keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Jatkosota-extra/ Pääskytorni

Joulun aikaan luin laatukirjallisuutta: Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extran ja Sapkowskin Noituri-sarjan kuudennen osan Pääskytornin.

Ajauduin Jatkosota-extran pariin huvituttuani aikani Yli-Juonikkaan absurdeista twiiteistä. Eikä kirja pettänyt. Se on varmasti yksi hauskimpia teoksia, joita olen ikinä lukenut.
 Jatkosota-extra on parodia persuista vuoden 2011 jytkyn jälkeen. Sen päähenkilönä on kansanedustajan erityisavustajana toimiva Mika Kingelin. Tyyppi edustaa persujen akateemista puolta ja on melko onneton ilmestys.

Mika Kingelinin edesottamusten seuraaminen on kirjan pääjuonikuvio, siihen palataan aina takaisin, kun ollaan käyty pomppimassa kaikenlaisissa muissa käsittämättömissä "kolumneissa", nettikeskusteluissa jne. Kirja yllättää koko ajan. Se on niin syvää parodiaa, että veikkaan, ettei eräs gradunsa plagioinut kansanedustaja edes kykene ymmärtämään, miten paljon siinä naureskellaan hänelle. Yli-Juonikas esittää persut yksinkertaisina imbesilleinä. Pelottavinta on kuitenkin se, että heidän joukossaan on myös älykkäitä rasisteja. Tämän seikan Yli-Juonikas jättää huomiotta.

Sapkowskin Pääskytorni jatkaa Geraltin, Yenneferin ja Cirin tarinaa.
Ciri on nyt jo 16-vuotias teinityttö, joka joutuu kohtaamaan tovereidensa raa'an kuoleman. Hän pelastuu itse täpärästi ja lopussa hän nousee taivaisiin kuin Jeesus ikään. En malttaisi odottaa, että pääsen  seuraavan osan kimppuun.

Kirjan kerronnallisesti heikointa antia on se, että siinä mentiin tosi paljon nyt takaumien kautta. Ja kohtauksia kerrotaan koko ajan uusien ja uusien tuttavuuksien näkökulmista. Lopulta sain kiinni juonikuvioista, mutta lukijaystävällisempää olisi, jos kertojina olisivat vain nuo kolme päähenkilöä Ciri, Geralt ja Yennefer.

Mutta näin kuudennen osan luettuani voin yhä sanoa, että laatu on pysynyt. 

tiistai 27. marraskuuta 2018

Kosken kahta puolta

Yllätyksekseni sainkin Finlandia-ehdokkaan käsiini aikaisemmin kuin kuvittelin. Joskus olen lukenut surkeita F-ehdokkaita, mutta Jari Järvelän Kosken kahta puolta on ehdokkuutensa ansainnut.
Kirjan nykyhetkessä 10-vuotias poika saa koko ajan läksytystä siitä, että on 10-vuotias poika äidiltään, serkuiltaan, siskoltaan ja isoäideiltään. Kaikki on kiellettyä tai sitten olet vain liian pieni ja tyhmä kaikkeen kivaan.

Aluksi ihmettelin lapsinäkökulmaa, mutta se selvisi pian: välillä mentiin vuoteen 1918, jolloin pojan isoäidit olivat lapsia. Noin kymmenvuotiaita. Näin lapsi kertoi, miten lapset kokivat sodan.

Sisällissotakohtaukset olivat trillerinomaisia. Nykyhetkessä, 1970-luvulla, molemmat sodan kokeneet isoäidit kantavat yhä sodan muistoja mielessään. Koska he olivat taustojensa takia eri puolilla vuonna 1918, he ovat jämähtäneet punaiseksi ja valkoiseksi vuosikymmeniksi. Heidän välillään sukkuloi molempien 10-vuotias lapsenlapsi, jolle on kerrottu punaisten ja valkoisten tappojuttuja liian pienestä asti.

