tiistai 19. syyskuuta 2017

Punainen erokirja

Luin Pirkko Saisiota ensimmäisen kerran viime kesänä. Elämänmeno teki niin suuren vaikutuksen, että kirjaston hyllyllä olevaan Punaiseen erokirjaan oli helppo tarttua. Eikä se tuottanut pettymystä. Flaubertin jälkeen oli enemmän kuin mukavaa lukea kirjaa, joka soljuu kaunopuheisesti eteen päin vailla mitään kielellisiä tai juonellisia kömpelyyksiä. Sydämen oppivuosien ja Punaisen erokirjan maailmankuvat olivat mielestäni toistensa vastakohtia, joten siinäkin mielessä lukuelämys oli kovin erilainen.
 Punainen erokirja kertoo parisuhteista, niiden alkamisesta ja päättymisestä sekä seksuaalisuudesta, sen löytämisestä ja siitä, miten sitä piti vuosikaudet piilotella. Myös kommunismia, teatteri- ja yliopistomaailmaa tarkastellaan. Kriittisestikin, vaikka ja juuri siksi, koska niissä maailmoissa päähenkilö on kasvanut ja löytänyt itsensä ja mikä pahinta, joutunut tuomituksi.

Kun Saisio kirjoittaa ylioppilasteatterin ja teatterikoulun eroista, myhäilin itsekseni. Se oli purevaa.

Helsinki on koko ajan läsnä. Kun sanoin siitä kaunopuheisuudesta, niin tässä yksi esimerkki:

torstai 14. syyskuuta 2017

Sydämen oppivuodet

Gustave Flaubertin Sydämen oppivuodet vuodelta 1869 ei tuottanut suurta lukemisen iloa. Osaksi tästä voi syyttää sekavaa vuoden 1958 suomennosta, jossa sanajärjestyksessä oli kummallisuuksia. Siinä verbi viimeisenä usein oli. Ihan kuin olisin lukenut kotikuntani paikallislehteä. Nopeat hyppäykset kohtauksesta toiseen ja niiden aiheuttama sekava vaikutelma johtuivat kuitenkin kirjailijasta itsestään.
Sydämen oppivuosien päähenkilönä on itsekäs Frédéric, joka ihastuu vanhempaan ja varattuun naiseen, rouva Arnouxiin. 250 sivun jälkeen heidän suhteensa kokee viimein täyttymyksen, mutta onnea ei kestä kauan, kun väärinkäsitysten vuoksi Frédéric ajautuu takaisin muiden rakastajattariensa syleilyihin. Hän ei silti koskaan lakkaa ajattelemasta rouva Arnouxia.

Flaubert kuvaa Frédéricin rakastajatar-markiisittaren lapsen kuoleman välinpitämättömästi ja lähinnä Frédéricin näkökulmasta, joka on kylmä ja empatianpuutteinen. Koin voimakasta ahdistusta kohtauksesta. Tämä loppupuolen tapahtuma sai minut näkemään koko kirjan vastenmielisenä miehen tarinana, jossa nainen on vain halujen kohde. Mielestäni Frédéricin olisi pitänyt saada kunnolla ansionsa mukaan. Kyllähän hän sai kokea nahoissaan naisten huonostikohtelun, mutta esimerkiksi maininta markiisittaren lihomisesta nosti jälleen Frédériciä jalustalle. Deslauriersin kanssa menetetyn ystävyydenkin hän sai takaisin, joten tavallaanhan tässä oli onnellinen loppu. Naisiin ei voi luottaa (hehän vanhenevat, muuttuvat ryppyisiksi ja valkohapsisiksi, jolloin heitä kohtaan ei voi tuntea vetoa, koska se tuntuu samalta kuin koitustelisi äitimuorin kanssa), mutta onneksi on vanha kuoma, jonka kanssa muistella helppoja nuoruusvuosia.

