tiistai 18. syyskuuta 2018

Parempaa väkeä

Sarah Watersin Parempaa väkeä sijoittuu 1920-luvun alun Lontooseen. Yläluokkaiset äiti ja tytär joutuvat rahapulassa vuokraamaan osan herraskartanostaan nuorelle pariskunnalle. Alku on soluasumisen kokeneelle hyvin samaistuttavaa. Siinä on herkullisesti kuvattu niitä vaivaannuttavia hetkiä, joita joutuu kokemaan vieraiden ihmisten kanssa asuessa. Sitten kaikki muuttuu.
Parempaa väkeä onkin siitä jännittävä kirja, ettei koskaan voi tietää, mitä seuraava luku pitää sisällään. Tässä ei ole mitään ennalta-arvattavaa. Kun lukija erehtyy pitämään sitä eroottisena romaanina, se vaihtuukin murhamysteeriksi (jossa tosin lukijalle ei ole mitään mystistä) ja siitä oikeussalidraamaksi.

Waters on taitava. Tämän olen saanut kokea jokaisen hänen kirjansa kohdalla. Hän on tehnyt pohjatyönsä hyvin, mutta hänessä ei ole tippaakaan Westömäistä historiafaktojen tuputtajaa. Lontoo tuntuu elävältä kuin 1920-luvun ihminen kertoisi siitä. Eikä kuin 2000-luvun ihminen brassailisi historiantuntemuksellaan.

Ja entäs nämä pienet kuvailut, kuinka "hän kaatoi teetä vakaammalla kädellään". Ah, miten pidänkään näistä pienistä huomioista, jotka tekevät hahmoista lihaa ja verta.

perjantai 31. elokuuta 2018

Murha maalaiskylässä

Agatha Christien Murha maalaiskylässä on ensimmäinen neiti Marple-tarina. Luin aluksi sisäkannesta sen ilmestyneen ensimmäisen kerran 1954, mutta se olikin suomennoksen ilmestymisvuosi. Tämän takia kuvittelin lukiessani tapahtumien sijoittuvan 1950-luvulle, vaikka todellisuudessa se oli ilmestynyt jo 1930. Minulle ei missään vaiheessa edes herännyt epäilys, etteikö kyse olisi nimenomaan 50-luvusta. Puhelinkeskuksen välittämät puhelut, kuolemanrangaistus.. ensimmäisen yleisyyttä Englannin maaseudulla en osannut kyseenalaistaa ja kuolemanrangaistuksen tiesin olleen voimassa vielä 50-luvun Iso-Britanniassa. Christie keskittyy kirjoissaan kuvaamaan yhteisöä, jossa rikos tapahtuu eikä (yleensä) ujuta mukaan ajankohtaisia uutisia, siksi hänen dekkarinsa ovat aika ajattomia.
 Joskus olen lukenut Christieltä synkkiä ja huumorittomia dekkareita. Poirotin joulu -dekkari oli tällainen. Murha maalaiskylässä on kuitenkin Christietä parhaimmillaan: kujeileva, nokkela ja täynnä teräviä havaintoja ihmisluonnosta. Erityisesti ihastelen neiti Marple-tarinoissa sitä, että poliisien ja vähän kanssaihmistenkin parjaama vanha nainen, "ikäneito" kaiken lisäksi, osoittautuu koko joukon älykkäimmäksi. Naimaton, vanha nainen onkin kaikkea muuta kuin säälittävä reppana.

Murha maalaiskylässä -kirjan pääosassa on kylän kirkkoherra, jonka naapurissa neiti Marple asuu. Kun kyläyhteisön inhokki eversti Protheroe löytyy ammuttuna, pappi alkaa selvittää murhaa.

Olen koko kuukauden katsonut Yle Areenasta uusintana Grantchester-sarjaa, joka sijoittuu 50-luvulle ja jossa rikoksia ratkoo pappi yhdessä poliisin kanssa. Sarja perustuu kirjoihin, jotka ovat ilmestyneet 2010-luvulla. Ihan varmasti niiden kirjoittaja on lukenut Christien tuotannon. Löysin tästä kirjasta paljon yhtymäkohtia Grantchesteriin tai ainakin kuvittelin löytäväni.
 Grantchesterin lopussa pappi pitää aina saarnan, joka liittyy jakson tapahtumiin. Kirkko on täynnä väkeä kuulemassa, mitä papilla on sanottavana. Niin tässä kirjassakin. Grantchesterissä pappi ei tosin ole käyttänyt saarnaa hyväkseen saadakseen savustettua murhan syyllisen esiin.
Ja myös Grantchesterissä on Leonard-niminen pappi. Ehkäpä tämä kirja on antanut kipinän Sidney Chambersin seikkailuille.

