perjantai 18. toukokuuta 2018

Kitchen

Banana Yoshimoton Kitchen koostuu kolmesta novellista, joista kaksi ensimmäistä kertoo Mikage Sakuraista ja kolmas Satsukista. Mikage ja Satsuki ovat nuoria, yliopistossa opiskelevia naisia, jotka ovat menettäneet läheisensä. Novelleissa seurataan päähenkilöiden surutyötä, mutta tunnelma ei ole synkkämielinen, vaan toiveikas.
 Pidin eniten ensimmäisestä Kitchen-novellista. Mikage on menettänyt kaikki läheisensä, viimeisenä isoäitinsä, jonka luona hän asui. Hän joutuu muuttamaan asunnosta ja pääsee asumaan tuttavansa, ikäisensä nuoren miehen ja tämän trans-vanhemman luo. Mikagen keittiö-filosofia oli kiinnostavaa.
Toisessa Täysikuu-novellissa ollaan jälleen kuoleman äärellä, kun Yûichin äiti menehtyy väkivaltaisesti. Rakkaustarina on silti novellin pääteema.

Kolmatta novellia en ymmärtänyt ollenkaan. Sitä tietysti yhdisti edellisiin kuolema-aihe ja nuoren naisen pyrkimys selviytyä surusta. Mutta sen pääosassa oli kuitenkin eri hahmo kuin aiemmissa ja tyyli oli fantasiaanmenevä, mikä oli vain outoa. Kun kirjan nimi kerran oli Kitchen, olisin toivonut enemmän keittiö-filosofiaa ja jotain Julia&Julie-tyylistä idyllistä kokkaustouhua. Keitettiinhän siinä kyllä paljon teetä ja pidin siitä, miten tee yhdisti ihmisiä ja miten sen ansiosta syntyi jopa uusia ihmissuhteita. Tai henkiolentosuhteita, mikä lie se Urara olikaan.

Hayao Miyazakin elokuvana Moonlight shadown mystiikka välittyisi varmasti paljon paremmin kuin tällaisena lyhyenä novellina. Yritin kuvitella Uraran Liikkuvan linnan mummoksi, vaikka novellin mukaan hän oli 25-v. Mutta en silti oikein saanut hommasta otetta.

perjantai 9. helmikuuta 2018

Kuvitteellisten olentojen kirja

Hiekkakirjan jättämien hyvien muistojen jälkeen en voinut vastustaa kiusausta kohdatessani Jorge Luis Borgesia naapurikaupungin kirjastossa. Borges on koonnut Kuvitteellisten olentojen kirjaan keksittyjä eläimiä tai muita yliluonnollisia hahmoja, joita on esiintynyt eri kansojen mytologioissa ja kirjallisuudessa. Borgesin omia otuksia ei kokoelmassa esiinny.
 On selvää, että J. K. Rowling on lueskellut kirjaa ennen Potterien kirjoittamista. Hänen Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on samankaltaista huumoria myöten heikko uusintaversio Borgesin kirjasta. Mutta mitäpä siitä, sillä suomentaja toteaa: "Sekä olemassa olevien että keksittyjen tekstien kierrättäminen on tyypillistä Borgesin teksteille ----- Voi hyvin kuvitella Borgesin itsensä uskoneen tlöniläisten filosofien tavoin, että plagioinnin käsitettä ei ole olemassa. Kaikki tekstit ovat kierrätettävissä, ja tämä koskee luonnollisesti myös Borgesin omia tekstejä."

Mutta se, miten Borges kertoo muiden kehittämistä taruolennoista, on hauska yhdistelmä mukatieteellistä, moniin eri lähteisiin viittavaa selontekoa ja Borgesin lempeää huumoria.


Kuvitteellisten olentojen kirjaa voi pitää hakuteoksen lisäksi kokoelmana lukuvinkkejä. Kaikkia tekstejä ei tosin löydä suomennettuina.

tiistai 23. tammikuuta 2018

Haltiain verta

Yritän vähän pidätellä hevosiani Noituri-sarjan suhteen. Olen ensimmäisestä kirjasta lähtien halunnut lukea kaikki kirjat putkeen samantien, mutta tähän ikään mennessä olen myös oppinut nautiskelun jalon taidon. Eli, kun lukee sarjan rauhallisella tahdilla, on aikaa mietiskellä sen tapahtumia kunnolla ennen uuden kirjan aloittamista. Ja koska vihdoinkin olen löytänyt itseäni kiinnostavan fantasiakirjasarjan, miksi tyhjentäisin pajatson heti? Nyt minulla on vielä viisi Noituri-kirjaa odottamassa kirjastossa. Todellisuuspakoilutarpeen iskiessä minun ei tarvitse tyytyä mihinkään kuraan, vaan voin lohduttautua tällä laadukkaalla, koko muun maailman ympäriltäni sulkevalla tarinalla Geraltista, Ciristä ja Yenneferistä.

