tiistai 26. toukokuuta 2020

Niinpä.

Synttärilahjaksi rapiat 1200 sivua tupapuutarhatuholaisdekkareita. Kuudesta kirjasta viisi luettu!

Dekkari on sairaus. Dekkari on akti, joka vaatii välittömän täytäntöönpanon, tehokkaan suorittamisen ja sen myötä helpottavan purkautumisen. Parisataasivuinen kirja hulahtaa meikäläisen viitseliäisyydellä vuorokaudessa parissa.

Pikkusen kumma juttu tollanen. Jos kerran kirjailija on tarinan käänteet tehny selviks jo vuosia vuosikymmeniä sitten, miks ihmeessä meikäläisen pitää nykytilassa siirtää ja perua tärkeämpiä tekemisiä tyyliin "...ei juma, ei tässoo enää ku joku viiskyt sivua... pakko tää nyt on lukea äkkiä, että tietää miten tässä kahakassa käy..." Ei ne sanoiksi puetut juonenkäänteet kirjan sivuilta minnekään katoa, vaikka välillä kävisi lenkillä tai kaupassa, kalalla tai saunassa.

Kaikki tuo malttamaton ahmiminen sillä seurauksella, että kohta luetun käsistä laskettuaan hamuaa jo seuraavaa. Ja ellei sitä löydy, kiroaa hiljaa mielessään kirjaston remonttia ja sitä, ettei lainakirjoihin pääse käsiksi vielä pariin kuukauteen?

Näin kirjojen välissä voi toki aina vetää syvään henkeä ja miettiä sitä, onko tuossa dekkarien - tai kirjojen ylipäätään - aiheuttamassa riippuvuudessa mitään ideaa, vähääkään järkeä?

perjantai 22. toukokuuta 2020

Äkkituntematon jyrkkäsotilas

Tulipa luettua parit kirjat. Miina Äkkijyrkkä oli hurahtanu miehiin, mutta aina kun se sai poliisin hollille, sillä lurtahti kusetpaskat. Ei ikkään oo kunnon sonnia saanu! Mutta tottapa Rahikaine järjestää, jos ihan oikeesti on tarvetta! Tuntematon on niiin tuttua, niin tuttua. Kaikki hahmot nousee Laineen tuntemattomasta... mutta kyllähän tää äkkijyrkkä on, saatana, TAITEILIJA. Siis ihan oikeesti. Enkä eppäile yhtään.

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Rhett Butler on Nuuskamuikkunen

Tullut luetuksi Tuulen Pieremää. Tai no... siis Tuulen Viemäriä... eiku Viemää. Nyt muuten tiedän, missä osavaltiossa on Atlanta...

Taannoinmuinoin yhelle lukiokaverille tuli National Geographic -lehti. Sen harrastus oli Pohjois-Amerikka. Ehkä siksi kun sukulaisia siellä. Jotain 15 vuotta lukion jälkeen oltiin reissussa, tais olla retkeilymaja Kööpenhaminan liepeillä kun illalla pölähti äänekäs seurue maailmanvalloittajia majapaikan oleskelutilaan. Parikymppisiä kakaroita jenkeistä. Sukeutui lyhyt keskustelu aiheesta usan osavaltiot ja niiden pääkaupungit. Ne raukat ei tienny, en olis minäkään tienny. Mutta kaveri tiesi! Joka ikinen osavaltio ja tärkeimmät kaupungit tipahteli kuin apteekin hyllyltä. Ei se meuhkaava sakki pitkään meitä jaksanu, menivät muualle mölisemään. Mutta kaverilla usan maantiede varmassa tallessa!

Mutta nyt siis tiedän yhden osavaltion ja sen alueen kaupunkeja ja jotain n. 150 vuoden takaisten tapahtumien kulusta...

Jos lukisin puolen sataa tuhatsivuista tiiliskiveä lisää, saattaisin tietää jopa sen, mitä kaverini parikyppisenä.

Vaan enpä taida jaksaa, tämä riittäköön...

