keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Kauppa-Lopo/Papin perhe/Anna-Liisa

Minna Canthin Kauppa-Lopoa, Papin perhettä ja Anna-Liisaa yhdistää se, että jokaisessa niistä nainen käyttäytyy hänelle sopimattomasti.

Kauppa-Lopo oli kerrassaan rakastettava hahmo.
 Kauppa-Lopo alkoholisoitunut, miehetön ja taloton nainen, joka joutuu aika ajoin selliin juopottelusta.
 Kun hän vankilassa kuulee vanhan tuttunsa, lesken ja perheenäidin vaikeuksista, hän lähtee oitis auttamaan tätä. Hän auttaa leskeä myymään talonsa irtaimistoa hyvällä hinnalla ja saa tämän talonkin myytyä yläkanttiin. Silti leski ei anna arvoa Kauppa-Lopolle. Tämä kun on huono nainen. Kauppa-Lopon ulkomuoto inhottaa, mutta hänellä on hyvä sydän. Sitä vaan ei kukaan ymmärrä.

Kauppa-Lopon kuullessa lesken puhuvan hänestä pahaa vertaisilleen naisille hän päättää jättää Jyväskylän ja lähteä takaisin kotikaupunkiinsa Kuopioon.

Jyväskylän pitäisi järjestää Kauppa-Lopon reitistä keskustasta Taulumäen kautta Mikkelin tielle Kauppa-Lopon juoksu. Kunnioituksena Minna Canthille. Turussakin on Paavo Nurmen maraton.
 Papin perhe kertoo konservatiivisesta papista, hänen vaimostaan ja kolmesta lapsesta, jotka haluavat muuttaa maailmaa. Isä haluaisi poikansa työskentelevän vanhoillisen kristillisen lehtensä toimituksessa, mutta poika lähtee vapaamieliseen Nuoreen Suomeen. Tämä rikkoo isän ja pojan välit.

Pojan vapaamielisyys ei kuitenkaan ulotu tasa-arvoon ja hän arvostelee siskonsa Hannan edistyksellisiä mielipiteitä pasifismista ja naisten oikeuksista. Hannan käytös on maltillista toisin kuin hänen siskonsa Maijun, joka haluaa näyttelijäksi tai sanomalehtimies-veljensä. Mutta ajatusmaailmaltaan hän on radikaalein.

Lopulta Papin perheessä ei ole kyse tasa-arvosta, vaan anteeksiannosta ja toisten ihmisten kunnioittamisesta. Pappi on lähellä menettää koko perheensä, koska hänen mielestään maailmasta on olemassa vain yksi totuus. Se, miten hän näkee asiat. Lopussa perhe kuitenkin eheytyy.
Anna-Liisa on tragedia nuoresta naisesta, joka on joutunut tappamaan lapsensa maineen menettämisen pelossa. Tässäkin nousee esille naisen asema; miksi Anna-Liisa joutuu ainoana kantamaan syyllisyytensä ja siittäjä-Mikko ei? Vaikka Anna-Liisa ei olisi tullut raskaaksi, hän olisi kuitenkin ollut "pilalla" sulhasehdokas Johanneksen mielestä, koska hän oli maannut toisen kanssa ennen Johannesta. Anna-Liisa ei kysele Johannekselta moisia, hänellä ei ole oikeutta olla mustasukkainen. Puhtaan ja viattoman naisen ihanne nousee esille tämän tästä.

Näytelmä osoittaa myös, ettei naisten välistä solidaarisuutta ole, jos toinen nainen voi hyötyä toisen hädästä. Tässä tapauksessa Mikon äiti Husso pääsisi kohoamaan luokkayhteiskunnassa ylemmäs, kun hänen renkipoikansa menisi naimisiin talontyttären kanssa.

Rakkaus - se yhdisti papin perheen ja sen puuttuminen on yksi syy, miksei Anna-Liisa voi mennä naimisiin Mikon kanssa, vaan mieluummin paljastaa itsensä vallesmannille. Toinen syy on syyllisyydentunto, jota hän on kantanut mukanaan neljä vuotta. Hän toivoo, että sovittamalla rangaistuksensa hänen omantunnontuskansa vähenisivät.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Hanna

Minna Canthilla jatketaan. Hanna ilmestyi samana vuonna kuin Köyhää kansaa, 1886 ja pohjautuu Canthin omiin nuoruudenkokemuksiin.
 Tarina alkaa päähenkilö Hannan ollessa 16-vuotias ja viettäessään viimeistä vuotta koulussa. Canth kuvaa orastavia romansseja, teini-iän pakahduttavia ystävyyssuhteita ja koulunkäynnin merkityksellisyyttä nuorelle mielelle.

