Mehiläisten historia

 Maja Lunden Mehiläisten historia oli vaikuttava romaani.

Se liikkuu kolmessa aikatasossa, paikassa ja henkilössä: William vuoden 1852 Englannissa, George vuoden 2007 Yhdysvalloissa ja Tao vuoden 2098 Kiinassa. Kaikkia tarinoita yhdistävät paitsi mehiläiset, myös kipeät vanhempi-lapsi -suhteet. Lopussa nämä kaikki liittyvät yhteen.

Mielenterveytensä kanssa kamppaileva William luulee kehittäneensä edistyksellisen mehiläispesän, mutta saa tietää olleensa kymmenen vuotta myöhässä. Hänen tyttärensä jälkeläisineen jatkaa mehiläistarhausta.

 Lopussa selviää, että mehiläiskadon kohdannut George on Williamin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa, ja hänen poikansa Tom kirjoittaa kirjan mehiläiskadosta ja mehiläisten hoidosta. 

90 vuoden päästä Tomin kirjan löytää kiinalainen Tao. Tuohon mennessä pölyttäjät ovat kuolleet sukupuuttoon ja ihmiset joutuvat pölyttämään kasveja käsin. Kärsitään nälänhädästä ja köyhyydestä. Taon poika sairastuu ja myöhemmin kuolee anafylaktiseen shokkiin, joka johtuu yllättäen mehiläisen pistosta. Taon selvitellessä poikansa kohtaloa hän löytää kirjan, jonka avulla ihmiskunta ei tule tekemään toiste samaa virhettä yrittäessään pelastaa mehiläiset. 

Hieno kirja luonnonsuojelusta, pölyttäjien merkityksestä ja vanhemmuudesta. Kuuluu sarjaan "kirjat, jotka muuttivat maailmaa".

 Jätetään pajut ja voikukat rauhaan, jotta pölyttäjillä riittää ravintoa.

Helsinki 1944

 Ville Jalovaaran Helsinki 1944 oli kelpo historiateos.

Se kertoo viimeisestä jatkosotavuodesta näkökulmana sekä paikallinen, Helsingin pommituksiin keskittyvä, että poliittinen, jossa käydään läpi maailman ja Suomen johdon keskustelua siitä, miten sota saataisiin loppumaan.

Aikalaisille Helsingin pommitukset näyttäytyivät täystuholta, vaikka todellisuudessa Helsinki säästyi hävitykseltä hyvin verrattuna Keski-Euroopan kaupunkeihin. Myös lehdistö lietsoi kaupunkilaisia kuvittelemaan, että siellä oli käynyt yhtä huonosti kuin Dresdenissä. Helsingin vähäiset tuhot johtuivat kahdesta syystä: Suomen ilmatorjunta onnistui torjumaan neuvostoliittolaisia pommeja ja neuvostohävittäjät eivät osanneet hommaansa.

Jalovaara oikoo kirjassaan yhden tiukasti kansanperinteessä säilyneen vakoojamyytin, joka ei todellisuudessa ollut vain yksi ihminen, vaan koostui useamman ihmisen vaiheista. 

Aina, kun luen (ja kuuntelen) historiasta tehtyjä tietokirjoja, olen hyvin kiitollinen, että tästäkin aiheesta saan itseäni sivistää!

Marius

 Sirpa Kähkösen Marius kertoo kuusikymppisestä Lilistä, joka muistelee mennyttä elämäänsä.

Kirjassa äitiys on vain pieni sivuhuomio,  ja tarinassa korostetaan naiseutta. Kuten miehistä kirjoitetuissa vastaavissa romaaneissa ei usein ole isyydelle annettu paljoakaan tilaa, vaan pohdinta on ollut naisseikkailuissa ja työurassa.

Mennyt intohimoinen elämä ei Lilillä ole kuitenkaan vielä takana, koska hän on rakastunut nuoreen, ranskalaiseen Mariukseen. Suhteessa ei ole luvassa tulevaisuutta, mutta kuten Eeva Kilven kuuluisassa runossakin sanotaan: ennen kuin mummot kuolevat, he ovat intohimoisia.