Murha maalaiskylässä on kelpo välikirja. Eivät nämä Christien dekkarit mitään elämää suurempia teoksia ole. Ne ovat mukavaa ajanviettoa, jotka eivät jätä jälkeensä syviä muistijälkiä tai anna vastauksia eksistentiaaliseen kriisiin/aiheuta sitä.

tiistai 21. elokuuta 2018

Colorado Avenue

Aloin lukea Lars Sundin Colorado Avenueta avoimin ja kiinnostunein mielin. Itsenäisen Suomen synnyn aikoihin sijoittuva tarina, joka kerrotaan Amerikan paluumuuttajan silmin. Mikä voisi mennä vikaan, kun lähtökohta on "ruotsinkielisen Pohjanmaan Täällä pohjantähden alla"? Jostain luin tuollaisen vertauksen.

Moni asia menee näemmä vikaan, totesin jo alkumetreillä. Sund ei ole Linna. Eikä hän ole edes Westö.
Juoni on seuraava: Hanna on lähtenyt keräämään 1800-luvun lopulla Yhdysvaltoihin rahaa, jotta voisi ostaa talon itselleen ja äidilleen. Rahankeruu onnistuu ja samalla hän tapaa siellä toisen suomenruotsalaisen ja perustaa hänen kanssaan perheen. Kun hänen miehensä kuolee, hän palaa Suomeen ja perustaa kaupan. Sitten koetaan itsenäisyystaistelut ja kieltolait. Bobrikov ja Mannerheim tekevät cameo-roolit. Sillä kyllähän se meni niin, että tavantallaajatkin hengasivat tuon tuosta historian käännekohtien henkilöiden kanssa (sarkasmi). Näiden hemmojen mukaanottaminen ei tuonut tarinaan ainakaan lisää uskottavuutta. Sund olisi voinut keskittyä enemmän paikallishistoriaan. Valtakunnanpolitiikkaa enemmän keskinäisiin kahinoihin. Ihmisillä oli pienet huolet myös silloin, kun valtion johdolla oli suuret. 

Tarinassa kertojalla on aivan liian suuri rooli. Kertoja on päähenkilö Dollari-Hannan jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Hän ottaa koko ajan kantaa Hannan ja tämän pojan touhuihin välillä hassunhauskasti ja välillä vakavasti. Kertoja tavoittelee hassuttelullaan ironiaa, joka ei käy tarinan tunnelmaan. Kyllä ennen olivat kaikki tyhmiä, hoh hoh. Oudointa on, kun Lars Sund tuo omat hekumointinsa esille kertojan äänellä. Kertoja kuvailee yksityiskohtaisesti Hannan turvonneita häpyhuulia, missä on vinksahtanut sävy. Kyseessähän kuitenkin hänen esiäitinsä.

Välillä pompahdellaan tyylisuunnasta toiseen. Elokuvakäsikirjoituksesta eroottiseen satuun (Oton ja "vedenneidon" viritelmät). Kertojan tarinaanpuuttuminen tuo kirjaan elokuvallisuutta pitkin matkaa. Tai tv-sarjamaista. Kertoja puhuu lukijalle kuin näyttelijät kameralle Sinkkuelämään ensimmäisellä tuotankaudella.

Olen nähnyt tästä tehdyn tv-sarjan. Myöskään se ei toiminut.

maanantai 23. heinäkuuta 2018

Laulu Sipirjan lapsista

Timo K. Mukan Laulu Sipirjan lapsista kertoo lappilaisesta kylästä sodan aikana ja 20 vuotta sen jälkeen.

