lauantai 28. lokakuuta 2017

Tytöt

Luin Emma Clinen haastatteluja ja kirjasta tehtyjä - ylistäviä -arvioita, joiden perusteella intouduin itsekin lainaamaan ja lukemaan Tytöt-kirjan.
Kirja kertoo sekä 14-vuotiaasta että keski-ikäisestä Eviestä. Keski-ikäinen Evie on kehyskertomus ja varsinainen tarina on hänen muistelmansa vuoden 1969 kesästä. 

Kehyskertomuksen Eviellä ei mene hyvin. Hän on köyhtynyt ja asuu väliaikaisesti tuttavansa vapaa-ajan asunnossa, jonka rauhaa tulee häiritsemään tuttavan hunningolle joutunut poika alaikäisen tyttöystävänsä kanssa. Tämä tyttöystävä, Sasha, on epävarma miellyttäjä, kuten Eviekin aikoinaan. Muiden vietävissä, koska haluaa vain niin kovasti tuntea olevansa tärkeä jollekulle. Sellainen kuin teinit nyt ovat.

Evie elää yhä pelossa, jonka juuret ovat vuoden 1969 kesässä. Hän ajautui 14-vuotiaana elämään hippiranchille, jonka asukkien päivä täyttyivät huumehöyryistä, ruuan varastamisesta ja ihannoidusta, vapaasta, sitoutumattomasta paneskelusta, joka todellisuudessa oli vanhempien miesten harjoittamaa hyväksikäyttöä nuoria tyttöjä kohtaan. Evie - rikkinäisen, varakkaan kodin lapsi - päätyi ranchille yksinäisyyttään ja ihastuksesta useita vuosia itseään vanhempaan Suzanneen, joka oli hänen mielestään cooliuden ruumiillistuma. Nuoret tytöt tarvitsevat aina jonkun, jota katsoa ylemmäs. Suzanne ei ollut esikuvista ja ihastuksen kohteista paras.

Hippiranchin johtajalla Russelilla oli kommunistinen visio paremmasta elämästä, jolla hän sai houkuteltua nuorisoa.
Emma Cline sanoi halunneensa kirjoittaa tytöistä, koska on niin vähän kirjoja, joissa tyttöjen teini-iästä kertovat asiantuntijat itse. Eli jotka eivät ole miesten kirjoittamia. Ja kyllähän Cline sen osaakin, kertoa 14-vuotiaasta, joka itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa tekee aika äärimmäisiä ratkaisuja. Evie on pölvästi, kuten nuoret ovat ja sen epävarmuuden Cline on tavoittanut. Tavistarina teinitytöistä tämä ei ole ja olisikohan kirja niin paljon myynytkään, jos kaiken takana ei olisi ollut inspiroituminen Charles Mansonista.

Vaikka kirja piti otteessaan ja se aiheutti voimakasta tunnetta minussa eli kuvotusta ja vaikka pidin tarinankerrontaa onnistuneena  (suvantovaiheet, joissa palataan "nykyhetkeen" ja se jatkuva ahdistavuuden tunne, että kohta tapahtuu), en silti voi yhtyä esim. Lena Dunhamiin:
Ei, ei tämä särkenyt sydäntäni eikä räjäyttänyt mieltäni. Koska olen kolmekymppinen, koen keski-ikäiset paljon kiinnostavammaksi kuin teinit, joten olisin toivonut enemmän sijaa hippityttö nelkytkaks Evielle.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Pygmalion

Bernard Shawn Pygmalion kertoo kukkia myyvästä köyhästä nuoresta naisesta Eliza Doolittlesta, josta "Shakespearen ja Miltonin käyttämän kielen vaalija", fonetiikan professori Henry Higgins alkaa muokata yläluokkaista ladya karsimalla hänen puheenparrestaan slangin ja vaatettamalla hänet hienoihin kolttuihin. Kun vuonna 2017 avaa telkkarin, ei voi välttyä realityohjelmilta, joissa elizadoolittlet käyvät läpi myös sadistiset laihdutusohjelmat ja kauneusleikkaukset. 

Jevgeni Onegin oli ikiaikainen tarina toteutumattomasta rakkaudesta, Pygmalion ikiaikainen tarina siitä, kuinka rumasta ankanpoikasesta tulee joutsen. Ja kun ulkonäkö on kunnossa, kaikki muukin on hyvin. Eikö?