Tässä mietteeni sarjan aiemmista osista:

Viimeinen toivomus

Kohtalon miekka
Haltiain verta käynnistyi vähän hitaasti ja tuntui, että juuri, kun vauhtiin päästiin, se jo päättyikin. Se oli edellisosia synkempi, olihan maailma luisumassa uuteen sotaan ja monet tahot halusivat Cirin pään vadille. Viimeinen toivomus ja Kohtalon miekka olivat mielestäni esiosia, joissa tutustutettiin lukija Noiturin maailmaan. Otaksun näiden kolmen kirjan perusteella, että varsinainen tarina alkoi Kohtalon miekan lopussa, jossa esiteltiin Ciri - Geraltin kohtalo. Otaksun (en aio käydä spoilaantumassa netissä), että loput Noituri-kirjat käsittelevät Geraltin suhdetta Ciriin. Se on se pääjuonikuvio.

Olin Haltiain verta -kirjaan saakka tyytyväinen, että Geralt ei ole se Messias-hahmo, jollainen on aina fantasiakirjallisuudessa. Geraltin epätäydellisyys ja ristiriitaisuus on kiinnostavampaa kuin se, että hän olisi puhtoinen sankari, jonka täytyy uhrautua maailman puolesta. Jonkin sellaisen tapainen Ciri kuitenkin ilmeisesti on, joten Noituri-sarjakaan ei ole tästä kliseestä vapaa. Iloitsen tosin siitä, että valittu on tällä kertaa teinityttö ja selvästi aktiivinen tekijä - ei vain tumput suorina töröttävä tyyppi, jonka puolesta kaverit kuolevat.

Olen huolestunut siitä, että Netflix on tehnyt Noiturista tv-sarjan. Koska pelkään, että 1.) se on huono, 2.) spoilereita on kohta vielä enemmän joka puolella, mikä tarkoittaa, että minun pitää sittenkin ahmaista loput kirjat pikavauhtia. Katsotaan nyt, miten tilanne etenee. Varmaa on kuitenkin se, ettei Haltiain verta jää ainoaksi Noituri-kirjaksi, jonka tänä vuonna luen. Mutta kunpa seuraavassa osassa olisi enemmän Valvattia, hän on ehdottomasti suosikkini!

perjantai 5. tammikuuta 2018

Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut

Pidän joulun perinteistä: vanhoista lauluista, ruuista, suomalaisesta (ei punanuttuisesta coca-cola-) joulupukista (joka totta kai käy vuodesta toiseen!), kirkosta, kuusesta, villasukista joululahjana ja perhejouluista. Minulle joulu on aikamatka satojen vuosien taa.

Tänä joulunaikana halusin tehostaa aikamatka-larppausta lukemalla Charles Dickensin Nicholas Nicklebyä, joka on kirjoitettu 1830-luvulla. Dickensin kirjoissa toteutuu hyvyys vastoinkäymisten jälkeen ja koska jouluna mielellään lukee onnellisten loppujen kirjoja, tästäkin syystä D:n kirjoista muutkin kuin Saiturin joulu käyvät hyvin joulun lukemistoon.

Minulle Dickensin kirjat ovat ennen kaikkea aikamatkustusta, ei niinkään suuren lukunautinnon kokemista. Dickensin kirjoissa kun on paljon ongelmia, mikä estää varsinaisen lukuilon syntymisen. Lukuilo pilkahtaa välillä, kun Dickens hupailee, mutta sitten se myös nopeasti katkeaa. Ongelman yhtenä syypäänä on se, että Dickens kirjoitti tarinansa alun perin lehteen jatkokertomuksina. Jatkokertomusten ilmestyttyä ne niputettiin kirjoiksi. Lopputulokset ovat - sanoisinko - kovin runsaita. Hahmoja riittää, mihinkään liittymättömiä juonikuvioita riittää (tässäkin Mantalinien ja Kenwigsien hahmot touhuineen täysin turhia) ja se melodramaattisuus, sitä vasta riittääkin.

Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut on muuten siitä väärin otsikoitu, että siinä ei seikkailla. Olin kuvitellut, että Nicholas matkustelee pitkin maita ja mantuja, esim. käy Amerikassa asti onnea onkimassa. Tai edes Ranskassa. Mutta suurin seikkailu onkin näytteleminen Lontoon ulkopuolella. Ja pian palataan takaisin "Cityyn", jossa onni käy Nicholasin osaksi yllättävän pian. Liian lyhyt kärsimys, jotta edes se onnen etsiminen olisi käynyt seikkailusta. Etenkin, kun Nicholas ei saavuta onnea omilla ansioillaan, vaan pääsee osaksi kahden herrasmiehen hyväntekeväisyydestä.