Ranskan poliittinen kuohunta - eli se kiinnostavin anti - oli kirjassa sivuseikkana. Tärkeintä olivat yöjuoksut.

maanantai 14. elokuuta 2017

Linna

Franz Kafkan Linna oli hyvin samantyylinen kuin aiemmin kesällä lukemani Oikeusjuttu. Oikeusjuttu tosin oli vielä painostavampi ja sen loppukohtaus kummittelee edelleen mielessäni. Linna hieman kalpenee Oikeusjutun hienouden rinnalla, koska se jäi häiritsevästi kesken.
 Linnan alussa päähenkilö K saapuu myöhään illalla kylään, jossa hänen pitäisi suorittaa maanmittausta. Hän pyytää päästä yöksi majataloon, jossa ei ole vapaita yösijoja, mutta hänen annetaan yöpyä juomatuvan lattialla. Kunnes alkaa kafkamainen outous: yhtäkkiä juomatuvan asiakkaat alkavat vaatia K:n häipymistä, koska kukaan ei tunne häntä ja yöpymiseen tarvittaisiin linnanherra Klammin lupa. Tästä alkaa jälleen jauhaminen hermojarepivästä byrokratiasta, joka kestää läpi kirjan: kaikkeen tarvitaan hierarkkista, monimutkaista virkamieskoneistoa. EU jää toiseksi Kafkan rinnalla.

Oli hauska huomata, että Linnan tunnelma on inspiroinut soveltuvin osin tämän lapsuuteni suosikkikirjan tekijöitä:
 On mystinen linna, jonka luokse ei pääse ja kylä, joka on täynnä vihamielisiä ihmisiä.
K:n maanmittauksesta ei tietenkään tule mitään. Kunnanjohtajalla pitäisi jossain olla paperi, jossa olisi jotain päätöksiä maanmittauksesta, mutta sitä ei löydy. Lopulta K. joutuu vaihtamaan ammattia, koska hän tarvitsee työtä. Paradoksi on, että K. ei voi lähteä kylästä, koska hänellä ei ole töitä muuallakaan. Uh, painajaismainen tilanne.

 K:n yhteydenottoyritykset linnanherra Klammiin ovat tuomittu epäonnistumaan, byrokratia estää sen. Linnan virkamiehet pyörittävät koko kylää ja tuhoavat elämiä niin halutessaan. Näin kävi Paavalin kaverin Barnabaan kaiman perheelle, Barnabaan isä vammautui fyysisesti ja äiti henkisesti, mutta heitä kohtaan ei tunnettu sääliä ja K:kin katsoo heitä inhoten, mikä on järkyttävän surullista sen takia, että se sisältää yleismaailmallisia totuuden siemeniä siitä, miten me ihmiset suhtaudumme heikkoihin ja puolustuskyvyttömiin.

Kafkan tyylisesti kaikki tapahtuu luonnottoman yhtäkkisesti, kuten K:n rakastuminen Friedaan - Klammin rakastajattareen. Heidän yhteenmuuttamisensa, avioliittosuunnitelmat ja sittemmin Friedan petollisuus on pikakelauksella tapahtunut käännös onnesta kaaokseksi. Oli erittäin harmillista, että kirja jäi juuri silloin kesken, kun Pepin ja K:n piti vielä jatkaa ajatustenvaihtoa. Mitä vielä olisi tapahtunut ja selvinnyt, sitä emme koskaan saa tietää.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Niin kauas kuin yötä riittää

Louis-Ferdinand Célinen Niin kauas kuin yötä riittää ilmestyi 1932.

 Kirja alkaa sillä, kun päähenkilö Ferdinand Bardamu hengailee opiskelukaverinsa kanssa pariisilaisessa kahvilassa, jonka ohi marssii rykmentti. Hän päättää liittyä siihen. Näin hän lähtee vapaaehtoisena ensimmäiseen maailmansotaan ja hetken aikaa ehdin kuvitella, että Niin kauas kuin yötä riittää on sodanvastainen manifesti. Vaan väärin luulin. Rintamalta tullaan haavoittuneena ja mieli järkkyneenä toipumaan Ranskaan, josta lähdetään Afrikkaan siirtomaata vahtimaan. Sieltä karataan ja joudutaan valkoisena kaleeriorjana (jep) New Yorkiin, josta tullaan takaisin Ranskanmaalle.

