonevan otsan kahtia ja sojotti eteenpäin kuin taistelulaivan keula...”



Hmm... ”...otsalahdekkeiden välistä työntyvä taistelulaiva...” Rankkaa. Mitä tämä on englanniksi. Laitetaanpa googlen kääntäjä töihin:



”Chief Inspector Bezu Fache’s posture was like an angry bull, broad shoulders straight, chin firmly against the chest. His dark hair was turned back and plated hair oil which emphasized the deep frontal bight pushed between the arrow-shaped edges - it is divided into two protruding forehead, and sticked out forward like the battle of the ship's bow...”



Nerokasta! Pärjää psykologisessa tarkkanäköisyydessään kenelle tahansa klassikkokirjailijalle!



Alkuperäiskielellä, suoraan kirjailijan päätteeltä tuo nerokkuus kajahtaa sanatarkasti näin:



”Captain Bezu Fache carried himself like an angry ox, with his wide shoulders thrown back and his chin tucked hard into his chest. His dark hair was slicked back with oil, accentuating an arrow-like widow’s peak that divided his jutting brow and preceeded him like the prow of a battleship...”



Nimimerkissä ”Dan Brown” on selvästi nobelainesta!



Jaa että mikä ihmeen ”liitonarkki”? Haluan tässä yhteydessä ja aina palauttaa mieliin, että enimmäkseen uskontojutuilla äärimmäistely on ”liitonarkkareiden” touhuja. En siis tarkoita, että ”liitonarkki” tulisi ymmärtää ”Liiton arkiksi” vaan ”Liito-narkiksi”. Narkki = narkkari. Ne sellaset liito-narkkarit on jotakuinkin himmeitä leijujia, jotka kuvittelee kaikkea joutavaa. Niinku tää Dan Brownkin. Todennäköisesti vähintään psyykelääkkeiden voimin.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Lolita

Vladimir Nabokovin Lolita tuntui aluksi yököttävältä ja ahdistavalta. Kirjahan kertoo 37-vuotiaan miehen, Humbertin, sairaasta mieltymyksestä nuoriin tyttöihin. Erityisesti kirja painottuu kertomaan hänen suhteestaan 14-vuotiaaseen Lolitaan. Toisin sanoen, Lolita on tarina pedofiliasta.

Voin vain kuvitella, millaisen vastaanoton kirja sai julkaisuvuonnaan 1955. Kuinka Nabokovin pääteltiin olevan itse tuo Humbert (ihmisillä saattaa monesti mennä fakta ja fiktio sekaisin). Wikipedian mukaan (jep, niin helppo - ja niin epäluotettava lähde.. en kohta kehtaa enää myöntää, mistä tietoni ammennan) Lolita laitettiin heti kiellettyjen kirjojen listalle. Niin kuin se nyt olisi pedofilian ylistys!!

Sillä luettuani kirjaa jonkun matkaa, huomasin alkujärkytyksen jälkeen, että Nabokov - jos joku - on kirjaimellisesti kaunokirjallisuuden edustaja. Niin kauniisti hän käsittelee sanoja. Välillä ehkä hieman liiankin kauniisti ja taidokkaasti, toisinaan tuntuu, että maalailu yltää (nyt tulee lempparisanani) jaarittelun puolelle (jaarittelu Ankkurin sanakirjassa tarkoittaa eksymistä aiheesta ja vähän myös paikallaanjunnaamista siellä aiheeneksymis-kohdassa).

Ja joo, ei tämä mitään pedofilian ylistystä ole. Humbert kuvataan varsin pakkomielteiseksi, sairaaksi tyypiksi, jonka elämän ainoa päämäärä on sekaantuminen varhaisteineihin. Lopulta hän tajuaa, ettei kohdellut Lolitaa muuta kuin tarpeidensa tyydyttäjänä. Tällainen kirja voi päättyä ainoastaan kuolemaan. Kenen, sitä en paljasta.

maanantai 8. elokuuta 2011

Kuolleet sielut

Minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä Nikolai Gogolin Kuolleista sieluista. Tai no, kuvittelin, että se on Dostojevksi-tyylistä outoilua. Eipä ollut, ei. Kuolleet sielut osoittautui satiiriksi, jonka huumori oli paikoitellen aika veikkohuovismaista. Lukukokemuksena varsin viihdyttävä ja helppo. Eikä niin vanhanaikaista kuin mitä olisi voinut kuvitella kirjan julkaisemisvuoden, 1842, perusteella.

Kuolleet sielut kertoo mystisestä Tsitsikovista, joka kiertää kylissä haluten ostaa maanomistajilta kuolleiden maaorjien sieluja. Osto-ja myyntitilanteet aiheuttavat varsin koomisia keskusteluja, joiden aikana Ankkuri ei voinut muuta kuin hykerrellä itsekseen toimiston hiljaisuudessa. Kaikista älyttömin hahmo on Nozdrev, maanomistaja, joka ei suostu myymään Tsitsikoville sieluja. Kun Tsitsikovista alkaa levitä mitä perättömämpiä juoruja kahden rouvan toimesta (tämänkaltaisia rouvia löytyy maailman joka kolkasta ja heidän keskustelunsa, vaikka hyvin yliampuva onkin, on myös mitä oivallisin esimerkki mehukkaan juorun synnystä), Nozdreviltakin yritetään tiedustella, minkälainen mies Tsitsikov oikeastaan on. Kysymys osoittautuu vikatikiksi ja lukijalle tarjoillaan hupia kerrakseen, kun valepukki-Nozdrev ei pysty pidättelemään suustaan ryömiviä sammakoita.

On aina surullista käydä lukemassa Wikipediasta näiden 1800-luvun kirjailijoiden elämän kohtaloista. Gogolin elämä ei sen ruusuisempaa ollut kuin esimerkiksi englantilaisten naiskollegoidensa. Hän kärsi syvästä masennuksesta ja kuoli vain 42-vuotiaana. Mitä tuhlausta.

perjantai 5. elokuuta 2011

Kärpästen herra

William Goldingin Kärpästen herra on ahdistava ja pelottavan todellisentuntuinen lukukokemus.

Eletään toisen maailmansodan loppua (kirjassa mainitaan Japaniin pudotetut ydinpommit). 6-12 (?)-vuotiaita englantilaisia koulupoikia kuljettanut lentokone tippuu alas Tyynen meren yllä ja pojat haaksirikkoutuvat autiolle paratiisisaarelle. Aluksi pojat riemuitsevat, ettei yhtään aikuista jäänyt henkiin. He pitävät haaksirikkoa seikkailuna. Kuitenkin jo alussa poikien ylle lankeaa synkkä varjo, kun pienimmät pojat väittävät nähneensä saaren metsässä pedon, käärmemäisen olion. Aluksi isommat pojat kieltävät pedon olemassaolon. Yksi heistä, Simon, ymmärtää, että peto tarkoittaa ihmistä. Heidän pitäisi pelätä toisiaan. Mutta kukaan ei kuuntele Simonia.

Vähitellen pojat jakaantuvat kahteen eri ryhmään, joista toinen käyttää väkivaltaa ja päätyy lopulta tappamaan toisen, pieneksi käyneen ryhmän jäseniä. Pojat alentuvat villi-ihmisten tasolle. Kodin ja koulun auktoriteetit ja rangaistusmenetelmät eivät ole pitämässä heitä kurissa. Kirjan henkilöissä on koulukiusaajia ja uhreja. Koulukiusaajista tulee tappajia, uhreja ei auta kukaan. Empatian puute tai rohkeus olla näyttämättä empatiaan kykenemistä, ajavat lapset mielettömiin tekoihin. Ihminen on ihmiselle susi.

En halua uskoa, että ihminen on pohjimmiltaan paha, kuten Golding osoittaa. Mistä tosin tiedän, millainen itse olisin, ellen olisi kasvanut "sivistys"valtiossa. Kärpästen herrassa autiolle saarelle pelastautuivat pikkupojat, joiden moraali oli vielä kehittymätön. He olivat mieleltään pyynti-keräilykulttuurin aikaisen ihmisen tasolla.

Mutta sivistyneessä maailmassa tapahtuu koko ajan väkivaltaisuuksia ja murhia. Ihmisissä on petoja. Ja petojen uhreja.

torstai 4. elokuuta 2011

Da Vinci-koodi

Dan Brown kuvailee kirjassaan, Da Vinci-koodissa, päähenkilön, kirjan Sankarin, Robert Langdonin, näin:
Hänen teräväkatseiset siniset silmänsä näyttivät tänä yönä sumeilta ja riutuneilta. Vahvoja leukapieliä ja pienen vaon jakamaa leukaa peitti tumma parransänki --- voisi vihdoinkin taas turvallisesti käyttää tweedpukuaan ja Burberryn poolokauluspaitaa. 

Ja kirjan sisäkannessa oli kuva mister kirjailijasta:
Langdon on uskonnollisten symboleiden tutkija, joka toimii professorina - niin, missäköhän - no, tietysti the Yliopistossa eli Harvardissa. Muutenkin Langdon on kuvattu niin erehtymättömäksi ja nopeaälyiseksi, että kirjailija antaa itsestään "hieman" omahyväisen kuvan.

Itse kirjaan. Aluksi tuumin, että jaa, onhan tämä ihan viihdyttävää. Hölmöä ja viihdyttävää. Lopulta termi "viihdyttävä" katosi mielestäni. Kirjan takakannessa sisältö kuvailtiin "trilleriksi". Trilleri in my ass! Loputtomat jaarittelut kyllä tappoivat trilleritunnelmat. Etenkin Louvressa käydyt pitkittyneet keskustelut, vaikka poliisit olivat perässä, tuntuivat täysin käsittämättömiltä.