 Nicholas Nicklebyn juoni on pähkinänkuoressa se, että saita ja paha setä ei halua auttaa velivainajansa köyhtynyttä perhettä, johon kuuluu leski ja 17- ja 19-vuotiaat lapset. Hän laittaa vanhemman lapsen, Nicholasin hirvittävään koulukotiin Yorkshireen opettajaksi ja tytär Kate joutuu raatamaan hattukaupassa perin ilkeiden ihmisten keskellä. Leskirouva ei tietenkään voi enää työskennellä, onhan hän jo nelikymppinen, joten hänen tehtäväkseen jää vain haaveilla lapsille parempaa elämää.

Luin, että rouva Nickleby perustui Dickensin omaan äitiin. Hän olikin vallan hulvaton stereotypia ikääntyvästä naisesta, joka nuoruudessaan liihotteli seurapiireissä ja keräsi kauneudellaan ihailijoita jonoksi asti. Nyt hänellä oli enää jäljellä muistot lyhyestä, kukkeasta nuoruudesta ja siitä hän jaksoikin muistuttaa lähimmäisiään jatkuvasti.

Rouva Nicklebyn lennokkaat suunnitelmat ja täysi pihallaolo todellisuudesta toivat kevennystä kohtiin, joissa kuvattiin, kuinka Kate-tytär joutui tukaliin tilanteisiin ihailijoidensa kanssa. Oikeastaan näitä kohtauksia ei olisi tarvinnut keventää mitenkään, koska kyse oli seksuaalisesta ahdistelusta.
 Dickens yltyy aika ajoin paasaamaan. Lastensuojeluun liittyvät ongelmat olisivat tulleet vähemmälläkin selväksi.
 Se, että Dickens nosti heikossa asemassa olevien asiat pöydälle, oli tietysti hieno teko. En ole perehtynyt, oliko hänen kannanotoillaan vaikutusta (kuten Victor Hugolla oli Ranskassa), mutta ainakin luulen niiden nostaneen tietoisuutta, Nicholas Nicklebyn (ja Oliver Twistin) tapauksessa lastenoikeuksien suhteen. Sillä käsittääkseni Dickensin tarinat olivat suosittuja. Sen verran googletin, että tämä kirja oli saanut innoituksensa Dickensin vierailtua koulukodissa, jossa olosuhteet olivat kuin Squeersin koulusta.

Opettavaisesta otteesta huolimatta Dickens ei kuitenkaan tarjonnut ratkaisua koulukotiongelmaan. Squeersin koulussa oli paljon lapsia, joilla ei ollut kotia ollenkaan. Kun lopussa he karkasivat koulusta, Dickens kertoi, kuinka osa palasi karkumatkan jälkeen takaisin tuhoutuneeseen kouluun. Ja sen jälkeen he katosivat jonnekin, minkä tulkitsin niin, että heistä tuli katupoikia Lontooseen. Katupoikia, jotka ansaitsivat elantonsa ryöstelemällä ja prostituutiolla. Ihmettelin, ettei Nicholas, nyt vaimonsa rahoilla vaurastuneena, perustanut poikakotia kaikille orvoille raukoille. Kirjan hyvyyden sanoma koki näin kolauksen. Dickens heristeli sormeaan, mutta ei kertonut, mitä olisi voinut tehdä toisin. Vai oliko se ratkaisu pahis-koulumestarien piekseminen?

Se, että raskaita aiheita käsiteltiin turhan kevyesti, oli rasittavaa. Mutta oli Dickensillä vahvuutensa tässä(kin) kirjassa: lopussa paljastettu Ralph-setää koskenut yllätys oli taidokkaasti kehitelty ja kuten aiemmin jo totesin, dickensmäinen hassuttelu kyllä uppoaa minuun. Paitsi silloin, kun mamma Nickleby ei erottanut ahdistelua ja ihastusta tyttärensä kosijoiden suhteen. Älä koskaan aliarvioi naisen vaistoja, Charles.

tiistai 19. joulukuuta 2017

Ei puu yksin pala

Oiva Paloheimon Ei puu yksin pala oli kirja, jota en enää aio toiste lukea. Se lähtee hyllystäni kirjaston poistopisteelle jonkun toisen iloksi tai hämmennykseksi.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen hämäläiseen pikkukuntaan. Kirjan nykyaika on 1950-luvun loppupuoli. Sen tärkeimpänä henkilöinä ovat kunnan suurimman tilan emäntä, Helsingistä kotoisin oleva Ruut; Ruutin koulutoveri ja tämän tyttären isä, tohtori Arra ja ikääntynyt pastori Järvinen, joka on Arran appiukko.