Rintamalla Ferdinand tapaa Robinsonin ja heidän ystävyyssuhteestaan tulee kirjan ankkuri. Tämä onkin ainoa elementti, mikä pysyy ja kehittyy (kun mielestäni päähenkilö ei kummemmin kehity kirjan saatossa, löyhämoraalinen haahuilija se on ja sellaisena pysyy) ja toisaalta pitää juonen kiinni edes jossain. Kirja nimittäin tuntui seilailevan kuin aavelaiva avomerellä, vailla mitään päämäärää, vailla jännitettä tai varmuutta, että tällä on loppu. Sivut tietysti vähenivät lukemalla, mikä loi uskoa siihen, että kirja tosiaan loppuu jossain vaiheessa, mutta mietin, onko loppuratkaisu sellainen kuin Jim Jarmuschin leffoissa. Eli että sitä ei ole. Mutta yllätyksekseni sellainen saatiin sittenkin.

Niin kauas kuin yötä riittää ei ollut niin hankala (en sano vaikea (vaikka sen synonyymiä käytänkin, kyse periaatteesta), koska en usko vaikeisiin kirjoihin. Uskon, että toiset kirjat ovat helppolukuisempia kuin toiset, mutta kaikki on mahdollista selättää. Jopa Paavo Cajanderin Shakespeare-suomennokset.) kuin Rushdie, jonka tajunnanvirta puudutti. Mutta kyllä Célinenkin päämäärättömyydeltä tuntuva juonenkuljetus, joka sisälsi loputtomia analyysejä kaikesta tapahtuneesta, oli hieman työlästä seurattavaa. Kuitenkin pidin niistä analyyseistä. Että esim. millaista nuoriso on, kurjuus on heillä nurkan takana jne. Kolmekymppisen oli helppo samaistua toisen kolmekymppisen ajatuksiin. Ainakaan en lukenut tätä yhtään liian aikaisin.

Pidin siitäkin, että vaikka välillä oltiin kaukana todellisuudesta, päähenkilöä linkitettiin suoraan osaksi historian jatkumoa. Tämä oli myös kirja Pariisista.
 Esimerkki Célinen analyysistä. Mitäs tähän on vastaanväittämistä.
 Tähän tiivistyy, mistä kirjassa oli kyse.
Niin kauas kuin yötä riittää oli vaivan arvoinen. Lukiessani ajattelin silti, että seuraavaksi luen jotain vähemmän vaivalloista. Mutta mitä vielä, tuossa odottaa Kafkan Linna..

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Flaubert: Sydämen oppivuodet

Tämä laskettiin eteen: Tämä ensin, vasta sitten Alastalon salissa. Hyvä on. Yritetään. Kun on kerran kyseessä yksi kirjallisuuden historian merkkiteoksista, niin onhan se luettava! Flaubert. Gustave. Olis muuten komea nimi suomalaiselle lapselle. Aina vain komeampi palindromina. Kuvitelkaapa pappi kastamassa: "Herrammejeesuskristus ottaa sinut, Trebualf Evatsug, seurakuntaansa ja on siellä tuleva pitämään sinua jumalamme pyhänhengen oikealla puolella polvellaan aina hamaan maailmantappiin saakka". Trebu-alf Evat-sug! Ja sukunimi olisi tietenkin jokin kotoinen järvi, Kukkaroinen, Sääkspää tai Tehlo! Hieno nimi. On bee, on ähvä ja on gee. Miten saatais vielä tseta? No haloo, hienosäätöä sukunimeen: Trebualf Evatsug Zääkspää... tämähän alkoikin vauhdikkaasti, sydämen oppivuodet, heko hek...

Kirja-arvion pohjustukseksi on mainittava, että olen viime vuosina havainnut olemiseni tilassa lievää voimallisempaa muistihäiriöintiä. Ei ehkä mitään hälyyttävää tyyliin "kerrasta poikki ja hoitoon", mutta kuitenkin sellaista, että esimerkiksi vaikeaselkoisempien kirjojen ja elokuvien tapahtumissa kärryillä pysyminen tuottaa hankaluuksia. En esimerkiksi voi täysin siemauksin nauttia elokuvan "Inception" katsomisesta, koska en todellakaan pysy unitasojen vaihteluissa mukana. Tietenkin meikäläisen kaltainen dorka tupes voisi viisaampaa esittääkseen moittia käsikirjoituksen viimeistelemättömyyttä, mutta haluan olla nöyrä ja rehellinen: ymmärrykseni, so. käsityskykyni, on puutteellinen. Siis: ehkä merkki orastavasta dementiasta, vai mitähäh, hra Altzheimer!? No, kun nyt muisti palailee pätkittäin, myönnän, että kyseinen vajavuus on meikäläisessä kyllä jo ihan myötäsyntyisenä, jo varsin nuorena hoksasin, ettei mulle aina ihan kaikki mene jakeluun...