Sitten tarkemmin juoneen. Da Vinci-koodi kertoo Jeesuksen seksielämästä. Kirjan kantava idea on, että Jeesus jörnyytteli. Mielessäni heräsi tasan yksi kysymys: entä sitten? Kirjassa perustellaan, että Jeesuksen jälkeläiset (jos totuus tulisi julki) olisivat suuri isku katoliselle kirkolle, koska se osoittaisi, että Jeesus oli ihminen. Tosi asiassa kaikki piispalliset kristilliset kirkkokunnat ovat sitä mieltä, että Jeesus oli sekä ihminen että Jumala samanaikaisesti. Ja koska Jeesus oli ihminen, niin varmasti hänellä oli seksuaalisia haluja! Helkkari soikoon!

No, joo. Kirja on pullollaan älyttömyyksiä. Sydämeni itkee verta etenkin kaikkien eksegeettisten "faktojen" kohdalla. Voi veljet. Joo, eihän tätä liian tosissaan pitäisi ottaa, tämä on kuitenkin satu. Mutta hyvän fiktion voisi rakentaa vähemmän hömelösti. Ilkka Remeskin onnistuu luomaan onnistuneempia trillereitä, vaikka tuskin tietää hiukkaskiihdyttimistä sun muista, mitä hänen kirjoissaan esiintyy, enemmän kuin Brown teologiasta.

Muistelisin, että kirjan julkaisun aikoihin katolinen kirkko vetäisi pienet herneet nenään.. Ymmärtäisin, jos katolinen kirkko olisi suuttunut siitä, että kirja oli niin tavattoman huono, mutta kyseessä taisikin olla tuohtuminen siitä, että kirja esitti Jeesuksen olleen sukupuolisesti epäsiveä. Hahhahah. Älytöntä! Kuten jo totesin: MITÄ SITTEN???

maanantai 1. elokuuta 2011

Ystävistäni, hellyydellä

Englantilaisen eläinlääkärin, James Herriotin, osittain omaelämäkerrallinen kirja, Kaikenkarvaiset ystäväni, on lämminhenkisin ja sydämellisin kirja, minkä tiedän. Ystävistäni, hellyydellä on jatkoa edellämainitulle jatkaen samalla elämänmyönteisellä linjalla.

Sota on päättynyt. James jatkaa eläinlääkärin praktiikkaansa yhdessa Siegfridin kanssa. Tristan on valitettavasti mennyt naimisiin ja päätynyt tutkijaksi. Siksi hänen roolinsa jää kirjassa harmittavan pieneksi. Tosin, kaikki mehukkaimmat jutut liittyvät juurikin Tristaniin. Aivan käsittämättömän mainio hahmo. Kaikenkarvaisissa ystävissäni suurinta hupia tuottivat Siegfridin ja Tristanin yhteenotot, niitä olisin kaivannut vielä tähän jatko-osaankin.

Ja voi veljet, miten pidänkään Herriotin tarinankerrontatavasta. Kaikista näistä kirjoista, maailmankirjallisuuden klassikoista, hömpistä ja vähemmän hömpistä opuksista, joita olen kesän aikana lukenut, on Ystävistäni, hellyydellä se, joka liikuttaa minut kyyneliin ja saa minut tikahtumaan nauruuni. Kun Fred-kissa kuoli, nyyhkytin tyynynpieluksen märäksi. Kun James yritti saada sonnilta spermanäytettä, nauroin kippurassa.

Ystävistäni, hellyydellä on kirja, joka ei ehkä muuta maailmaa, mutta parantaa pienen ihmisen elämänlaatua.

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Taloutemme viimeisin kirjallisuushankinta on Koljan Kone&Kuljetus-pörssi. Aviisi maksoi 4.95€. Teos on sijoitettu saniteettitiloihin. Kuulemma antoisaa luettavaa.

Kosmonautti

Olen tehnyt tässä vuosien varrella täsmäiskuja kirjakauppoihin ja ostellut paljon sopivan hintaisia (halpoja) kirjoja. Jotkut ovat olleet hyviä, osa ihan täyttä kakkaa. Tällä hetkellä luvussa on erittäin halvalla napattu kovakantinen Katri Lipsonin Kosmonautti. Takakannen perusteella en odottanut juuri mitään, joten kirja yllätti enemmän kuin positiivisesti! Kosmonautti kertoo pojasta joka haluaa kosmonautiksi. Lopulta tämän pojan tarina jää vain kirjan kannattelevaksi rakenteeksi kun mielenkiintoisemmaksi muodostuvat ihmissuhteet pojan ympärillä. Lipsonin tyyli kirjoittaa on koukuttava. Välillä raotetaan takauma verhoa ja sen jälkeen hypätään taas ajassa eteenpäin. En vielä tiedä miten tarina alkaa, se on viimeinen luku. Olen iloisesti yllättynyt tämän suomalaiskirjailijan kyvykkyydestä, ottaen huomioon että takana on Nenäpäivän kaltaisia pettymyksiä.

torstai 28. heinäkuuta 2011

Hurskas kurjuus

Ja taas yksi kirja, jonka lukemisesta sain palkkaa. Kätevää käyttää työpaikan hiljainen heinäkuu kirjojen parissa.

F.E. Sillanpään Hurskas kurjuus on alle 200-sivuinen miniromaani. Se ilmoitti alussa olevansa Juha Toivolan elämäkerta alkaen vuodesta 1857 loppuen vuoteen 1918, syntymästä kuolemaan. Mikä mehukas alkutilanne: Suomen kansakunnan ja nationalismin kuohuvat alkuvuodet (markka, kielimanifesti jne) päättyen kansan kahtiajakavaan verilöylyyn. Ja kaikki tämä tavallisen kansanmiehen näkökulmasta.

Onko tarina sitten mehukas? Sivutaanko siinä Suomen historian tärkeitä tapahtumia? No, koska kirjan päähenkilö on köyhälistön edustaja, kielimanifestilla ja kansakouluasetuksella ei juurikaan ollut vaikutuksia hänen elämäänsä (mainitaan, etteivät hänen lapsensa käyneet kouluja, huolimatta Uno Cygnaeuksen ponnisteluista). Joten olisi ollut varsin epärealistista odottaa jotain Suomen historian pikkujättiläistä kera fiktiivisen satuhahmon (tavallinen kansa ei herrojen päätöksistä ollut tietoinen, eikä kiinnostunut, koska niistä ei ollut välitöntä hyötyä heille).

Kirjasta olisi saanut edellämainituista tekijöistä huolimatta varsin mehukkaan kertomuksen aikaiseksi.

Mutta ei.

Sillanpää kertoo tarinan omalla tyylillään. Mikä tarkoittaa varsin vanhanaikaista kieltä, paljon preesensissä ilmaistua tapahtumaa, millä kaiketi yritettiin korostaa, että nyt kerrotaan tarina tavallisesta, yksinkertaisesta suomalaisesta miehestä. Suoraan sanottuna, päähenkilö Juha Toivolasta on tehty varsin typerä hölmiskö. En tiedä, oliko Toivola Sillanpään mielestä esimerkki tyypillisestä punakaartilaisesta. Mielestäni Hurskas kurjuus on loppujen lopuksi aika antiasenteellinen kirja. Vaaka ehkä kallistuu, jos pitää oikein tonkia, punaisten puolelle, mutta Toivolan typeryys puhuu sen puolesta, ettei Sillanpää oikein piitannut kummastakaan osapuolesta. Virkistävää, etten sanoisi! Ja hämmentävää, koska Sillanpää kirjoitti Hurskaan kurjuuden heti sodan loputtua. Varsin rohkea veto (tosin luin wikipediasta, että se uskallettiin julkaista vasta 1919).

Jos ihan rehellisiä ollaan, Hurskas kurjuus ei ollut mitenkään erikoinen kirja. Aika on ajanut sen kielestä ohi, vaikka myönnän, että aihe oli ja on mitä tärkein. Kyllä minua aina vähän hirvittää näitä vanhoja klassikkoja lukea, koska niiden teilaaminen on vähän sama kuin jos sottaisin Gallen-Kallelan maalauksia. Niin! Tarvitseeko kaikkea parjata?! Eipä kyllä, mutta mielipiteitään ei sovi tukahduttaa, vaikka kansallisaarteesta olisikin kyse.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Kymmenen pientä neekeripoikaa

Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa on pirun hyvä murhamysteeri. En ole aiemmin Christien tuotantoa lukenut, tv:stä olen tietysti Marplea ja Poirotia katsonut, ja voin sanoa sen, että jenkkien CSI:t eivät ole mitään verrattuna laadukkaisiin brittituotantoihin.

Siksipä onkin kumma, etten ole Christien Poirot-kirjoja lukenut. Ehkä 10 pienen neekeripojan myötä hanat viimein aukeavat.

Kirja alkaa siitä, kun kymmenen ihmistä huijataan eri verukkeilla eristetylle saarelle. Jokaisella heillä on menneisyydessään synkkiä salaisuuksia, jotka paljastuvat ensimmäisenä iltana, jonka he viettävät saarella. Alkaa psykologinen trilleri, joka tuntuu mahdottomalta ratkaista. Kuka kumma voi olla murhaaja? Poirotin tuntien, oletin, ettei Christie jätä arvoitusta selvittämättä ja onneksi lopussa salaisuudet paljastuivat. Epätietoisuus meinasi käydä sietämättömäksi! Aikamoinen nainen tämä Christie oli, totta totisesti. Hitonmoinen juonikuvio. Ilkka Remes sun muut suomalaiset dekkaristit eivät IKINÄ pystyisi näin älykkääseen tarinan kehittelyyn.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi. Sen verran hienoja kirjoja olen tässä viime aikoina saanut lukea.