Kirjassa käsitellään Ruutin ulkopuolisuutta maalaispaikkakunnan sisäänpäinkääntyneessä yhteisössä ja epätyydyttävän elämän elämistä. Pikkukunnan ahdistunut ilmapiiri on saanut kaikki elämään valheessa, mikä on tarkoittanut onnetonta kohtaloa jokaisessa säädyssä. Pastorin vaimo on lohduttautunut tunnesyömällä:
Ruut taas purki turhautumistaan tappamalla kissoja. Suurena eläintenystävänä kissojen kuristamisesta lukeminen oli kärsimystä. Mielestäni se oli kummallinen piirre, joka perusteltiin huonosti. Sen tarkoitus oli kertoa Ruutin tunnekylmyydestä ja hänen lopettaessaan sen, painotettiin, kuinka hänessä oli alkanut paranemisprosessi kohti empatiaan kykenevää ihmistä. Paranemisevoluutio koki huippunsa lopun kommuuniasumisessa ja Ruutin tunnustuskirjeessä pastorille valheistaan, jotka eivät tulleet pastorille yllätyksenä. 

Hyvää kirjassa olivat historiakatsaukset ja miten traagiset, menneet tapahtumat vaikuttivat tai olivat vaikuttamatta kirjan nykyajassa. Miten evakoihin suhtauduttiin aluksi vihamielisesti ja koettiin heidän varastaneen hämäläisten maat. Mutta miten vihamielisyys painui unohduksiin vuosikymmenien kuluessa. Miten sodat vaikuttivat kunnan vauraimman tilan asukkaisiin. Kun punaiset polttivat tilan rakennukset päärakennusta ja aittaa lukuunottamatta talon isännän vaikutusvallan ansiosta. Kun sisällissodan jälkeen riehunut espanjantauti tappoi nuoren isäntäparin. Miten nuoren helsinkiläisemännän oli opeteltava jatko-sodan aikana maataloustyöt alkaen siitä, mitä karho tarkoittaa.

perjantai 15. joulukuuta 2017

Saariston lapset

Poirotista alkoi oman kirjahyllyni siivous eli luen viimein niitä kirjoja, joita olen hyllyyn hamstrannut ja jättänyt jostain syystä lukematta.

Astrid Lindgrenin hyväkuntoisen Saariston lapset löysin kuluneena syksynä kierrätyskeskuksesta hintaan 1,20 €. Pieni raha, mutta kuinka paljon sydäntä pakahduttavaa iloa sain tästä? Paljon!
 Totta kai Astrid Lindgren on minulle tuttu jo vuodesta 1984. Eemeli ja Peppi ovat hahmoista rakkaimmat, koska niiden seikkailuja mummu luki meille ipanoille ääneen keinutuolissa istuen. Myös Katto-Kassisen, Marikin ja Melukylän lasten seikkailuja olen lukenut tai minulle on luettu jo pienenä pilttinä.

Mutta Saariston lapsia en muista edes katsoneeni tv-sarjana.

Saariston lapset kertoo Melkersonin perheestä: viisikymppisestä, boheemista Melker-isästä, 19-vuotiaasta Malinista, 13- ja 12-vuotiaista Johanista ja Niklaksesta sekä 7-vuotiaasta Pellestä. He asuvat Tukholmassa, mutta vuokraavat Tukholman edustalla olevasta saaresta Nikkarila-nimisen talon vuodeksi viettäen siellä kesän, joululoman ja vähän kevättäkin.

Lasten äiti on kuollut Pellen synnytykseen ja emon rooli on ajautunut Malinille. Kirjassa seurataan koko perheen ja heidän saarinaapuriensa elämää vuoden ajan. Se ei ole tarkoitettu vain lapsille. Siitä kun löytyy samaistumiskohdetta niin pikkulapsille, esiteineille, teineille kuin lasten vanhemmille. Ja vaikkei samaistuisikaan kehenkään kirjan hahmoon, voi kirjaa lukea saaristo-fiilistelynä. Tai nostalgiatrippinä aikaan, joka ei koskaan palaa. Aikaan, jolloin täällä Pohjolassa myös saaristossa oli neljä vuodenaikaa. Kun syksyllä talvi tosiaan tuli, eikä vain meinannut. Tuli niin, että meri jäätyi ja pysyi jäässä kevääseen ja kevään jälkeen tuli kuuma kesä. Ja aikaan ennen sosiaalista mediaa, kun lapset tekivät päivät pitkät muutakin kuin tuijottivat kännykän ruutua.

Kolmekymppinen, entinen nuori, voi nostalgisoida omaa nuoruuttaan. Minä en ole vaeltanut saaristossa, mutta kyllä metsässä, lehmien laitumilla ja kotijärven rantakivikossa. Herännyt aikaisin kesäaamuna ja kuunnellut luonnon helmassa hiljaisuutta. Kuten Malinkin olen tuntenut luonnon taianomaisuuden. Hmm.. ollapa vielä 19-vuotias (no, ei kyllä oikeasti).
 Kirjasta löytyy myös rakkaustarinan tynkää kaikille romantikoille.
 Se käy joulutunnelmointiin (Lindgren on niin paras kertomaan joulusta, kannattaa tarkastaa tämän lisäksi Melukylän joulu ja Marikin joulu):
 Sitten sieltä voi poimia aforismeja, joilla voi pukea sanoiksi hetkiä, joita ei itse osaisi sanottaa.
Ja se tuo iloa. Mooses-hylje ja Totti-karitsa. Mitä huvittavimpia eläinseikkailuja tässä olikaan! Astrid Lindgren kertoi varmasti omista kokemuksistaan, eihän tällaista voi keksiä itse.
Kirja oli aluksi auringossa hyggeilyä. Sitten siihen tuli jotain muutakin juonta kuin Malinin sulhaskandidaattien esiintymiset. Tarina sai pahiksensa ahneesta Vestermanista ja Jokke-kanin kohtalo muistutti, että elämä voi päättyä saaristoparatiisissakin.

