tiistai 31. maaliskuuta 2020

Tyttö joka on supersankari.

Lisbeth Salander.

Tää oli ihan måste, siis dekkari, joka vie mennessään. Joka voittaa koronauutisoinnit.

Sitä miettii, mikä se eu -alkuinen sana, mihin kirjan keskeinen teema, svedujen 1900 -luvun trauma liittyy... siis rodunjalostus, pakkosteriloinnit ja -lobotomiat ym. Ei se ole euforia, eikä eufenismi... mutta lötytyyhän se sieltä historian kiemuroista kun aikansa googlaa: eugeniikka. Miten sen muistais...

no nyt tiputetaan nuoremmat sukupolvet kärryiltä: hannukarpo! Ööö... tuota... viittaan juicen liikennelauluun "...muista aina, liikenteessä, Hannu Karpo ompi eessä..." biisi on alunperin valistuslaulu ja lähtöisin Molli-Jorin, eli George Malmstenin kynästä. Hänen veljensä oli Eugen, mainio musiikkimies hänkin. Että sitä kautta vastaisuudessa muistan sen eugeniikan. siis hannukarpo eugen iikka: Suuri ruotsalainen kansantrauma, jota kollektiivisesti yhä häpeävät. Ehkä kuitenkin nyt jylläävä korona pyyhäsee sveanmaalta eugeniikkakammot vege.

Kirjan tarina on mainio ja etenee kuin roskaruoka-annos, rasvaa suolaa sokeria sopivassa suhteessa, niin että palasen haukattuaan himoitsee jo seuraavaa... huipentuu loppua kohti ja jättää lopulta äitelän äglön olon... ja lopputulemana laiska pieru ja löysä paska?

Heee... eee... pitäiskö ottaa hetki rauhallisemmin... mites se Härkäniemen piipunvalinta menikään siellä alastalon salissa...

Ei ei. Ei kerrassaan ei!  Ei dekkarissa ole varaa livetä syntyjä syviä vatvovaan pohdiskeluun. Vallankaan sen siunaaman hetkellä kun tikaria ollaan työntämässä solisluun sivuitse päähenkilön sydämeen gps:n skannatatessa todennäköistä rikospaikkaa ja langattomien viestien sinkoillessa edestakaisin...

Dekkarielämystä janoavalle lukijalle on syytä kertoa ainoastaan ja vain oleellisin, siis se, mitä tapahtuu. Kyllä sitten ajallaan mainitaan yhtä sun toista tärkeää kuten se, kenen kanssa kalleblonkvist pääsi panolle jos nyt niin onnellisesti sattu käymään.

Lisbeth Salanderin kaksossisarta ei vielä vedetty tähän kirjaan. Että siinä lukijoille luvassa "härkäniemen piippua" kerrakseen. Veikkaisin, että tekstiä tulee vielä satoja sivua, kirja jos toinenkin... ja niissä käsitellään lisää jo tässä kirjassa avattuja teemoja kuten fatwa ja ääri-islamismi, sekä epärehelliset juonittelevat viranhaltijat. Tietysti sekaan ympätään pari paranoidia skitsoa ja psykopaattia ja tietenkin - sokerina juomassa tai juustona pitsassa - lähes voittamaton vastustaja, jonka ainoastaan supersankari L.S. pystyy hoitelemaan. Tähtireportteri Blonkvistin avustuksella tietenkin.

Vähän ihmettelen kirjassa huokuvaa ruotsalaista oikeudenmukaisuutta. Itse tarinassa käy niin kuin pitää, paha saa palkkansa. Mutta kirjan kustannuskuvioissa on eri meininki. Mulle on jääny käsitys että ennenaikaisesti edesmenneen Millenium-trilogian kirjoittajan, Stieg Larssonin, leskelle ei perinnönjaossa oikeudenmukaisuutta riittänyt, eikä kirjailija Lagergratzkaan häntä kiittele. Sen sijaan perintöoikeudet leskeltä vieneet Larssonin veljet ja isä kiitellään... onko niin, että lisbeth salanderin pitäis käydä näyttämässä Larssonin huushollissa kaapin paikkaa että oikeus toteutuisi? Korjatkaa jos olen harhoineni väärässä.

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Koira haudattuna

Tai siis äiti.

"Sementtipuutarha".