//edit// Isoveikka oli vähän eri mieltä syyllisen paljastamisesta. Heh.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Moby Dick

Nukahdin se sylissäni työpaikan näyttöpäätteen ääreen. Kun heräsin, en ollut varma, olinko Tyynellä valtamerellä Pequodin kannella keskipäivän auringon paahtaessa niskaani vai suomalaisen yrityksen hiostavassa toimistossa. Selvittyäni tokkurasta, olin pettynyt huomatessani, että jälkimmäinen osoittautui todellisuudeksi. Siispä jatkoin lukemista, jotta pääsisin taas osalliseksi tuota ihmeellistä tarinaa. Tarinaa, jonka pääosia näyttelivät mystinen Moby Dick, valkoinen valas ja Ahab, kapteeni, jolle Moby Dick oli muodostunut pakkomielteeksi.

Moby Dick on klassikkojen klassikko. Herman Melvillen aikana sitä ei osattu arvostaa, mutta myöhemmin se nousi arvoon arvaamattomaan. Täysin ansaitusti.

En tiennyt, että voisin olla näin kiinnostunut valaan anatomiasta. Ja tämä on täysin vilpittömästi todettu. Melvillen tarinankerrontakyvyillä saisi vaikka kvanttifysiikasta mielenkiintoista (terveisin "vihaan matemaattisia aineita").

Moby Dick julkaistiin vuonna 1851. Melvillen aikalaisen, Charles Dickensin tuomitsin vanhoilliseksi kirjoitustyyliltään, Melville sen sijaan on kaikkea muuta. Totta kai tiedot valaista ovat karttuneet 160 vuoden aikana (nykyään tiedetään, että kaskelotti ei ole mitään sinivalaan rinnalla), mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten kaunista Melvillen kieli on. Vai pitäisikö tässä langettaa kaikki kunnia suomentajalle..? Oli miten oli, lukeminen soljui kuin fregatti Atlantin aalloilla kahden solmun myötätuulessa.

Tappaessani tylsän työpäivän hitaita tunteja Moby Dickin avulla, aloin miettiä, että tätä klassikkoa, jos mitä, on varmasti luettu eriskummallisemmissakin paikoissa kuin työpaikalla. Vuosikymmenten ajan, näin voisin kuvitella, ovat ihmiset kuljettaneet kirjaa mukanaan vain siksi, koska eivät ole pystyneet laskemaan sitä käsistään. Ja miten suuri vaikutus tällä onkaan ollut erityisesti pikkupoikiin, tuohon ihmislahkoon, joka rakastaa seikkailuja. He ovat lukeneet Moby Dickiä meren rannalla. Toisessa kädessä on ollut onkivapa, toisessa kirja. Välillä on katsottu kaihoisasti horisonttiin ja haaveiltu siitä, josko itsekin joskus pääsisi merille. Niin, miten moni onkaan saanut innoituksen merimiehen ammattiin juuri Moby Dickistä?

Vaikka vihaisit kalastusta, merta, laivatarinoita ja amerikkalaisia, rakastaisit Moby Dickiä. Miksi? Koska se on verraton kirja.

Ai niin, Herman Melville: Moby Dick, haaste 5/5.

En vielä palaa koulukirjojen ääreen, joten Ankkurin kirjakesä Nuharuvessa jatkuu ainakin elokuun loppuun.

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Foucauldin heiluri

Vuosi sitten päätin ottaa tämän Umberto Econ kirjan lukuun, osittain Ruusun nimen kannustamana. Heilurn liuttymäkohdat tuohon teokseen jäävät vähäisiksi; lähinnä tuntuu siltä, että Eco keskittyy poimimaqn herkullisimmat lainaukset valtavan kirjastonsa aarteista. Samalla kuljetetaan härskiä juonta, jossa pari yliopisto-oppinutta hemmoa menee sekoittamaan muutaman salaseuran pasmat ja kuinkas sitten kävikään?

Alkupäästään valtavan puuduttava kirja, mutta viimeiset 200 sivua oli ihan pakko lukea.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Käsky

Leena Landerin Käsky on osittain todellinen tarina. Se kertoo hänen pappansa lapsuudesta ja siitä, miksi hänen pappansa, punaorpo, testamenttasi hänelle suojeluskunnan valkoisen käsinauhan.

On huhti-toukokuu vuonna 1918. Sota on päättynyt. Valkoiset sotilaat ryyppäävät ja raiskaavat vangiksi ottamiaan punaisten puolella taistelleita naisia. Yksi naisvanki, Miina Malin, säästyy. Ainoa kunniallinen valkoinen, jääkäri Aaro Harjula, haluaa naisen oikeuden eteen. Häntä ällöttää tappaminen. Niinpä hän lähtee viemään Miinaa kenttäoikeuteen, tuomari Emil Hallenbergin luokse.

Lander lainaa välissä Ilmari Kiannon Keskisuomalaiseen vuonna 1918 kirjoittamaa juttua "susinartuista", jossa hän vertaa punaisten puolella olleita naisia häikäilemättömiksi pedoiksi. Kiannon mukaan he eivät olleet ihmisiä. Kiannon lainaaminen on tehokeino, jolla Lander haluaa korostaa, kuinka mieletöntä punaisiin suhtautuminen oli.

Käsky ei ole ainoa Landerin vuoden 1918 tapahtumiin sijoittuva kirja. Hän on ilmeisen kiinnostunut aiheesta. Eikä kiinnostusta varmasti vähennä se, että hänen sukunsa kohtalo on niin vahvasti liittynyt tuohon sotaan.

Käskyssä valkoiset murhasivat nälkiintyneitä, piestyjä, raiskattuja naisia. Punaisten uhriksi oli mainittu kapitalistiriistäjä, joka sekaantui lapsiin.

Valkoinen kenttätuomari, Emil Hallenberg on kuvattu alkoholistiksi ja mielipuoleksi, joka suhtautuu naurettavalla paatoksella nationalismiin. Miina Malin, punainen sotavanki, on taistellut aatteensa puolesta, pelastanut pikkusiskonsa hullun isänsä kynsistä ja ilmiantanut punaisille kapitalistiriistäjäpedofiilin. Aaro Harjula lähti Saksaan jääkärikoulutukseen, koska tarvitsi rahaa. Ei häntä kiinnostanut Suomen puolesta taisteleminen.

Hallenberg on musta, Malin valkoinen ja Harjula harmaa.

Leena Landerin Käsky on mustavalkoinen kirja.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Rakkautta koleran aikaan

Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan, haaste 4/5.
 
Kun Giljain teki listaa lempikirjoistaan, hänellä oli Márquezin kirjoista listalla Sadan vuoden yksinäisyys, jonka hän kuitenkin vaihtoi Rakkautta jne.. - kirjaan kuullessaan, että olin edellämainitun jo lukenut. Ilmeisesti veljelleni Sadan vuoden yksinäisyys on kuitenkin tärkeämpi kuin tuo kolerakirja. Kai. Tämän halusin mainita, koska jäin pohtimaan, että oliko vaihto tarkoituksenmukainen.. vai katala keino saada minut lukemaan lisää Márquezia..

Sillä kuullessani, mitä kirjoja G. ehdotti minulle, olin kauhuissani. Muut neljä kirjaa kuulostivat ihan asiallisilta, mutta tämä Márquez... Sanoin veljelleni, että aion kyllä selättää tuon kirjan, johon hän vastasi:"Ei siinä ole mitään selätettävää." Minulle oli. En voinut sietää Sadan vuoden yksinäisyyttä. Tuntui saavutukselta lukea se loppuun. Samanlaiselta, suorastaan urakalta, tuntui Rakkautta koleran aikaan.

Márquezia on hehkutettu maasta taivaaseen, niin ympärilläni elävien ihmisten kuin kirjallisuuskriitikoiden toimesta. Siksi vastenmielisyyteni Márquezia kohtaan tuntuu monista varmasti omituiselta. Hepun kirjat kun eivät ole edes vaikeaselkoisia. Ei todellakaan mitään Alastalon salissa-tapaista, jossa törötetään 500 sivua piippuhyllyn äärellä.

Mutta tällä kertaa kyse on ihan puhtaasti kirjoitustyylistä. Se jättää kirjan henkilöt etäisiksi. Samaistumiskelvottomiksi. Tästä seuraa se, ettei heidän elämänsä oikeastaan kiinnosta minua. On helpompi uskoa fantasiahahmo Gandalfin olemassaoloon kuin paperinohueen Florentino Arizaan (joka kaiken lisäksi oli oikea ihminen (tarkastin Wikipediasta), ilmeisesti ainakin jonkinlainen esikuva kirjailijan isälle). Márquezin kirjojen lukeminen on vähän sama asia kuin imuroisi puhdasta lattiaa kolme tuntia. Ei mitään järkeä.

Seksijuttujen jatkuva esiintuominen oli tuttua jo Sadan vuoden yksinäisyydestä. Kaikenmaailman paneskelukohtaukset vaikuttivat omituisilta, koska ne eivät tuntuneet käyvän kirjan tyyliin. Koska kirjan hahmojen sielunmaailma ei auennut, tuntui suorastaan mauttomalta, että sukupuoliyhteyksistä piti kertoa. "Miksi tämän pitäisi minua kiinnostaa?? Onko tällä tosiaan olennainen merkitys juonen kannalta?" Kyselin itseltäni.

Eniten kummastusta minussa herätti raiskauksien ja pedofilian romantisointi. En tiennyt, että niitä voi romantisoida. Mutta nytpä tiedän senkin. Sekä päähenkilö Florentino että hänen rakastajattarensa, Leona Cassiani, muistelevat haikeudella, kuinka heidät joskus otettiin väkivalloin. Ehkä tämä oli sitten satiiria (kirjan takakannessa luki, että kirja oli satiiri), johon minun huumorintajuni/ymmärrykseni ei riittänyt. Pedofilialla viittaan siihen, kun Florentino jörnyytteli 14-vuotiasta sukulaistyttöään.