Higgins ottaa Elizan kouluttamisen vedoksi, jossa hänen pitää kuudessa kuukaudessa saada tuo epäihmismäinen olento käymään aatelisnaisesta.
Higginsin luona majailee vanhempi herrasmies, eversti Pickering, joka on niin ikään kiinnostunut kielistä ja aksenteista ja tukee Higginsiä vedossa. Higginsin äiti kyseenalaistaa miesten touhua.
Salka Valkassahan oli vähän samanlaista menoa: Arnaldur huomautteli Salkalle veitsen laittamisesta suuhun ja hampaiden pesemättömyydestä. Salka noudatti näitä ulkonäön parantamisohjeita, mutta Arnaldur ei antanut hänen sielulleen muuta ruokaa kuin kommunismipropagandaa. Salka oli älykäs ja olisi tarvinnut (muutakin kuin kommari-) kirjallisuutta päästäkseen kehittämään älyään. 

Pickering ja Higgins huomaavat kyllä Elizan älykkyyden, mutta hän on heille vain koe-eläin, jonka nopeaa edistymistä englannin kielen oikeaoppisessa ääntämisessä on kiinnostavaa seurata.
Kun Eliza puolen vuoden päästä esiintyy seurapiirikutsuissa kuin unkarilaisena prinsessana (joka puhuu liiankin täydellistä yläluokan englantia), Higgins on onnistunut vedossaan ja Eliza.. no, tuntee tyhjyyttä kuin jokainen Suurin pudottaja normaalipainon saavutettuaan. Mitä sitten? Nyt, kun hän on yhteiskuntakelpoinen, niin elämällä ei olekaan mitään tarjottavaa.
Mitä hän siis ryhtyy tekemään elääkseen? Hän oli nyt hieno lady, ei enää kukkaistyttö. Higgins alkoi ehdottaa avioliiton mahdollisuutta. Ei tietenkään itsensä kanssa tai Pickeringin, koska he molemmat olivat aseksuaaleja (synonyymi vannoutuneella poikamiehelle, joka rakastaa vain tieteenalaansa). Eliza torjuu heti moiset kuvitelmat, eikä ole koskaan kummastakaan moista ajattellut.

 Ja mikäs sopivampaa, että hän saman tien rynnätessään Higginsin luota itsetuhoisena katukäytävälle, törmää jo näytelmän alussa esitettyyn Freddyyn ja heistä tulee pariskunta. Vaikkakaan Freddy ei ole varakas eikä hänellä ole mahdollisuutta elättää Elizaa, mutta hänellä on hyvä sydän ja hän tekee Elizan onnelliseksi. Eliza pääsee näpäyttämään Higginsiä kertomalla, että aikoo alkaa levittää häneltä oppimiaan fonetiikan taitoja eteen päin ja että, miten häntä on riivannut Higginsin tapa kohdella häntä koko ajan vain kukkaistyttönä. Pickering kun kohteli häntä koko ajan ladyna. Sananvaihdon jälkeen he saavuttavat jonkinlaisen sovinnon, kun Higgins sanoo, että hänelle ihmiset ovat samanarvoisia taustasta huolimatta.

Tässä painoksessa oli mukana myös (mielestäni tarpeeton) loppupuhe, jossa Shaw perusteli, miksi Elizan ei todellakaan ollut tarkoitus avioitua kummankaan aseksuaali-tutkijan kanssa ja minkälaisia vaikeuksia Eliza ja Freddy kohtasivat perustaessaan ja pitäessään kukka- ja vihanneskauppaa, joka kaikesta huolimatta alkoi kannattavaksi bisnekseksi.

torstai 19. lokakuuta 2017

Jevgeni Onegin

Salka Valkan viitoittamalla tiellä jatketaan, onnettomilla rakkaustarinoilla. 

Aleksandr Puškinin Jevgeni Onegin (kokonaisena laitoksena ilmestyi 1833) kertoo iankaikkisen tarinan häntäheikkipelimiehestä Jevgeni Oneginista ja häneen rakastuvasta tytöstä, Tatjanasta, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia sitoutumiskammoiseen Oneginiin.

Suomalaisena koen venäläisen ja pohjoismaisen kirjallisuuden läheiseksi. Niissä on sitä samanlaista  melankolisuutta, jonka syynä on se, että on jouduttu vuosituhannet elämään kylmässä ja pimeässä. Samaistuin Puškinin romanttisiin luontokuvauksiin ja nyökyttelin, että niinpä niin, Kalifornian auringon alla elävät eivät voi mitenkään ymmärtää, mitä tarkoittaa "marraskuu" näillä leveysasteilla.
 