Tarttuessani tuulenviemään, päätin uhmata lukkiutuneita ennakkoluulojani. Minulla näet oli käsitys, että koko tarina on amerikkalaista kiiltokuvahöttöä, johon ei ole aiheellista kajota... että tarina on rasistinen, maan alkuperäisasukkaita ja orjiksi vietyjä afrikkalaistaustaisia ihmisiä halveeraava. Että tuolla juuttaan mantereella on lyhyt ja mitätön historia ja ihmiset siellä ahneita stupidos idioticucsia. Mutta kuten mainitsin, eikun niitä lukkiutuneita ennakkoluuloja ravistelemaan!

Ok, löytyihän sitä rasismisanailuakin. Mm. varsinainen herkkupala tyyliin "...en osaa lypsää lehmää, olen sisäneekeri, en mikään pelto-orja..."

Silmiä avaavaa oli huomata kirjan perusteella se, että pahimpia pahantekijöitä ja rasisteja olivat sisällissodan voittajat, jenkit... ja että esim. KKK:n perustaminen on ollut epätoivoinen keino hankkia edes hieman oikeudenmukaisuutta sotilasdiktatuurin harjoittamiin sortotoimiin.

Tarinan keskiössä on kuitenkin kaiken aikaa plantaasinomistaja O'Haran vanhin tytär ihailijoineen ja ihastumisineen. Ja siinä sitä hötönvääntöä piisaa... että ollako yhden miehen vaimo ja toisen rakastajatar.. oh ei, hyvä luoja, miksei kaikkea voi saada enemmän kuin tarpeeksi! Ihailijoita, ruokaa, shampanjaa, vaatteita!

Itse nykyiselläni huomaan kirjan ihmissuhdekuvioiden ja -kohtaloiden sijaan hämmästeleväni eniten mm. sitä, miksi jos kerran yksi keskeinen sodan syy oli orjuuden lakkauttaminen, vielä reilut 100 - 150 vuotta sodan jälkeen usassa lokeroidaan ja jopa murhataan ihmisiä ihonvärin takia. Myös sitä saattaa hämmästellä, eikö nuo jenkkitolvanat pyssysankarit vieläkään ymmärrä, ettei ihmisiä tappamalla rauhaa, luottamusta ja hyvää mieltä ylläpidetä.

No, ehkä maailmanpoliisisuurvallan päättäjät ovat omalla maaperällään käytyihin kokemuksiin tyytyväisinä nähneet tarpeelliseksi levittää aseiden ilosanomaa muuallekin... vietnam, lähi-itä, afganistan jne...

Ja toisaalta... kyllähän sotahullut japanilaiset aikoinaan hyvin nöyrästi totteli kovempaa komentoa... pari ydinpommia siihen tarvittiin ja jopa hyyty nipponin äkseeraaminen. Eikä jenkkien osuutta natsisaksankaan nujertamisessa sovi vähätellä.

torstai 7. toukokuuta 2020

Luiden kaiku/ Tulisiipi

Seuraavassa mielipiteeni Gabaldonin Matkantekijä-sarjan toiseksi viimeisestä osasta sekä viime vuoden Finlandia-ehdokkaasta.
Luiden kaiku oli varmasti helppolukuisin Gabaldonini tähän saakka. Syy ei ollut kirjassa itsessään ja sen erinomaisuudessa (mitä se ei ollut), vaan siinä, että edelliskirjan hahmot ja tapahtumat olivat niin hyvin mielessäni, ettei tarvinnut pähkäillä, mihin viimeksi jäätiin.

Puuduttavaa oli: John Greyn ja Williamin toimiminen välillä kertojahahmoina, Briannan ja Rogerin hengailu 1980-luvulla, ennen kuin linkittyivät taas menneeseen ja sittenhän heidän tarinansa tässä kirjassa päättyikin. Cliffhangeriin oikein. Sekä hirveän pitkäkestoinen ja siksi tylsäksi muuttunut Fergusin alkuperän selvittely. En ollut oikein innoissaan Clairen ja Jamien jäämisestä merirosvouden kynsiinkään. Ah, paljon taas turhaa. Sama virsi kirjasta toiseen, onneksi enää yksi jäljellä.