Ian McEwanin ensimmäinen kirja. Vuodelta 1978. Valitsin kirjat lukemisjärjestykseen painovuoden mukaan. Tämä on painettu 2009, joten pieleen mänj. Ehkä paha moka, ehkä ei?

Jos olisin lukenu tän ensin, olis varmaan muut jääny lukematta. Takakannessa kehaistaan miten New York Times on luonnehtinut tätä teosta "osuu suoraan sydämeen".

Saattaa olla, että tämä on tarkkanäköistä ja taitavaa brittilasten (varhaisteinien) kuvausta, mutta meikäläistä teksti ei saa liekkeihin. Sellaiseen tilaan, että avaisin ikkunat korona-Eurooppaan ja huutaisin daruden soidessa taustalla:

"Lukekaa tämä kirja! Aivan mahtava kuvaus siitä miten 15 vuotias Onanias Masturbator siivoaa huoneensa ja pesee akneihokkaansa vasta sitten kun kellariin betonoidun äidin ruumiin löyhkä leviää talon ylempiin kerroksiin! Teos huipentuu runkkaripojan ja tämän vanhemman sisaren suorittamaan rutsa-aktiin, mikä kuvaus kohottaa kirjailijan yhdeksi läntisen maailman valovoimaisimmista sanataiteilijoista! Nerokasta! Parasta ikinä! Vahva suositus!"

Niinno. Parasta kirjassa oli se, että se on kerrottu tehokkaasti ja taloudellisti, sivuja on vain rapiat 130. Joku jenkki piinaisi lukijaa kirjoittamalla vähintään 800 sivua...

Hittovie, nyt tulikin mieleen Härkäniemen piipunvalinta. Kilven "Alastalon salissa" pitäis olla aina käsillä. Sillä olis hyvä puhdistautua, jos sattuu sekoamaan johonkin joutavaan...

Muuten, tuo ruumiinkätkeminen on sinällään oma genrensä elokuvamaailmassa. On mm. Capran verraton "Arsenikkia ja vanhoja pitsejä"... kauhun mestari, Hitchcock, on tehny useammankin ruumiinkätkemiselokuvan, mestariklassikko "Takaikkuna" ja "Mutta... kuka murhasi Harryn". Varsinainen ruumispelleilyn ykkönen on tietenkin "Psyko".

Näinmuodoin voi todeta McEwanin jatkavan kirjallaan merkittävää tarinaperinnettä. Tosin insestirutsaaminen antaa jutulle tykkänään uusia ulottuvuuksia. Sellaisia, joita tuskin koskaan esim. Hollywoodin miljoonatotannoissa käsitellään. Että jos joku miettii, mikä on kirjan ja elokuvan ero, niin siitä voi hyvin aloittaa...


keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

"ensi kaino yritys..."

McEwan: "Rannalla".

Tarina, josta on koettu aiheelliseksi huomauttaa, ettei sen henkilöillä ole vastinetta todellisuudessa, elävässä elämässä. Mikä tarkoittaa sitä, että nyt kirjailija kertoo omista kokemuksiataan?

Ns. Isossa kuvassa voisi luonnehtia näin: se hetki kun viktoriaanisuuden rippeet vielä säätelivät ihmisten yksityiselämää. So. hetki ennen e-pillerivallankumousta, sex-drugs-and-rock'n'roll -hengessä tapahtunutta suurten ikäluokkien aktivoitumista.

Nuori pari on häiden jälkeen merenrantahotellissa keskittymässä toisiinsa arkoina, kokemattomina ja pelokkaina. Myötähäpeän odotus palkitaan! Mikään ei mene niin kuin pitäisi. Morsian jännittää tulevaa hääyötä, pelkää penetroitumista... ja kun sitten epävarma, arka sulhanen mokaa alkakaisiksi hääasun riisumisen ja kun sitten äärimmäisen maksimaalisen kiihoittuneisuuden vallassa tapatuvan häseltämisen tuoksinassa purkautuu ennenaikaisesti nuoren rouvan reisille, on hääyö ja koko liitto pilalla.

Miljoonia ja taas miljoonia hääöitä on ihmisten maailmassa vietetty, ei niin etteikö näinkin ole joskus käynyt. Mielenkiintoinen katsaus kahden nuoren ihmisen elämän leikkauspisteeseen ja selvitys niistä tunteista, joiden vallassa yhteistä elämää yeitetään aloittaa. Ei se välttämättä ihan helppoa ole.