Ja koska oli Pietarissa vaikuttanut kirjailija,  Suomi-viittauksiakin löytyi.
Alkoi kiinnostaa tämä Eda.
Jevgeni Oneginissa oli paljon otoksia Puškinin omasta elämästä. Tuskinpa hän osasi aavistella, että mustasukkaisuudesta johtuva kaksintaistelu koituisi myös hänen kohtalokseen. Hän nimittäin kirjoitti Jevgeni Oneginiin kaksintaistelukohtauksen, jonka syy oli mustasukkaisuus: Onegin ampui taistelussa ystävänsä Lenskin, joka oli haastanut Oneginin, koska tämä oli liehitellyt Lenskin morsianta. Tapon jälkeen Onegin ei saanut enää sielulleen rauhaa, vaan lähti vuosiksi pois Venäjältä. Lenskin morsian sattui olemaan Tatjanan sisko.

Tatjana käy vierailulla Oneginin kartanossa, jossa itse isäntä ei siis paikalla, koska on muilla mailla. Hän availee Oneginin kirjoja, joihin mies on tehnyt sivumerkintöjä. Käy ilmi, että tyyppi on fanittanut Byronia, niin, että on vetänyt sydämiä hänen lauseidensa perään. Tai jotakin vastaavaa (kun lukee runoutta, voi tulkita melko vapaasti). Tatjanalle tulee tunne, että Onegin onkin vain jokin roolihahmo, jonka hän on luonut kirjallisten ihanteidensa mukaan. Mutta niinhän ne aina ovat, nuo ihastusten kohteet, saavuttamattomilta tuntuvat bachelorit, jotain muuta kuin lihaa ja verta - shadow and thought.

Vuosien päästä Onegin palaa. Ja kohtaa Tatjanan.
Yhtäkkiä onkin mieli muuttunut ja perheen perustaminen alkanut kiinnostaa. Kylläpä vain onkin kumma, kun ei meinaa Tatjana häntä tunnistaa. Vaikka niin tyttö aikoinaan hänestä oli kiinnostunut. Saaliista tulikin saalistaja. Barney Stinsonilla on tästä teoria.. Mutta Tatjana ei enää lämpene.
Niin. Siinä sinulle, senkin liero. Juna meni jo!
Jevgeni Onegin - ikuinen tarina lierosta, tytöstä ja sydänsuruista. Kaunopuheisesti. Ei ihme, että tämä on klassikkojen klassikko.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Salka Valka

Ei ole totta, äsken kirjoitin pitkät jorinat Salka Valkasta ja sitten kaikki katosi. Argh, no eipä auta kuin aloittaa kaikki alusta.

Viihdekirjojen jälkeen Halldor Laxnessin Salka Valka meni ihon alle niin, että kylmäsi.
Salka Valka sijoittuu 1910-luvun Islantiin. Salka saapuu pieneen islantilaiseen, tunturien ympäröimään kalastajakylään äitinsä kanssa ollessaan 11 vuoden ikäinen. He ovat karkumatkalla, mutta joutuvat jäämään kylään, koska rahat eivät riitä pidemmälle. Kylästä tulee Salkan kohtalo. Hän kasvaa hyväksikäytetystä pikkutytöstä voimakastahtoiseksi naiseksi, joka ei anna miesten määrätä elämäänsä. 

Kirjan dialogi oli nautittavaa. Se oli paikoin erittäin nokkelaa ja hauskaa.
Salka Valka on sankaritar, joka laittaa miehille luun kurkkuun. True Wonder Woman.
Kirja oli ensimmäiset 300 sivua väkevää kuvausta. Se sisälsi pakahduttavan kauniita kohtauksia, joita luin kolme kertaa uudestaan. Salka rakastui jo lapsena vuotta vanhempaan Arnalduriin, joka opetti hänet lukemaan. Arnaldur lähti Kööpenhaminaan opiskelemaan, mutta palasi vuosia myöhemmin agiteeraamaan kommunismista kotikyläänsä. Salkan ja Arnaldurin rakkaustarina kiersi pitkään kissa-hiiri -asetelmassa ennen kuin kumpikin pystyi tahoillaan myöntämään, että olisi sittenkin kykeneväinen suhteeseen.
Valitettavasti kirjan tunnelma lätsähtää kuin pannukakku siinä vaiheessa, kun Arnaldur ja Salka lyövät hynttyyt yhteen. Yhtäkkiä melodramaattisuutta puskee ovista ja ikkunoista, rakkaudentunnustukset tuntuvat korneilta ja myötähäpeällisilta. Arnaldur, jota on kuvailtu salaperäiseksi, älylliseksi sankariksi, onkin vain "shadow and thought", kommunismin ihanteessa roikkuva unelmoija, jonka jalat leijuvat puoli metriä ilmassa. Feministinen Salka Valka -hahmo on silti sulaa vahaa tämän miehen edessä. 