Epäuskoisen naurettavan idioottimaista oli: että Claire makasi John Greyn kanssa alta aikayksikön kuultuaan Jamien kuolleen. Ja että John Grey tosiaan hurmaantui makaamaan Clairen kanssa, vaikka oli homo. 

Mutta oli tässä kirjassa hyvääkin. Ensinnäkin se, että vastaan tuli uusia juonikuvioita. Kuten Fergus, Rob Cameronin aarteen havittelu menneisyydessä, Jamien paljastuminen Williamille, Clairen lääkäröinti, sodan eteneminen. Ehkä luen sen vikan kirjan vielä tänä kesänä, kun näemmä kirjastoihinkin taas pääsee.

-------

JP Koskisen Tulisiipi oli fantasia siitä, miten pikkupoika pääsi lentämään lentokonetta Neuvostoliitossa 1930-luvulla ja teininä maailmansodassa. 

Huomasin ärsyyntyväni tästä sadunomaisesta kerronnasta: että pikkupoika tosiaan sai toteuttaa haaveensa ja selviytyi myöhemmin Siperiasta ja lähti vielä avaruuteenkin. Hirveästi dramatisoitu, olisin kaivannut realistisempaa tarinaa amerikansuomalaisista, jotka muuttivat utopian perässä Karjalaan ja sitten kaikki alkoi mennä pieleen. Sen sijaan sain Tuhannen ja yhden yön kertomuksen taikamattoineen (lentokoneineen) ja hyvine haltijattaroineen (amerikansuomalainen toveri, joka pelasti vankileiriltä). 

tiistai 5. toukokuuta 2020

Jos joku sattuis kiinnostumaan

islamista, läntisen maailman ja islamin kohtaamisesta, suosittelen lukemaan Jaakko Hämeen-Anttilan "Islamin Käsikirja":sta viimeiset luvut. Suurin osa kirjasta, historiaan, oppisuuntiin ja niiden erityispiirteisiin perehtyminen, vaatii syvällisempää hurahtuneisuutta.

En koe itseäni erityisen hurataneeksi, mutta luin kirjan silti kokonaan. Jos jokin, niin minua kiinnosti ensisijaisesti uskonnon yhteys itsemurhaiskuihin. Miksi tehdä mitään niin järjetöntä - varsinkin kun islam on tunnetusti - kaikkien muiden uskontojen tavoin - rauhan ja rakkauden uskonto... minä nyt en kettakaikkiaan voi ymmärtää, että joku/jotkut on valmis uskonnon nimissä tekemään mitään sellaista. Aivan! Ennakkoluuloisesti oletettu. Suurin osa islamin uskoa harjoittavista elää rauhallista ja sopuisaa elämää... eikä suinkaan kyttää ympäriinsä white trash-jengiä ampumassa puukottamassa saati hakeudu niiden bileisiin räjähtelemään... Mutta meillä kun on tämä lehdistö, vapaa tiedonvälitys: vain ärhäkkäimmistä tapauksista uutisoidaan. Se, että ihmiset elää rauhallista normiarkea, ei ole uutinen eikä kiinnosta ketään.

Ja nyt henkilökohtainen havainto: Huomasin jälleen kerran tietopohjaisen kirjan lukemisen hankalaksi. On kuin painajaisessa yrittäisi epätoivoisesti tavoitella käsiinsä jotain, mutta aina kun on sen ulottuvilla, se lipeää etäämmäs...

Jos nyt vielä jokin jäi kaivelemaan islamin suhteesta länsimaihin, niin tottapa haluttais joskus perehtyä pahimpiin Lähi-Idän alueella tehtyihin valtapoliittisiin virheisiin.