Sen minäkertojana on kolmekymppinen mies, jonka äidin saksalaiset sotilaat tappoivat. Sipirjan ahdasmielisessä kylässä hänen äitiään pidettiin huonona naisena, jonka maineen takia miehen lapsuus oli yksinäinen leikkitoverien kaihtaessa häntä. Ainoastaan kolme vuotta nuorempi Ulla-tyttö hyväksyi hänet ja mukkamaiseen tapaan Ullan ja pojan yhteiset leikit olivat tietysti seksipainotteisia. Aikuisena sosiaalisesti kömpelö mies yhä haikailee Ullan perään, mutta ei saa ujoutensa takia tehtyä aloitetta.
 Ullan ja minäkertojan suhdetta tärkeämpiä teemoja kirjassa ovat kuitenkin sodan ja etenkin Lapin sodan vaikutus kyläläisiin. Kun he joutuivat lähtemään evakkoon saksalaisten alta Ruotsin puolelle ja kuinka karua oli palata takaisin kotikonnuille, jossa jäljellä oli vain tuhkaa ja tomua.

Sipirjan pieneen kyläyhteisöön mahtuu monta erilaista tragediaa. On kaksi lastaan menettänyt isä, maailmalta kotiin tullut ja sen takia piestyksi joutunut suutari ja lopussa selviävä murhamysteeri, jonka takana oli kolmiodraama. Ihmisten kohtaloissa ei ole mitään romantisoitua, mutta luontokuvaus on runollista. Tämä vastakohta-asetelma on kiehtovaa.

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Poikia ja rakastajia

D. H. Lawrencen Poikia ja rakastajia kertoo aluksi alkoholisti-kaivostyöläisen vaimosta. Nainen jää pian sivuosaan, kun lukija joutuu seuraamaan hänen poikansa päättymättömiltä tuntuvia, epäonnistuneita rakkaussuhteita. Viimeisen kolmanneksen tyylilaji on eroottista kirjallisuutta ja aiheuttanut varmasti kohua 1910-luvulla rohkealla kuvauksellaan. Kaikennähneelle nykylukijalle tämä osio näyttäytyy tietysti perin viattomana.
Alku on ahdistava, mutta mielestäni kirjan vahvinta antia. Siinä kerrotaan varsin realistisen tuntuisesti, miten haastavissa oloissa vähävaraiset kaivostyöläiset perheineen elivät. Jos perheen elannosta vastaava - eli aviomies ja isä - oli alkoholismiin ja väkivaltaan taipuvainen, muun perheen elämä oli jatkuvaa taistelua.

Oli todella vaikeaa lukea pienten lasten hädästä, kun isä hakkasi äitiä. Lawrence kuvaa tilannetta lasten ja vaimon näkökulmasta, mikä tuo mieleen myös yhteiskunnallisia epäkohtia esiin nostaneen Minna Canthin. Pelko välittyy. Lasten kasvaessa isän rooli pienenee, hän ei enää uhkaa äitiä. Hänen merkityksensä perheen elättäjänä vähenee, kun lapset voivat alkaa itse tienata rahaa. Mutta hänen aiemmat tekonsa määrittävät koko loppukirjan tapahtumia: Poikia ja rakastajia on kertomus siitä, miten lasinen lapsuus vaikuttaa ihmiseen koko hänen loppuelämänsä ajan.

Huonossa avioliitossa kitkuttava rouva Morel tarrautuu kaikin keinoin lapsiinsa ja alkaa elää elämäänsä heidän kauttaan. Hänen neljästä lapsesta kahden suhde vastakkaiseen sukupuoleen vääristyy liian läheisen äitisuhteen takia. Toinen näistä pojista kuolee kaksikymppisenä ja syynä on hänen voimia vienyt naissuhde. Tähän hänen äitinsä oli välillisesti syypää. Paul Morelista sen sijaan muodostuu päähenkilö, jonka oidipaalinen äitisuhde ajaa hänet käyttäytymään alistavasti ja loukkaavasti kahta naista kohtaan. Hän ei kykene rakastumaan naisiin. Hänen äitinsä ei myöskään haluaisi hänen menevän naimisiin kenenkään kanssa ja hän onkin henkisesti naimisissa äitinsä kanssa. Koska rouva Morelilla on huono avioliitto, hän on Paulin lapsuudesta asti jakanut liikaa aikuisten huolia poikansa kanssa ja pojan aikuistuttua hän jatkuvasti antaa neuvoja naisasioissa. Robert Bloch on lawrencensa lukenut luodessaan Norman Batesin.

Kirjassa ärsyttää se, että se tuntuu olevan irrallaan ympäröivästä maailmasta. Esimerkiksi Claran suffragettius jätetään vain maininnan tasolle. Ominaisuus, joka varmasti olisi selittänyt enemmän hahmon tekemisiä. Miriam, Paul ja Clara ovat kuin Kauniiden ja rohkeiden hahmoja: he ovat vain rakkaustarinan hahmoja. Eikä pelkästään se ärsytä, että yhteiskunnalliset tapahtumat jätetään ulkopuolelle. Vaan myös se ihmetyttää, että ainoastaan Claran aviomies ja rouva Morel puuttuvat heidän esiaviollisiin suhteisiin. Rouva Morelinkin puuttuminen on perin laimeaa.