No, haasteen alussa lupasin esiintyä kunnioittavana haastekirjoja kohtaan, olivat ne millaisia hyvänsä. Siksipä kaiken tämän kritiikin jälkeen kaivan Kolerasta hyviä puolia:
  • viimeiset 50 sivua olivat kirjan parasta antia,
  • koska vanhusten välinen, myöhään syntynyt, rakkaustarina oli kerrottu melkeinpä.. etten sanoisi jopa kauniisti: juuri, kun on tottunut siihen, että elämältä on saanut kaiken, se antaakin vielä jotain yllättävää. Tämä siis Ferminan näkökulmasta, Florentinohan oli odottanut sitä koko elämänsä. Olen lukenut niin paljon nuorien ja kauniiden rakkaustarinoita, että tämä Koleran loppu oli virkistävä.
  • diggailin myös kritiikkiä, jota Márquez esitti salametsästystä ja ihmisen luonnontuhoamista kohtaan. Tätä olisi saanut olla enemmän. Vaikka kaikki 454 sivua. "Vanhusten rakkautta sademetsän tuhoamisen aikaan".

torstai 7. heinäkuuta 2011

Talouden taito

Ksenofon: Talouden taito, haaste 3/5

Talouden taito eroaa muista haastekirjoista, sillä se ei ole fiktiota (tai mistäs minä sen tiedän), vaan filosofi Sokrateen keskusteluja eri jäpiköiden kanssa. Aluksi kerrotaan, miten vaimosta saa koulutettua hyvän taloudenhoitajan ja miten orjat saa tottelevaisiksi. Olisikin ollut aikamoista, jos 400-300-luvulla eKr. eläneet tyypit olisivat tajunneet jotain tasa-arvosta tai ihmisarvosta ylipäätään. Toisaalta, Martti Luther ennen naimisiinmenoaan ei pitänyt naista juuri minkään arvoisena, nainen kelpasi ainoastaan äidiksi. Ksenofonin Talouden taidossa naisesta sentään saa kouluttamalla hyvän omaisuudenhoitajan eli nainen on paljon muutakin kuin lapsikone. Elielieli Ksenofonin kirjassa esiintyvät keskustelijat ovat ajatusmaailmaltaan edistyksellisempiä kuin 1900 vuotta myöhemmin elänyt uskonpuhdistaja (tosin Lutherinkin mielipiteet naisista tai ainakin yhdestä naisesta muuttuivat avioliiton myötä).

Loppu Talouden taidosta on maatalouden historiaa, minkä vuoksi suosittelisin sitä myös muille perheeni jäsenille (joista suurin osa on agrologeja, ja -nomi, voit sinäkin tämän lukea). Vaikka menetelmät maataloudessa ovatkin muuttuneet, perusidea pätee yhä. Pellosta saa hyvän sadon, jos muokkaa ja lannoittaa sen oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Faban juorulistoille ei pääse, jos lehmille syöttää huonoa rehua:"työn tekeminen hyvin tai sen hoitaminen huonosti eroavat toisistaan yhtä paljon kuin jos työn tekisi kokonaan tai olisi täysin jouten."

Sinisimmät silmät

Pidän Toni Morrisonista. En ainoastaan siksi, että hän kykenee käsittelemään insestin ja rasismin kaltaisia inhottavia ja raskaita aiheita ilman mässäilyä tai alleviivaavaa sentimentaalisuutta niin, että romaani pystyy välittämään tragedian tärkeimmän esteettisen piirteen.

Katharsiksen.

Pidän Morrisonista ennen kaikkea hänen vahvan kirjoitustyylinsä vuoksi. Hänen sanansa ovat avaimia. Samanaikaisesti lakonisella ja runollisen rikkaalla kielellä hän päästää lukijansa sisälle paikkoihin, joihin he eivät voisi koskaan päästä ilman Morrisonin sykähdyttävää kieltä ja pakahduttavan koskettavia kertomuksia.

"Sinisimmät silmät" on esikoisteos. Sellaiseksi romaanin rakenne ja tyyli on erittäin selkeä ja harkittu, mutta Morrison olikin kirjan julkaisun aikoihin jo ehtinyt toimia vuosia opettajana yliopistossa. Lisäksi hän oli jo miltei neljänkymmenen ja kahden lapsen äiti. Kypsyys näkyy: teoksen on kirjoittanut ihminen, joka tietää, mitä haluaa sanoa.

Vahva ja tiivis romaani kertoo isänsä raiskaamasta, 12-vuotiaasta Pecolasta, joka joutuu hieman rikosta ennen vanhempiensa käymän riidan vuoksi sijaisperheen hoitoon. Sijaisperheen toinen tytär, Claudia, joka on myös kirjailijan alter ego, on muita henkilöitä tarkastelevan kertojan ohella tapahtumat henkilökohtaisesti kokeva todistaja. Claudian kautta tapahtumat saavat subjektiivisen, teon raskaan merkityksen käsittävästä aikuismaisesta näkökulmasta poikkeavan tulkinnan. Lapsen perspektiivistä Pecolan järkyttävä kohtalo näyttäytyy vain eriskummallisena tapahtumana. Claudialle ihmeellistä on se, miten vauva saa alkunsa, ja että se syntyy tytöstä, joka vielä vähän aikaa sitten oli itsekin lapsi. Se, että lapsen isä on myös Pecolan isä, on ainoastaan erikoinen piirre.

Morrison kirjoittaa vaiettujen historiaa. "Sinisimmät silmät" on tematiikaltaan samanlainen kuin kirjailijan viimeisin teos, Pohjois-Amerikkaan muuttaneesta uudisraivaajaperheestä ja tämän raskaaksi tulleesta orjatytöstä kertova "Armolahja". Kokoomusnuoret ovat osoittaneet, että Morrisonin kaltaisten kirjailijoiden teokset pitäisi sisällyttää peruskoulun äidinkielen opetussuunnitelmaan.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Vihreä talo, Jane Eyre

Mario Vargas Llosa - Vihreä talo

Mario Vargas Llosan "Vihreä talo" tuo niin vahvasti mieleen kolumbialaisen taiteilijakollegansa, ettei rinnastuksilta "Sadan vuoden yksinäisyyden" ja "Kuulutetun kuoleman kronikan" kaltaisiin teoksiin voi välttyä. "Vihreän talon" perulaisessa viidakossa asuu vain viinaan meneviä sotilaita, huoria, salakauppiaita, alkuperäisasukkaita ja nunnia. Kostea kuumuus saa ihmiset elämään hetkessä kiinni. Aikaa ei ole, on vain elämää. Tällainen vaikutelma syntyy Vargas LLosan epäjuonellisesta tarinasta. Se kuvailee erään kaupungin tapahtumia löyhästi eri ihmisryhmien näkökulmista. Aika ja paikka vaihtelevat kappaleiden, virkkeiden ja lukujen välillä odottamattomasti. Tarinan kanssa on oltava tarkkana. Vargas Llosa hämää lukijaa ja yrittää eksyttää tämän erilaisten muistojen ja kokemusten tiheään ja vaikeakulkuiseen sokkeloon.

Tarkkavaisuus myös palkitaan. "Vihreä talo" on parhaimmillaan todella vaikuttava ja monisäikeinen ihmis- ja yhteiskuntakuvaus. Sen voi huoletta lukea toisenkin kerran hiljalleen avautuvan, monikerroksisen rakenteensa vuoksi. Silloin, kun kerrontaa ei vain pysty ymmärtämään, tarina hajoaa, ja siinä kuvatut tapahtumat muuttuvat niin metafyysisiksi, etteivät ne tarjoa oikeastaan mitään. Muuten Vargas Llosa jättää komean vaikutelman.

Charlotte Brontë - Jane Eyre, l. Kotiopettajattaren romaani

Jostain käsittämättömästä syystä alkuteos "Jane Eyre" on käännetty Suomessa "Kotiopettajattaren romaaniksi". Muitakin vastaavia romaani-päätteisiä teoksia olen nähnyt, onko tässä kyse jostain kohderyhmäkosiskelusta? Tarinalle oikeutta paremmin antava nimi olisikin juuri "Jane Eyre", sillä teoksen päähenkilön identiteetti ei rajoitu vain hänen työhönsä kotiopettajattarena.

Tietyssä mielessä "Jane Eyre" on rakkausromaani. Pelkistetysti sitä voisi kuvailla erään naisen kasvutarinaksi, joka vaikeuksien kautta löytää elämänsä rakkauden ja viettää loppuelämänsä onnellisena tämän kanssa. Toisaalta "Jane Eyreä" voi lukea yhtä hyvin emansipatorisena feministiromaanina, tai sitten Alasdair MacIntyren oivaltavasti erittelemänä moraaliopillisena perusteoksena, jonkalaisena MacIntyre "Jane Eyreä" Jane Austenin eräiden teosten ohella pitää. Minusta kaksi jälkimmäistä tulkintaa antavat teoksesta huomattavasti todenmukaisemman kuvan, kuin mitä pelkkä rakkausromaanin nimike antaa ymmärtää.

Feministisestä perspektiivistä "Jane Eyre" on kuvaus eräästä mahdollisuudesta, miten 1800-luvun alun porvarillistuvassa ja teollistuvassa Englannissa nainen saattoi (ja kirjoittajan mielestä hänen tulikin) elää riippumattomana patriarkaalisesta hegemoniasta. Sukulaistensa kasvattama ja myöhemmin sisäoppilaitokseen lähetetty Jane Eyre päätyy lehti-ilmoituksen kautta ulkomaita kiertelevän herra Rochesterin kartanoon hänen kasvasttityttärensä kotiopettajattareksi. Eyre ja Rochester rakastuvat, mutta synkkää salaisuutta varjellut Rochester joutuu hääpäivänä traagisesti kertomaan totuuden, jonka vuoksi häät peruuntuvat. Totuuden myötä pariskunnan rakkauteen tulee vakava railo. Rochester yrittä pakottaa Eyren menemään kaikesta huolimatta tämän kanssa naimisiin. Eyre kieltäytyy ja pakenee Rochesterin luota, löytäen pian itselleen turvapaikan eräästä pappilasta.