Pauliina Rauhala ei onnistunut menemään lapsen asemaan Taivaslaulussa, vaan hänen lapsena olemisensa oli vaivaannuttavaa lässytystä. Jari Järvelän 10-vuotias päähenkilö on luonteva. Järvelä käyttää kerronnassaan todella osuvaa (ja osittain mustaa) huumoria, joka keventää tunnelmaa. Etenkin valkoisen isoäidin vanhuudesta kertovat puolikas tuntui välillä suorastaan parodialta. Yhtäkaikki huvituin monessa kohdassa. Ja ainakin yhtä monessa kohdassa nieleskelin liian isoa palaa kurkussani. Hieno kirja.

perjantai 23. marraskuuta 2018

Tuntematon Kimi Räikkönen

En ole kiinnostunut formuloista. Mielestäni on käsittämätöntä, että jäätiköt sulavat, mutta formuloiden kaltaista hupiautoilua ei ole vielä lopetettu.

Kari Hotakainen sen sijaan kiinnostaa. Ja etenkin se, että Hotakainen sanoi Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjan ilmestymistilaisuudessa, ettei ole ikinä seurannut formuloita. Luvassa ei olisi fanikirja, vaan henkilökuva, jossa ehkä osattaisiin nähdä julkisen hahmon taakse ilman liiallista formuloissa menestymisen hehkutusta.
Hotakainen kirjoittaa hupaisasti ja lukeminen etenee joutuin. Tämän on tarkoitus upota kansan syviin riviin, onhan päähenkilökin niistä lähtöisin.

Kirja piirtää kuvan vähävaraisista oloista lähteneestä, koulut kesken jättäneestä miehestä, joka lahjakkuutensa ja myös sattumusten kautta pääsee elämään etuoikeutettua elämää. Menestyksensä keskellä hän on kuitenkin pitänyt jalat maassa. Räikkösen tavallisuudesta kertoo se, että hän kirjan mukaan joskus ihmettelee, miksi ihmiset kyttäävät ja kyyläävät häntä.

Koska kirja on Räikkösestä, kännijutut kuuluvat kuvaan. Niitä lukiessa en ole huvittunut. Alkoholin liikakäyttö on monelle ongelma eikä sen vaikutuksen alaisuudessa törttöilyssä ole mitään hauskaa. Näiden kännikertomusten perusteella Kimi on sosiaalisesti epävarma tyyppi, joka ei selvinpäin sano mitään, mutta humalassa muuttuu ekstrovertiksi riehujaksi. Hänen kaltaisiaan on Suomi pullollaan, joten moni varmasti kokee samaistumista tällaiseen Kimiin.

Toisin kuin perisuomalaisen kaljankittaajan, Kimin kohdalla känniääliöinti ei ole säälittävää, vaan ihailtavaa (ainakin iltapäivälehtien uutisointi niistä on positiivista). Onhan hän upporikas. Fobba hyväksyy hänet ryypiskelemään Ruotsin jääkiekkovoittoa, koska hän on formulakuski. Peter Nygård toivottaa tervetulleeksi yksityissaarelleen, koska Kimi - vaikka juntti onkin - on miljonääri, kuten Nygård.

Mutta. Kännikertomusten jälkeen Hotakainen kuvaa, kuinka mies kasvaa viimein aikuiseksi reilusti kolmekymppisenä. Perheen perustaminen on monelle syy jättää rilluvuodet taakseen, niin myös Kimille. Jos Kimistä olisi kirjoitettu kirja ennen Mintun tapaamista, hänestä olisi saanut paljon yksipuoleisemman kuvan. Muutoksen kuvaus känniääliöstä vastuuntuntoiseksi perheenisäksi oli paljon kiinnostavampaa kuin kaikki humalatoilailut yhteensä. Jotain Kimin lahjakkuudesta kertoo se, että kesken pahimpien ryyppyputkien hän kuitenkin pystyi hoitamaan työnsä hyvin.

Tuntematon Kimi Räikkönen raottaa menestyneen taviksen elämää viihdyttävästi ja se sen tärkein anti onkin.

torstai 22. marraskuuta 2018

Taivaslaulu

En ollut tietenkään lukenut yhtään Finlandia-ehdokaskirjaa ennen niiden ehdokkaiksi nimeämistä, koska seuraan melko laiskasti uusien kaunokirjojen markkinoille tuloa. Ehdokkuuksien jälkeen niitä on mahdotonta saada lainaan enää tämän vuoden puolella.