Salka kokee koko ajan alemmuuden tuntoa kouluttamattomuudestaan, vaikka on älyllisesti lahjakas. Eihän tällainen peli vetele. Miehen pitäisi kiikuttaa Salkalle muitakin kuin kommunistikirjoja. Jos hän siteeraa Hamletia ja harmittelee, kun Salka ei sitä kuitenkaan tunne, miksei anna hänelle Shakespearea? Kyllähän Arnaldur edelleen kouluttaa Salkaa, bolsevismin saloihin ja käytöstapoihin, mutta miksi ei kulttuuriin? Viimeiseksi pisaraksi koin Arnaldurin häntäheikkisyyden, kehtaakin mennä himojensa perässä, vaikka deittailee unelmiensa naista! En voinut myöskään hyväksyä Salkan anteeksiantoa, se ei jotenkin istunut hänen pirtaansa.

Kun lopulta Arnaldurin oikea muoto paljastuu, Salka ymmärtää, ettei heillä ole yhteistä tulevaisuutta. Heidän eronsa olisi kaiken jälkeen kuulunut kaiketi tuntua lukijasta raadolliselta, mutta oikeastaan olin vain iloinen Salkan puolesta. Mihin hän miehiä tarvitsee?! 

Salka Valkaa lukiessa unohdin välillä kaiken muun, olin täysin lumoutunut lukemastani. Se tuntuu sitä ihmeellisemmältä, mitä vanhemmaksi elää. Että voi hurahtaa kirjaan näin täydellisesti. Loppuosa tietysti oli pettymys, mutta ei se pilannut niitä aiempaa 300 sivua.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat

Muutama vuosi sitten luin J. K. Rowlingin hyväntekeväisyyskirjan Siuntio Silosäkeen tarinat, joka oli melko puolivillainen, hätäisen oloisesti kyhätty tarinakokoelma. Kirjan ainoa ansio oli se, että tuotto siitä meni apua tarvitseville. Myös Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on tehty samoilla tarkoitusperillä. En odottanut sisällöltä juuri mitään ja siksi yllätyin positiivisesti.
 
Kirjassa eli tässä ohuessa lipareessa oli kuvattu 81 Harry Potter -maailman elukkaa, joista melko moni kuulosti nopeasti keksityltä (osa siis tätä varten keksimällä keksittyjä ja sen huomasi). Eniten iloa sai  joidenkin Harry Potter -kirjoista tuttujen otusten kohdalla, koska niiden kuvailuissa oli jaksettu panostaa erikoisiin ja huvittaviin yksityiskohtiin.
 Koska huvituin kirjasta, sen lukeminen ei ollut aivan turhaa. Siitä olisi tosin saanut paremman ihan pienillä jutuilla, kuten sillä, että jokaisesta otuksesta olisi ollut oma kuvansa. Mutta Rowling oli antanut vuosikaudet kaikkensa Pottereihin, siksi näissä lisukekirjoissa näkyy väsymys.

torstai 12. lokakuuta 2017

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Oli tarkoitus jatkaa Noituri-sarjan lukemista, mutta Haltiain verta ei ollutkaan saatavilla kirjastossa. Liikoja ajattelematta käännyin nuorisolle suunnatun hyllyn puoleen ja sieltä lähti mukaan kaksi kirjaa, joista molemmilla on pitkät nimet. Molemmista on tehty muuten elokuvatkin. Nyt minulla on näköjään päällä täysin tahattomasti "katson elokuvan, luen kirjan" -putki.

Tämä Ranson Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on Nainen junassa tapaan tuttu minulle jo entuudestaan juuri leffan takia. Ehkä sen verran satuin ajattelemaan, ennen lainausvalinnan tekoa, että tuumin, onkohan tämä elokuvaa parempi? Tim Burton oli Beetlejuicen, Saksikäden ja Sleepy Hollown aikoihin kiinnostava elokuvaohjaaja, mutta sittemmin hänen leffansa ovat muuttuneet kaikesta krumeluuristaan ja näyttävyydestään huolimatta sisällöltään sekä tylsiksi että kovin ontoiksi. Sellainen tyhjänpäiväinen hapatus oli myös Burtonin Neiti Pere...jne elokuva.