Jotenkin tuntuu siltä, että Afganistanin, Iranin, Irakin ja Palestiinan historia on eritoten viimeisen parin sadan vuoden ajalta pelkkää virheellisten päätösten jatkumoa. Siirtomaaherrat piirtelivät valtioiden rajoja viivottimella ymmärtämättä hökökäsen pöläystä paikallisista oloista ja elämänmenosta. Yksi merkittävä tekijä paljon pahan taustalla on öljy, joka niin kauan kuin sitä riittää ja sitä käytetään, kiinnostaa etenkin länsimaita, eritoten Yhdysvaltoja. Ja jos mikä, niin tämä yhtälö ei anna vastaukseksi vakaita oloja, rauhaa ja yhteisymmärrystä.

lauantai 25. huhtikuuta 2020

Vastaus on 42

Mutta mikä olikaan kysymys?

Hyvä on, luettu siis "Linnunradan käsikirja liftareille".

Olen varmaan lukenut tän aiemminkin, muistin tuon nelkytkaks. 6 x 7, rotanmyrkky, keski-ikä, jatkosota...

Hetkittäin tuntui, kuin tarina olis rippikouluikäisen sepustamaa höttöä, tarkoitushakuisesti keksittyjä älyttömyyksiä kirjaksi koottuna, tyyliin "mikä on vihreä joka roikkuu puussa punaisena - homehtunut ujo piimä"... Jos mikään ei liity mihinkään, ollaan tosi huteralla pohjalla, kaltevan pinnan alla.

Mutta kaikesta keskenkasvuisuudesta huolimatta kokonaisuus on suht ehyt tarina. Yksi maapallo tuhotaan ja pikkusen lossautellaan "energiavasamia" ja taitaapa pari ydinohjustakin posahtaa. Mutta kaikesta selvitään epätodennäköisyyden turvin... vähän niinko tsägällä...

Se on jotakuinkin sama kuin jenkkipressan asenne koronavirukseen. Kehottaa kokeilemaan taudin hoitoon malarialääkettä, tappavan voimakasta uv-säteilyä ja desinfiointiainetta suonensisäisesti. On erittäin epätodennäköistä, että tauti selviäisi. Mutta samalla varsin todennäköistä, että sairaalan parkkipaikalle roudattuun ruumiskonttiin tulee ahdasta. Viranomaiset varoittaa mielipuolen ohjeita noudattamasta kun taas pressa itse: ähäkutti! vitsillähän minä näitä... satiiria ja sarkasmia...

Pienenä miinuksena kirjassa pidän sitä, että tarinassa esiteltyä e-kirjaa luetaan kuvaputkinäytöltä. Onko tää Douglas Adams ollu ihan jumissa näitä juttuja visioidessaan! Kosketusnäyttö! Herranen aika sentään. Jäbällä olis ollu miljoonan taalan paikka lanseerata kirjassaan kosketusnäytön idea. Mutta ei. Jumissa kuin paska junttilan tuvan seinässä. Vähän kyllä ihmettelen, oliko 70-luku niin pimeää ja tunkkaista aikaa, että ajatus kosketusnäytön idean tavoittamisesta on ollut täysin poissuljettu?

Kyllä! Oli se. Pimeää ja tunkkaista.

torstai 16. huhtikuuta 2020

Down by the Salley Gardens

Ian McEwan: Lapsen oikeus.

Oikeudenistuntoja. Pianomusiikkia. Pikkusen laulua ja vähän viulullakin.

Pientä ryppyä lapsettomaksi päätyneen kuuskymppisen pariskunnan rakkaudessa.

Pääosassa perheoikeuden tuomari, uranainen, jonka mies haluaa vielä ennen lopullista lopahtamistaan kokea kiihkeän lemmensuhteen nuoren naisen kanssa. Menettämättä silti tuttua ja turvallista avioliittoaan.

McEwanin tavaramerkki tuntuu olevan kulloisenkin aiheen/alan perinpohjainen tunteminen. Ja klassinen musiikki. Niin tässäkin.