Ikääntyvän naisen muistelmia ei voi maailmassa olla liikaa, mutta en itse pitänyt tätä toteutuksen puolesta hirveän onnistuneena. Kähkönen on kirjoittanut kirjoja, jotka ovat täynnä pakahduttavia tunteita, mutta tätä kirjaa lukiessa en saanut kiinni mistään tunteista tai muista oivalluksista. Vähän tylsä kirja.

Lasipalatsi

 Olen lukenut kaikki Matkantekijä-kirjat. Yksi ilmeisesti olisi vielä tulossa. Mutta sitä odotellessa olen ruvennut lukea toisenlaista hömppää: romantasiaa. 

Sarah J. Maasin Throne of Glass -sarjaa oli Instagramissa hehkutettu maasta taivaisiin. Pakkohan se minunkin oli nyt kokeilla, että millaisista kirjoista on kyse.

Lainasin Lasipalatsin, ja toista kuukautta sitä luettuani, sain sen viimein loppuun. 

Nyt on vuorossa arvio. Pitkä lukuaika kertoo, että kirja ei alussa vetänyt. Vaikealukuista se ei ollut, siitä ei ollut kyse. Päinvastoin, kieli oli yksinkertaista kuin olisi selkokirjaa lukenut. Tai ei sittenkään, selkokirjassa sisältö ilmaistaan selvästi, tässä kirjassa jäi välillä miettimään, että kenenköhän pään sisällä nyt oltiinkaan. Tuli taas mieleen se, mikä usein tulee, kun lukee käännöskirjaa: onko kyse suomentajan mokasta vai alkuperäisen tekstin huonoudesta? Olen aina tullut siihen tulokseen, että pakko olla vain aivan hirveän huono alun alkaenkin.

Kuten fantasiakirjoissa aina, niin tässäkin tuli heti esiin, että nyt on luettu Nälkäpeli, GoT:it ja Sormusten herrat ja yritetty tehdä jotain omannäköistä, kuitenkin aika väsyneesti häivyttäen esikuvilta otettuja vaikutteita.

Kirjan päähenkilönä on (tietysti) vasta 18-vuotias muodollisesti pätevä Celaena (miksei nämä koskaan ole kauneusihanteista poikkeavia), sarjamurhaaja, joka on kokenut kauheuksia ja ollut keskitysleirillä, josta hänet käy pelastamassa (tietysti) nuori ja komea prinssi, Dorian, jonka ulkomuoto kuvataan kököllä tavalla heti samantien päähenkilöä miellyttäväksi. Sitten on toinenkin mies, Dorianin kaveri Chaol, joka on palatsin palveluksessa oleva kapteenismies. Hänkin toki salskea ja suklaanruskeat silmätkin. 

Celaenan tehtäväksi koituu peitota useampi paha mies, jotta hän pääsisi kuninkaan kouraksi.. anteeksi miekaksi ja näin palvelemaan neljäksi vuodeksi pahaa kuningasta, jonka jälkeen hän olisi vapaa. Eli paljon dramaattisia koettelemuksia, joiden ainoa tarkoitus on kuitenkin päähenkilön päätyminen naimisiin  jommankumman salskimuksen kanssa. Ensimmäisessä kirjassa ei päästy vielä kunnolla kutemaan, koska pitäähän seuraavalle kuudellekin kirjalle jättää jotain jännitettävää.

Toisin kuin Outlanderissa, jossa oli jotain järjen hiventä pilkuntarkkojen historiakuvausten takia, tässä kirjan pökäleessä ei ollut kyllä yhtään kaunokirjallista tai älyllistä ansiota. Toki jotain kertoo minusta, kun silti laitoin varaukseen sarjan seuraavan osan. Eli ehkä sittenkin minua jäi kiinnostamaan, kumpi sulho vie voiton.