Mutta nyt siihen kirjaan, hittovie!

Kaamein painajaiseni toteutuu karuimmalla mahdollisella tavalla. Flaubert vyöryttää 1800-luvun puolivälin tapahtumia Pariisissa kuvaavaan tarinaansa loputtomasti uusia henkilöitä. Vaikka muutamiin henkilöihin palataan tuon tuostakin, jumaliste! minä vaan en saa kiinni oikein mistään. Ne ei vaan syvene, ne ei kasva ihmisinä niin että tuntisin heidän puolestaan, eläytyisin heihin. Ehkä pohjimmiltaan syy on taideopinnoissani. Olen oppinut pitämään 1800-lukua tunkkaisena ummehtuneena vuosisatana. Kaikki mitä silloin tapahtui on ollut jotenkin likaista ja epähygieenistä. Maalaustaiteen piirissä kesti aina öljyvärituubien markkinoille tuloon asti, ennen kuin oikean suuntainen kehitys/jännä meininki alkoi: Nopeassa tahdissa ismit syrjäyttivät toisiaan. Voi sanoa, että meni lujaa. Monella muullakin alalla 1800-luvun lopulla alkanut kehitys ja uudet raikkaat vallankumoukselliset tuulet puhalsivat ihmiskunnan tunkioon elämää. 1900-luvulla kaikki olikin sitten reippaampaa ja paremmin. Sähkövalo, kaksi maailmansotaa, antibiootit, ydinase ja -voima, satelliitit, tietokoneet, aids, internet ja paljon paljon muuta.

Mutta yritetään nyt siitä kirjasta vielä, vaikka melko epätoivoiselta vaikuttaa.

Oikeastaan pitkin matkaa, viikkokausia kestänyttä lukukokemusta (-koettelemusta), käytin enemmän aikaa sen miettimiseen, mikä tässä on nyt ollut niin erinomaisen tärkeää, että on pitäny rankata maailman 100 tärkeimmän kirjallisen tuotteen listaan kuin siihen, miten hienovaraisesti ja tarkoin havainnoin kirjailija on aikansa Pariisia ja keskeisten henkilöiden tunne-elämää kuvannut. Varmasti lukukokemusta syventäisi, jos tuntisi Ranskan historiaa tarkemmin, edes sieltä giljotiiniajoista eteenpäin. Meikäläisen tietämys kun taitaa rajoittua Eugene Delacroix'n "Vapaus johtaa kansaa" -nimiseen tauluun, jossa räväkästi ylävartaloltaan paljastunut naishahmo kannattelee trikolori-lippua. Varmasti Flaubertin nimeltä mainitsemat kymmenet ellei sadat henkilöt ovat kunnostautuneet Euroopan hulluina vuosina Pariisin hallintokortteleissa ja barrikaadeilla. Väkivaltaa pursuavat kadut ovat kuitenkin vain kulissi päähenkilön, Frederic Moreaun sydämenasioille. Kyseinen nuorukainen ihastuu ja rakastuu, pääsee kastamaan kärkeäkin, pääsee eroon rahoistaan ja huomaa lopulta hankkiutuneena eroon rakkaimmistaankin. Mitä tähän kaikkeen sanois... Sellaista elämä on, c'est la vie (se-la-vii, napoleonilla lepattaa -juice).

Jostain unohduksen komeroista nousee esiin toinen Ranskan 1800-luvun kirjailija, Emile Zola. olen lukenut häneltä kirjan Nana. Tuon lukukokemuksen perusteella olisin ollut kenties halukas perehtymään enemmänkin tuon aikakauden kertomuksiin. Nyt kävi kuitenkin niin, että tämä Trebualf Evatsug'n tarjoama lukuelämys veti maton alta: Saatana minua pätkän vertaa kiinnosta 1800-luku. Ehkä Sydämen oppivuodet on juuri siksi ansainnut paikkansa 100 merkittävimmän kirjan joukossa.