Oikeudenkäynnit kaikkine koukeroineen selvitetään seikkaperäisesti ja yllättävän sujuvin sanakääntein. Vetävästi. Sitä ikäänkuin huomaamattaan hurahtaa tapahtumiin mukaan... ja halua mahdollisimman joutuisasti saada selvyyden esim. siihen, mikä on tuomioistuimen kanta jehovan todostajien verensiirtoasiassa.

Joskus nuorena minua iljetti lännenelokuvat ja kaikki oikeussaliin liittyvät tarinat.

Leonen Huuliharppukostaja ja muu tuotanto lievitti tuota kammoa länkkäreitä kohtaan. Erin Brokovichin ohella tämä McEwanin kirja on omiaan lievittämään iljetystä puuduttavan tympeitä lakitupajuttuja kohtaan.

Vaikka (ja nyt:  JUONIPALJASTUS!) jehovat vievätkin keississä lopullisen voiton.

maanantai 13. huhtikuuta 2020

Totoronimi BAJRAM

Siis niinku kirjan "Kissani jugoslavia" isämiehen etunimi. Myös kirjailijan etunimi on kuin ghibli-studion tai teletappien kalenterista: Pajtim. Sukunimen kanssa onkin sitten hankalampaa. Statovci. Helpottais varmaan jos kuulis lausuttuna muutaman kerran. Niin mikä ihmeen stratovarici se oikein oli?! Staat - ov - ciii. Jospa sen oppis.

Enpä tiedä, olisinko tähän kirjaan edes kajonnut, jos joku olis vihjassu, että siinä kerrotaan miesten välisestä rakkaudesta sekä miehen ja kissan - ja mikä ihan parasta - miehen ja käärmeen keskinäisistä touhuista. Plus sit vielä  kosovolaisesta perhejärjestyksestä. Siitä kun isä on ehdoton ja järkähtämätön ja äiti orjapiika, joka on vankina nyrkin, hellan ja siivouskomeron välillä.

Kun edellä mainittuihin aineksiin lisätään vielä pakolaisuus sotatoimialueelta ja höystetään keitosta perheenjäsenten kohdemaassa kokemalla rasismilla, onkin käsillä "maaginen merkittävä ihmeellinen romaani rakkaudesta, kuolemasta ja kissasta"  (vapaa lainaus kannen sitaateista).

Ajoin junalla Jugoslavian läpi noin vuosi Titon kuoleman jälkeen,  kesäkuussa 1981. Kirjan nuoren parin yhteiselo oli tuolloin vielä alkumetreillään, ehkä ensimmäinen lapsi syntynyt.. Vaikka suuri kansanjohtaja, Tito, ei ollut enää Jugoslavian johdossa, mitään merkkejä tulevista julmuuksista ei ollut havaittavissa. Ei Belgradissa sen kummemmin kuin Kroatian alueen Zagrebissa. Sitä tosin ihmettelin kun jättäessäni Zagrebin asemalle rinkan säilytykseen piti jättää myös passi. Turistina vieraalla maalla ilman passia... vähänkö alaston olo. Kaikki sujui kuitenkin ongelmitta, en ollut vaaraksi jugoslavian kommunisteille eikä minua kyyditty Siperiaan. Kaupunkipatikoinnin jälkeen sain passin ja rinkan takaisin ja jatkoin matkaani... Jos olisin tiennyt, minkälaisia julmuuksia pinnan alla oli odottamassa purkautumistaan, olisin palannut Kreikasta Italiaan laivalla, Brindisi - Patras siis toiseenkin suuntaan... Mutta matkailu avartaa - tulipahan tiirailtua junan ikkunoista Balkanin alueen jokinotkojen jyrkkiä rinteitä koko rahan edestä...

sunnuntai 12. huhtikuuta 2020

Lumen ja tuhkan maa

Kun hallitus ilmoitti kirjastojen sulkemisesta, minulle tuli hätä ja riensin heti samana iltana kirjastoon. Mielessä pyöri vain, että nyt tarvitsee jotain tosi paksuja kirjoja. Mutta myös viihdyttäviä, koska kotonahan tässä tullaan olemaan - ties mihin asti - eikä tällaisena aikana jaksa kovin synkkää kirjallisuutta. Joten päädyin sitten lainaamaan Gabaldonia.