Kirjan vallitseva teema on naisten asema yhteiskunnassa. Kuinka se on aina alisteinen miehelle. Alussa Hannaa ahdistaa isän, perheen vallankäyttäjän alkoholin käyttö. Isän ryypiskelyllä on kurjia sivuvaikutuksia, kun yksi hänen ryyppykavereistaan haluaisi viedä Hannan vihille ja isä on tietysti suostuvainen tähän järjestelyyn. Käytännössä Hannalla on hyvin vähän omaa päätösvaltaa, koska hänen isänsä rahoittaa hänen elämänsä eikä Hanna voi esimerkiksi kouluttautua opettajaksi ilman isänsä rahallista tukea. Jota hän ei tietenkään moiseen myönnä. Opettajan ammatti on halveksittava, koska se on kituuttamista pienellä palkalla.

Poikien kiinnostuksen kohteena Hannan täytyy miettiä tarkoin omaa käytöstään, ettei hän menetä mainettaan. Siveetön tyttö ei kelpaa aviovaimoksi, joka on ainoa hyväksyttävä rooli naiselle. Siveettömyyden leiman voi saada jo väärästä vaatetuksesta tai poikien kanssa näyttäytymisestä julkisella paikalla ilman vanhemman läsnäoloa. Pojat sen sijaan pääsevät kaikesta kuin koira veräjästä. He saavat keppostella lyseolaisina ja selviävät varoituksella sekä ryypiskellä illat ja päivät ylioppilaina ilman yleistä paheksuntaa. Tyttöjen koulutus sen sijaan ei yllä edes ylioppilaaksi.

Canth ujuttaa yhteiskuntakritiikin perinteisen tyttökirjan kerronnan sekaan. Tämä on erittäin tehokas keino. Canth on anarkistinen Anni Swan.

Koska tuppaan ajattelemaan aina visuaalisesti lukemani, en voinut välttyä ajatukselta, miten tämä kohtaus toimisi hienosti elokuvassa (ajattelin myös, miten mainio aikalaiskuvaus arjen toimista!):
 Hanna on feministinen teos. Väkevä tarina siitä, miten auktoriteetteja (kirkkoa, koulua ja isää) kumartanut nuori nainen viimein alkaa kyseenalaistaa kaiken. Kyseenalaistamisen lopputuloksena on syntynyt monta yhteiskunnan vanhentuneita perustuksia ravisuttanutta romaania, joista Hanna päättyy hienosti tytön viedessä aiemmin kavahtamalleen naimattomalle naiselle kukkia. Hittoon patriarkaatti, joka määrittää oikeanlaisen naisen!

lauantai 10. marraskuuta 2018

Köyhää kansaa

Minna Canthin Köyhää kansaa ei ole kirja, joka piristää mieltä pimeimpänä vuodenaikana.
Se ilmestyi 1886 ja sijoittuu Kuopioon. Pääosassa on köyhä perhe, jossa tarkastelukohteena on erityisesti perheenäiti. Klassista Canthia siis.

Tällä kertaa mies ei ole juopporetku, mutta köyhyys riivaa. Marilla ja Holpaisella on neljä lasta, joista nuorin on vasta pieni tyttövauva ja sairaalloinen. Holpainen saa töitä rautatietyömaalta, mutta palkka on niin kehno, ettei sillä elä. Marilla ei ole nytkään tarjota lapsille tarpeeksi ruokaa päivittäin. Kipeä vauva nukkuu huonosti ja pitää Marin yöt päivät hereillä, lopulta tilanne ajaa Marin psykoosiin. Hän joutuu vaivaistaloon.