Ja nyt, Alastalon salissa. Urakka on minun lukutahdilla melkoinen, mahtaako vuosi riittää!

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Juhannustanssit

Jatkan 1960-luvun kirjallisuudella, sillä Tabun luettuani havahduin siihen, että Juhannustanssitkin on lukematta. Tämä Hannu Salaman kirja ilmestyi 1964 ja aiheutti kohua syyllistyttyään jumalanpilkkaan. Mikä tietysti nykyään tuntuu lähinnä liikuttavalta. Että tuollaisestakin on voinut saada syytteen.
Ajat muuttuvat, hyvä niin. Juuri mielenkiintoisena, historiallisena katsauksena menneeseen luin tätä kirjaa. Se kuvaa ajanjaksoa, jolloin juhannuksenvietto oli vielä yhteisöllistä. Vaikka kaupunkijuhannus yhteiskokkoineen ja erilaisine tapahtumineen onkin yleistymässä, ihmiset viettävät juhannusta kuitenkin yhä eniten sukunsa tai ystäviensä kesken. Ei maaseudun tanssilavakulttuurikaan ole kuollut tai edes kuolemassa, mutta aivan eri mittakaavan touhua se on kuin 50 vuotta sitten.

Juhannustansseissa eletään aikaa, jolloin suomalaiset alkoivat joukolla muuttaa kaupunkeihin. Maaseudulla ei ollut enää töitä ja nuorisoa veti kaupunkeihin muutkin tekijät, maaseutu tuntui takapajulalta. Kirjassakin Paavo kyselee Raijalta, miksi tämä ei jäänyt kaupunkiin töihin, vaan tuli takaisin kotiseudulleen. On paljon kummaksuttavampaa tulla takaisin kerran lähdettyään kuin jäädä kaupunkiin sille tielleen. Kaupungistumisestahan oli myös Saision kirjassa kyse. Eila ei olisi enää mistään hinnasta lähtenyt Helsingistä, pelkkä kesän viettäminen maaseudulla oli kamala ajatus.

Juhannustansseissa tanssilava on tapahtumien keskus, jossa käyvät kaikki. Nuoret erityisesti. Tanssilavalla kohdataan vastakkaista sukupuolta, jonka kanssa tanssitaan ja välillä käydään saman tyypin kanssa puskassa pettämässä puolisoa. Viina virtaa tietysti, se nyt ei valitettavasti ole vuosikymmenten saatossa muuttunut mihinkään. Ja viinanlipittelyn seurauksena syntyy tappeluja.

Juhannustansseissa kukaan ei ole oikein tyytyväinen elämäänsä. Iloa ja onnea tuo vain viina, sekin hetkellisesti. Ja sitten kaikki vielä päättyy henkilöauton ja linja-auton kolariin, kuin osoituksena, että toivo tosiaan oli menetetty. Elämällä ei ollut tarjota enempää. Hyvä, kun joivat, tappelivat ja vikittelivät toisiaan edes sen viimeiseksi jääneen valoisan, mutta kylmän kesäyön.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Tabu

Ensin haluan korjata väärän tiedon Ylen Kirjojen Suomi -sivuilta: Timo K. Mukan vuonna 1965 julkaistu Tabu sijoittuu 1920-luvulle, ei 50-luvulle. Se käy varsin selvästi ilmi, jos on lukenut kirjan.

Jos isä teki Milkalle sukset, kun tyttö oli kuusivuotias vuonna 1914, hän olisi 1950-luvulla ollut keski-ikäinen ja kirjan nimi olisi Tabun sijaan Sovinnaisuus. Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1919, minkä voi päätellä myös allaolevasta pätkästä.
 Lukiossa äidinkielenopettaja järjesti meille pistokokeen, koska hän halusi selvittää, olimmeko lukeneet Seitsemän veljestä, jonka lukeminen oli osa kurssin suoritusta. Eivät olisi Kirjojen Suomi -sivun kirjojen esittelytekstien tekijät selvinneet vastaavasta Tabua koskevasta kokeesta hyväksytyllä arvosanalla.