Olen tähän saakka lukenut Matkantekijä-sarjasta yhden kirjan per vuosi, koska kirjat ovat ylipitkiä ja täynnä tyhjäkäyntiä. Sellaisesta kerronnasta saa tarpeekseen joksikin aikaa. Tänä vuonna näytän kuitenkin tekevän poikkeuksen, koska Lumen ja tuhkan maan jälkeen minua odottaa Luiden kaiku. Sen jälkeen olisikin enää yksi kirja tätä sarjaa jäljellä. Saa nähdä, lainaanko sen karanteenin jälkeen. Voi olla, että se on ensi vuoden juttu..
Lumen ja tuhkan maan pokkariversiossa on 1400 sivua. Huh, sentään. Ihan liikaa siinä oli taas joutokäyntiä ja ihmettelin, että vasta lopussa päästiin vuoteen 1775, jolloin alkoi Yhdysvaltain vapaussota. Jos kirjasta olisi editoitu pois kaikenmaailman arkielämää kuvaavat askareet, se olisi ollut sen parisataa sivua pitkä, kuten olen kai aiemmistakin sarjan osista todennut.

Tässä tärkeimmät tapahtumat olivat Clairen kaappaus, Clairen ja Jamien syyttäminen murhasta ja vieminen vangittavaksi sekä Briannan vapauttaminen Bonnetin kynsistä. Nämä kaikki veivät tarinaa eteenpäin ja alustivat myös tulevien osien tapahtumia. Kuten Brownin osallistuminen kaikesta huolimatta Jamien rinnalla vapaussotaan englantilaisia vastaan. Bonnet-kuvioon olin totaalisesti kyllästynyt, se olisi pitänyt hoitaa loppuun jo edellisessä osassa. Pitkitetty pahiskuvio.

Aloin miettiä, että mitä Diana Gabaldonilla on raskaanaolevia naisia vastaan? Miksi heitä pahoinpidellään, raiskataan (no, seksuaalisesti hyväksikäytetään ainakin) ja murhataan? Tässä kirjassa tuollaista oli aivan tarpeettoman paljon. Sen lisäksi Gabaldon käytti lempparidramatisointikeinoaan eli raiskausta myös Claireen. Väkivalta ei varmasti vähene seuraavassa osassa, joka kuvaa vapaussotaa, mutta toivoisin, että minun ei enää tarvitsisi lukea yhtään raiskauskohtausta.

Matkantekijä-sarjaa yhdistää se, että kaikki kirjat ovat parantaneet juoksuaan lopussa. Myös Lumen ja tuhkan maan parasta antia oli sen viimeiset kaksisataa sivua. Oli koskettavaa, miten Brianna ja Roger joutuivat palaamaan nykyaikaan. Tässä vaiheessa (vasta!!) kirja imaisi ja heitti minutkin sinne vuoteen 1776 kaipaamaan lähteviä. Lopun ansiosta aloin jo innoissani lukea Luiden kaikua. Vaikka paksuutensa takia voin ounastella kärvisteleväni kohta taas tyhjän jaarittelun parissa.

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Hyvin juonikas

Jotain minulta puuttuu - ja sen mukana peli on menetetty!

Jaakko Yli-Juonikas, "Tahdon murskatappio".

Pastellipinkki kansi ja kirjan nimen viittaus natsisaksalaisen elokuvaohjaajan, Leni Riefenstahlin palkittuun propagandafilmiin, Tahdon riemuvoittoon.

Välillä kirja pitää kääntää ylösalaisin - jotta voi lukea muuhun tekstiin nähden melko irrallisen kappaleen. Miksi?

Koska se on jotain poikkeuksellista, koska se on nerokasta! Tietenkin tämä kirja - ja taatusti myös "tallityllerö"-sarjan aiemmat (?) osat ovat suomalaisen nykykirjallisuuden terävintä kärkeä.