Saariston lapset on kuin pehmeä villapaita, joka suojelee maailman kylmyydeltä. Ja se lämmittää kauan lukemisen jälkeenkin.

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Kuolema Niilillä

Agatha Christien dekkarit ovat niin ennalta-arvaamattomia, että vaikka minulla oli muistikuvia Kuolema Niilillä -kirjan tv-leffa-versiosta, en luottanut niihin. Muistan, että aviomiestä esittävä JJ Feild oli pahis, mutta kirjaa lukiessani en tosiaan saattanut uskoa sitä. Heh.
 Valitettavasti Hastings ei ollut tässä kirjassa. Huumoria oli melko vähän, mutta tarina oli niin taidokkaasti kerrottu, ettei tässä vajottu onton Simeon Leen tasolle.

Oli kiintoisaa, miten alussa seurattiin melko pitkään Linnetiä. Se oli elokuvallista. Itse asiassa tapahtumat - hahmojen esittelyt - ennen matkustajien laivalle lähtöä olivat kuin elokuvakäsikirjoituksesta. Mutta eihän tämä ole lainkaan poikkeuksellista, sillä tällaiset kuvailut ovat tyypillistä Christietä. Siksipä halvalla tehdyt Poirotit ja Marplet ovatkin kääntyneet ihan kelvollisiksi elokuviksi: mainio käsikirjoitus on jo valmiina.

 Otaksun, että Christien Kuolema Niilillä -tarina on lähtenyt syntymään yhdestä ajatuksesta: Daavidin lankeamuksesta. Raamatun Toisen Samuelin kirjan luvussa 12 Jumala kertoo Daavidille tämän tehneen väärin lähettäessään Urian kuolemaan saadakseen hänen kauniin vaimonsa Batseban itselleen. Daavid saa kokea Jumalan vihan, kun hänen ja Batseban poika kuolee.

Rikas ja kaunis Linnet - joka on vietellyt ystävänsä miehen - saa myös rangaistuksen, sillä hänet murhataan. Daavid pääsi rangaistuksen jälkeen Jumalan suosioon, mutta Linnetin, Simonin ja Jackien kolmiodraamassa kellekään ei käynyt hyvin.
Daavid-Batseba-Uria -kuviosta olisi saanut moniulotteisempaakin pohdintaa ja sikäli vähän petyin, että mahdollisuutta vilautettiin, mutta se unohdettiin saman tien. Se oli haaskausta. Kaikkein tärkeintä oli murhapalapelin selvittäminen ja siinä Kuolema Niilillä oli vertaansa vailla. Se, että turhauduin, kertoo siitä, että kaksi Christietä peräkkäin on liikaa. Alan ikävöidä syvällisempien kirjojen pariin.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Vaarallinen talo

Lumiukkoa lukiessani haikailin Agathan perään. Ja tässä sitä ollaan: yksi Agatha luettuna ja jo seuraava työn alla (huomasin, että omassa hyllyssäni oli lukematon Kuolema Niilillä. Pitihän tilanne korjata!).

Vaarallinen talo on turvallista Christietä vuodelta 1932.
Sen minäkertojana on Poirotin kaveri Hastings, joka tarkkailee salapoliisiystäväänsä perin sarkastisten linssien läpi. Tämä taitaa olla sarkastisin Poirot, jonka olen lukenut. Se kukkii Poirotin ja Hastingsin keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Todella nautittavasti.
 Hercule Poirot ilman huumoria on tylsä Poirot-dekkari. Huumorintajuttomuutta todistin pari vuotta sitten lukiessani Simeon Leen testamentin ja vailla keventäviä elementtejä se olikin heikoin Poirot.

Vaarallinen talo sen sijaan oli sitä, mitä odotin Lumiukon jälkeen: huumorin lisäksi tyylikästä salapoliisityötä vailla ruumiineritteiden kuvausta, eikä uhrin kuolintavasta revitty veristä viihdespektaakkelia.