Poikia ja rakastajia on lupaavan alun jälkeen viihteellistä saippuaoopperaa.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Muodonmuutos/Rangaistussiirtolassa

Franz Kafkan Muodonmuutos-novelli on ollut lukulistallani jo vuosia. Siihen viitataan niin paljon koko ajan populäärikulttuurissa, lehtien kulttuurisivuilla ja somessa, että olen lukemattomuuttani kokenut yleissivistymättömyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Toinen, josta näin koen, on Joycen Odysseus. Kaiken huipuksi se löytyy omasta hyllystäni. Muodonmuutoksen lainasin naapurikaupungin kirjastosta, omassa sitä ei ollut.
 Jo novellin alku kertoo, miksi se on klassikko. Se herättää lukijan kiinnostuksen täysin.
 Kafkan Oikeusjutun ja Linnan lukeneena tiesin, että Muodonmuutos ei tule olemaan helppo pala mielelle. Tiesin, että tulen ahdistumaan, ehkä raivostumaan, mutta en tiennyt, kuinka paljon tulen tuntemaan surua ja liikutusta. Muodonmuutosta lukiessani koin hyvin paljon eri tunteenkirjoja. Aluksi luin sitä hämmentyneen epäuskoisena komediana. Se, miten Gregor tutustuu uuteen vartaloonsa ja alkaa toimia sen puitteissa. Pakkohan sille oli hymähdellä.
 Se, miten täysin järjissään oleva Gregor pyrki helpottamaan äitinsä oloa verhoutumalla lakanaan.
Mutta väkivaltainen isä sekä siivoojatar ja siskon myötätunnon muuttuminen vihamielisyydeksi muuttavat novellin tunnelmaa. Gregor koettaa parhaansa, mutta perhe ymmärtää hänet väärin. He luulevat, että hän on mieleltäänkin hyönteinen.

On hirvittävän surullista seurata, miten Gregor nähdään vain taakkana. Aiemmin hän oli se, joka joutui elättämään perheen isän jouduttua vararikkoon.  Perheen taloudelliset paineet olivat syynä siihen, että hän koki hermoromahduksen muuttumalla sittisontiaiseksi. Tuoksi vastenmieliseksi olennoksi, joka on epähygieenisyyden ruumiillistuma. Nyt, kun perheen täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja hankkia itse rahaa elääkseen, he käyvät syyllistämässä Gregoria. He eivät olleet osanneet antaa Gregorille tukea hänen ollessa ihminen. Nyt hänestä on pelkkää harmia ja lisätyötä.

Taikurin hatussa Tove Jansson lainaa Kafkaa, kun Muumipeikko muuttuu hatussa piileskeltyään isokorvaiseksi kummajaiseksi. Muumimamman hyväksynnän ansiosta Muumipeikko muuttuu takaisin itsekseen. Mitään tuonkaltaista äidinrakkautta ei Muodonmuutoksessa ilmene, Gregorin äiti ei halua nähdää poikaa uudessa ilmeessään. Isä ilmaisee pettymyksensä poikaan vahingoittamalla tätä pysyvästi. Koko perheen kääntyessä häntä vastaan Gregor lopulta päättää kuolla.
_______________________________________________________________________

Rangaistussiirtolassa ei ole yhtään lämminsävyisempi. Kuten Muodonmuutos, tämäkin on kauhutarina. Kafkalle ominaiseen tapaan ihmiset käyttäytyvät omituisesti.

Rangaistussiirtolassa on kaksi päähenkilöä ja kaksi taustalla toimivaa kesäteatteri-tyylistä huitojaa. Päähenkilöt ovat matkailija ja upseeri. Matkailija on ulkomaalainen ja tullut tutustumaan rangaistussiirtolaan, jossa upseeri esittelee hänelle kehittämäänsä teloituslaitetta. Taustallahuitojat ovat tuomittu ja sotilas, joista tuomittu makaa teloituslaitteessa ja sotilas käyttää sitä.