Koska Pauliina Rauhalan kirja kiinnosti, mutta en ollut lukenut hänen ensimmäistäkään kirjaa, päätin lainata sen kirjastosta. Kirjailijan tyyli tuskin  muuttuu parissa vuodessa, joten ajattelin Taivaslaulun antavan osviittaa hänen F-ehdokas -kirjastaan. Colorado Avenuen luettuani Lars Sundin tyyli on tiedossani ja siksipä Missä musiikki alkoi ei kiinnosta minua pätkääkään.

Taivaslaulun luettuani Synninkantajatkaan ei enää kiinnosta.
 Taivaslaulu kertoo lestadiolaispariskunnasta, joka saa kuulla odottavansa kaksosia. Ne olisivat heidän viides ja kuudes lapsensa eikä yksikään vanhemmista lapsistakaan ole vielä edes koulussa.

 Lestadiolaiskulttuuri ajaa nuoret ihmiset uupumukseen, kun he yrittävät elää liikkeensä opetuksen mukaan. "Blogimerkinnät" lukujen välissä opastavat herätysliikkeen ulkopuolista liikkeen sellaisista huonoista puolista, jotka eivät ole välttämättä suuren yleisön tiedossa. Itse päätekstissä kerrotaan myös siitä, mikä liikkeessä on hyvää: yhteisöllisyys, joka on tuki ja turva.

Kertoessaan seuroista Rauhala osaa pidättäytyä liiallisesta symboliikasta ja lestayhteisön sisäpiirin tunnelmat avautuvat melko onnistuneesti jästeille. Mutta muutoin kirja on täynnä kielikikkailua. Tuli mieleen Riikka Pulkkinen kaikessa raivostuttavuudessaan. Kieli on kuin filtteröityä instagram-kuvatulvaa: mistään ei saa otetta, mihinkään ei voi samaistua, kun ajatus on niin korkealentoista. Yhtäkkiä näin verkkokalvoillani oman lukion äidinkielenopettajani päsmäröimässä. Jotenkin tyylipuhdasta äikänope-posmennusta tämä. Välillä en ymmärtänyt yhtään mitään lukemastani.
 Myös symboliikka otti päähän. Nämä mollamaija-hommelit pikaluin, kun en löytänyt niistä mitään lisäarvoa tarinalle.
Kirjassa oli puolensa (tietämys lestadiolaisista kasvoi), mutta ärsytyshän se päällimmäiseksi tunteeksi jäi. Minulla on periaate, että luen Finlandia-palkintokirjat. Saa siis nähdä, joudunko vielä sittenkin Rauhalaa (ja Sundia) lukemaan.

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Tulikaste

Olen päässyt puolalaisen Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjassa viidenteen osaan. Tai päässyt ja päässyt.. kuulostaa kuin näitä olisi vaikea lukea. Ei ole! Nämä imaisevat mukaansa! Ja kuten aiemmin mainittu, olen vitkastellut kirjojen kanssa tahallani maksimoidakseni nautinnon. Olen yhä välttynyt spoilereilta, mutta selvää on, että kirjasarja kannattaa saattaa päätökseen hyvissä ajoin ennen Netflixin Noituri-sarjan ulostuloa. Jos siis haluan säilyttää jännityselementin lukemisessa.

Tulikaste on tieromaani. Kaipaamani Valvatti on onneksi siinä joukossa, jonka kanssa Geralt matkaa pelastamaan Ciriä pakkoavioliitolta. Saamme siis nauttia tämän naiskauneuden suuren ihailijan edesottamuksista. Sapkowski ei onneksi ota turhan vakavasti pääsankari Geraltiakaan, vaan hänenkin kustannuksellaan vitsaillaan. Sitä ei kuitenkaan tehdä niin, että itse tarina vaihtuisi tragikomediaksi.