Vaarallinen talohan oli siitä erikoinen dekkari, että se alkoi murhan ennaltaehkäisyllä: murha tapahtui vasta, kun tarinaa oli kuljetettu jo hyvän matkaa eteenpäin. Se ei siis alkanut, kuten kaikki dekkarit nykyään. Niissä uhri pakenee prologissa henkensä edestä tappajaansa. Mitään nimiä ei vielä tuossa kohdassa mainita, mutta sen tarkoitus on saada lukija jännittyneeseen tilaan. Minusta aika tylsää moinen. Todella paljon kiinnostavampaa lukea Hastingsin aatoksia Cornwallin rannikosta ja siitä, kuinka Poirot ei kuuntele ystäväänsä. Heh.

torstai 7. joulukuuta 2017

Alastalon salissa






Möljänirko Pukspröötti kertoo:



”Pitkään uskoin, että suomalaisen kirjallisuuden nimiekspertti on Veikko Huovinen, joka muistikuvani mukaan lyhyissä tarinoissaan vyöryttää ristimä- ja sukunimiltään toinen toistaan hulvattomampia henkilöitä. Sitten luin Volter Kilven järkäleen Alastalon salissa.



Malakias Afrodite Härkäniemi on yksi kirjan keskushenkilöistä, jonka aivoituksia seurataan piiitkillä piiitkillä lauseilla sivukaupalla. Malakias Afrodite! Nyt on saatava happea… pitää mennä ulos. Olo on kuin Turkan televisiosarjan Kiimaiset poliisit Hessulla katiskassa tai kun se sarjan viidennessä jaksossa ottaa voimalaitosalueen haltuun. Varsin verraton on Malakias Afroditen piipunvalinta Alastalon salin piippuhyllyn äärellä. Jotain 80 sivun verran siihen tarvitaan - ja takuulla paljon jää vielä sanomatta! Jos ja kun kirjaan tarttuu, on hyvä perehtyä 1900 -luvun alun rannikkomurteeseen ja purjehdustermeihin. Muuten saattaa käydä niin kuin meikäläiselle: Silmät selaavat hengästyttävän pitkiä lauseita ymmärtämättä muuta kuin ne tavallisimmat ja yleisimmät sanat. Ne, joita yhä käytämme: ja sekä mutta että koska jos vaikka kun… minäsinähän… tämätuose jne.



Ja nyt tulee juonipaljastus:



Liki puolentoista senttaalin pyylevä Alastalon isäntä on kutsunut lähitienoon isäntiä ja merenkulusta kiinnostuneita parkkilaivan perustamisasiakirjan merkitsemistilaisuuteen. Oikeastaan kirjan päähenkilö ei suinkaan ole hra Alastalo, Herman Mattson, itse, vaan Petter Pihlman, Pukkila, jonka vitutuksen kihelmöivää kuohahtelua on ilo seurata. ”Voiko vitutukseen kuolla?”, kyseli taannoin muuan peevelin väyryys. Pukkilan vitutus kirjassa Alastalon salissa takuulla tappaa herkemmän lukijan. En voi suositella alaikäisille ja heikkohermoisille. Mutta juuri tuossa turkkalaisittain tutajavassa hikikiimaisessa Peter Pukkilan mentaalikattilan tnt-keitoksessa ovat Volter Kilven kirjallisen ilmaisun ylivertaisimmat ansiot. Tottapa näinä suomi100 -aikoina olis hyvä lukea Kiven Seitsemän veljestä, mutta ei tää Alastalon salissakaan huono valinta ole.



Kirjan synopsis on tämä: Vitutuksissaan kiehuva Pukkila saatellaan saliin istumaan, piippuhylly havainnoidaan tarkasti, juodaan vehnäskahvit, pari kipollista totia, selvitetään talon tyttären naimasuunnitelmat, allekirjoitetaan parkkilaivan perustamispaperit ja siirrytään ruokailemaan. Totiakin on lisää luvassa. Konjakkia ja rommia. Piipunpoltto on oma taiteenlajinsa, se käy hyvin selväksi. Kirjassa on omana itsenäisenä lukunaan Härkäniemen kertoma Albatrossin tarina.



Alastalon salissa tarjoaa huikean lukuelämyksen. Kirjastoissa pitäis olla näitä teoksia varten puolen vuoden/vuoden laina-ajat. Ei näitä yhdessä yössä läpi kahlata. Alkuun lukeminen todellakin tökkii, mutta jossain loppupuolella tapahtuu imasemisen ihme: sitä huomaa selvittävänsä vuorokauden aikana jopa kymmenien sivujen verran tekstiä! 