Victoria

 Norjalaisen Knut Hamsunin vuonna 1898 ilmestynyt Victoria oli sopivan lyhyt äänikirja (4 h) tähän hetkeen, kun en oikein meinaa löytää aikaa kirjan kuunteluun. 

Edelleenkin minulla on käytössä vain Ekirjaston äänikirjapalvelu, jossa laina-aika kirjoilla on kaksi viikkoa. Siinä ajassa en esimerkiksi ehdi Ii-joki -sarjan osaa kuunnella, koska ovat yli 20-tuntisia.

Victoria kertoo Johanneksesta, myllärin pojasta, joka rakastuu naapurintyttö Victoriaan. Victoria on rikkaasta perheestä, ja siksi heidän avioliittonsa ei tule kuuloon.

Victoria on aikansa kirjallisuutta ja tunteiden kuvailu on pateettista. Kuinka voi rakastua ihmiseen, jota ei edes tunne? Ihmettelee nykyihminen. Rakkaustarinan kuvailua paremmin kirjassa kerrotaan luokkayhteiskunnan tunkkaisuudesta ja minkälaista onnettomuutta se aiheutti ihmisille. 

Victorian ja Johanneksen avioliiton esteenä oli Victorian isä, joka toivoi Victorian hyvän naimakaupan pelastavan suvun perikadosta, sillä isä oli vuosien saatossa köyhtynyt. Tästä annetaan osviittaa jo kirjan alussa, kun kotopuolessa käymään tullut Johannes ihmettelee hakkuuaukkoja.

Kun Victorian sulhanen sitten kuolee metsästysonnettomuudessa ja Victorian isä tekee epätoivoissaan itsemurhan, Johannes on jo lupautunut toiselle naiselle. Pariskunta ei löydä enää toisiaan, sillä myös Victoria kuolee (tuberkuloosiin) ennenaikaisesti. Hyvin minnacanthmaista kurjuuden kuvausta. 

Yhteenvetona voi todeta, että kirjan yhteiskuntakritiikki oli toimivaa, ihmissuhteiden kuvaus puisevaa, mutta ajankuva hyvä muistutus taas siitä, että ennen kaikki ei todellakaan ollut paremmin.

Tervetuloa Joylandiin

 Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin oli kepeä kesäkirja, jossa oli sopivasti mukana myös Kingille tyypillisesti kauhua.

Tykkään Kingin kirjojen tunnelmasta, jossa nostalgisoidaan mennyttä. Tässä tapauksessa 1970-lukua. Jos kirjalla olisi soundtrack, siihen kuuluisi John Denverin kaihoisa, periamerikkalainen countrybiisi Take me home, country roads.

Niputin kirjan samaan sarjaan Donna Tarttin Pieni ystävä-kirjan kanssa. Jotain samaa tunnelmaa niissä on, ja molemmat pitää ehdottomasti lukea kesällä.

Tervetuloa Joylandiin päähenkilönä on 21-vuotias Devin, joka on eronnut tyttöystävästään ja lähtee parantamaan haavojaan kausityöntekijäksi Joyland-huvipuistoon.

Devin saa tietää, että neljä vuotta aiemmin puiston kummituslinnassa on tapahtunut nuoren naisen murha, eikä syyllistä ole vieläkään saatu kiinni.

Murhaan liittyy kutkuttavia kauhuelementtejä, esim. Devinin kaveri, Tom, näkee kuolleen naisen kummituslinnakierroksella. Kauhun tuominen huvipuistoympäristöön toimii, koska huvipuiston perusideahan on pelon kokeminen. Kummituslinnat ovat mielestäni ihania, visuaalisuudesta kun pidän, ja tosi kekseliästä yhdistää kauhutaloon oikeita kauhuelementtejä.

Silti kauhuteema oli sivuosassa, koska kyse oli kasvutarinasta. Keskiössä oli pojan kasvaminen  mieheksi. Murhaajakin toki paljastui lopussa.