Noituri-sarja on feministinen. Pääosa on Noiturilla, mutta teinityttö Cirillä on suuri rooli, joka tullee kasvamaan entisestään seuraavissa oloissa. Tässä kirjassa perustetaan nais-haltioiden ja -velhojen kokous ja kirjassa on kymmeniä sivuja, joissa miehillä ei ole mitään osaa. Suhtautuminen naisiin ja heidän oikeuksiin on läpeensä positiivista. Naisia väärinkohteleville miehille ei käy hyvin.

Sarjan mytologiaa syvennetään aimo annos. Sapkowski kertoo oman versionsa esimerkiksi vampyyreista. Vanhan veren -mysteerin tausta avataan.
En kokenut tapahtumien verkkaista etenemistä harmillisena. Mielestäni luen yhtä yhtenäistä Noituri-tarinaa ja siinä on oltava välillä suvantoja, jotta hahmot ja koko tarinan maailma pääsee syvenemään.

Mutta yksi asia harmittaa. Sapkowski käyttää paljon ennustavaa kirjoitustyyliä. Tähän tapaan: "Hän ei vielä tiennyt, mihin joutui ja miten huonosti tulisi käymään." Tuollaista on paljon. Sen lisäksi tässä oli täysin irrallinen hyppäys kauas tulevaisuuteen, jossa lapsille kerrotaan satua Geraltista ja Ciristä. Äh!

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Kauppa-Lopo/Papin perhe/Anna-Liisa

Minna Canthin Kauppa-Lopoa, Papin perhettä ja Anna-Liisaa yhdistää se, että jokaisessa niistä nainen käyttäytyy hänelle sopimattomasti.

Kauppa-Lopo oli kerrassaan rakastettava hahmo.
 Kauppa-Lopo alkoholisoitunut, miehetön ja taloton nainen, joka joutuu aika ajoin selliin juopottelusta.
 Kun hän vankilassa kuulee vanhan tuttunsa, lesken ja perheenäidin vaikeuksista, hän lähtee oitis auttamaan tätä. Hän auttaa leskeä myymään talonsa irtaimistoa hyvällä hinnalla ja saa tämän talonkin myytyä yläkanttiin. Silti leski ei anna arvoa Kauppa-Lopolle. Tämä kun on huono nainen. Kauppa-Lopon ulkomuoto inhottaa, mutta hänellä on hyvä sydän. Sitä vaan ei kukaan ymmärrä.

Kauppa-Lopon kuullessa lesken puhuvan hänestä pahaa vertaisilleen naisille hän päättää jättää Jyväskylän ja lähteä takaisin kotikaupunkiinsa Kuopioon.

Jyväskylän pitäisi järjestää Kauppa-Lopon reitistä keskustasta Taulumäen kautta Mikkelin tielle Kauppa-Lopon juoksu. Kunnioituksena Minna Canthille. Turussakin on Paavo Nurmen maraton.
 Papin perhe kertoo konservatiivisesta papista, hänen vaimostaan ja kolmesta lapsesta, jotka haluavat muuttaa maailmaa. Isä haluaisi poikansa työskentelevän vanhoillisen kristillisen lehtensä toimituksessa, mutta poika lähtee vapaamieliseen Nuoreen Suomeen. Tämä rikkoo isän ja pojan välit.

Pojan vapaamielisyys ei kuitenkaan ulotu tasa-arvoon ja hän arvostelee siskonsa Hannan edistyksellisiä mielipiteitä pasifismista ja naisten oikeuksista. Hannan käytös on maltillista toisin kuin hänen siskonsa Maijun, joka haluaa näyttelijäksi tai sanomalehtimies-veljensä. Mutta ajatusmaailmaltaan hän on radikaalein.