Canth ei tarjoa ratkaisumallia, hän näyttää lukijoille läpeensä kyynisen maailman. Papin ja lääkärin keskustelu edustaa yhteiskunnan parempiosaisten mielipiteitä köyhistä: papin mielestä Marin kohtalo voi antaa opetuksen muille, jotka voisivat elää "paremmin". Lääkärin mielestä köyhille ja vaivaisille pitäisi kaikille sallia eutanasia.

perjantai 9. marraskuuta 2018

Tom of Finland - marginaalista maailmanmaineeseen

F. Valentine Hooven III:n Tom of Finland - marginaalista maailmanmaineeseen kertoo Touko Laaksosen tarinan keskittyen hänen uraansa taiteilijana.

Hooven on kirjoittanut kirjan pilke silmäkulmassa. Se sopii hyvin yhteen Touko Laaksosen luoman taiteen kanssa. Laaksosen taide kun tuo iloa sen katsojalle.

Hooven laittaa Laaksosen läheiset sivuosaan eikä hänen persoonaan mennä kovin syvälle. Laaksosen sukulaiset eivät esimerkiksi kerro kirjassa suhteestaan Laaksoseen. Fokus on taiteessa ja taitelijaurassa. Se on järkevä rajaus. Tällaisen ammatillisen henkilökuvan olisin suonut myös Karukosken elokuvan olevan. Sen sijaan, että siinä oli keksittyä ihmissuhdedraamaa liittyen Laaksosen pitkään parisuhteeseen. Ihmettelin myös, miksei Karukoski kertonut enemmän Laaksosen seksi-iloitteluista. Sehän oli koko Laaksosen taiteen ydin: iloinen homoseksi.

Kirjailijan ulkomaalaisuus tulee esille jatkuvasti ja aiheuttaa huvitusta siinä, miten romanttiseksi paikaksi hän kuvailee Suomea. Miten Helsingissä kuljeskeli lomailevia maanviljelijöitä ja merimiehiä; miten sinne muutti "karusta" Pohjois-Suomesta vähäpuheinen Veli, johon taiteilija rakastui. Talvisodan ja Neuvostoliiton vaikutukset ehkä pitkästyttävät suomalaista lukijaa, mutta ulkomaalaiselle ne tietysti tuovat taustatietoa.

Onneksi Laaksonen sai jo elinaikanaan saada vähän mainetta ja kunniaa töistään. On ilahduttavaa, että Tom of Finland -hahmoista on tullut muumien kaltaista mainstreamia. Laaksonen on kansallisaarteemme siinä kuin Tove Janssonkin.

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Ehdotus rakkausromaaniksi

Matti Pulkkisen Ehdotus rakkausromaaniksi oli varsin puuduttavaa luettavaa.
Nimestään huolimatta kyse ei ollut fiktiivisestä romaanista, vaan Pulkkinen kertoi siinä fanituksestaan Linkolaa, Turkkaa ja Israelia kohtaan. Enimmäkseen Pulkkinen yritti saada lukijan vakuuttumaan, että länsimainen media on väärentänyt Lähi-idän uutiset Israel-vastaisiksi ja asettunut palestiinalaisten puolelle.

Luettuani Pulkkisen pitkästyttävän paasauksen en ollut edelleenkään ryhtynyt Israel-mieliseksi. Toisin kuin kirjan kannen mainoskuvauksessa luvattiin.
Itse asiassa lukemisen jälkeen aloin vain miettiä, miksi jollekin suomalaiselle Israel on ihannoitava kohde? Ja miksi meidän muiden pitäisi ajatella Israelista yhtään mitään myönteistä, kun samaan aikaan koko ajan tulvii uutisia, miten se tappaa palestiinalaislapsia.

torstai 27. syyskuuta 2018

Rikinkeltainen taivas

Kjell Westön Rikinkeltaista taivasta lukiessa tuli ikävä Missä kuljimme kerran -nippelitietoviisautta. Siinä kirjassa sentään Helsinki oli elävä, vaikka kirjan ihmishahmot olivatkin ohuita. Rikinkeltainen taivas oli sisällöltään yhdentekevä.
 Sen juoni mukaili Missä kuljimme kerran -kirjan tapahtumia. Oli rikas suomenruotsalaissisaruskaksikko, joista veli oli tunnekylmä ja siskoon päähenkilö oli rakastunut, mutta rakkaussuhde oli tuomittu epäonnistumaan. Päähenkilö seurasi vuosikymmenien ajan sisarusten edesottamuksia sivusta ja hänen oma elämänsä oli heidän menestyksensä rinnalla räpellystä.