Alastalon salissa:n lähestymistapa herättää uteliaisuuden: Ovatko muut kirjailijat käyttäneet Volter Kilven tekniikkaa? Sitä, että tilanne puretaan osiin useamman näkijän/kokijan lähtökohdista. ”Kärpänen katossa” näkee tapahtumat ja toteaa tapahtumajärjestyksen. Mutta mitä ja miten siellä tilaisuudessa/kohtauksessa/otoksessa läsnäolijoiden korvien välissä keitokset poreilee, sellaiseen tuskin monikaan nykyisin viitsii ryhtyä... pitää olla tehokas, tarinan pitää kulkea sujuvasti ja määtätietoisesti, ei 2000-luvun ostavalle yleisölle uppoa proustilaiset tajunnanvirran odysseijat?”







jaa että mikä tää nimi Möljänirko Pukspröötti on ja mitä se tarkottaa? Kvg… tai vaihtoehtoisesti: lue Alastalon salissa!








tiistai 28. marraskuuta 2017

Lumiukko/Saituri

Jo Nesbøn Lumiukko-dekkarista tehty elokuva tuli tänä syksynä teattereihin. Kritiikkien perusteella elokuva oli hyvästä ohjaajasta ja näyttelijöistä huolimatta keskinkertainen, joten päätin säästää leffalippurahat ja lukea sen sijaan itse kirjan. Muistaakseni HS:n kriitikko kehui sitä Nesbøn parhaaksi ja koska halusin vähän todellisuuspakoilla marraskuun pimeydestä kevyen kirjallisuuden pariin, olin jopa hieman innoissani kiikuttaessani dekkarin kirjaston hyllystä yöpöydälleni. Ehkä se olisi niin onnistunut jännityskirja, että menettäisin jopa yöuneni!

Tällaisin toivein aloin lukea Lumiukkoa.
Lumiukko kertoo Harry Holesta, joka lähtee jahtaamaan vuosikausia Oslossa ja Bergenissä vaikuttanutta sarjamurhaajaa. Lumiukko on ovela, eikä hän jätä itsestään mitään jälkiä. Pari kertaa Hole vangitsee väärän ihmisen murhatöistä, ennen kuin oikea tyyppi paljastuu. 

Lumiukko oli jännittävä, kuten toivoin. Mutta se ajautui toisinaan harhateille, joilla vietettiin aivan liikaa aikaa. Harhateitä olivat esimerkiksi ne, kun Katrinea ja Idaria epäiltiin Lumiukoiksi. Jotenkin tunnelma lätsähti, eikä Nesbø tuntunut enää muistavan, mistä kaikesta olisi pitänyt kertoa. Gunnar Hagenin selviäminen erottamisesta unohdettiin tyystin käsitellä loppuun. Okei, ylipäätään tämä juonikuvio tuotiin mukaan siksi, että lukija joutuisi pelkäämään Harryn joutuvan työttömäksi kesken murhaajajahdin. Se olisi voitu aivan hyvin jättää pois koko juonesta, koska oli alun alkaenkin kovin kömpelö. Lähtien ihan siitä, ettei poliisiylijohtajan nimeä mainittu. Siksikö koska hän oli Norjan  poliisin "todellinen poliisiylijohtaja", eikä Nesbø halunnut käyttää todellisen ihmisen nimeä? Miksei voinut keksiä fiktiivistä nimeä? Tällaiset pikkujutut vievät aina uskottavuutta tarinalta.

Hämmennystä aiheuttavia juonikämmejä oli muitakin. En esimerkiksi ymmärtänyt kirjailijan intoa tuoda esiin Yhdysvaltain presidenttivaalien tuloksia. Taas yksi lanka, joka jätettiin sitomatta! Lumiukko aloitti työnsä, kun Reaganista tuli presidentti, hän jatkoi, kun Clinton valittiin ensimmäiselle kaudelle ja palasi toimiin Bush jr.:n valintapäivänä. Nesbø olisi voinut vähän avata, että miksi juuri Amerikan presidenttivaalit oli valittu hahmottamaan ajankulumista. Aiheuttiko rapakon takana käyty vaali Norjassa aina ensilumen satamisen? En löytänyt tästä mitään syvällistä sanomaa.

Nesbø kirjoitti mielellään ihmisen seksuaalisista tarpeista. Ehkä hän olisi kuitenkin voinut jättää kertomatta, miten apulaispoliisipäällikkö epäonnistui onanoinnissaan keittiön lavuaariin. Emma Clinen Tytöissä seksuaalisuuden kuvaus on perusteltua, koska se on koko kirjan ydin. Nesbøn motivaatiot sen sijaan ovat shokkiarvo ja ehkä jonkinlainen itseterapiointi omista onnistuneista ja epäonnistuneista kokemuksistaan. Lumiukossa murhia oli paljon ja uhrit olivat syrjähyppyjä tehneitä naisia. Murhat olivat todella vastenmielisesti tehtyjä ja se, että syynä olivat naisten haureudenteot, oli hieman liikaa. Se oli mässäilyä. Se oli sosiaalipornoa. Alhaista. Ja myös kyvyttömyyttä kertoa tarina pelkistetysti. Eikö yksi ruumis olisi riittänyt? Agathallakin usein riitti.