Joten eikun ihmiskoetta kohti: mitä kolmekymppinen vanha fantasiasielu sai teinifantasiasta irti?
No, enpä oikein mitään. Yritin miettiä, olisinko tykännyt tästä 20 vuotta sitten? Kirjan minäkertojahan on aika hausta tyyppi (mikä kuitenkin ärsytti minua...), hän havainnoi ironisesti ympäristöään ja on myös hyvin samaistuttava. Ilmiselvästi tämä samaistuttavuus on ollut kirjailijalla mielessään: päähenkilö on koulukiusattu, yksinäinen sälli, jolla onkin salaisia erityislaatuisia kykyjä. Kukapa teini ei edes joskus tuntisi, ettei kuulu joukkoon? Mielenmyrskyjen keskellä sitä saattaa toivoa, että olisi esim. Harry Potter. Ja jos minä, aikuinen, tylsä ihminen tarvitsen todellisuuspakoa elämääni, niin yläkouluikäinen nuoriso sitä vasta tarvitseekin. Mutta en tosiaan enää yhtään osaa sanoa, olisinko tykännyt tästä 13-vuotiaana vai olisiko se ärsyttänyt minua jo silloin?

Olisinko ollut ärsyyntynyt siitä, miten kömpelösti teinilempeä kuvattiin? "Päät lähenivät toisiaan." Olisiko mielestäni ollut ihan ok, että Jacob alkoi 40-luvun aikasilmukassa heilastella sitä samaa tyttöä, jota hänen pappansakin aikoinaan oli riijannut? Olisiko koko aikasilmukkajuttu tuntunut uskottavalta vai pelkästään pöljältä, että jotkut haluavat viettää yhtä ja samaa päivää vuosikymmeniä siten, että vain kaksi tyyppiä vuosien saatossa on karannut ulkomaailmaan kyllästyttyään ikuiseen päiväni murmelina -eloon? Olisinko ihmetellyt, että vaikka väkivallantekoja kuvataan yksityiskohtaisesti, kirja ei silti ole kauhunsa tasalla, vaan käsittelykulma on aika pinnallinen? Olisinko ollut ihmeissäni, miksi Tim Burtonin versio elokuvasta oli loppuosasta niin toisenlainen (ihan toimintaelokuva) ja olisinko ollut sitä mieltä, että kirjan versio oli parempi? No, olisin. Kirja peittosi elokuvan tässä tapauksessa.

Mutta kuvat eriskummallisista lapsista olivat hyvä lisä. Ne vähän toivat kauhumaista tunnelmaa, joka ei tekstistä niinkään välittynyt. 

Niin ja en ajatellut lukea kirjasarjan myöhempiä osia.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Nainen junassa

On hienoa, että ihminen voi rikastua kirjoittamalla kirjan. Siitä huolimatta, että kirja on viihdetrilleri. Niin, sellaisillahan se inhoamani Dan Brownkin on rikastunut, mutta silti - se, että saa ihmiset lukemaan ja rikastuu itse siinä sivussa, on silti hienoa. 

Paula Hawkins rikastui Nainen junassa -kirjallaan, joka on Brownin kökköyksiä parempi tuotos. Viihdetrilleri kyllä vain, mutta ihan kelvollinen. Se nosti esille tärkeitä teemoja, joiden ansiosta se pääsi kuoputtamaan pikkuriikkisen pintaa syvemmälle.
Kävin viime marraskuussa katsomassa kirjasta tehdyn elokuvan, joten kirjan juonenkäänteet eivät valitettavasti tulleet minulle yllätyksinä. Sen takia en päässyt kokemaan lukiessani jännitystä. Se harmitti, koska tällaisen kertakäyttötrillerin tärkein juttu on saada lukija otteeseensa. Olen kuullut, että jotkut kirjan lukeneet eivät ole kiinnostuneet katsomaan elokuvaa, koska pääosassa on kuvankaunis Emily Blunt. Ymmärrän tämän varsin hyvin. Emily Blunt ei rähjäiseksi maskeerattunakaan ollut mikään surkean läski-Rachelin ruumiillistuma.
Mutta sekä kirjan että elokuvan kokeneena väittäisin, että elokuva oli silti kirjaa parempi (tiiviimpi paketti, ehkä paremmin luotu jännitys (mikä voi johtua siitäkin, että koin tarinan ensin leffana), hieno visuaalinen ilme, hyvät näyttelijäsuoritukset). Sikäli, kun näitä kahta viihteen muotoa voi verrata. Ja Emily Blunt, vaikkakin kauniina ja laihana, on silti niin hyvä näyttelijä, että hän sai luotua Rachelista säälittävän hylkiöhahmon.