Tapahtumat eivät tosin tällä kertaa sijoittuneet vastaitsenäistyneeseen Suomeen, vaan nyt elettiin 1960-luvulta 2010-luvulle. Muuttuva yhteiskunta oli aika laimeasti läsnä. Jopa niin laimeasti, että aloin tosiaan kaipailla niitä kömpelöitä "hän maisteli uutta, siniseen kuoreen pakattua suklaata" -kuvailuja.

Kirjassa ei oikein tapahtunut mitään. Paneskeluja lukuunottamatta. Epäilyttäväksi panojen kuvailu meinasi karata siinä vaiheessa, kun päähenkilö pohti, harjoittiko hänen naisystävänsä teini-ikäinen tytär mahdollisesti koitusta vastakkaisen sukupuolen kanssa. Seksiä oli niin paljon, että kyllähän sitä väkisinkin alkoi miettiä, eikö arvon kirjailijalla ollut tosiaan mitään muita juonikuvioita mietittynä?

Kirja vaikutti koko ajan siltä, että kohta jotain tapahtuu/ jostain paljastuu jotain yllättävää. Mutta ainoa, mikä tapahtui, oli Alexin puukotus. Se taas ei tuntunut ollenkaan sopivan kirjan tyyliin, joka oli 400 sivua kertomusta rikkaista, mutta kuitenkin tavallisista ihmisistä. Tavallisuus on kiinnostavaa, mutta se pitää osata kertoa oikein. Ei tällä tavoin, jossa pääpaino oli tirkistellä kirjailijan omaa (?) seksihistoriaa. Vaan enemmän sitä eksistentiaalista kriisiä, jota ihminen tuntee ja joka muuttuu vuosien kuluessa. Lopussa, kun päähenkilö ei jaksanut olla enää "eroottisesti latautunut", kirja saavutti ehkä hieman sitä suloista katkeruutta, mitä tämä ihmiselo on.

tiistai 18. syyskuuta 2018

Parempaa väkeä

Sarah Watersin Parempaa väkeä sijoittuu 1920-luvun alun Lontooseen. Yläluokkaiset äiti ja tytär joutuvat rahapulassa vuokraamaan osan herraskartanostaan nuorelle pariskunnalle. Alku on soluasumisen kokeneelle hyvin samaistuttavaa. Siinä on herkullisesti kuvattu niitä vaivaannuttavia hetkiä, joita joutuu kokemaan vieraiden ihmisten kanssa asuessa. Sitten kaikki muuttuu.
Parempaa väkeä onkin siitä jännittävä kirja, ettei koskaan voi tietää, mitä seuraava luku pitää sisällään. Tässä ei ole mitään ennalta-arvattavaa. Kun lukija erehtyy pitämään sitä eroottisena romaanina, se vaihtuukin murhamysteeriksi (jossa tosin lukijalle ei ole mitään mystistä) ja siitä oikeussalidraamaksi.

Waters on taitava. Tämän olen saanut kokea jokaisen hänen kirjansa kohdalla. Hän on tehnyt pohjatyönsä hyvin, mutta hänessä ei ole tippaakaan Westömäistä historiafaktojen tuputtajaa. Lontoo tuntuu elävältä kuin 1920-luvun ihminen kertoisi siitä. Eikä kuin 2000-luvun ihminen brassailisi historiantuntemuksellaan.

Ja entäs nämä pienet kuvailut, kuinka "hän kaatoi teetä vakaammalla kädellään". Ah, miten pidänkään näistä pienistä huomioista, jotka tekevät hahmoista lihaa ja verta.