Lopulta Papin perheessä ei ole kyse tasa-arvosta, vaan anteeksiannosta ja toisten ihmisten kunnioittamisesta. Pappi on lähellä menettää koko perheensä, koska hänen mielestään maailmasta on olemassa vain yksi totuus. Se, miten hän näkee asiat. Lopussa perhe kuitenkin eheytyy.
Anna-Liisa on tragedia nuoresta naisesta, joka on joutunut tappamaan lapsensa maineen menettämisen pelossa. Tässäkin nousee esille naisen asema; miksi Anna-Liisa joutuu ainoana kantamaan syyllisyytensä ja siittäjä-Mikko ei? Vaikka Anna-Liisa ei olisi tullut raskaaksi, hän olisi kuitenkin ollut "pilalla" sulhasehdokas Johanneksen mielestä, koska hän oli maannut toisen kanssa ennen Johannesta. Anna-Liisa ei kysele Johannekselta moisia, hänellä ei ole oikeutta olla mustasukkainen. Puhtaan ja viattoman naisen ihanne nousee esille tämän tästä.

Näytelmä osoittaa myös, ettei naisten välistä solidaarisuutta ole, jos toinen nainen voi hyötyä toisen hädästä. Tässä tapauksessa Mikon äiti Husso pääsisi kohoamaan luokkayhteiskunnassa ylemmäs, kun hänen renkipoikansa menisi naimisiin talontyttären kanssa.

Rakkaus - se yhdisti papin perheen ja sen puuttuminen on yksi syy, miksei Anna-Liisa voi mennä naimisiin Mikon kanssa, vaan mieluummin paljastaa itsensä vallesmannille. Toinen syy on syyllisyydentunto, jota hän on kantanut mukanaan neljä vuotta. Hän toivoo, että sovittamalla rangaistuksensa hänen omantunnontuskansa vähenisivät.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Hanna

Minna Canthilla jatketaan. Hanna ilmestyi samana vuonna kuin Köyhää kansaa, 1886 ja pohjautuu Canthin omiin nuoruudenkokemuksiin.
 Tarina alkaa päähenkilö Hannan ollessa 16-vuotias ja viettäessään viimeistä vuotta koulussa. Canth kuvaa orastavia romansseja, teini-iän pakahduttavia ystävyyssuhteita ja koulunkäynnin merkityksellisyyttä nuorelle mielelle.

Kirjan vallitseva teema on naisten asema yhteiskunnassa. Kuinka se on aina alisteinen miehelle. Alussa Hannaa ahdistaa isän, perheen vallankäyttäjän alkoholin käyttö. Isän ryypiskelyllä on kurjia sivuvaikutuksia, kun yksi hänen ryyppykavereistaan haluaisi viedä Hannan vihille ja isä on tietysti suostuvainen tähän järjestelyyn. Käytännössä Hannalla on hyvin vähän omaa päätösvaltaa, koska hänen isänsä rahoittaa hänen elämänsä eikä Hanna voi esimerkiksi kouluttautua opettajaksi ilman isänsä rahallista tukea. Jota hän ei tietenkään moiseen myönnä. Opettajan ammatti on halveksittava, koska se on kituuttamista pienellä palkalla.

Poikien kiinnostuksen kohteena Hannan täytyy miettiä tarkoin omaa käytöstään, ettei hän menetä mainettaan. Siveetön tyttö ei kelpaa aviovaimoksi, joka on ainoa hyväksyttävä rooli naiselle. Siveettömyyden leiman voi saada jo väärästä vaatetuksesta tai poikien kanssa näyttäytymisestä julkisella paikalla ilman vanhemman läsnäoloa. Pojat sen sijaan pääsevät kaikesta kuin koira veräjästä. He saavat keppostella lyseolaisina ja selviävät varoituksella sekä ryypiskellä illat ja päivät ylioppilaina ilman yleistä paheksuntaa. Tyttöjen koulutus sen sijaan ei yllä edes ylioppilaaksi.

Canth ujuttaa yhteiskuntakritiikin perinteisen tyttökirjan kerronnan sekaan. Tämä on erittäin tehokas keino. Canth on anarkistinen Anni Swan.