Netti on täynnä epäluotettavia tietoja, se olkoon tämän tarinan opetus. Sitten itse Tabuun ja mielipiteeseeni siitä.

Koska lukeminen on aina subjektiivinen kokemus, se, mihin minä kiinnitän huomiota, voi olla varsin erilainen kuin jonkun kirjallisuudentutkijan tulkinta. Siispä esimerkiksi jumalanpilkkakysymykset eivät olleet lukuhetkellä mielessäni, vaan itselleni tuli Hannu Salaman sijaan mieleen, miten lähellä tämä oli Nabokovin Lolitaa. Kieli oli kaunista, luontokuvaukset erityisesti hienoja, ja rakkaudessakin kärvisteltiin kuin Tuulen viemäässä konsanaan. Erotuksena oli se, että tässä tapahtumat katsottiin tytön näkökulmasta.

Molemmissa kirjoissa on myös se surumielisyys. Eihän nyt kukaan tietenkään pidä kauniina tällaista pedofiilisuhdetta, siksi pitääkin osata katsoa ällötyksiensä ulkopuolelta päähenkilön motiiveja: Milka oli menettänyt isänsä. Isän kuolema oli traaginen, mutta enempää siitä ei kerrota. Tyttö asuu kahdestaan äitinsä kanssa pienellä maatilalla, jonne on kylältä matkaa. Siis läheisen ihmisen menetys, eristyksissä siviilisaatiosta eläminen ja kun tähän soppaan vielä lisätään lestadiolaisuuden voimakas vaikutus ei voi kuin todeta, että seksuaalisuuden puhjetessa Milkan todennäköisyydet eksyä väärille urille olivat suuret.

Kaikilla on omat itsekkäät tarpeensa. Alkukantainen himo ohjaa Kristus-Perkelettä, joka ei osaa sanoa ei, silloin kuin pitäisi. Kanttori taas haluaa vaimon, koska kukapa sitä 20-luvun Lapissa vanhana ilman omaishoitajaa pärjää. Surulliset ihmisparat, surullisimpana niistä isätön Milka, joka hakee Kristus-Perkeleestä jonkinlaista vinksahtanutta isän mallia.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Ivan Iljitsin kuolema

Leo Tolstoin Ivan Iljitsin kuolema alkaa satiirina. Oikeuskamarin jäsen Ivan Iljits on kuollut ja heti uutisen leviämisen jälkeen alkavat myös spekulaatiot hänen seuraajastaan. Kuolo tarkoittaa vapautunutta työpaikkaa.
 Satiirinen ote jatkuu, kun Tolstoi ryhtyy kertomaan Ivan Iljitsin elämästä. On eletty kuin on pitänyt; saatu hyvä virka, menty naimisiin, tehty lapsia ja sisustettukin kuin muut kaltaiset. Oi, keskiluokkaisen elämän autuutta!

Mutta sitten vakavoidutaan (vaikka välillä näpäytykset jatkuvatkin: rouva on kihlautunut nykyisen aviomiehen käydessä kuolonkamppailuaan). Tolstoi on taas se tuttu Tolstoi, johon olen tutustunut Ylösnousemuksessa, Anna Kareninassa, Sodassa ja rauhassa; ollaan elämän ja kuoleman tarkoituksen pohdinnoissa. Olen aina kokenut nämä Tolstoin pohdinnat antoisiksi.

Ivan Iljitsin kuolema on ohut kirja, mutta sen sisältö on painava. Pääsin taas mietiskelemään omia elämänvalintojani ja muita syntyjä syviä. Pääkopantuuletuskirjallisuutta.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Uljas uusi maailma/Elämänmeno

Aldous Huxleyn vuonna 1932 ilmestynyt Uljas uusi maailma on dystopia, jonka maailmassa lapsia ei enää synnytetä, vaan ne kasvavat laboratorioissa. Ihmiset on perimänsä ja mm. syntymisen yhteydessä saadun (=annostellun) hapen perusteella jaettu kasteihin, joissa alfat ovat hierarkian huipulla ja epsilonit alinta luokkaa.