Vielä sananen itse Harry Holesta. Hahmo oli tylsän kliseinen. Vai miltä kuulostaa: alkoholisoitunut, mutta erittäin kyvykäs rikostutkija, joka ei kykene pitkiin parisuhteisiin. On omistautunut työlleen ja joutunut menettämään useita työkavereita rikollisten päsäyteltyä heidät hengiltä. Kaiken pinnan alla kytee kuitenkin herkkä sielu, joka kaipaa tavallista perhe-elämää ympärilleen.

Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen Harry Hole -dekkari, jonka luin. Lumiukon perusteella en pysty sanomaan, että ymmärtäisin kirjasarjan suosiota.

-------------
Lumiukon jälkeen halusin puhdistua jonkin klassikon äärellä. Joten luin Molièren Saiturin. Molière oli Aurinkokuninkaan suosikki. Ludvig XIV rahoitti kirjailijan elämää. 

Saituri-näytelmä syntyi 1668 ja se kestää yhä lukemista.
Saituri kertoo rikkaasta, mutta pihistä Harpagonista, joka alkaa järjestellä itsensä ja lastensa avioliittoja. Hän ihastuu nuoreen naiseen, johon on aiemmin iskenyt silmänsä hänen poikansakin. Kirjan kiinnostavin hahmo on Frosine. Tämä "juonikas nainen" yrittää nyhtää Harpagonilta rahaa mielistellen häntä ja valehdellen hänelle, että Mariane - tyttö, johon isä ja poika ovat ihastuneet - on kiinnostunut vain vanhoista miehistä, jotka pukeutuvat hooposti. Frosinen ja Harpagonen aiheesta käymä dialogi oli koomillista. 
Saiturin aihe on kamala. Tästä olisi saanut tragediankin: kuinka vanha isä vie lapsiltaan onnen näytelmän päättyessä siihen, miten mies viettää viimeisiä elonhetkiään rakkaiden rahojensa keskellä. Hmm... Don Rosan Roope Ankka -kirjoissahan tätä sivutaan.. Mutta Molière on valinnut komedian. Itaruus näytetään naurettavana, hölmönä luonteenpiirteenä. Isäpappa rakastaa lopussa yhä vain rahojaan, mutta samalla juhlitaan nuorten onnellisia avioliittoja ja toisen perheen eheytymistä Tottisalmen perillinen -hengessä. 

Saiturissa on kahdenlaiset isät: isä, joka saa rahakirstunsa takaisin ja on siitä onnellinen. Ja isä, joka saa lapsensa takaisin ja tuntee onnea siitä. Sitä, kumpi onnellisuus on oikeaa, ei osoiteta. Kunhan vain todetaan, että näin on.

torstai 23. marraskuuta 2017

Hiekkakirja

Jorge Luis Borgesin Hiekkakirja on kokoelma novelleja, joiden tyylisuunta vaihtelee kauhusta rakkaustarinoihin. Nuharuvessakin toitottelemani vastenmielisyyteni novelleja kohtaan syntyi nuoruusvuosinani, kun luin Waltarin Pienoisromaanit. Se oli pettymys Sinuhen ja Kaarina Maununtyttären jälkeen. Sen perään luin Hemingwayn Kilimanjaron lumet, joka sekään ei vakuuttanut. 

Borgesin Hiekkakirjan jälkeen olen kuitenkin lämpeämässä novelleille, sillä tämä oli hyvien tarinoiden kokoelma.
Olen vähän kauhugenren fani. Laatukauhu jäytää mukavasti sisimpää ja saa pelkäämään talviöisin jokaista varaavasta takasta kuuluvaa palavan puun raksahdusta. Kauhukertomukset ovat kaltaiselleni korkeita paikkoja kammoksuvalle (eli ehdoton ei benjihypyille tai Lintsin hurjimmille laitteille) turvallinen tapa kokea veret seisauttavaa jännitystä. No, Borgesin kauhutarinat eivät sentään ihan veriäni seisautelleet, mutta selvästi ne tästä mieltymyksestäni johtuen erottuivat muista tarinoista. 

Suosikkejani olivat:
  • Evankeliumi Markuksen mukaan (huh, mikä lopetus!)
  • Hiekkakirja (vähän doriangraymainen peilisuhde oli tässä suhde kirjaan)
  • There are more things (loppui kutkuttavasti cliffhangeriin)
Borgesin lukeminen oli hyvä muistutus itselleni siitä, että minun pitäisi useammin hyppiä omasta Eurooppa-USA -kirjakuplastani eteläamerikkalaisen kirjallisuuden pariin. Miten tämäkin kirja taas kertoi minulle asioita, joista tiedän aivan liian vähän? Kuten Argentiinan verisestä historiasta ja gauchoista, jotka olivat maaseudulla eläviä ratsumiehiä. Kahdessa tarinassa Borges mainitsee sivumennen kuuluisasta gauchosta, Juan Moreirasta, joka oli lainsuojaton kansallissankari. Borges kertoo oman näkemyksensä hänen kuolemasta.