Rangaistussiirtolalla on uusi komendantti, joka pitää upseerin vekotinta epäinhimillisenä. Upseeri on kuitenkin vakuuttunut teloituskoneestaan. Se tappaa ihmisen vasta monien tuntien kuluttua ja hänen mukaansa ennen kuolemaansa ihminen kokee vapautuksen tunteen.

Matkailijan seuratessa tuomitun kuolemistoimitusta on kuin hän seuraisi jonkun ruohonleikkausta. Se on jotain, mitä pitää tehdä, siinä ei tunneta sääliä kuolevaa kohtaan, hänellä ei ole mitään ihmisarvoa.

Tuohtuneena uuden komendantin mielipiteistä vekotintaan kohtaan upseeri kuitenkin päättää itse mennä teloituskoneeseen. Hän käskee tuomitun siitä pois, jolloin taustalla alkaa outo kesäteatterinäytelmä, jossa tuomittu ja sotilas leikkivät hippaleikkiä keskenään. Kun vekotin hajoaa ja tappaa upseerin liian nopeasti, tuomittu ja sotilas eivät reagoi siihen oikein mitenkään. He ovat kuin kaksi koiranpentua. Matkailijan tarkastellessa upseerin kasvoja, hän ei näe vapautuksen tunnetta. Upseeri on vain kohdannut hirvittävän kuoleman.

Näiden kahden raskaan novellin jälkeen tuntuu kummalta, miten aurinko jaksaa tuolla ulkona porottaa. Etenkin Muodonmuutos jäi mietityttämään. Se hirvittävä välinpitämättömyys!

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Halveksunnan aika

Olen päättänyt lukea Noituri-sarjan loppuun tämän vuoden aikana, vaikka aluksi ajattelin lukea sitä säästeliäästi. Niin hyvä se on, etten halunnut ahmaista sitä nopeasti. Mutta nyt olen alkanut pelkäämään jatkuvasti spoilaantuvani loppuratkaisuista, kun joka sometuutista on alkanut tulvahdella tietoja siitä tekeillä olevasta tv-sarjasta.

Noituri-sarja on ollut minulle suuri lukuelämys. Se on tuonut sitä toivottua pakoilua tavisarjesta, mitä fantasiakirjoilta odotan. Se on saanut minut myös hieman koukuttumaan eli ajattelemaan kirjan tapahtumia silloinkin, kun tiskaan, käyn juoksemassa, teen ruokaa, työskentelen. Se on siis saanut minut hieman tolaltani ja myös onnelliseksi siitä, etteivät nämä kirjat ilmestyneet suomeksi ollessani teini. Voi, kuinka sekaisin olisin ollut lukiessani näitä 16-kesäisenä, kun järkeä oli vähän ja romantisoitua mielikuvitusta yltäkylläisesti. Olisin varmaan larpannut yksinäni kotimetsässä, unohtanut syödä ja nukkua, värjännyt tukkani hopeanharmaaksi ja nukkunut kivenkolossa.

Vaikka mielenkuohuni onkin aikojen saatossa rauhoittunut, en usko, että minusta ikinä tulee rauhallista aikuista, joka kykenee suhtautumaan tyynen viileästi kaikkiin mahtaviin juttuihin. Ehei, tulen aina intoilemaan esimerkiksi hyvän kirjan luettuani ja tulen aina vähän sekoamaan kirjan maailmaan unohtaen todellisen elämän. Tämä ajatus tuli vain mieleeni, kun  muistin muutama vuosi sitten kuuntelemaani jotain Yle Radio Ykkösen kirja-aiheista ohjelmaa, jossa keskusteltiin Laivauutisia-kirjasta. Ohjelman osallistujista yksi sanoi, että "on harvinaista, että tällä iällä voi näin innostua jostain kirjasta". Niin, en tosiaan usko, että minä ikinä joudun lapsekkaan mieleni takia tuohon "tällä iällä"-tilaan.

Halveksunnan aika on Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan neljäs osa. Sen päähenkilöinä ovat noituri Geraltin lisäksi velho Yennefer ja Cintran prinsessa Ciri, joka halutaan poliittiseksi pelinappulaksi. Yennefer ja Geralt yrittävät pitää hänen turvassa, mutta eivät siinä onnistu. Onneksi Ciri on saanut koulutusta sekä noituri- että velhokouluissa, joten hän kykenee puolustamaan itseään. Tyttönä on silti erityisen vaarallista joutua kauaksi puolustajistaan ja sen Ciri saa lopussa kokea. Olisin toivonut, että hän olisi säästynyt raiskaukselta, mutta ehkä se olisi sitten ollut liian siloteltu ratkaisu. Olihan hänestä tullut osa maantierosvojoukkoa, joista jokainen oli joutunut kokemaan lapsuudestaan ja nuoruudestaan asti kovia. Mitään moraalia heiltä ei sopinut odottaa.