Muuten, onkohan mcewanilla fiksaatio kahteen asiaan, ihmisaivoihin ja klassiseen musiikkiin? "Lauantaissa" ne olivat keskiössä, melko tärkeitä myös tässä...

Se selviää lukemalla lisää!

maanantai 23. maaliskuuta 2020

Lauantai

Ian McEwan.

Olen antanut varoittaa itseäni tämän kirjailijan tuotannosta.

Sekös rupes kiinnostamaan! Torakasta kuulin mainintoja radioitse jo hyvän aikaa sitten. Ennen kirjaston koronasulkua repullinen mäkewania karanteenieväiks!

Alku ei hyvää luvannut: ensimmäisenä päivänä sain luetuksi sivun. Mutta sitten alkoi sujua.

Keski-ikäisen neurokirurgin valveillaolovuorokausi, vapaapäivä, valotetaan perusteellisesti ja varsin kiinnostavalla otteella. Jos minulta ennakkoon kysyttäisiin, millaisiin hengentuotteisiin en mieluusti kajoa, niin sairaalajutut tulisivat varmaan heti oikeussalidraaman jälkeen. Vaan eipä tuo tässä yhteydessä pahemmin haitannu.. Leikkaussalikuvaukset on kerrottu syvällistä perehtyneisyyttä kielivällä tarkkuudella. Samoin squash-ottelu. Uskallan sanoa näin, koska en tunne kumpaakaan "lajia". Kirurgin suhde dementoituneeseen äitiin varsin todenmukainen, havainnot oikeita ja koskettavia... hmm... ja tuohon lohduttomaan sairauteen liittyvät ajatukset jotakuinkin tutun tuntuisia.

Kun kaikkeen edelliseen liitetään vielä päivän päätteeksi perhetapaaminen, johon saapuu lasten ja määrätietoisesti alkoholisoituvan appiukon lisäksi satunnainen katukirurgian erityisosaaja gorilloineen, on lopputuloksena komea kudelma hyvin toimeentulevan lontoolaispariskunnan keski-iän kriisipäivästä. Vallankin kun kaiken taustalla, ikään kuin loimilankana, on maan sotajoukkojen lähettäminen Irakiin, Saddam Husseinia kukistamaan - ja sitä vastustava liikenteen pysäyttävä jättimielenosoitus.

Psst, hetken jo ennätin kiemurrella inhosta: ei juma ja stna! Onko tää joku Haneken funnygamesin toisinto? onneks sentään ei...

perjantai 20. maaliskuuta 2020

Kuninkaan Anna/ Kökarin Anna

Tiistaina kävin hakemassa karanteeniksi lukemista. Päätin aloittaa tällä ja seuraava menee vain viihteellisemmäksi.

Ulla-Lena Lundbergin vuosina 1983 ja 1985 julkaistut Kuninkaan Anna ja Kökärin Anna ovat vielä kovin kaukana Jään hienoudesta. Mutta pilkahduksia Lundbergin myöhemmästä taituruudesta on kyllä nähtävillä.
Tässä niteessä oli molemmat kirjat: Kuninkaan Anna ja jatko-osa Kökarin Anna.

Kuninkaan Anna painottuu Annan nuoruusvuosiin, Kökarin Anna kertoo vanhenevan naisen tarinan.

Kuninkaan Annassa olin ihan hirveän innostunut saaristokylän elämän kuvaamisesta. Kun Anna oli äitinsä ja veljensä kanssa pyytämässä kalaa ja heidän veneensä moottori hajosi myrskyssä, draama vaihtui trilleriksi. Selviytymistaistelusta lukeminen sai kädet hikoamaan. Se sai tuntemaan, että oli itsekin paikalla, käsien iho auki hiertyneenä.

Valitettavasti pian tämän jälkeen kirja muuttui hetkellisesti harlekiiniromaaniksi. Romanttisella juonenkäänteellä oli loppuelämän vaikutukset päähenkilöön. Voi, kuinka ärsytti lukea, miten Anna haikaili Staffanin perään! Tyyppi oli itsekäs, nuorta tyttöä hyväksikäyttävä limanuljaska, joka väkisin makasi tytön ja käytti häntä ilmaisena palvelijanaan. Ja sitten tämä tyttö tuhlasi koko loppuelämänsä vaalien kuvaa tästä paskapäästä! Se ei ollut uskottavaa. Olisihan Annalta pitänyt tippua suomut silmiltä iän myötä. Että hän olisi nähnyt, ettei hänessä itsessään ollut vikaa, vaan kaikki syy oli miehessä! Ja sitten, kun hän kymmenen vuotta myöhemmin teki taas vastaavan virheen, se vasta tuntuikin uskomattomalta ja turhauttavalta. Miksi hän ei muka olisi oppinut paremmaksi ihmistuntijaksi? Kun hän muutenkin kasvoi ihmisenä, miksi hän ei onnistunut näkemään huonojen miesten läpi?