Kirja kertoo siis Rachelista. Mutta se kertoo myös Annasta ja Meganista. Kaikki he saavat omat lukunsa kirjaan. Niissä he kertovat preesensissä elämistään, joissa ei ole mitään kadehdittavaa, vaikka Annan ja Meganin elämät saattavat ulkopuolisesta näyttääkin ulospäin täydellisiltä.
 Rachel, Anna ja Megan ovat onnettomia kaikki tahoillaan. 

Rachel on alkoholisti, joka kaipaa ex-miestään, joka petti häntä Annan kanssa. Avioeron jälkeen Rachelin ex-mies Tom meni naimisiin Annan kanssa. Anna ja Tom asuvat yhä samassa talossa, jonka Rachel ja Tom ostivat yhdessä. Megan ja hänen miehensä Scott taas asuvat Annan ja Tomin naapurustossa. Heidän lähiönsä ohitse kulkee juna, jolla Rachel matkustaa joka arkipäivä Lontooseen. Hän yrittää matkan aikana olla katsomatta ex-miehensä taloa kiinnittäen sen sijaan kaiken huomionsa Meganiin ja Scottiin. He muodostuvat hänen päässään hänelle tutuiksi ihmisiksi, Jessiksi ja Jasoniksi, jotka elävät kaikinpuolin ihanne-elämää. 

Hän saa pariskunnasta pakkomielteen. Ja sitten Megan katoaa. Rachel alkaa selvittää neiti Marplena asiaa, samalla hänelle alkaa selvitä asioita omasta menneisyydestään. 

Nainen junassa käsittelee naisen päihdeongelmaa ja miesten harjoittamaa väkivaltaa parisuhteissa. En tiedä, olenko koskaan lukenut kirjaa, jossa on näin tuskastuttavan realistisesti kerrottu naisen alkoholiongelmasta (Tuulen viemäässähän Scarletilla oli lipittelyongelma, mutta se ei ollut niin paha kuin Rachelin). Myötähäpeä todella välittyi kirjasta. Se, kun Rachel kerää katseita selvästi päihtyneen oloisena toikkaroidessaan junassa. Se, kun hän tapaa tuttuja Lontoossa ja kaikki näkevät, että hänellä ei todellakaan pyyhi hyvin. Se, se oli tärkeää. Kirjailija kertoo siitä, miten hirveää on, kun menettää oman elämänsä hallinnan ja ajautuu päihderiippuvaiseksi, mikä hävettää ja miten ainoa helpotus jatkuvaan häpeäntunteeseen on käyttää päihteitä lisää. Viinalla läträäminen ei ole mikään ylpeyden teko, mutta kierrettä on vaikea saada katkaistua.

Toinen teema oli parisuhdeväkivalta. Tätähän käsitteli tänä keväänä myös HBO:n Big Little Lies vähän samanlaisella lähtökohdalla: kaunis ja menestynyt pariskunta, joiden elämä on kuin naistenlehdistä. Mutta kulisseissa tapahtuu vaikka mitä kauheuksia. Nainen junassa käsitteli kahdessa (tai oikeastaan kolmessa) eri parisuhteessa tapahtunutta henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Molemmissa nainen oli väkivallan kohde. Se, että Hawkins antoi kirjassaan puheenvuorot vain naisille, korosti sitä, että hän halusi rikkinäisten, miesten alistamien naisten äänen kuuluville.

lauantai 7. lokakuuta 2017

Kohtalon miekka

Olen ihan hirvittävän onnellinen, että reilu vuosi sitten äidyin tosissani etsiskelemään kunnollista fantasiakirjaa. Sen seurauksena löysin mainion Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan, joka on tuonut iloa ja kaivattua eskapismia elämääni.
Kohtalon miekka on Viimeisen toivomuksen tapaan novellikokoelma. Seuraavat osat ovat sitten yhtä tarinaa alusta loppuun. Olen kertonut siitä, että novellit riivaavat minua, koska tarinat henkilöineen jäävät niissä aina ohuiksi. Mutta Kohtalon miekassa novellit jatkoivat siitä, mihin edelliset päättyivät. Näin Geraltin tausta ja sielunmaisema syvenivät ja salaisuudet raottuivat hieman - mutta eivät liikaa, Sapkowski osaa säilyttää mystisyyden tunnun, mikä on oleellinen osa onnistunutta fantasiatarinaa.