Halveksunnan aika oli lopusta sotainen, mutta sitä ennen saatiin seurata ilahduttavan paljon psykologista peliä. Velhojen juhlat vaikuttivat joltain MET-gaalalta, jossa tosin runsaiden haute couture -hörselöiden sijaan kilpailtiin sillä, kuka paljasteli eniten. Molemmissa oli käytetty yhtä paljon kauneutta edistäviä keinoja, toisessa plastiikkakirurgiaa, toisessa eliksiirejä. Kohtauksen jälkitunnelmissa lukija saa tietää jälleen uuden yksityiskohdan Geraltista: hänestäkin olisi velhoksi, koska hänen äitinsä oli velho.

Kiintoisaa nähdä, miten tämä kaikki tulee päättymään. Mitä kaikkea lukija saa lopulta tietää? Salaperäisyyden verhoa on raotettu aina vähitellen, mutta en usko, että kaikki mysteerit tulevat koskaan paljastumaan. Sekin on hyvä ratkaisu.

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Villisorsa

Henrik Ibsenin Villisorsassa salaperäinen tunnelma vaihtuu lopussa surulliseksi. Ibsen punoo tarinaa taidokkaasti. Hahmojen kaikki sanat ja teot merkitsevät jotain ja lopussa paljastuu, mitä kaikki tarkoitti. Villisorsassa mysteeri on villisorsa. Kuka hän on?


Tarinan keskiössä on kaksi perhettä, joista toinen on varakas Werlen perhe ja toinen köyhä valokuvaaja Ekdalin perhe. Werlen perhe koostuu tehtailija Werlestä ja hänen pojastaan, Ekdalin perhe vanhasta Ekdalista, hänen valokuvaajapojastaan, pojan vaimosta Ginasta ja heidän tyttärestään Hedvigistä.

Alussa tehtailijan poika Gregers saa kuulla, että perheen entinen taloudenhoitaja Gina on nykyään naimisissa valokuvaaja Hjalmarin kanssa ja ennen Hjalmarin kanssa naimisiin menoa hänellä oli suhde Gregersin isän kanssa.

Gregersin mielestä Hjalmarin elämä on surkeaa, koska hän joutuu elämään penniä venyttäen. Gregersin mielestä tähän auttaisi, jos hän kertoisi Hjalmarille Ginan taustasta. Näin Hjalmarin ei enää tarvitsisi elää valheessa, vaan hän voisi aloittaa uuden "ihanteen" mukaisen elämän. Hjalmarin ei kuitenkaan pitäisi erota Ginasta. Hänen pitäisi vain kuulla totuus.

Gregers muuttaa Hjalmarin perheen vuokraamaan asuntoon ja saa tietää perheen eriskummallisesta elämästä. Perheellä on ullakolla pieni luontokeskus, jossa elää kaneja, kanoja ja villisorsa. Siellä vanha Ekdal saa toteuttaa luonnossa kulkemista, koska on liian vanha mennäkseen oikeaan metsään samoilemaan. Villisorsa on erityisesti Hedvigin lemmikki, vaikka hänen isänsä ja isoisänsäkin innoissaan puuhailevat eläimen parissa; rakentavat sille kaikenlaisia puuhatelineitä ja hoivailevat sitä. Tämän touhun kuvaus oli kerrassaan liikuttavaa, vaikka todellisuudessa kammoankin ajatusta siitä, että ihmiset ottavat villieläimiä koteihinsa kesyeläinten tavoin.

Villisorsaa on ammuttu, joten se roikottaa siipeään ja laahaa jalkaansa. Gregers vertaa Hjalmaria villisorsaan. Hänen mielestään Hjalmarkin elää jotenkin puolikuolleena, vaikka Hjalmarilla on elämässään kaikenlaista mielekkyyttä. Onhan hänellä vaimo ja tytär, yhteinen metsäharrastus ullakolla isänsä kanssa ja sitten hän on keksijä. Hän tekee valokuvaustyönsä ohella keksintöä, jonka hän mieltää todelliseksi työkseen.