Keuhkopuiden uni

 Siiri Enorannan Keuhkopuiden uni oli jälleen kerran laadukasta fantasiaa ja joka kerta ihailen myös sitä, kuinka kauniisti Enoranta käyttää suomen kieltä.

Kuten olen monesti sanonut, jos kirjailija ei osaa tehdä fantasiamaailmaansa uskottavaksi, kirja on kertakaikkisen huono ja lukukokemus kiusallinen. Enorannalla ei ole koskaan ollut tätä ongelmaa, vaan hänen kirjansa tuntuvat todelta jo alkusivuilla.

Keuhkopuiden uni on ihmisten historiaa. Muinaisessa historiassa ihmisillä oli siivet, ja he olivat osa puita. He eivät voineet matkustaa kauas, koska heidän piti aina yöksi palata puunsa luokse, muuten he kuolisivat. He nukkuivat puussaan ja saivat siitä voimaa. Jos he olivat satuttaneet itsensä, puu paransi heidät.

Kreivitär Katica kuitenkin muutti kaiken. Hän oli seurpiirien ihailema kaunotar ja vaikka hän ei ollut rikkaasta suvusta, hänellä oli vaikutusvaltaa omien ominaisuuksiensa ansiosta. Myös alueen rikkain mies, Berenice Lucretius, ihailee Katicaa.

Lucretius on kuitenkin paha mies ja hän aikoo vahingoittaa Katican veljeä, joka on keksinyt lentokoneen. Lucretius ei hyväksy sitä, että ihmiset alkaisivat lentää koneilla ja hän aikoo vahingoittaa Katican veljeä. Katica puuttuu asiaan, jolloin Lucretius leikkaa Katican siivet irti. Tästä seuraa tapahtumaketju, jonka myötä koko maailma muuttuu. Katica vapauttaa ihmiset puistaan tuhoamalla emopuun.

Kirjaa ei ole kirjoitettu kronologisesti, joten jouduin palaamaan aika ajoin taaksepäin. Myös kirjan viimeinen kohta sijaitseekin jo ennen puoltaväliä. Mutta se ei ollutkaan tärkeintä, miten kaikki päättyi, vaan miten lopputulokseen päädyttiin. Myös aikajanalla viimeiseksi ajoittunut luku valmisti siihen, että jotain mullistavaa tulee tapahtumaan ennen kuin tässä luvussa esitetyt asiat tapahtuvat. Mikä oli kiinnostava tehokeino, vaikka ehkä vähän harmittelinkin kaiken sekavuutta. Mutta lopussa toki mikään ei ollut enää sekavaa.

Helene

Lukeminen on ollut vähäistä viime aikoina, koska tuntuu, että siihen ei ole aikaa. Tällaisessa tilanteessa auttaa se, että lukee lyhyitä ja mukaansa tempaavia kaunokirjoja. 

Rakel Liehun Helene ei ollut näistä kumpaakaan. Seuraava kirja valikoituu edellä mainittujen ehtojen mukaisesti, jotta saan lukemisen taas jokapäiväiseksi rutiiniksi.

Helene kertoo Helene Schjerfbeckin tarinan. Liehu kirjoittaa kuin käyttäisi kirjoitusvälineenään Schjerfbeckin pensseliä; on helppo uskoa, että taitelija itse kertoo tarinaansa. 

Schjerfbeckin elämää varjosti varhaislapsuudessa tapahtunut onnettomuus, minkä vuoksi hän joutui koko loppuelämänsä turvautumaan kävelykeppiin. Se ei silti estänyt häntä matkustelemasta ympäri Eurooppaa. 

Toinen riippakivi kivuliaan jalan lisäksi, oli vaikea äitisuhde. Helene joutui asumaan vaativan Olga-äitinsä kanssa äidin kuolemaan asti. Kuinka paljon vielä enemmän Schjerfbeck olisi saanut maalattua, jos kotiolot olisivat olleet otolliset.