Minkään ei tarvitse liittyä mitenkään yhtään mihinkään kun on kyse taiteesta. Mutta miten se Vincent kun se leikkasi korvansa, oliko se päissään tai muuten huumeissa! Luulis tekevän aivan saatanan kipeetä kun terä painuu ihoon, krits kruts rustoon! Entä mahtoiko tuo jättää sen verran tynkää jäljelle, että tarvittaessa voi kasvomaskin kiinnittää normaalisti... ja silmälasit! Kyllä korva, siis molemmat korvat, ovat eri tärkeät silmä- ja aurinkolasien käyttäjille! Entä jos van gogh olis leikannu myös huulensa? Siinä tapauksessahan sillä olis toipumisen ajan täydellinen koronasuojaus, kun vain silmille vielä löytyy tiiviit kakkulat... ja käsiä! Käsiä pitää pestä, joka käänteessä! Se korvan leikkaaminen, eikös se ole niinq raamatullinen juttu... pääsiäisyönä Öljymäellä tai Getsemanessa. Niin että kyllä siitäkin keissistä taiteellisia tasoja löytyy!

Miten Vincent van Gogh liittyy Tahdon riemuvoittoon tai murskatappioon? Ei ehkä mitenkään, mutta jospa ne molemmat etenee samalla tavalla kuin hevonen shakkilaudalla, kaks eteen - yks sivulle..?

tiistai 7. huhtikuuta 2020

Marskin nauris

Antti Heikkinen: "Kehveli"

Jo aiemmin Arto Paasilinnan perinnön jatkajaksi on ilmoittautunut Tuomas Kyrö. Nyt on Antti Heikkisen vuoro. Ensinmainittu kirjallaan "Kerjäläinen ja jänis", Heikkisen nostaa Jäniksen Vuodelle hattua Kehvelillään. Nostaa hattua ja kumartaa syvään: Paasilinnan kirjoista tuttuja juonenkäänteitä löytyy Kehvelistäkin. Kun jokin asia pitää hoitaa ja laittaa järjestyksees, niin myös tapahtuu. Pidetään vielä rehellisyys ja oikeudenmukaisuus mielessä.

Ja kaiken huippuna:  Vaikka Jäniksen Vuosi on jäänyt minulta lukematta, Kehvelin loppuratkaisu lienee tismalleen sama.

Toisen kumarruksen Heikkinen tekee lahden taakse, Ruotsiin. "Satavuotias, joka pakeni ikkunasta ja katosi" on mainio elokuva vuodelta 2013. Samankaltaisia aikahyppyjä ja törmäilyjä suurmiesten kanssa on Kehvelissäkin. Päähenkilö, Kehveli, mm onnistuu myrkyttämään Stalinin suanidikapselilla. Mannerheimin innostuminen savolaispellolla kasvatetuista nauriista on tosi herkullinen oivallus. Nauris kun - terveellisyydestään huolimatta - liitetään mieluummin köyhyyteen kuin suureen suomalaiseen sankariin.

Välistä tuntuu, että kirjailija on tukehtua omaan hulvattomuuteensa. Ei voi välttyä ajattelemasta, että Heikkisellä on jäänyt päälle teini-/lukiovuosien kronikkavaihe... siis se, kun haetaan luokasta tyyppiä, joka tiivistää abi-/penkkaribileisiin lyhyet ja nasevat luonnehdinnat abeista/opettajista. Joku siinä tehtävässä toisia paremmin onnistuu. Joistakin sellaisista mestaroituu taitavia sanailijoita, jollainen Heikkinen kiistatta on.

Kauhun sekaisin ajatuksin malttamaton lukija lehteilee kirjan viimeisiä sivuja... miten ihmeessä kaikki levälleen heitetyt eväät saadaan kietastua nätisti pakettiin?! Kirja loppuu kohta!!

Hyvä on. Tehdään taiteellinen ratkaisu: Lätkästään päälle päätteeks Jäniksen Vuoden loppu. Se on sellanen... sopivasti arvoituksellinen, tekee tilaa jatko-osille.