Kun Gregers kertoo Hjalmarille totuuden Ginasta, kaikelta menee pohja. Hän päättää lähteä kodistaan ja asian selvittämisen keskellä hänelle selviää totuus Hedvigin biologisesta isästä. Tai että selvyyttä siitä ei ole. Hjalmar käsittää liian myöhään, että vaikka olisi tapahtunut mitä, hän on silti Hedvigin isä.

Lopussa selviää, että villisorsa ei olekaan Hjalmar. Se onkin Hedvig. Hedvig on tuo rampa lintu, olihan hänelläkin vamma, sillä hän uhkasi sokeutua. Hänet haluttiin pitää suojassa maailmalta, ettei hän menettäisi näköään liian aikaisin. Hänet otettiin pois koulusta ja pidettiin mahdollisimman paljon sisällä, jottei aurinko sokaisisi hänen silmiään. Niinhän villisorsaakin suojeltiin. Sitä ei ollut enää koskaan tarkoitus päästää pois ullakolta.

torstai 21. kesäkuuta 2018

Medeia

Kreikkalainen Euripides kirjoitti Medeia-tragedian 431 eKr.

Medeian tapahtumien taustalla on pakolaisuus. Medeia ja Iason tulivat Korinttiin pakolaisina, mutta Korintissa Iason hylkäsi Medeian eikä tuntunut välittävän pariskunnan kahdesta lapsestakaan. Hän meni naimisiin Korintin kuninkaantyttären kanssa. Kreon-kuningas päätti karkottaa Medeian, koska tämä käyttäytyi uhkaavasti hänen tytärtään kohtaan. Kreon ei ollut väärässä: Medeia halusi kostaa Iasonille ja suunnitteli sekä tämän, hänen nykyisen puolisonsa että Kreonin tappamista.

Iason tuli kuitenkin selittämään Medeialle, miten hän ei oikeastaan rakastanutkaan kuninkaantytärtä. Hän avioitui tämän kanssa vain, koska voisi näin taata itselleen sekä lapsilleen paremman aseman maassa. Pakolaisena hän ei ollut täysin samanarvoinen muiden kanssa ja tekemällä uuden vaimonsa kanssa lapsia, Medeian ja hänen lastensa asema paranisi, koska he olisivat kuninkaantyttären lasten sisaruksia.

Medeia ei leppynyt Iasonin sanoista. Nyt hän päätti kostonsa olevan yhä hirmuisempi ja Kreonin ja hänen tyttärensä lisäksi hän surmasi myös omat lapsensa kostaakseen Iasonille.

Miksi Medeia kykeni tappamaan lapsensa? Näytelmässä kuoro vetoaa Medeiaan, ettei hän voi tappaa lapsiaan. Jos hän tappaa, hän ei ole tervetullut Ateenaan, jonne oli aikonut lähteä. Ateenassa, tieteiden ja taiteiden tyyssijassa ei hyväksytä lastenmurhaajaa. Näytelmä ylistääkin Kreikkaa ja Medeia, joka ei ole alkuperäinen kreikkalainen, vaan kotoisin barbaarimaasta, on ehkä saanut julman luonteensa synnyinperimänä. Tappoihan hän aikoinaan veljensäkin, joten surmaaminen on osa hänen luonteenpiirrettään.

Minun mielestäni Medeiassa on naisvihaa. Se, että nainen tappaa omat lapsensa ja vielä miehen vuoksi, on alhaisinta, mitä nainen voi tehdä. Sitä on täysin mahdotonta hyväksyä. Siinä ei ole mitään vahvaa, että lopussa Medeia ei edes kadu tekoaan, vaan ilkkuu Iasonille hänen ollessaan onneton menetettyään lapsensa. On inhottavaa, että naisen oletetaan tekevän pahin ja että hän myös tekee sen. Että loukatulla naisella ei ole mitään estoja, hän on arvaamaton ja täysin hirviö.

Ibsenin Nukkekodissa Nora jättää perheensä, mutta se on eri asia. Nora ei tapa lapsiaan. Hylkääminenkin on tietysti väärin, mutta kuinka moni mies onkaan hylännyt perheensä ja se on ollut ihan sopivaa? Nainen ei voi koskaan lähteä. Ibsen tuulettaa sukupuolirooleja, mutta Euripideen sukupuolituuletus on vain julmaa. Medeia on mielipuoli eikä hänessä ole mitään ihailtavaa.