Kirjassa ei ole yhtä päähenkilöä Orwellin tai Atwoodin kirjojen tapaan. Tässä ei siis seurata alusta loppuun, kuinka aivopesty kansalainen alkaa ensin tiedostaa ja sitten toimia järjestelmää vastaan ja kuinka hän joko kohtaa oman tuhonsa tai pelastuu. Vaan aluksi kirjassa keskitytään esittelemään sairaalloinen tulevaisuudennäkymä. Yhteiskuntajärjestelmää kyllä kyseenalaistetaan myöhemmin, ja tuleehan se tuhokin, mutta ilman fyysistä kiduttamista, jota esim. Huxleyn jälkeen dystopiaa kirjoittanut Orwell käytti. Kyseenalaistajana toimii aluksi Bernard, mutta pian roolin saa John eli Villi, joka on elänyt koko elämänsä alkeellisessa intiaaniyhteisössä, jossa vielä vanhat tavat ovat voimissaan. Keskustellessaan johtaja Mustafa Mondin kanssa maailmanjärjestyksestä John yrittää argumenteissaan käyttää apuna Shakespearen tuotantoa, joka on ainoa menneen maailman sivistyksen lähde, johon hän on saanut tutustua. Kiintoisa tämä kirjallisuuden esiintuominen, kun käydään taisteluun maailman pahuutta vastaan. Vaikka Shakespeare ottelun hävisikin, niin todellisuudessa (haluan uskoa) kirja - sana - voittaa miekan.

Lopun itsemurhaa edeltävää lynkkausta näkee toisinaan nykytodellisuuden Twitter-maailmassa. Huxleyn laboratoriosynnytyksiin on vielä matkaan, mutta ei Uusi uljas maailma - Orjattaresi tapaan - niin kaukana toteutumisesta ole kuin voisi toivoa.

---

Dystopian jälkeen halusin lukea jotakin, joka ei maalaa kurjia ja todentuntuisia kuvia tulevasta. Halusin lukea kirjan, joka kertoo tavallisesta, pienestä ihmisestä.

Siispä luin Pirkko Saision ensiteoksen Elämänmenon, jossa tuoksui Kallion pölyiset kadut ja kuului ratikan kolina.

Elämänmeno kertoo kahdesta naisesta: imatralaisesta Eilasta, joka on muuttanut Helsinkiin, kokenut lyhyen romanssin himojensa perässä kulkevan Reinon kanssa ja saanut tästä suhteesta tytön, Marjan. Elämänmeno on Marjan kasvutarina 40-50 -lukujen lapsesta 60-luvun nuoreksi aikuiseksi.

Kaikkeen tyytymätön, katkeroitunutkin Eila sättii ja piiskaa Marjaa ja kahta muuta lastaan. Mikään ei kelpaa, eivät lapset tee koskaan, kuten hän haluaisi. Elämään tuovat iloa viikonloppukännit ja välillä juostaan Reinon haamun perässä vieraissa, koska aviomies-Alpo ei ole häävi rakastaja, vaikka muuten rauhallinen ja vakaa mies onkin. Nekin Eilan mielestä tosin huonoja ominaisuuksia.

Marjalla on vaikea suhde äitiinsä, joka karsastaa tytärtään, koska tämä muistuttaa Reinosta. Marja ei meinaa löytää paikkaansa maailmasta. Lapsuus on surullista luettavaa, mutta se on myös ajankuva sotien jälkeisestä Suomessa, jossa elettiin köyhyydessä ja jossa opettajat yrittivät lasten kautta, syyllistämällä lapsia, vaikuttaa duunariperheiden lakkoileviin vanhempiin. Työväestön arki ja juhla on kuvattu todella elävästi. Mitään siloiteltua stadikuvausta tämä ei edusta, elämän kovuus välittyy. Siinä aitoudessa on juuri Elämänmenon hienous.