Muistelen, että Viimeisen toivomuksen jälkeen tuumin Noituri-sarjan olevan sellaista kevyttä, mutta laadukasta tarinointia. Sellaista, joka ei koukuta samanlailla kuin suurten teemojen TSH. Kohtalon miekan jälkeen olen taas hieman viisaampi, sillä etenkin sen viimeisessä novellissa oli aistittavissa, että tästä saattaa sittenkin tulla jotain raastavaa, elämää suurempaa fantasiaa. Olin lähes herkistyneessä mielentilassa saatettuani novellin loppuun. Tällaiselta kuuluu tuntua fantasiaa lukiessa.

Toisin sanoen minulla on kesken nyt kaksi mielenkiintoista kirjasarjaa, Iijoki ja Noituri. Jos Iijoelta odotan innolla tukkilaiselämän kuvailua, Noiturilta toivon vielä enemmän Valvatin esiintymistä. Hän keventää sopivasti Geraltin synkistelyä ja onhan se parasta, että kirja saa sekä itkemään että nauramaan.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Huonemiehen poika

Nuorena ihmettelin pappani Kalle Päätalo-fanitusta, jonka oudoimpana piirteenä oli yksiavioisuus Päätalon tuotantoa kohtaan. En  nimittäin muista hänen lukeneen mitään muita kirjoja. Nyt vuosia myöhemmin olen kuitenkin löytänyt itseni pappavainaan Iijoki-sarjan ääreltä.

Tähän on syynä Kirjojen Suomi -projekti, joka oli nostanut yhden Iijoki-kirjan 100 kirjaa -listalleen. Sen tiimoilta törmäsin Päätalolta Päätalolle -blogiin ja koin ahaa-elämyksiä. Miksi en lukisi Päätaloa, joka kirjasarjassaan kertoo, millaista oli varttua, työskennellä ja vanheta Suomessa 1920-luvulta 1990-luvulle? Tässä kirjasarjassa, jos jossakin, kerrotaan yksityiskohtaisesti, millaista oli elää silloin, kun Suomesta oli vasta kehittymässä hyvinvointiyhteiskunta. Sehän on.. erittäin mielenkiintoista!

Näin ajattelen yhä, kun Iijoki-sarjan ensimmäinen osa, Huonemiehen poika, on nyt luettu loppuun.
 Totta kai Päätalon yksityiskohtaiseen asioiden kuvailuun ja jokaikisen pikkujutun kertomiseen oli alussa mennä hermo. Murteeseenkin kesti hieman tottua. Mutta selvittyäni alkuvaikeuksista kirja suorastaan koukutti. Ensimmäisen kirjan tapahtumat alkoivat ennen Kallen syntymää ja päättyivät hänen ollessaan 9-vuotias kansakoululainen.

Kirja sijoittui 1920-luvulle ja vaikka monet asiat ovat nykyään toisin, meitä ihmisiä riivaavat yhä samat ongelmat: on mustasukkaisuutta, uhkapeliongelmia, ikäviä juoruja, koulukiusaamista.

Mikä taas erosi nykyajasta, oli esimerkiksi vanhustenhoito. Kallen isovanhemmilla ei ollut varaa asua omassa talossa, joten he kävivät asumassa lastensa nurkissa. Isovanhemmat kuitenkin joutuivat toisistaan erilleen - ei siksi, että avioliitossa olisi tullut ongelmia - vaan, koska heillä ei ollut taloudellisia ja muita mahdollisuuksia asua lasten katon alla aina samaan aikaan. Kertomalla tällaisista vastaavista ajan ihmiskohtaloista Päätalo teki historian todella eläväksi. Enkä ollut enää lainkaan pitkästynyt yksityiskohtaiseen posmentamiseen.

Yhtenä orastavana teemana oli jo nyt tukkilaiselämä, jota muissa sarjan osissa tullaan valottamaan sitten vielä enemmän. Aloin jo odottaa tulevia osia innolla, koska omat tietoni tukinuitosta olen oppinut lähinnä vanhoista Suomifilmeistä.

Serkkuni kertoi appiukkonsa nauravan ääneen lukiessaan Päätaloa. Huomasin itse tekeväni samaa. Päätalo osaa nauraa itselleen ja myös kuvailla koomiset kohtaukset sopivan vähäeleisesti, jotta lukija saa löydettyä niistä itse sen hauskuuden.