Koska tuppaan ajattelemaan aina visuaalisesti lukemani, en voinut välttyä ajatukselta, miten tämä kohtaus toimisi hienosti elokuvassa (ajattelin myös, miten mainio aikalaiskuvaus arjen toimista!):
 Hanna on feministinen teos. Väkevä tarina siitä, miten auktoriteetteja (kirkkoa, koulua ja isää) kumartanut nuori nainen viimein alkaa kyseenalaistaa kaiken. Kyseenalaistamisen lopputuloksena on syntynyt monta yhteiskunnan vanhentuneita perustuksia ravisuttanutta romaania, joista Hanna päättyy hienosti tytön viedessä aiemmin kavahtamalleen naimattomalle naiselle kukkia. Hittoon patriarkaatti, joka määrittää oikeanlaisen naisen!

lauantai 10. marraskuuta 2018

Köyhää kansaa

Minna Canthin Köyhää kansaa ei ole kirja, joka piristää mieltä pimeimpänä vuodenaikana.
Se ilmestyi 1886 ja sijoittuu Kuopioon. Pääosassa on köyhä perhe, jossa tarkastelukohteena on erityisesti perheenäiti. Klassista Canthia siis.

Tällä kertaa mies ei ole juopporetku, mutta köyhyys riivaa. Marilla ja Holpaisella on neljä lasta, joista nuorin on vasta pieni tyttövauva ja sairaalloinen. Holpainen saa töitä rautatietyömaalta, mutta palkka on niin kehno, ettei sillä elä. Marilla ei ole nytkään tarjota lapsille tarpeeksi ruokaa päivittäin. Kipeä vauva nukkuu huonosti ja pitää Marin yöt päivät hereillä, lopulta tilanne ajaa Marin psykoosiin. Hän joutuu vaivaistaloon.

Canth ei tarjoa ratkaisumallia, hän näyttää lukijoille läpeensä kyynisen maailman. Papin ja lääkärin keskustelu edustaa yhteiskunnan parempiosaisten mielipiteitä köyhistä: papin mielestä Marin kohtalo voi antaa opetuksen muille, jotka voisivat elää "paremmin". Lääkärin mielestä köyhille ja vaivaisille pitäisi kaikille sallia eutanasia.

perjantai 9. marraskuuta 2018

Tom of Finland - marginaalista maailmanmaineeseen

F. Valentine Hooven III:n Tom of Finland - marginaalista maailmanmaineeseen kertoo Touko Laaksosen tarinan keskittyen hänen uraansa taiteilijana.

Hooven on kirjoittanut kirjan pilke silmäkulmassa. Se sopii hyvin yhteen Touko Laaksosen luoman taiteen kanssa. Laaksosen taide kun tuo iloa sen katsojalle.

Hooven laittaa Laaksosen läheiset sivuosaan eikä hänen persoonaan mennä kovin syvälle. Laaksosen sukulaiset eivät esimerkiksi kerro kirjassa suhteestaan Laaksoseen. Fokus on taiteessa ja taitelijaurassa. Se on järkevä rajaus. Tällaisen ammatillisen henkilökuvan olisin suonut myös Karukosken elokuvan olevan. Sen sijaan, että siinä oli keksittyä ihmissuhdedraamaa liittyen Laaksosen pitkään parisuhteeseen. Ihmettelin myös, miksei Karukoski kertonut enemmän Laaksosen seksi-iloitteluista. Sehän oli koko Laaksosen taiteen ydin: iloinen homoseksi.

Kirjailijan ulkomaalaisuus tulee esille jatkuvasti ja aiheuttaa huvitusta siinä, miten romanttiseksi paikaksi hän kuvailee Suomea. Miten Helsingissä kuljeskeli lomailevia maanviljelijöitä ja merimiehiä; miten sinne muutti "karusta" Pohjois-Suomesta vähäpuheinen Veli, johon taiteilija rakastui. Talvisodan ja Neuvostoliiton vaikutukset ehkä pitkästyttävät suomalaista lukijaa, mutta ulkomaalaiselle ne tietysti tuovat taustatietoa.

Onneksi Laaksonen sai jo elinaikanaan saada vähän mainetta ja kunniaa töistään. On ilahduttavaa, että Tom of Finland -hahmoista on tullut muumien kaltaista mainstreamia. Laaksonen on kansallisaarteemme siinä kuin Tove Janssonkin.