torstai 29. kesäkuuta 2017

Spoon River antologia

 Mitä kuolleet kertoisivat elämästään, jos voisimme heitä kuulla käyskennellessämme hautausmaalla? Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia sen kertoo.
Masters ei säästele ironiaa, mutta on hän välillä myös haudanvakava. Washington McNeelyn tarinasta tuli mieleeni Akseli Koskela ja kuinka hän yritti taata jokaiselle lapselleen hyvän elämän hankkimalla heille omat tilat. Mutta elämä ei mennytkään niin kuin hän oli suunnitellut, kun kolme vanhinta poikaa kaatuivat sodassa. Ihminen ei aina ole oman onnensa seppä, kun elämä voi ottaa niin yhtäkkisesti kuin on antanutkin. Tällaisia tarinoita on tosielämä pullollaan. Tällaisia pohjattoman surullisia ihmiskohtaloita.
Vuosituhansien ajan monelle naiselle on käynyt niin kuin Elsa Wertmanille. Miten miehet ovat antaneet periksi himolleen ja tuhonneet toisen ihmisen elämän. 
Toisaalta Spoon Riverissä on myös valonpilkahduksia. Joskus elämältä voi saada kaiken ja menetyksistä huolimatta malja voi pysyä puoliksi täytenä.
Spoon Riverin loppuosalle en oikein lämmennyt. Pelkät hautarunot olisivat mielestäni riittäneet, en olisi tarvinnut yhteenvetävää tarinaa ja epilogia.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Kaikki hajoaa

Chinua Achebe kirjoitti kotiseudulleen kaakkois-Nigeriaan sijoittuvan Kaikki hajoaa englanniksi. Se ilmestyi 1958 ja niitti kehuja ja suosiota, niittää yhä edelleen. Ansaitusti.

Kaikki hajoaa on historiallinen romaani, mutta se, mihin aikaan se sijoittuu, selviää vasta toisessa osassa. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä kerrotaan ikiaikaisesta nigerialaisesta elämäntavasta ja toisessa ja kolmannessa osassa näytetään, kuinka valkoinen mies tuhoaa sen kaiken.
 Kirjassa seurataan Okonkwoa ja hänen perheensä vaiheita. Kiivasluonteinen Okonkwo haluaa olla täysin vätyksenä pitämänsä isänsä vastakohta ja työskentelee uutterasti, jotta vaurastuisi ja pääsisi kohoamaan klaaninsa hierarkiassa.

Ensimmäisessä osassa kuvataan nigerialaisyhteisön elämää. Siinä maa on tärkeä. Se antaa elannon ja rikkaudenkin, jos osaa hoitaa sitä oikein. Maan antimet ovat kaiken perusta, joten viljelyyn liittyy paljon uskomuksia. Maanjumalatarta ei saa suututtaa ja jos sen tekee, joutuu kokemaan vakavan rangaistuksen. Ensimmäinen osa päättyy siihen, kun Okonkwo rikkoo maanjumalatarta vastaan ja joutuu sen vuoksi maanpakoon.

Kaikista tärkein viljelykasvi on jamssi. Sen viljely on haastavaa, mutta palkitsevaa, elleivät sääolosuhteet pilaa kasvustoa. Tämä oli yksi lempparikohtiani kirjassa. Ehkä sen takia, että itsellänikin on rakkaus maahan, mutta onhan tässä kerronnassa jotain ainutlaatuista jästeillekin:
 Toisessa ja kolmannessa osassa käärme luikertelee paratiisiin. Britit saapuvat ensin kostaen, toimivat sen jälkeen rakentavasti, mutta lopulta tuomiten.
He näkevät nigerialaisen kulttuurin luonnonuskontoineen barbaarisena, joka täytyy lopettaa. Lopussa ei voi välttyä liikutukselta. Sivistyneenä itseään pitävät eurooppalaiset olivat se sivistymätön osapuoli, joka kolonialismikiimassaan ei välittänyt noudattaa uskonsa tärkeintä sanomaa.

 Kaikki hajoaa on kirja siitä, mitä ei enää ole. Se on haikea, mutta ei romantisoi. Se näyttää myös ne nigerialaisyhteisön brutaalit tavat, joita kaikki klaanin jäsenetkään eivät pysty hyväksymään. Siinä, missä nigerialaiset eivät ole täysin hyviä ja puhtoisia, eivät myöskään valkoiset ole yksiulotteisen pahoja. Mutta kirja näyttää, mitä tapahtuu, kun ymmärrys loppuu.