Niin ja mikä vielä on samaa kuin nykyäänkin? Lasten aateloiminen fiineillä nimillä.
Iijoki-sarja on nyt korkattu. Vähän jäi kaivelemaan, mikä Arvi-setää oikein vaivasi, mutta innostani huolimatta en ihan vielä tartu kakkososaan.

Enkä enää muuten naureskele ja parjaa Kalle Päätaloa, päin vastoin, otan hatun pois ja kumarran tälle mikrohistorioitsijalle.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Punainen erokirja

Luin Pirkko Saisiota ensimmäisen kerran viime kesänä. Elämänmeno teki niin suuren vaikutuksen, että kirjaston hyllyllä olevaan Punaiseen erokirjaan oli helppo tarttua. Eikä se tuottanut pettymystä. Flaubertin jälkeen oli enemmän kuin mukavaa lukea kirjaa, joka soljuu kaunopuheisesti eteen päin vailla mitään kielellisiä tai juonellisia kömpelyyksiä. Sydämen oppivuosien ja Punaisen erokirjan maailmankuvat olivat mielestäni toistensa vastakohtia, joten siinäkin mielessä lukuelämys oli kovin erilainen.
 Punainen erokirja kertoo parisuhteista, niiden alkamisesta ja päättymisestä sekä seksuaalisuudesta, sen löytämisestä ja siitä, miten sitä piti vuosikaudet piilotella. Myös kommunismia, teatteri- ja yliopistomaailmaa tarkastellaan. Kriittisestikin, vaikka ja juuri siksi, koska niissä maailmoissa päähenkilö on kasvanut ja löytänyt itsensä ja mikä pahinta, joutunut tuomituksi.

Kun Saisio kirjoittaa ylioppilasteatterin ja teatterikoulun eroista, myhäilin itsekseni. Se oli purevaa.

Helsinki on koko ajan läsnä. Kun sanoin siitä kaunopuheisuudesta, niin tässä yksi esimerkki:

torstai 14. syyskuuta 2017

Sydämen oppivuodet

Gustave Flaubertin Sydämen oppivuodet vuodelta 1869 ei tuottanut suurta lukemisen iloa. Osaksi tästä voi syyttää sekavaa vuoden 1958 suomennosta, jossa sanajärjestyksessä oli kummallisuuksia. Siinä verbi viimeisenä usein oli. Ihan kuin olisin lukenut kotikuntani paikallislehteä. Nopeat hyppäykset kohtauksesta toiseen ja niiden aiheuttama sekava vaikutelma johtuivat kuitenkin kirjailijasta itsestään.
Sydämen oppivuosien päähenkilönä on itsekäs Frédéric, joka ihastuu vanhempaan ja varattuun naiseen, rouva Arnouxiin. 250 sivun jälkeen heidän suhteensa kokee viimein täyttymyksen, mutta onnea ei kestä kauan, kun väärinkäsitysten vuoksi Frédéric ajautuu takaisin muiden rakastajattariensa syleilyihin. Hän ei silti koskaan lakkaa ajattelemasta rouva Arnouxia.

Flaubert kuvaa Frédéricin rakastajatar-markiisittaren lapsen kuoleman välinpitämättömästi ja lähinnä Frédéricin näkökulmasta, joka on kylmä ja empatianpuutteinen. Koin voimakasta ahdistusta kohtauksesta. Tämä loppupuolen tapahtuma sai minut näkemään koko kirjan vastenmielisenä miehen tarinana, jossa nainen on vain halujen kohde. Mielestäni Frédéricin olisi pitänyt saada kunnolla ansionsa mukaan. Kyllähän hän sai kokea nahoissaan naisten huonostikohtelun, mutta esimerkiksi maininta markiisittaren lihomisesta nosti jälleen Frédériciä jalustalle. Deslauriersin kanssa menetetyn ystävyydenkin hän sai takaisin, joten tavallaanhan tässä oli onnellinen loppu. Naisiin ei voi luottaa (hehän vanhenevat, muuttuvat ryppyisiksi ja valkohapsisiksi, jolloin heitä kohtaan ei voi tuntea vetoa, koska se tuntuu samalta kuin koitustelisi äitimuorin kanssa), mutta onneksi on vanha kuoma, jonka kanssa muistella helppoja nuoruusvuosia.

Ranskan poliittinen kuohunta - eli se kiinnostavin anti - oli kirjassa sivuseikkana. Tärkeintä olivat yöjuoksut.