Schjerfbeckin onni oli mesenaatti Gösta Stenman, joka taidemyynnin lisäksi huolehti vanhenevan Helenen hoidosta. Stenmanin kautta Schjerfbeck tapasi komean Einar Reuterin, johon kirjan mukaan Helene ihastui epätoivoisen palavasti. 

Silti on turha ajatella, että Schjerfbeckin elämä olisi ollut pelkkää miesten perään haikailua, kuten esimerkiksi Antti J. Jokisen elokuva "Helene" antaa olettaa. Tässä kirjassa Schjerfbeckin elämä kuvataan täyteläiseksi taiteilijuus ja ihmissuhteet siihen sisällyttäen. Toki kirjassa kuvataan myös sitä pohjatonta yksinäisyyttä, jota sairasteleva ja naimaton nainen joutui kokemaan. Mutta ennen kaikkea Schjerfbeck oli suuri taiteilija.

Saatanasta seuraava

 Tom-Kristian Heinäahon Saatanasta seuraava oli rehellinen kuvaus jehovan todistajista ja liikkeestä irtautumisen brutaaliudesta.

Kirjan ansio on ennen kaikkea siinä, että se kertoo kuinka sairas yhteisö Jehovan todistajat on. Kuinka se pyrkii hallitsemaan jäseniään erilaisin kielloin ja puuttumaan ihmisten yksityisasioihin, kuten avio-ongelmiin, jos katsotaan, että on rikottu liikkeen sääntöjä esim. tekemällä aviorikos.

 Ehkä vanhempiaan suojellakseen päähenkilö ei kerro, katuivatko hänen vanhempansa koskaan liittymistä Jehovan todistajiin, jotka kuitenkin aiheuttivat heidän perheelleen pelkästään tuskaa.

Pilvipeitto

 Teneriffalaisen Andrea Abreun Pilvipeitto kuvaa lapsuuden loppumista.

Kirja sijoittuu Kanarian saarille, jossa 10-vuotiaan päähenkilön vanhemmat työskentelevät pitkiä aikoja poissa kotoa ja tyttö on pääosin isoäitinsä hoivissa. 

Kirja kertoo sivujuonteena, miten surkeaa turismin tuoma työ on ja miten se eriarvoistaa paikalliset asukkaat suhteessa turisteihin. Turismi luo työpaikkoja, mutta yksikään turisti tuskin suostuisi tekemään paikallisten tekemää matalapalkkatyötä.

 Pääjuoni on päähenkilön ja hänen Isora-ystävänsä ystävyydenkuvaus. Isora on menettänyt äitinsä ja hänen ankara isoäitinsä kasvattaa häntä kyseenalaisin keinoin. Kun rakkautta ei tule kotoa, Isora kokeilee kaikkea liian aikaisin vetäen päähenkilön mukaansa. Kirja on välillä suorastaan inhottava. Kuinka tärkeää onkaan, että lapselle asetetaan rajat ja ollaan kotona läsnä. 

Kirjasta tuli mieleen Emma Clinen niinikään yököttävä Tytöt, tytöt.

Hakaristin historia

 Teivo Teivaisen Hakaristin historia kertoo rasistiseksi muodostuneen tunnuksen alkuperästä ja painottuu kertomaan sen käytöstä Suomen historiassa.

Muistankohan oikein, että Suomen - yhä säilynyt - vanhin hakaristi löytyy Maarian kirkosta, jonne se on maalattu 1400-luvulla. 

Hakaristiä alettiin Suomessa käyttää Venäjän vallan alla merkkinä länteen kuulumisesta. 

Kirja kysyy olennaisen kysymyksen:  miksi suomalaiset kokevat, että heidän pitää puolustaa esimerkiksi ilmavoimien hakaristitunnusta ja korostaa, että se on natseista erillinen symboli. Hakaristin maine on kuitenkin tahriintunut niin pysyvästi, että sen näkyminen aiheuttaa aiheestakin kysymyksiä ulkomaalaisilta.