tiistai 5. heinäkuuta 2011

Vihreä talo, Jane Eyre

Mario Vargas Llosa - Vihreä talo

Mario Vargas Llosan "Vihreä talo" tuo niin vahvasti mieleen kolumbialaisen taiteilijakollegansa, ettei rinnastuksilta "Sadan vuoden yksinäisyyden" ja "Kuulutetun kuoleman kronikan" kaltaisiin teoksiin voi välttyä. "Vihreän talon" perulaisessa viidakossa asuu vain viinaan meneviä sotilaita, huoria, salakauppiaita, alkuperäisasukkaita ja nunnia. Kostea kuumuus saa ihmiset elämään hetkessä kiinni. Aikaa ei ole, on vain elämää. Tällainen vaikutelma syntyy Vargas LLosan epäjuonellisesta tarinasta. Se kuvailee erään kaupungin tapahtumia löyhästi eri ihmisryhmien näkökulmista. Aika ja paikka vaihtelevat kappaleiden, virkkeiden ja lukujen välillä odottamattomasti. Tarinan kanssa on oltava tarkkana. Vargas Llosa hämää lukijaa ja yrittää eksyttää tämän erilaisten muistojen ja kokemusten tiheään ja vaikeakulkuiseen sokkeloon.

Tarkkavaisuus myös palkitaan. "Vihreä talo" on parhaimmillaan todella vaikuttava ja monisäikeinen ihmis- ja yhteiskuntakuvaus. Sen voi huoletta lukea toisenkin kerran hiljalleen avautuvan, monikerroksisen rakenteensa vuoksi. Silloin, kun kerrontaa ei vain pysty ymmärtämään, tarina hajoaa, ja siinä kuvatut tapahtumat muuttuvat niin metafyysisiksi, etteivät ne tarjoa oikeastaan mitään. Muuten Vargas Llosa jättää komean vaikutelman.

Charlotte Brontë - Jane Eyre, l. Kotiopettajattaren romaani

Jostain käsittämättömästä syystä alkuteos "Jane Eyre" on käännetty Suomessa "Kotiopettajattaren romaaniksi". Muitakin vastaavia romaani-päätteisiä teoksia olen nähnyt, onko tässä kyse jostain kohderyhmäkosiskelusta? Tarinalle oikeutta paremmin antava nimi olisikin juuri "Jane Eyre", sillä teoksen päähenkilön identiteetti ei rajoitu vain hänen työhönsä kotiopettajattarena.

Tietyssä mielessä "Jane Eyre" on rakkausromaani. Pelkistetysti sitä voisi kuvailla erään naisen kasvutarinaksi, joka vaikeuksien kautta löytää elämänsä rakkauden ja viettää loppuelämänsä onnellisena tämän kanssa. Toisaalta "Jane Eyreä" voi lukea yhtä hyvin emansipatorisena feministiromaanina, tai sitten Alasdair MacIntyren oivaltavasti erittelemänä moraaliopillisena perusteoksena, jonkalaisena MacIntyre "Jane Eyreä" Jane Austenin eräiden teosten ohella pitää. Minusta kaksi jälkimmäistä tulkintaa antavat teoksesta huomattavasti todenmukaisemman kuvan, kuin mitä pelkkä rakkausromaanin nimike antaa ymmärtää.

Feministisestä perspektiivistä "Jane Eyre" on kuvaus eräästä mahdollisuudesta, miten 1800-luvun alun porvarillistuvassa ja teollistuvassa Englannissa nainen saattoi (ja kirjoittajan mielestä hänen tulikin) elää riippumattomana patriarkaalisesta hegemoniasta. Sukulaistensa kasvattama ja myöhemmin sisäoppilaitokseen lähetetty Jane Eyre päätyy lehti-ilmoituksen kautta ulkomaita kiertelevän herra Rochesterin kartanoon hänen kasvasttityttärensä kotiopettajattareksi. Eyre ja Rochester rakastuvat, mutta synkkää salaisuutta varjellut Rochester joutuu hääpäivänä traagisesti kertomaan totuuden, jonka vuoksi häät peruuntuvat. Totuuden myötä pariskunnan rakkauteen tulee vakava railo. Rochester yrittä pakottaa Eyren menemään kaikesta huolimatta tämän kanssa naimisiin. Eyre kieltäytyy ja pakenee Rochesterin luota, löytäen pian itselleen turvapaikan eräästä pappilasta.

Eyre kohtaa jatkuvasti hänen elämäänsä hallitsemaan pyrkiviä miehiä. Hänen vahvoihin mielipiteisiinsä kiinnitetään jatkuvasti huomiota, samoin kuin hänen epänaiselliseen tapaansa haastaa älykkyydellään ja viisaudellaan miehet heidän omassa lajissaan. Eyre onnistuu muuttamaan itsensä naisvastaisessa yhteiskunnassa subjektiksi. Hän kykenee määrittelemään oman tulevaisuutensa omaehtoisesti ilman, että jokin toinen osapuoli häntä kykenisi rajoittamaan. Eyre tietyssä mielessä kastroi vastapuolenaan toimivat miehet. He eivät kykene toimimaan niiden odotusten mukaan, joita aikakauden yhteiskunta miehille naisten suhteen tuottaa. Tällöin miesten mahdollisuudet hegemonisena subjektina heikkenevät. Eyre ei toki ole mikään omnipotentti henkilöhahmo, päinvastoin. Hän kuitenkin kykenee luomaa toimintaulottuvuuksia toiselle sukupuolelle. Tässä mielessä "Jane Eyre" on hyvinkin feministinen romaani, ja kirjailijan oma näkemys naissukupuolen mahdollisuuksista näkyy todennäköisesti hyvin paljon kärsineessä, mutta lopulta paikkansa kosmoksessa lunastavassa Janessa.

MacIntyre analysoi teoksessaan "After virtue" "Jane Eyreä" hyve-eettisestä perspektiivistä. Samalla tavalla huomasin itsekin tarkastelevani päähenkilön esittelemää arvomaailmaa. Brontë luo Eyren tuntemusten kautta vahvoja rajalinjoja oikeudenmukaisuuden ja väärin tekemisen välille. Kasvattiperheen epäoikeudenmukaisuus saa tylyn tuomion kirjailijan vyöryttäessä lukijan eteen pitkien tunnustusten muodossa vääryyden Janessa herättämät tuntemukset. Sisäoppilaitosta johtava kirkonmies, valheita syöttänyt Rochester sekä paon jälkeen suojaa tarjonnut pappi toimivat kaikki hyvettä ja moraalia vastaan, ja sen vuoksi he myös saavat opetuksen. Brontën moraalitaju on radikaalisti mustavalkoinen, vaikka hänen kuvailemansa maailma onkin sattumuksista ja onnettomuuksista syntynyt. Hyvettä on kuitenkin toimia sydämensä mukaan ja puolustaa hyvää vääryyttä ja valhetta vastaan.

"Jane Eyre" on klassikko syystäkin, vaikka lapsuudenkuvaukseen keskitytäänkin liiaksi. Charlotte ei muutenkaan ole mielestäni erityisen eloisa kirjoittaja. Hänen pedanttinen psykologisointinsa on paikoin suorastaan uuvuttavaa. Joka tapauksessa "Jane Eyre" on antoisa ja vaikuttava teos.

1 kommentti:

Sarka kirjoitti...

yllättävää, ettet lytännytkään sitä. tai siis jos käsitin oikein.