Voin kuvitella, että näissä kirjoissa on paljon Lundbergin omia kokemuksia ja monella henkilöllä on tosielämässä vastine. Siksipä tarina tuntui kaikkine hahmoineen niin eloisalta. Jäin miettimään Annan kiltteyttä. Hän olisi monta kertaa voinut olla vähemmän kiltti, sanoa vastaan, olla uskomatta ihmisistä hyvää. Ja saada siten elämästään enemmän sellaista kuin mitä olisi halunnut. Kaiken kaikkiaan kirjassa oli hienoja pohdiskeluja mielen muutoksista ihmisen vanhetessa. Ainoastaan rakkauselämässään Anna tuntui tosiaan jääneen parikymppisen tasolle.

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Bolla

Pajtim Statovcin Bolla kuuluu niihin Finlandia-voittajiin, joita lukiessa miettii vähän väliä "eikö tosiaan ollut mitään parempaa ehdolla?". Vertailun vuoksi täytynee tutustua muihinkin viime vuoden ehdokkaisiin.
Bollan päähenkilö on Kosovon albaani. Tarina alkaa 1995 Pristinasta. Mies, Arsim-nimeltään, aloittaa seksisuhteen toisen miehen kanssa, vaikka on tahollaan naimisissa. Kotona hän lyö vaimoaan, tämän tultua raskaaksikin. Milos, mies, johon hän rakastuu tai luulee rakastuneensa, on serbi. Alku vaikuttaa perinteiseltä Romeo ja Julia -tarinalta, mutta mitä pitemmälle kirja etenee, sitä selvemmäksi käy, että tämä onkin kaikkea muuta. Se on tarina empatiakyvyttömästä ihmisestä, joka ajattelee aina vain omia etujaan ja himojaan. Jälkimmäiseen liittyen, seksiähän tässä sitten onkin. Siitä on saanut sivuntäytettä.

Bollassa häiritsee sen sekavuus. Väliin kirjoitetut kursiivijaksot, joissa yritetään taiteellisesti avata sodan kauhuja ja rakkausosiota, tuovat vain lisää epäselvyyttä touhuun. Kielikin on ihmekikkailua, kielikuvia piisaa ja vaikuttaa päsmäröinniltä. En oikein edes ollut samaa mieltä kaikkien metaforien kanssa.

Kirjassa kiinnostavinta oli sen vastenmielinen päähenkilö, johon ei todellakaan voinut samaistua. Se hetki, kun Arsim hakee Milosin mielisairaalasta ja haluaa vain juosta karkuun, kertoo, ettei kyse ole koskaan ollut rakkaudesta. Se kertoo viimeistään, että Arsim on luonnehäiriöinen, paha ihminen. Mutta pahuutta olisi voinut analysoida syvemmin. Käsittely jää kovin etäiseksi, eikä minulle oikein selvinnyt, miksi Arsim on sellainen kuin on.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Auringon pimeä puoli

Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeää puolta olin jonottanut ensin Helmetissä ja sitten Keskikirjastoissa. Jälkimmäisessä riitti puolentoista viikon jonotus. Ja paljon lyhyemmän aikaa meni itse kirjan lukemiseen. Sehän suorastaan imaisi!
Auringon pimeä puoli kertoo 16-vuotiaasta Emiliasta, joka ei ole koskaan tavannut vanhempiaan, koska äiti kuoli synnytyksen yhteydessä ja isä on kadonnut. Emilia elää isoisänsä kanssa dystopiayhteisön keskellä. He ovat yhteisön ulkopuolisia, eivät Valittuja, jotka palvovat johtajaansa sokeasti. Yhteisö asuu Voiton Kaivos -nimisessä suljetussa kaupungissa.