Eyre kohtaa jatkuvasti hänen elämäänsä hallitsemaan pyrkiviä miehiä. Hänen vahvoihin mielipiteisiinsä kiinnitetään jatkuvasti huomiota, samoin kuin hänen epänaiselliseen tapaansa haastaa älykkyydellään ja viisaudellaan miehet heidän omassa lajissaan. Eyre onnistuu muuttamaan itsensä naisvastaisessa yhteiskunnassa subjektiksi. Hän kykenee määrittelemään oman tulevaisuutensa omaehtoisesti ilman, että jokin toinen osapuoli häntä kykenisi rajoittamaan. Eyre tietyssä mielessä kastroi vastapuolenaan toimivat miehet. He eivät kykene toimimaan niiden odotusten mukaan, joita aikakauden yhteiskunta miehille naisten suhteen tuottaa. Tällöin miesten mahdollisuudet hegemonisena subjektina heikkenevät. Eyre ei toki ole mikään omnipotentti henkilöhahmo, päinvastoin. Hän kuitenkin kykenee luomaa toimintaulottuvuuksia toiselle sukupuolelle. Tässä mielessä "Jane Eyre" on hyvinkin feministinen romaani, ja kirjailijan oma näkemys naissukupuolen mahdollisuuksista näkyy todennäköisesti hyvin paljon kärsineessä, mutta lopulta paikkansa kosmoksessa lunastavassa Janessa.

MacIntyre analysoi teoksessaan "After virtue" "Jane Eyreä" hyve-eettisestä perspektiivistä. Samalla tavalla huomasin itsekin tarkastelevani päähenkilön esittelemää arvomaailmaa. Brontë luo Eyren tuntemusten kautta vahvoja rajalinjoja oikeudenmukaisuuden ja väärin tekemisen välille. Kasvattiperheen epäoikeudenmukaisuus saa tylyn tuomion kirjailijan vyöryttäessä lukijan eteen pitkien tunnustusten muodossa vääryyden Janessa herättämät tuntemukset. Sisäoppilaitosta johtava kirkonmies, valheita syöttänyt Rochester sekä paon jälkeen suojaa tarjonnut pappi toimivat kaikki hyvettä ja moraalia vastaan, ja sen vuoksi he myös saavat opetuksen. Brontën moraalitaju on radikaalisti mustavalkoinen, vaikka hänen kuvailemansa maailma onkin sattumuksista ja onnettomuuksista syntynyt. Hyvettä on kuitenkin toimia sydämensä mukaan ja puolustaa hyvää vääryyttä ja valhetta vastaan.

"Jane Eyre" on klassikko syystäkin, vaikka lapsuudenkuvaukseen keskitytäänkin liiaksi. Charlotte ei muutenkaan ole mielestäni erityisen eloisa kirjoittaja. Hänen pedanttinen psykologisointinsa on paikoin suorastaan uuvuttavaa. Joka tapauksessa "Jane Eyre" on antoisa ja vaikuttava teos.

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Kaksi kaupunkia

Aye! Historiallisilla romaaneilla jatketaan. Tällä kertaa historia a´ la Charles Dickens, jonka tuotantoon halusin sukeltaa sen jälkeen, kun olin kyllästynyt nykykirjailijoiden suoriin ilmauksiin ihmisten sukupuolielimistä.

Noh, Dickensin kirjoista ei totta tosiaan löydy elimien nimiä saatika itse skpyhteyttä, mutta esim. Kahdessa kaupungissa hienovaraisesti viitataan siihen, miten aatelismiehet "turmelivat" köyhiä maalaistyttöjä. Aikoinaan varmasti paljon kohua herättänyt oli A Tale of Two Cities, sen verran rankkoja juttuja siinä käsitellään.

According to Wikipedia (again!): With well over 200 million copies sold, it ranks among the most famous works in the history of fictional literature. Menee siis jopa LOTR:in ohitse. En sen kummemmin jaksa edes ihmetellä. Kaksi kaupunkia oli varsin helppolukuinen ja jopa mukaansatempaava kokemus. Oliver Twist oli mielestäni raskas, minkä takia yllätyin, kuinka sutjakasti Kaksi kaupunkia eteni.

Mutta siltikään en pidä Dickensiä mitenkään erikoisen ihmeellisen verrattomana kirjailijana. Liekö olen viime aikoina lukenut liikaa nykykirjallisuutta, joka (siveettömyydestään huolimatta) onnistui koskettamaan minua, nykyihmistä, ja mieleni sopukoita syvällisemmin kuin mihin Dickens ei koskaan vanhahtavalla ja kankealla kirjoitustavallaan pystyisi. Tässä viittaan, totta kai, Sarah Watersiin ja hänen eloisaan kieleensä. Dickens-rukka, vertailu ei tee hänelle oikeutta!

Kaksi kaupunkia alkaa vuodesta 1775, kun lääkäri Manette vapautuu vankilasta, jonne hänet on syyttömänä tuomittu. Manetten tytär Lucy avioituu myöhemmin Charles Darnayn kanssa, ja kirjassa selviää vähitellen, minkälaisin kytköksin tohtori Manette ja Darnay ovat sidoksissa toisiinsa. Olin itse asiassa aika yllättynyt siitä, kuinka jännittävä kirjan loppupuoli oli. Pihistin muutaman kymmenen minuuttisen yöunistani, mikä on äärimmäisen harvinaista. Uni tulee yleensä tärkeysjärjestyksessä ennen kirjoja. Mutta nyt lukuhalut voittivat unihalut.

Kirjan otsikko tarkoittaa Pariisia ja Lontoota. Pariisi on Lontoota enemmän esillä, koska keskeisimmät tapahtumat sijoittuvat Pariisiin 1790-luvulle, keskelle Ranskan suuren vallankumouksen verilöylyjä. Jos haluaa fiktiviisen kuvauksen kyseisestä ajankohdasta, kannattaa lukea Kaksi kaupunkia. Ja, muutenkin, Dickens kuuluu yleissivistykseen. Kuten Dostojevski, Kivi, Steinbeck, Dante Alighieri, Homer, Shakespeare, jne. Joissakin asioissa on turha väittää vastaan ja tämä on yksi niistä.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Amerikkalainen pastoraali

Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali, haaste 2/5.

Amerikkalaisen pastoraalin alku lupaili iloluontoista, elämänmyönteistä tarinaa ihmisistä, jotka elävät amerikkalaista unelmaa.

No, sitä se ei ollut.

Kirja alkoi siitä, mihin moni nuorisoelokuva päättyy: lukion paras urheilija, rehti kaveri, kaikkien poikien idoli löytää vierelleen kauniin missin ja sitten he elävät happily ever after. Tai sitten ei. Vietnamin sota sekoittaa heidän tyttärensä pään. Tytär räjäyttää pommin, jossa kuolee ihminen.

 Kirja käsittelee pariskuntaa ja heidän tytärtään ja tämän tekoa. Miksi tytär teki niin kuin teki, sitä jauhetaan 400 sivua. Ja, se oli aika puuduttavaa. Rothin kerronta hyppii välillä tyttären lapsuudessa, välillä pommin jälkeisessä ajassa, välillä mennään aikaan ennen tyttären syntymää. Kerronta, vaikka vaikuttaa sekavalta, toimi kirjassa yllättävän hyvin. Kirjan ongelmana oli jankkaaminen. Tarina ei mennyt eteenpäin. Tyttären tekoa jauhettiin kyllästymiseen asti. Päähenkilö, Swede, oli varsin rasittava tyyppi. Mitäs annoit kaiken hopeatarjottimella? Ja, vaikket olisi antanutkaan, tytär olisi voinut silti tehdä kaikki ne kamaluudet. Hyväksy se, helkkari soikoon!

Seuraavaksi haluan lukea jotain sellaista, jossa EI mainita sukupuolielimiä, eikä kuvata yksityiskohtaisesti sukupuoliyhteyttä. Siveydensipuli-Myy on kyllästynyt siihen, että kirjailijat jakavat perversioitaan tekeleidensä sivuilla. Pysyn siis kaukana nykykirjallisuudesta ja sukellan viktoriaanisen ajan romaaniin.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Joyce ja McEwan, taas

James Joyce - Dublinilaisia

Joyce kirjoitti "Odysseusta" ennen hienoa pikkuproosaa. "Dublinilaisia" on liuta veikeitä irlantilaisnovelleja. Lyhyiden tarinoiden kertojana Joyce on aivan Hemingwayn luokkaa. Hän tekee hienoja tulkintoja maailmasta pienten yksityiskohtien välityksellä, sortumatta sentimentaalisuuteen tai romantisointeihin, ollen kuitenkin hyvin ihmisläheinen ja koskettava.

Ian McEwan - Ikuinen rakkaus

Luin tämän viime yönä. McEwan kyllä toistaa itseään paljon. "Ikuisessa rakkaudessa" on (yllätys, yllätys!) kylmän rationaalinen miespäähenkilö ja tunteikas nainen, joiden välinen suhde alkaa rakoilla kuumailmapallo-onnettomuuden seurauksena. Sen jälkeen menestyvää tiedejournalistiamiestä alkaa vainota mielisairas nuorukainen, jonka hän on kohdannut onnettomuuspaikalla. Kammottava tragedia paljastuu vähitellen.

Sukupolvensa tunnustetuin brittikirjailija ei taaskaan petä. Lukijaa odottaa aimo annos seksiä, ylianalyyttistä kerrontaa ja hurmoksellista autoilua. Taas juoni kulkee eteenpäin vakuuttavalla vauhdilla, mutta vauhdin lisäksi siitä ei muistoksi muuta jää. Miksi jokaisessa McEwanin kirjassa pitää olla henkilöinä historian- ja/tai kirjallisuudentutkijoita? En voi olla ajattelematta, että McEwan on fiksoitunut, keski-ikäinen ja huonohampainen britti, joka pyörittää samaa uneksimaansa fantasiaa luupilla ja nauraa matkallaan pankkiin, kun ihmiset ostavat uudestaan ja uudestaan saman tarinan eri paketissa.

