maanantai 11. heinäkuuta 2011

Rakkautta koleran aikaan

Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan, haaste 4/5.
 
Kun Giljain teki listaa lempikirjoistaan, hänellä oli Márquezin kirjoista listalla Sadan vuoden yksinäisyys, jonka hän kuitenkin vaihtoi Rakkautta jne.. - kirjaan kuullessaan, että olin edellämainitun jo lukenut. Ilmeisesti veljelleni Sadan vuoden yksinäisyys on kuitenkin tärkeämpi kuin tuo kolerakirja. Kai. Tämän halusin mainita, koska jäin pohtimaan, että oliko vaihto tarkoituksenmukainen.. vai katala keino saada minut lukemaan lisää Márquezia..

Sillä kuullessani, mitä kirjoja G. ehdotti minulle, olin kauhuissani. Muut neljä kirjaa kuulostivat ihan asiallisilta, mutta tämä Márquez... Sanoin veljelleni, että aion kyllä selättää tuon kirjan, johon hän vastasi:"Ei siinä ole mitään selätettävää." Minulle oli. En voinut sietää Sadan vuoden yksinäisyyttä. Tuntui saavutukselta lukea se loppuun. Samanlaiselta, suorastaan urakalta, tuntui Rakkautta koleran aikaan.

Márquezia on hehkutettu maasta taivaaseen, niin ympärilläni elävien ihmisten kuin kirjallisuuskriitikoiden toimesta. Siksi vastenmielisyyteni Márquezia kohtaan tuntuu monista varmasti omituiselta. Hepun kirjat kun eivät ole edes vaikeaselkoisia. Ei todellakaan mitään Alastalon salissa-tapaista, jossa törötetään 500 sivua piippuhyllyn äärellä.

Mutta tällä kertaa kyse on ihan puhtaasti kirjoitustyylistä. Se jättää kirjan henkilöt etäisiksi. Samaistumiskelvottomiksi. Tästä seuraa se, ettei heidän elämänsä oikeastaan kiinnosta minua. On helpompi uskoa fantasiahahmo Gandalfin olemassaoloon kuin paperinohueen Florentino Arizaan (joka kaiken lisäksi oli oikea ihminen (tarkastin Wikipediasta), ilmeisesti ainakin jonkinlainen esikuva kirjailijan isälle). Márquezin kirjojen lukeminen on vähän sama asia kuin imuroisi puhdasta lattiaa kolme tuntia. Ei mitään järkeä.

Seksijuttujen jatkuva esiintuominen oli tuttua jo Sadan vuoden yksinäisyydestä. Kaikenmaailman paneskelukohtaukset vaikuttivat omituisilta, koska ne eivät tuntuneet käyvän kirjan tyyliin. Koska kirjan hahmojen sielunmaailma ei auennut, tuntui suorastaan mauttomalta, että sukupuoliyhteyksistä piti kertoa. "Miksi tämän pitäisi minua kiinnostaa?? Onko tällä tosiaan olennainen merkitys juonen kannalta?" Kyselin itseltäni.

Eniten kummastusta minussa herätti raiskauksien ja pedofilian romantisointi. En tiennyt, että niitä voi romantisoida. Mutta nytpä tiedän senkin. Sekä päähenkilö Florentino että hänen rakastajattarensa, Leona Cassiani, muistelevat haikeudella, kuinka heidät joskus otettiin väkivalloin. Ehkä tämä oli sitten satiiria (kirjan takakannessa luki, että kirja oli satiiri), johon minun huumorintajuni/ymmärrykseni ei riittänyt. Pedofilialla viittaan siihen, kun Florentino jörnyytteli 14-vuotiasta sukulaistyttöään.

No, haasteen alussa lupasin esiintyä kunnioittavana haastekirjoja kohtaan, olivat ne millaisia hyvänsä. Siksipä kaiken tämän kritiikin jälkeen kaivan Kolerasta hyviä puolia:
  • viimeiset 50 sivua olivat kirjan parasta antia,
  • koska vanhusten välinen, myöhään syntynyt, rakkaustarina oli kerrottu melkeinpä.. etten sanoisi jopa kauniisti: juuri, kun on tottunut siihen, että elämältä on saanut kaiken, se antaakin vielä jotain yllättävää. Tämä siis Ferminan näkökulmasta, Florentinohan oli odottanut sitä koko elämänsä. Olen lukenut niin paljon nuorien ja kauniiden rakkaustarinoita, että tämä Koleran loppu oli virkistävä.
  • diggailin myös kritiikkiä, jota Márquez esitti salametsästystä ja ihmisen luonnontuhoamista kohtaan. Tätä olisi saanut olla enemmän. Vaikka kaikki 454 sivua. "Vanhusten rakkautta sademetsän tuhoamisen aikaan".

2 kommenttia:

Pellervo kirjoitti...

Ei parane yleistää tuota helppolukuisuutta. Markeesin Patriarkan syksy lienee toiseksi vaikeaselkoisin lukemani kirja.

Itse olin pettynyt Rakkautta koleran aikaan elokuvaan, kirjaa en ole lukenutkaan. Elokuvasta ainakin magia ja realismi uupuivat ja mitä on elokuva ilman magiaa? Juoni kun tuossa stoorissa ei niin erikoinen ole, että jaksaisi pelkästä juonenkuvituksesta innostua.

myy kirjoitti...

No juoni on tosiaan 1000000 kertaa kerrottu. Otin vähän selvää elokuvasta ja eihän se mitään kehuja ole kerännyt. Jonkun osaavan ohjaajan käsittelyssä kirjasta olisi varmasti saanut ihan kelpo elokuvan, siitä huolimatta, että kirja itsessään ei kummoisempi ollut.