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Neiti Julie

Suomen vävy August Strindberg kirjoitti Neiti Julien vuonna 1888. Jos haluaa sivistää itseään klassikolla, mutta Tolstoin tiiliskiville ei ole aikaa, Neiti Julien selvittää nopeasti. Kevyttä lukemista tämä ei tosin ole. Ja voin kyllä myöntää, että itse en tainnut tajuta näytelmästä hölkäsen pöläystä.

Sattumaisin tänään tulee Teema/Femmalta Jessica Chastainin ja Colin Farrellin tähdittämä leffaversio tästä. Voin sitten verrata sen tulkintaa näytelmästä omaani. Neiti Julie on senkin takia ajankohtainen, että sijoittuu juhannukseen. Eli on #juhannuskirja
 Neiti Julie on kreivin tytär, joka alkaa liehitellä juhannusjuhlissa palvelijaansa Jeania. Jeanilla on aikeita mennä naimisiin keittäjä-Kristinin kanssa, mutta tämä ei alkuasetelmasta huolimatta ole kolmiodraama. Sillä Kristin on lähinnä moraalinvartija: Julien ylempiluokkaisena ei ole ollenkaan sopivaa tanssia epäilyttävän paljon alempisäätyisen kanssa.

Kristin on kymmenen vuotta vanhempi kuin Julie, 35-vuotias ja hän pysyttelee mielipiteineen siinä yhteiskunnallisessa asemassa kuin hänen pitääkin. Hän on siis hyvin tavallinen ja kaiken lisäksi keski-ikää lähestyvä nainen. Julie sen sijaan on radikaali, epätavallinen omassa säädyssään, sillä hän on saanut feministisen kasvatuksen äidiltään. Mutta koska äiti petti isän, isä käänsi tytön pään äitiään vastaan. Nyt Julie on täynnä syyllisyydentuntoa ja ristiriitoja. Hän on kiinnostava. Jean taas on lapsesta asti ollut ihastunut Julieen. Elo Kristinin kanssa ei toisi potkua hänen nousussa olevalle uralleen. Siksikin Julie nyt kiinnostaa.
Vaikean vanhempi-suhteen takia Juliesta on tullut miestenvihaaja. Nyt hän kipuilee sen kanssa, minkälaiseksi hän on tullut isän kasvatuksessa. Hän haluaisi tappaa itsensä rangaistakseen isäänsä tai oikeastaan itseään. Ei ole käynnissä siis mikään hilpeä juhannusjuhla!

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Siinä näkijä missä tekijä

Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä kertoo sisällissodan jälkimainingeista sijoittuen pääosin 1940-50 -luvuille. Se käsittelee kommunistien maanalaista toimintaa painottuen kuvaamaan sitä yhden perheen näkökulmasta. Se on myös perheen pojan kasvutarina.
Tärkeimmät hahmot ovat pariskunta Maija ja Santtu ja heidän poikansa Harri. Alussa Maija muistelee seksipositiivista nuoruuttaan, mikä ei hänen vanhetessaan muutu yhtään sen negatiivisemmaksi. Hänen ihanteenaan on Neuvosto-Suomi, joka ei hänen pettymyksekseen koskaan toteutunut. Maijan ja Santun monologit vuorottelevat alkupuolella, sitten kuvataan yleisesti kommunistien sabotaasitoimintaa ja siitä kiinnijäämistä. Lopussa seurataan Harria lapsuudesta nuoruuteen.

Kaiken taustalla jäytää sisällissodasta jäänyt katkeruus ja se, miten hävinnyttä osapuolta kohdeltiin. Santtu ja Maija olivat sodan aikana lapsia, mutta heidän läheisensä sotivat ja joutuivat epäinhimillisiin oloihin vankileireille. Kirjan lopussa annetaan ymmärtää, että seuraava sukupolvi osaa jo nähdä tulevaisuuteen.

Monologit rönsyilivät suuntaan ja toiseen, minkä takia tipuin aika ajoin kärryiltä. Myös eri kerrontatyylit tekivät lukemisesta vaivalloista. Enkä oikein edelleenkään nauti panokohtausten, onanointien ja sukuelimien kuvailuista. Harrin lapsuudesta oli vaikea lukea. Hän joutui liian pienenä kokemaan aikuisten asioita ja olemaan vailla aikuisten huolenpitoa, kun omalle äidille lasta tärkeämmät olivat alkoholi ja ruumiin ilot.