"Ikuinen rakkaus" on tarkoitettu nautittavaksi Diogenes Koiran ja muiden kyynikoiden seurassa.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Kullan kosketus

Yövartion jälkeen halusin jatkaa historiallisten romaanien lukemista. Löysin netistä jonkun sivuston, jossa oli lueteltu kyseisen genren kirjoja. Listalla oli ihan oikeitakin klassikkoja, kuten Tolstoita. Siksipä en hirveästi kyseenalaistanut, kun aloin listalta valitsemaan, mitä niistä kävisin kirjastosta lainaamassa.

Mutta jo heti ensimmäisen sivun luettuani Colleen McCulloughin Kullan kosketusta, tajusin, että tämä nyt on ihan Seitsemän päivää-lehteen verrattavissa olevaa tavaraa. Aluksi koin suurta ärtymystä siitä, että McCullough oli plagioinut Don Rosan keksimän tarinan Roope Ankan nuoruusvuosista. Vai miltä tämä kuulostaa: nuori skotlantilainen köyhä poika lähtee maailmalle, raataa aluksi nälkäpalkalla, lähtee Klondikeen, jossa löytää kultaa, jonka jälkeen kiertää maapalloa tehden sijoituksia sinne sun tänne, on ylimaallisen taitava bisnesten tekijä ja lopuksi löytää Kultu Kimalluksen kaltaisen naisen, joka tässä tapauksessa tietenkin on bordellinpitäjä. Toisin sanoen McCullough on tehnyt Roope Ankan tarinasta aikuisviihdettä.

Kullan kosketus on välillä niin surrealistinen, että ihmettelen, miksei kirjailija tehnyt siitä samantien ihan puhdasta fantasiakertomusta. Esimerkiksi, ei kukaan lapsi ala puhua sujuvasti 9 kk ikäisenä. Ei 1800-luvulla 16-vuotias tyttö, joka on koko elämänsä elänyt eristyksissä ulkomaailmasta ja jolla on erittäin rajoittunut seuraelämä ja jota on kielletty lukemasta, toisin sanoen, joka on täysin sivistymätön ummikko - voinut olla niin liberaali, että olisi hyökännyt rasismia vastaan. McCulloughin kirjan henkilöt olivat liian 2000-luvulta. Hän selvästikin rakastaa historiaa, niin paljon juonen kannalta turhiakin historiallisia faktoja kirjaan oli ujutettu, mutta hän on halunnut nykyaikaistaa historiankirjoitusta laittamalla päähenkilöt ajattelemaan kuin nykyajan ihmiset. Se taas vie uskottavuutta tarinalta. Vaikka, ei tarina olisi ollut sen uskottavampi, vaikka henkilöhahmot olisivat olleet kuinka vanhoillisia tahansa. Niin älyttömiä juonikuvioita kirjaan oli sepitetty.

Ehkä Kullan kosketus olisi ollut vähemmän ärsyttävä ja enemmän mitäänsanomaton lukukokemus, jos en olisi lukenut sitä heti Yövartion jälkeen. Yövartiossa ihmiset, vaikka heille tapahtui paljon vähemmän kuin Kullan kosketuksessa, olivat paljon moniulotteisempia, paljon enemmän todellisia. McCullough yritti saada kirjansa henkilöitä elävämmiksi tunkemalla heidän elämäänsä mahdollisimman paljon traagisia tapahtumia: insestiä, perheväkivaltaa, epämiellyttäviä jörnimiskokemuksia. Mutta silti he jäivät paperinohuiksia. McCulloughin tyyliä voi kutsua myös sanalla sosiaaliporno, tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, että dramaattisista tapahtumista on yritetty tehdä viihdettä, koska se on ollut helpoin tie.

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Sementtipuutarha

Piti lukea jotakin Ian McEwanilta, kun herraa täällä ruvessa niin kosolti tuputetaan. Satuin saamaan Sementtipuutarhan halvalla (milloinkas olen täyshintaisia kirjoja kaupasta ostanut?). Tämän kirjan lukemisen jälkeen olen ainakin Sementtipuutarhan osalta valmis vahvistamaan Giljainin yhteenvedon http://nuharupi.blogspot.com/2011/06/pari-lisaa.html: McEwanin romaanit koostuvat näemmä seuraavista tekijöistä: inhottava rationalistimies, vahva nainen, päähenkilöiden elämän muuttava yllättävä tapahtuma, vahvasti läsnä oleva seksuaalinen jännite ja tapahtumien sijoittuminen lyhyeen hetkeen.

Lyhyesti, intertekstuaalisesti, Sementtipuutarha on Blue lagoon englantilaisessa lähiössä. Mulle jäi tästä likainen olo.

torstai 16. kesäkuuta 2011

Yövartio

Sarah Waters: Yövartio, haaste 1/5

Tiesin Sarah Watersista ja Yövartiosta vain sen, mitä tässä oli niistä kirjoitettu. Luin G:n jutun aikoinaan, mutten muistanut kuin kirjailijan nimen. Luettuani Yövartion, luin G:n arvion uudelleen. Tein juuri samat jutut kuin veljeni: luettuani kirjan loppuun, minun oli palattava alkuun, kun en muistanut, minkälainen rooli Kaylla oli vuonna 1947 ja miten Duncan koki vankilan jälkeisen elämänsä.

Onneksi en lukenut Pateliuksen arviota juuri ennen Yövartioon tarttumista, sehän olisi paljastanut osan juonesta. Nuharupi on täynnä spoilerikamaa, se täytyy muistaa. Halusin aloittaa Yövartion lukemisen puhtaalta pöydältä. Siksi en lukenut kirjan kansilehtiä kuin vasta siinä vaiheessa, kun olin jo muutaman sata sivua kirjaa työstänyt eteenpäin. Tällöin kävin myös Wikipediassa, jossa otin selvää siitä, minkälainen nainen Sarah Waters on. Yllätyksenä ei tullut, että hän on lesbo. Jane Austen kirjoitti Englannin maaseudun seurapiireistä, koska se oli ala, jonka hän tiesi parhaiten. Samoin tekee Sarah Waters. According to Wikipedia:
The work for her PhD dissertation, ('Wolfskins and togas : lesbian and gay historical fictions, 1870 to the present' - available as a free download from the British Library's ETHOS service,[4] served as inspiration and material for future books. As part of her research, she read 19th-century pornography, in which she came across the title of her first book, Tipping the Velvet.[5]

Äh, Patelius on sanonut suurin piirtein kaiken, mitä kirjasta voi sanoa. Olin innoissani siitä, että vihdoin kuvausta siitä, mitä naiset tekivät, kun miehet olivat rintamalla. Sotakirja, jossa ei olla sotatantereella. Kuinka virkistävää! Etenkin sen jälkeen, kun mister Tolstoi retuutti minua mukanaan taistelussa jos toisessakin.

Waters tuo mieleeni tällä hetkellä Nuharuven kuumimman perunan (arvioiden määrän perusteella), Ian McEwanin. Molemmat kuvailevat arkisia tapahtumia yksityiskohtaisesti ja havainnoivia kielikuvia käyttäen:"pyjama laskeutui hänen käsistään kuin elohopeavirta".

Helkkari.

Tällaisten kirjailijoiden tuotoksia lukiessa tekee itsekin mieli ryhtyä kirjailijaksi. Sillä he osaavat ilmaista asiat niin helposti, ymmärrettävästi ja kiinnostavasti. Vaan enpä ikinä pystyisi tuottamaan samanlaista tekstiä kuin Sarah Waters. Se näyttää helpolta, mutta siihen harmittavan harva kykenee.

Oli ilo tutustua tämän naiskirjailijan tuotantoon. Toivoisin, että sitä löytyisi enemmän suomennettuna kuin vain kaksi kirjaa. Giljain veti oikeasta narusta, kun suositteli minulle tätä. Odotan, milloin hän tohtii aloittaa haasteen.. Itse pidän yhden kirjan verran paussia, ennen kuin hyppään seuraavaan haastekirjaan.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Kymmenen pientä neekeripoikaa

Eikä yksikään pelastunut. Huolimatta näissä nimissä annetuista juonipaljastuksista, Agatha Christien klassikko pitää koko matkan otteessaan. Tympäännys iskee vasta jäkisanoissa, joissa paljastetaan, mitä oikeasti tapahtui. Mutta tämä arvoituksen ratkaisukin on osa lajityyppiä, joten ei siitä parane kirjaa moittia, etenkin, kun muuten kirja venyttää ihan mukavasti lajityyppinsä rajoja. Murhaaja ei sitten tässäkään Chtistien kirjassa, ole hovimestari, Cristie, kun jätti kirjoissaan murhahommat yläluokan vastuulle; palvelusväki seuraa hommaa vain vierestä.

Tämä on muuten panokseni siihen muinaiseen kirja sadan myydyimmän joukosta haasteeseen.

Lokki Joonatan

New age lokki vaihtaa kuoltuaan parempaan maailmaan, kuin Veljeni Leijonamieli ikään. Tätä kirjaa luetetaan kakaroille koulussa jaminusta se tuntuu vähän vastuuttomalta. Lokki Joonatan on aika yhdentekev kirja, jossa kerätään lukijalta irtopisteitä 'hyvillä aikomuksilla' miten kirja on opettavainen ja saa ymmärtämään erilaisuutta ja miten jokainen voi tehdä asioita paremmin. Ja marjat, Joonatan on lokki, joka kaatuu omaan snobismiinsa ja tulee jälkikäteen, 'parempana' toteuttamaan omaa essiaskompleksiaan. Tuon lahkolaisulottuvuden syventäminen olisi varmaan tehnyt tästä kirjasta mielenkiintoisen, mutta nyt kirjailija tuntui pakenevan kaikkia vaikeita Joonatanin persoonaan liittyviä kysymyksiä.