Alun tunnelmista tulee mieleen Nälkäpeli-trilogia ja ehdin jo pelätä, että tämä on kotimainen versio sille. Onneksi ei, sillä kirjassa tapahtuu kiinnostava käänne, kun se muuttuukin aikamatkustustarinaksi. Minua vähän riivaa nykyhetken Emilian jälkiviisastelu. Minusta se on vähän juonen paljastelua ja pilaa jännitettä. Olisin myös jättänyt pois lauseen: "hän tuli sisääni." Tarvitseeko seksiä aina tunkea suorasukaisesti joka paikkaan. Se tekee vähän rahvaanomaisen kolauksen muuten oivan mystilliseen tarinankerrontaan.

Odotin Auringon pimeältä puolelta kiinnostavaa lukukokemusta ja sellaisen myös sain. Ilahduin, kuinka kunnianhimoinen se oli. Voisin kuvitella, että 15-vuotias minä olisi myös tykännyt tästä. Kirja kun ei ollut lapsellinen, vaan ajatuksia herättävä näin 36-vuotiaallekin. Ilahduttavaa, että se palkittiin nuorten Finlandialla.

Pitkään meni ihan hyvin

Anna Rimpelän Pitkään meni ihan hyvin oli yhden vitsin kirja.
Ennakkoluulot, niistähän saa revittyä stand-uppia ja Rimpelä varmasti vanhusten ennakkoluuloista on tehnyt useita settejä. Kokonaisen kirjan verran tuo vitsi ei kuitenkaan toimi. Novellina olisi voinut mennäkin. Mutta tämä tuntui lähinnä pitkitetyltä vitsiltä, joka muuttuu pitkittyessään sekä syrjiväksi että rasistiseksi. Jälkimmäistä se taisi olla tosin alusta alkaen.

Myönnän sen, että välillä vanhat ihmiset voivat haksahtaa älyttömyyksiin. Että jokainen katonkorjaaja muka on hyvällä asialla liikkeellä (eikä ollenkaan rahastukset mielessään) ja kun he sanovat, että katto pitää korjata, heitä on uskottava. Siitä huolimatta, että taloon tehtiin uusi peltikatto edelliskesänä. Juu, kyllähän tuonkaltaisille jutuille saa nauraa. Mutta kauanko ne naurattavat.

Pitkään meni ihan hyvin -kirjassa ikääntynyt Aino kuvittelee, että osallistuttuaan lähetysyhdistyksen kummilapsitoimintaan, hän onkin itse asiassa tilannut itselleen aviomiehen Afrikasta. Tästä sitten jauhetaan ja väännetään vitsiä. Rimpelä sinänsä osaa kirjoittaa ihan hauskasti, mutta kirjan sisältöön menee maku jo varhaisessa vaiheessa ja kirjoitustyylikin alkaa päin vastoin nyppiä.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Tolvajärven jälkeen/ Kyyhky ja unikko/ Lumen pelko

Lyhyesti helmikuussa luetuista.

Teemu Keskisarjan Tolvajärven jälkeen on tietokirja, joka kertoo, mitä tapahtui Tolvajärven taisteluun osallistuneille hämäläisille. Kirja painottuu talvisotaan. Vaikka aiemmin olen kehunut Keskisarjan lennokasta kieltä, tässä opuksessa yodamainen kerronta mutkisti tapahtumien ymmärtämistä. Rintaman etenemisen kuvaukseen olisi kaivannut selkeyttä, normaaleja lauserakenteita. Sotimisesta lukeminen ja tapahtumien ymmärtäminen on haasteellista, vaikka ne olisi kerrottu kuivakkaasti. Saati sitten lukiessa tällaista rönsyilyä, jossa verrataan välillä touhua nykyaikaan ja käytetään ahkerasti kielikuvia.

.....

Timo K. Mukan Kyyhky ja unikko sekä Lumen pelko eivät olleet ihan parasta Mukkaa.

Kyyhky ja unikko toistaa Mukan aiempaa tuotantoa, jossa aikuinen mies käyttää hyväkseen teinityttöä. Kerronta tapahtuu miehen näkökulmasta, jonka mukaan tyttö on yhtä suostuvainen puuhiin kuin mies. Kirjassa kuvattu lappilaisen yhteisön elämänmeno karun luonnon keskellä on kyllä kiinnostavaa ja kiehtovaa, vaikka pääteema onkin vähän nähty.