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Ehdotus rakkausromaaniksi

Matti Pulkkisen Ehdotus rakkausromaaniksi oli varsin puuduttavaa luettavaa.
Nimestään huolimatta kyse ei ollut fiktiivisestä romaanista, vaan Pulkkinen kertoi siinä fanituksestaan Linkolaa, Turkkaa ja Israelia kohtaan. Enimmäkseen Pulkkinen yritti saada lukijan vakuuttumaan, että länsimainen media on väärentänyt Lähi-idän uutiset Israel-vastaisiksi ja asettunut palestiinalaisten puolelle.

Luettuani Pulkkisen pitkästyttävän paasauksen en ollut edelleenkään ryhtynyt Israel-mieliseksi. Toisin kuin kirjan kannen mainoskuvauksessa luvattiin.
Itse asiassa lukemisen jälkeen aloin vain miettiä, miksi jollekin suomalaiselle Israel on ihannoitava kohde? Ja miksi meidän muiden pitäisi ajatella Israelista yhtään mitään myönteistä, kun samaan aikaan koko ajan tulvii uutisia, miten se tappaa palestiinalaislapsia.

torstai 27. syyskuuta 2018

Rikinkeltainen taivas

Kjell Westön Rikinkeltaista taivasta lukiessa tuli ikävä Missä kuljimme kerran -nippelitietoviisautta. Siinä kirjassa sentään Helsinki oli elävä, vaikka kirjan ihmishahmot olivatkin ohuita. Rikinkeltainen taivas oli sisällöltään yhdentekevä.
 Sen juoni mukaili Missä kuljimme kerran -kirjan tapahtumia. Oli rikas suomenruotsalaissisaruskaksikko, joista veli oli tunnekylmä ja siskoon päähenkilö oli rakastunut, mutta rakkaussuhde oli tuomittu epäonnistumaan. Päähenkilö seurasi vuosikymmenien ajan sisarusten edesottamuksia sivusta ja hänen oma elämänsä oli heidän menestyksensä rinnalla räpellystä.

Tapahtumat eivät tosin tällä kertaa sijoittuneet vastaitsenäistyneeseen Suomeen, vaan nyt elettiin 1960-luvulta 2010-luvulle. Muuttuva yhteiskunta oli aika laimeasti läsnä. Jopa niin laimeasti, että aloin tosiaan kaipailla niitä kömpelöitä "hän maisteli uutta, siniseen kuoreen pakattua suklaata" -kuvailuja.

Kirjassa ei oikein tapahtunut mitään. Paneskeluja lukuunottamatta. Epäilyttäväksi panojen kuvailu meinasi karata siinä vaiheessa, kun päähenkilö pohti, harjoittiko hänen naisystävänsä teini-ikäinen tytär mahdollisesti koitusta vastakkaisen sukupuolen kanssa. Seksiä oli niin paljon, että kyllähän sitä väkisinkin alkoi miettiä, eikö arvon kirjailijalla ollut tosiaan mitään muita juonikuvioita mietittynä?

Kirja vaikutti koko ajan siltä, että kohta jotain tapahtuu/ jostain paljastuu jotain yllättävää. Mutta ainoa, mikä tapahtui, oli Alexin puukotus. Se taas ei tuntunut ollenkaan sopivan kirjan tyyliin, joka oli 400 sivua kertomusta rikkaista, mutta kuitenkin tavallisista ihmisistä. Tavallisuus on kiinnostavaa, mutta se pitää osata kertoa oikein. Ei tällä tavoin, jossa pääpaino oli tirkistellä kirjailijan omaa (?) seksihistoriaa. Vaan enemmän sitä eksistentiaalista kriisiä, jota ihminen tuntee ja joka muuttuu vuosien kuluessa. Lopussa, kun päähenkilö ei jaksanut olla enää "eroottisesti latautunut", kirja saavutti ehkä hieman sitä suloista katkeruutta, mitä tämä ihmiselo on.