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Amsterdam

"Amsterdam" olikin jäänyt arvioimatta. Ian McEwanin Man Booker-palkittu teos on musta, farssinomainen kertomus kahdesta ystävyksestä, jotka molemmat ovat seurustelleet saman naisen, Mollyn, kanssa. Tämän kuoltua äkillisesti ystävykset tapaavat entisen rakkaansa hautajaisissa, jossa he kohtaavat muita Mollyn entisiä rakastettuja.

Hautajaisista käynnistyy erikoinen tapahtumien sarja, joka päätyy ihmiskohtaloiden tuhoutumiseen ja parodiseen antitragediaan. Lopussa kiitos seisoo, mutta kenelle?

"Amsterdam" on hillityn hauska, joskin snobistinen veijaritarina. McEwan kirjoittaa aina joko säveltäjistä, kirjailijoista tai historian opiskelijoista, ja samanlaisia hahmoja tässäkin piisaa. Ehkä akateemikot ovat niin todellisuudesta vieraantuneita ihmisiä, että sovittamalla heidät inhimillisen maailman pyörteisiin, tarina saa tiettyä jumalaista tenhoa.

Piikittelevä ote sopii McEwanille yhtä hyvin kuin puhdasoppisen tragedian kirjoittaminen. Täysin ylilyötyä loppua lukuunottamatta "Amsterdam" on huvittava ja erikoinen kirja. Siihen sisältyy myös opetus: kiristys ei kannata, mutta juonittelu on tärkeää.

Sovitus

Ian McEwanin kirjoista viimeisimpänä luin fanfaarien ja rumpujen pärinän saattelemana "Sovituksen".

Ihan hyvä kirja se oli. McEwan osaa vangita lukijansa ihailtavan suvereenisti onnettomien ihmiskohtaloiden pariin. Näkökulmien vaihtelu paljastaa pikku hiljaa tapahtumien todellisen laidan. Kirjan ensimmäinen osa on suorastaan suvereenisti kuvattu kertomus kahden ihmisen välille syttyneestä intohimosta ja rikoksesta, joka erottaa rakastavaiset pois toistensa luota.

Harmillisesti McEwan sortuu kikkailuihin ja pateettisuuteen. Teoksen rakenne ontuu. Kirja on ehdottomasti liian pitkä. Siirtyminen viime vuosisadan alusta vuosituhannen lopun muisteluihin on kömpelö ratkaisu, joka toki antaa mielenkiintoisen perspektiivin yli puoli vuosisataa sitten tapahtuneelle rikokselle. Hinta sille on kova. Ratkaisu vesittää tarinan jännitettä rankasti.

Sanoisin, että McEwanin teoksista "Lauantai" on onnistunein ja ehyin. "Amsterdamin" musta ja huikentelevainen tyyli viehättää myös, mutta siinäkin sorrutaan ylilyönteihin. Yllätyksiä en usko yllättävän maneerisen kirjoittajan enää tarjoavan.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Sota ja rauha

Vaihtoehtoiset nimet:

Sota ja rauha ja järjestetyt avioliitot
Sota ja rauha ja väkevä ortodoksiusko
Sota ja rauha ja Venäjän seurapiirit 1805-1812

1129 sivua viidessä päivässä. Seuraus: mietin, kuinka monta sielua on pankkitililläni. Elänkö tosiaan vuotta 2011, enkä 1811? Eikä haittaa, ettei ole hallitusta, koska hallitsijanamme on suuriruhtinas Aleksanteri. Hän, joka teki Napoleonin kanssa sopimuksen Suomen kohtalosta 1807. Hän, joka tanssitti Ulla Möllersvärdiä Porvoon maapäivillä 1809.. ai niin, se onkin jo aivan eri tarina.

Sota ja rauha kertoo nimensä mukaisesti sodasta ja rauhasta. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alkuun Napoleonin sotiin. Välillä sotatantereilta tullaan Moskovan seurapiireihin, jossa Tolstoi järjestää järkiavioliittoja mitä herkullisimmin tapahtumia kuvaillen (taisin rakastua minäkin Anatole Kuraginiin - tuohon hulttioon).

Juuri ihmissuhteissa piilee Tolstoin vahvuus. Anna Karenina, joka on yksi lempikirjoistani, keskittyy ihmisten välisiin suhteisiin. Sodassa ja rauhassa sotakohtaukset ovat (luonnollisesti) suuressa roolissa ja niiden ajaksi kerronta muuttuu hieman.. sanoisinko, tylsäksi. Monta sivua kestävät raportoinnit sodankäynnistä eivät ole kovin mielenkiintoista luettavaa, jos suoraan sanotaan. Olen lukenut parempia sotakuvauksia. Sanoin Giljainille, että Tolstoi ei osaa tiivistää, johon veljeni vastasi, että "ei, vaan Tolstoilla on paljon asiaa". Se on totta. Varmaan hän on jättänyt paljon kertomatta, mutta tästäkin määrästä olisi vielä voinut vähentää.

Pale sanoi, että Sodassa ja rauhassa on kymmeniä henkilöhahmoja, joilla kaikilla on useita lempinimiä, minkä takia henkilöissä ja nimissä menee vielä enemmän sekaisin kuin Anna Kareninassa. Olen eri mieltä. Vaikka Sodassa ja rauhassa hahmoja oli paljon enemmän, niistä käytettiin suurimmaksi osaksi samoja nimiä. En siis mennyt sekaisin. Mielestäni Anna Karenina oli tässä suhteessa sekavampi.

Lukiessani pohdin, miksi en ole aiemmin lukenut Sotaa ja rauhaa. Ylösnousemuksen luin joskus lukioikäisenä ja tuolloin kummastelin, miten helppolukuista tekstiä Tolstoi tuottaa (Dostojevski oli pelästyttänyt minut ja pidin kaikkia venäläisiä samanlaisina). Kolme vuotta sitten luin Anna Kareninan ja pidin Tolstoista yhä enemmän. Missään vaiheessa en ole siis pelännyt, että Sota ja rauha olisi vaikealukuista. Tulinkin siihen tulokseen, että koska kirja oli näinkin paksu, halusin odottaa sopivaa hetkeä, kun minulla on tarpeeksi aikaa, jolloin saan luettua kirjan rauhassa läpi. En osaa lukea kirjoja sillä tavalla, että lukisin pari sivua illassa silloin tällöin. Haluan syventyä niihin ja lukea ne mahdollisimman lyhyessä ajassa läpi. Muuten unohdan, mitä olen aiemmin lukenut. Lukuelämys kärsii!

Tolstoi upposi kuin noraroberts konsanaan. Aika viihdyttävää. Varsinkin kuivan Eliotin jälkeen.

Löysin kirjasta samaistumisen kohteen: ruhtinatar Marja Bolkonskajan. Hänessä oli hyvin paljon samaa kuin minussa, paitsi, etten kyllä haaveile mistään kiertolaisnunnan elämästä, eikä Timbeland ole laisinkaan ruhtinas Nikolai Bolkonskin kaltainen. Olin onnellinen, että hän sai lopulta onnen. Olen myös onnellinen siitä, että elän 2000-luvulla, sillä 1800-luvulla me 27-vuotiaat naiset olemme jo ikäloppuja! 1800-luvun kirjailjoiden, muidenkin kuin Tolstoin, tuotoksissa naiset aina rumentuvat 20 vuotta täytettyään. Miehet sen sijaan ovat nuorukaisia vielä kolmekymppisinä ja menevät naimisiin 15 vuotta nuorempien tyttöjen kanssa. Aika sovinistista.

Kaiken kaikkiaan pidin lukemastani. Odotin kyllä enemmän ja asetan yhä Anna Kareninan Sodan ja rauhan edelle. Mutta missään tapauksessa en ole pettynyt.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Viisi kirjaa

Piisamirotta pyysi minua eilen tekemään listan top-20-kirjoistani. Listani sisälsi kuusi lastenkirjaa, yhden runokirjan, yhden sarjakuvakirjan ja monta historiallista romaania. Tuo sarjakuvakirja löytyy myös tästä ohjelmasta.

Giljainilla.. anteeksi Rotalla, oli metkut mielessä top-20-listani suhteen. Hän teki itsekin oman listansa ja sanoi, että lukee viisi kirjaa minun listaltani, jos luen viisi kirjaa hänen listaltaan. Sovittu. Kirjat pitää olla luettuna tämän kesän aikana, elokuun loppuun mennessä.

Sain itse päättää, mitkä kirjat Rotta lukee, samoin hän päätti, mitkä kirjat joudun hänen listaltaan lukemaan. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, että säästyn Sadan vuoden yksinäisyydeltä, kun olen sen jo aiemmin lukenut. Viime hetkellä Giljain vaihtoi kyseisen kirjan toiseen Marqueziin. Helkkari! Toivoa sopii, että Rakkautta koleran aikaan on parempi kuin Sadan vuoden kaksimielisyys.

En tule pääsemään helpolla. Mutta helpolla ei pääse myöskään veljeni! Hän ilmaisi vastenmielisyytensä Jane Austenia ja Charlotte Brontëa kohtaan ennen kuin suutani ehdin avata. Armeliaisuudestani laitoin hänet lukemaan vain toista näistä leideistä. Kovin pala Giljainille tulee olemaan Tuulen viemää. Itse ahmin sen aikoinaan välillä kyyneleitä tirauttaen, mutta jos kyseinen genre ei uppoa, niin sitten se ei totisesti uppoa!