perjantai 31. elokuuta 2018

Murha maalaiskylässä

Agatha Christien Murha maalaiskylässä on ensimmäinen neiti Marple-tarina. Luin aluksi sisäkannesta sen ilmestyneen ensimmäisen kerran 1954, mutta se olikin suomennoksen ilmestymisvuosi. Tämän takia kuvittelin lukiessani tapahtumien sijoittuvan 1950-luvulle, vaikka todellisuudessa se oli ilmestynyt jo 1930. Minulle ei missään vaiheessa edes herännyt epäilys, etteikö kyse olisi nimenomaan 50-luvusta. Puhelinkeskuksen välittämät puhelut, kuolemanrangaistus.. ensimmäisen yleisyyttä Englannin maaseudulla en osannut kyseenalaistaa ja kuolemanrangaistuksen tiesin olleen voimassa vielä 50-luvun Iso-Britanniassa. Christie keskittyy kirjoissaan kuvaamaan yhteisöä, jossa rikos tapahtuu eikä (yleensä) ujuta mukaan ajankohtaisia uutisia, siksi hänen dekkarinsa ovat aika ajattomia.
 Joskus olen lukenut Christieltä synkkiä ja huumorittomia dekkareita. Poirotin joulu -dekkari oli tällainen. Murha maalaiskylässä on kuitenkin Christietä parhaimmillaan: kujeileva, nokkela ja täynnä teräviä havaintoja ihmisluonnosta. Erityisesti ihastelen neiti Marple-tarinoissa sitä, että poliisien ja vähän kanssaihmistenkin parjaama vanha nainen, "ikäneito" kaiken lisäksi, osoittautuu koko joukon älykkäimmäksi. Naimaton, vanha nainen onkin kaikkea muuta kuin säälittävä reppana.

Murha maalaiskylässä -kirjan pääosassa on kylän kirkkoherra, jonka naapurissa neiti Marple asuu. Kun kyläyhteisön inhokki eversti Protheroe löytyy ammuttuna, pappi alkaa selvittää murhaa.

Olen koko kuukauden katsonut Yle Areenasta uusintana Grantchester-sarjaa, joka sijoittuu 50-luvulle ja jossa rikoksia ratkoo pappi yhdessä poliisin kanssa. Sarja perustuu kirjoihin, jotka ovat ilmestyneet 2010-luvulla. Ihan varmasti niiden kirjoittaja on lukenut Christien tuotannon. Löysin tästä kirjasta paljon yhtymäkohtia Grantchesteriin tai ainakin kuvittelin löytäväni.
 Grantchesterin lopussa pappi pitää aina saarnan, joka liittyy jakson tapahtumiin. Kirkko on täynnä väkeä kuulemassa, mitä papilla on sanottavana. Niin tässä kirjassakin. Grantchesterissä pappi ei tosin ole käyttänyt saarnaa hyväkseen saadakseen savustettua murhan syyllisen esiin.
Ja myös Grantchesterissä on Leonard-niminen pappi. Ehkäpä tämä kirja on antanut kipinän Sidney Chambersin seikkailuille.

Murha maalaiskylässä on kelpo välikirja. Eivät nämä Christien dekkarit mitään elämää suurempia teoksia ole. Ne ovat mukavaa ajanviettoa, jotka eivät jätä jälkeensä syviä muistijälkiä tai anna vastauksia eksistentiaaliseen kriisiin/aiheuta sitä.

tiistai 21. elokuuta 2018

Colorado Avenue

Aloin lukea Lars Sundin Colorado Avenueta avoimin ja kiinnostunein mielin. Itsenäisen Suomen synnyn aikoihin sijoittuva tarina, joka kerrotaan Amerikan paluumuuttajan silmin. Mikä voisi mennä vikaan, kun lähtökohta on "ruotsinkielisen Pohjanmaan Täällä pohjantähden alla"? Jostain luin tuollaisen vertauksen.

Moni asia menee näemmä vikaan, totesin jo alkumetreillä. Sund ei ole Linna. Eikä hän ole edes Westö.
Juoni on seuraava: Hanna on lähtenyt keräämään 1800-luvun lopulla Yhdysvaltoihin rahaa, jotta voisi ostaa talon itselleen ja äidilleen. Rahankeruu onnistuu ja samalla hän tapaa siellä toisen suomenruotsalaisen ja perustaa hänen kanssaan perheen. Kun hänen miehensä kuolee, hän palaa Suomeen ja perustaa kaupan. Sitten koetaan itsenäisyystaistelut ja kieltolait. Bobrikov ja Mannerheim tekevät cameo-roolit. Sillä kyllähän se meni niin, että tavantallaajatkin hengasivat tuon tuosta historian käännekohtien henkilöiden kanssa (sarkasmi). Näiden hemmojen mukaanottaminen ei tuonut tarinaan ainakaan lisää uskottavuutta. Sund olisi voinut keskittyä enemmän paikallishistoriaan. Valtakunnanpolitiikkaa enemmän keskinäisiin kahinoihin. Ihmisillä oli pienet huolet myös silloin, kun valtion johdolla oli suuret. 