Lumen pelko sisältää kolme lyhyttä kertomusta, joissa teemoina on perhesuhteiden käsittelyä ja seksuaalisuutta, kuinkas muuten. 

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Gulliverin retket

Jonathan Swiftin Gulliverin retket voisi olla kiinnostava fantasiakirjana. Sen sijaan se on satiiri 1700-luvun englantilaisesta yhteiskunnasta.
Päähenkilö on merimies, joka joutuu haaksirikkojen, merirosvojen ja miehistönsä kapinan takia rantautumaan outoihin maihin. Ensimmäisessä maassa hän kohtaa lilliputit, pienen pienet ihmiset, joiden keskellä hän on jättiläinen. Seuraavaksi hän joutuu jättiläisten maahan ollen itse lilliputti. Idässä hän pääsee tutustumaan ilmassa leijuvaan saareen, Laputaan. Viimeisen seikkailun hän kokee maassa, jossa valtaapitävät hevoset. Siellä ihmiset ovat eläinten tasolla. Heitä kutsutaan yahooiksi.

 Laputa ja Yahoo. Nämä sanat olivat tietysti tuttuja aivan muista yhteyksistä. Hauska tietää, että ne ovat Swiftiltä peräisin. Mutta jos Laputan tarina kiinnostaa, en suosittele tätä alkuperäisteosta, vaan ennemmin kannattaa katsoa iki-ihanan mestari Miyazakin elokuva aiheesta.

Jos haluaa tehdä satiiria, sitä pitäisi osata tehdä peitellymmin kuin, miten Swift sen tekee. Tämä oli kepin lyömistä näpeille koko ajan. "Näin huonosti oikeusjärjestelmä toimii Englannissa" Swift toitottaa moneen otteeseen, kun kertoo, miten hevosten maailmassa ei syytöntä koskaan saa syylliseksi.

Tolkienhan kielsi viimeiseen asti, ettei LOTR kerro toisen maailmansodan tapahtumista. Sellaisenahan sen voi nähdä, mutta Tolkien painotti, että se on ennen kaikkea hänen mielikuvituksensa tuote. Swiftkin olisi voinut keskittyä enemmän tarinansa fantasiapiirteisiin. Sen sijaan kirja on kokonaan yhtä yhteiskuntajärjestelmien vertailua. Alkaen lastenkasvatuksesta ja siitä, kuinka Englannissa lastenhoitajat kasvattavat lapset ja pilaavat ne. Historiallisesti tämä sinänsä kiinnostava huomio. Mutta kun kerronta oli kovin opettavaista, en jaksanut innostua näistä "kuinka ennen elettiin" -tiedoista.

tiistai 28. tammikuuta 2020

Henry Miller: Kravun kääntöpiiri

Muistan hyvin, miten Millerin kirjoista aikoinaan kohistiin. Ei vaan koskaan tullut luetuksi. Vaan nyt natsahti planeetat ja galaksit kohilleen: teos lähti matkaan espoon kierrätyskeskuksesta puolikkaan euron hinnalla. Tuli sitten ostettua miuutama muukin kirja: mm. aapinen 50-luvulta (ei tuttu, mutta r. Koivun kuvitus...), kalastusopas 70-luvulta ja jotain muita.

Millerin kirjan päätin ahmaista ensimmäiseksi.

Eikä sen lukemiseen kauan kulunut, ehkä viikko pari, mikä meikäläisittäin tosi joutusa tahti. Pienenä jarruna oli Maire Maimasen "Viides kuolemansynti". Dekkari, joka piti otteessaan kannesta kanteen. Suosittelen. En ole koskaan Kuikan lavatansseissa käyny, nyt on sekin tunnelma koettu! Matti ja Teppo!

Mutta Henry Miller. Ok, vapaasti assosioivaa kosmodemonista boheemihoippurointia sopivasti humaltuneena veneeristen tautien ja alituisen nälkätilan viemäreissä, mutta suuresti ihmettelen: Miksi tämä kirja on pitänyt kieltää!? Se muutama sivu, mitä sodoma 120:ä tulin silmälleeksi, on verrattomasti hurjempaa. Millerin kirjallisella tuotannolla kiistatta ansionsa, mutta ei se mitään sensuuriaateliuden sädekehää ansaitse.

Jos joku haaveilee taiteilija-elämästä Pariisissa, Milleriä voi kyllä suositella taustatutkimusten kohteeksi...