Nämä kirjat G. joutuu lukemaan:
James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni
Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Margaret Mitchell: Tuulen viemää


Ja nämä minä joudun lukemaan:
Sarah Waters: Yövartio
Ksenofon: Talouden taito
Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali
Herman Melville: Moby Dick
Gabriel Garcia Marquez: Rakkautta koleran aikaan

Kolmesta ensimmäisestä en ollut koskaan kuullutkaan. Etenkin Talouden taito kuulostaa näin humanistin korvaan varsin "kiinnostavalta". Ainoa, jonka lukemista todella innolla odotan, on Moby Dick, kirja, joka minun on pitänyt lukea jo varmaan 10 vuotta. Tänä kesänä monet klassikot viimein päätyvät yöpöydälleni ja siitä aivoihini. Tällä hetkellä menossa on se Suurin ja Kaunein, Sota ja rauha, jonka jälkeen aloitan ah, niin kovalta vaikuttavan haasteen! Mutta, koska en ole luovuttajatyyppiä, minä selviydyn tästä kunnialla!

Toivottavasti ennakkoluuloni osoittautuvat paikkansapitämättömiksi. Suhtaudun lukemaani tietynlaisella kunnioituksella, koska nämä kirjat ovat Rotalle tärkeitä. Kuten nuo viisi aiemmin mainittua ovat minulle.

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Mylly joen rannalla

Siirryin sujuvasti ranskalaisesta romantiikasta englantilaiseen realismiin. Kermakakusta kuivakakkuun, tässä tapauksessa erittäin kuivaan kuivakakkuun, sillä Mylly joen rannalla oli melko kuivakkaa ja puisevaa lukuunottamatta kirjan viimeistä neljännestä. Mutta ennen kuin tuon enempää menen itse kirjaan, kerron vähän George Eliotista, joka on opuksen kirjoittanut.

Georg Eliot oli taitelijanimi, koska jos naiskirjailija halusi 1800-luvun Englannissa olla vakavastiotettava kirjailija, hänen kannatti kirjoittaa miehen nimellä. Mary Ann Evans oli Eliotin oikea nimi. Hän syntyi 1819 ja kuoli 1880. Hänen ensimmäinen kirjansa julkaistiin 1859 ja toinen, Mylly joen rannalla 1860. Eliotin kuuluisin teos on ilmeisesti Middlemarch, joka oli myyntimenestys heti ilmestyttyään 1871-72.

Mylly joen rannalla-kirjan päähenkilönä on Maggie, jonka elämää seurataan 9-vuotiaasta 19-vuotiaaksi asti. Maggien lisäksi suuressa roolissa ovat hänen veljensä, Tom, sekä hänen vanhempansa ja lähisukunsa. Kirjan ensimmäinen osa keskittyy Maggien lapsuuteen ja hänen sukunsa edesottamuksiin. Meinasin kyllä repiä hiuksia päästäni ensimmäiset 300 sivua, niin raivostuttavia Maggien tädit olivat. Ensimmäinen osa oli varsin puisevaa ja koska kyseessä realismin ihanteiden teos, keskeisiä henkilöitä kohtaa kurjuus, josta sitten mässäillään. Toisessa osassa Maggie on kasvanut aikuiseksi ja mukaan astuvat tietysti suhdekuviot. Niiden ansiosta juoni tiivistyy, mikä lisäsi lukunautintoa.

Eliot eli itse kaksi vuosikymmentä avoliittomaisessa suhteessa, mikä viktoriaanisessa Englannissa oli erittäin paheksuttavaa. Huolimatta omasta - sanoisinko modernista - suhteestaan, Eliot kirjoitti Maggielle täysin päinvastaisen kohtalon. Maggie toimi epäitsekkäästi, vanhojen hyveiden mukaan. Kirjan loppuratkaisu oli hieman yllättävä, mutta ilmeisesti Eliot oli ajatellut, että se oli ainoa oikea vaihtoehto.

Mylly joen rannalla pääsi vauhtiin vasta noin sivulla 400, joten alusta olisi voinut jättää pois yhtä ja toista. Jälkimaku oli hieman pettynyt, mutta ei sentään ärtynyt, mikä olisi seurannut, jos kirja olisi osoittautunut täysin pannukakuksi. Jostain luin, että Eliot on merkittävämpi kirjailija kuin Jane Austen. En ole tutustunut siihen, miten Eliotin teokset ovat vaikuttaneet englantilaiseen kirjallisuuteen, koska sain kuulla koko Eliotista ensimmäisen kerran vasta, kun löysin tämän kirjan joensuulaisesta antikvariaatista. Mutta Austenin kirjallinen ulosanti uppoaa minuun paremmin kuin Eliotin, ainakin tämän Mylly joen rannalla-kirjan perusteella.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Arto Paasilinna: "Suomalainen kärsäkirja", 2005



Vähänkö ollu vaikeuksia lukemisharrastuksen kanssa. Oikeastaan koko Nuharuven olemassaolon ajan olen pyrkinyt lukemaan aktiivisemmin ja enemmin... kaikki sen tietää: heikoin tuloksin. Meinaan, että en oikein taho päästä vauhtiin. Yöpöydällä pyöriny muutama kirja jo vuoden ajan, muttei valmista ole tullu...


Ei mittään. Sattuma heitti eteen varman valinnan: Suomalaisen kärsäkirjan. Siispä Arto Paasilinna johdattakoon meikäläisen äkisti taas kertomakirjallisuuden auvoiseen maailmaan!


Mr. Heguli the Hegemony näkyy saaneen "kärsäkirjan" nimipäivälahjaksi. Kirjan kansipiirroksessa nähdään suurikokoinen elefantti selässäistuvine matkaajineen suomalaiskansallisessa elokuvamaisemassa, koivikossa. Tunnustelin teosta kädessäni: "...jos Paasilinnaan on luottaminen, luvassa selkeää sanailua, tekstiä, joka vie meneessään, imaisee...."


Eikä pettänyt Paasilinna, ei. Kirja, joka imaisee normaalilukijan tarinansa äärelle tunniksi - pariksi, vaati meikältä hyvinkin kaksi viikkoa.. Melko paha. Oikeastaan aika huono. Ala-arvoinen suoritus. Minä - laiska vätys, hyihyi!


Tarina on selkeä, ehyt. Etenee tarkoituksenmukaisesti, taloudellisesti. 250 -sivuinen kirja koostuu 40 luvusta, joista jokainen vie pätkän matkaa eteenpäin. Niissä kerrotaan, miten sirkusnorsu Emilia ja emäntänsä Lucia Lucander matkaavat suomalaisesta sirkuksesta Venäjälle ja aina kauas Siperiaan; takaisin Suomeen, halki eteläisen Suomen ja lopulta laivakyydillä Afrikkaan. Uskoakseni Arto Paasilinnalta rutiinisuoritus, vähän niinkuin ammattinsa osaavalta kirvesmieheltä talon rakentaminen. Taitavasti toteutettu hallittu tarina; lukukokemuksena palkitseva.


Kirjoittaja on tehnyt taustatyöt pääsääntöisesti esimerkillisen hyvin. Ainakin se tosiasia, että norsu syö paljon ja niitä jätöksiäkin tulee pikku mirriin tai puudeliin verrattuna järkyttävän paljon, tulee perusteellisen selväksi. Yksi pahempi moka on kuitenkin päässyt tapahtumaan. Kun sirkusnorsu Emilia rusikoi Luumäellä tamperelaisen EVR-porukan linja-auton, mainitaan sivulla 234 bussikuski Heikki Moilasen muistakin romuttamisista: "...pari vuotta aikaisemmin hänen edellinen autonsa oli vajonnut Tehinselällä jäihin ja mukana olleet pilkkikilpailijat olivat joutuneet uimasille. Auto oli vaipunut Näsijärven pohjaan 40 metrin syvyyteen..." Jos kirjasta tehtäis elokuva, pitäis vissiin tarkkaan harkita, kuvataanko linja-auton uppoaminen eteläisellä Päijänteellä vai Tampereella. Ninno, ei kuulu tarinaan. On vain sivumaininta. Ei kuvata.


Olen ymmärtänyt, että Arto Paasilinna on suomalaiselle kirjallisuudelle ja eritoten sen kriitikoille jotakuinkin samalla tapaa traumatisoiva kuin Spede suomalaiselle elokuvalle: tuote myy, mutta kriitikot eivät löydä mitään myönteistä sanottavaa. Vai pitäisikö sanoa: Eivät alennu arvioimaan. Ellei jo ole, varmasti pian tulee yliopistoviisaita, jotka tekevät tutkimuksia Arto Paasilinna kirjojen henkilöhahmoista ja eetoksesta (wiki: "...eetos liittyy puhujan moraaliseen luonteeseen ja taustaan kokonaisuudessaan...")

Hiljattain hesarin kuukausiliitteessä oli juttu Arto Paasilinnasta. Hän on ollut käsittämättömän tuottelias: liki 40 vuoden ajan julkaissut kirja per vuosi tahtia. Elää nykyään hoitokodissa saatuaan pari vuotta sitten aivoinfarktin ja aivoverenvuodon. Ei enää kirjoita, mutta on kuin kirjojensa päähenkilöt ainakin: pikkuhiljaa toipumassa...


Vaikka kuinka pitäisi Paasilinnan kirjoja kaupallisena hömppänä ja jätteenä, joka on viisainta kiertää kaukaa, ei voi olla toteamatta, että luonnehtimansa henkilöhahmot ovat poikkeuksetta vahvoja oman tiensä kulkijoita, jotka usein päätyvät poikkiteloin systeemin rattaisiin, kamppailemaan tuulimyllyjä vastaan. Vaikeudet voitetaan, ongelmat ratkaistaan ja lopulta kaikki on parhain päin: Ihmiset elävät omaa elämäänsä tyytyväisinä ja onnellisina. Tyhmyydelle ja ahneudelle nauretaan. Epäoikeudenmukaisuus saa huutia. Tokkos siinä mitään pahaa ole, jos päähänpotkittu karumman arjen tallaja saa Arto Paasilinnan tarinoista uskoa elämäänsä ja edes muutaman naurun...