Tarinassa kertojalla on aivan liian suuri rooli. Kertoja on päähenkilö Dollari-Hannan jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Hän ottaa koko ajan kantaa Hannan ja tämän pojan touhuihin välillä hassunhauskasti ja välillä vakavasti. Kertoja tavoittelee hassuttelullaan ironiaa, joka ei käy tarinan tunnelmaan. Kyllä ennen olivat kaikki tyhmiä, hoh hoh. Oudointa on, kun Lars Sund tuo omat hekumointinsa esille kertojan äänellä. Kertoja kuvailee yksityiskohtaisesti Hannan turvonneita häpyhuulia, missä on vinksahtanut sävy. Kyseessähän kuitenkin hänen esiäitinsä.

Välillä pompahdellaan tyylisuunnasta toiseen. Elokuvakäsikirjoituksesta eroottiseen satuun (Oton ja "vedenneidon" viritelmät). Kertojan tarinaanpuuttuminen tuo kirjaan elokuvallisuutta pitkin matkaa. Tai tv-sarjamaista. Kertoja puhuu lukijalle kuin näyttelijät kameralle Sinkkuelämään ensimmäisellä tuotankaudella.

Olen nähnyt tästä tehdyn tv-sarjan. Myöskään se ei toiminut.

maanantai 23. heinäkuuta 2018

Laulu Sipirjan lapsista

Timo K. Mukan Laulu Sipirjan lapsista kertoo lappilaisesta kylästä sodan aikana ja 20 vuotta sen jälkeen.

Sen minäkertojana on kolmekymppinen mies, jonka äidin saksalaiset sotilaat tappoivat. Sipirjan ahdasmielisessä kylässä hänen äitiään pidettiin huonona naisena, jonka maineen takia miehen lapsuus oli yksinäinen leikkitoverien kaihtaessa häntä. Ainoastaan kolme vuotta nuorempi Ulla-tyttö hyväksyi hänet ja mukkamaiseen tapaan Ullan ja pojan yhteiset leikit olivat tietysti seksipainotteisia. Aikuisena sosiaalisesti kömpelö mies yhä haikailee Ullan perään, mutta ei saa ujoutensa takia tehtyä aloitetta.
 Ullan ja minäkertojan suhdetta tärkeämpiä teemoja kirjassa ovat kuitenkin sodan ja etenkin Lapin sodan vaikutus kyläläisiin. Kun he joutuivat lähtemään evakkoon saksalaisten alta Ruotsin puolelle ja kuinka karua oli palata takaisin kotikonnuille, jossa jäljellä oli vain tuhkaa ja tomua.

Sipirjan pieneen kyläyhteisöön mahtuu monta erilaista tragediaa. On kaksi lastaan menettänyt isä, maailmalta kotiin tullut ja sen takia piestyksi joutunut suutari ja lopussa selviävä murhamysteeri, jonka takana oli kolmiodraama. Ihmisten kohtaloissa ei ole mitään romantisoitua, mutta luontokuvaus on runollista. Tämä vastakohta-asetelma on kiehtovaa.

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Poikia ja rakastajia

D. H. Lawrencen Poikia ja rakastajia kertoo aluksi alkoholisti-kaivostyöläisen vaimosta. Nainen jää pian sivuosaan, kun lukija joutuu seuraamaan hänen poikansa päättymättömiltä tuntuvia, epäonnistuneita rakkaussuhteita. Viimeisen kolmanneksen tyylilaji on eroottista kirjallisuutta ja aiheuttanut varmasti kohua 1910-luvulla rohkealla kuvauksellaan. Kaikennähneelle nykylukijalle tämä osio näyttäytyy tietysti perin viattomana.
Alku on ahdistava, mutta mielestäni kirjan vahvinta antia. Siinä kerrotaan varsin realistisen tuntuisesti, miten haastavissa oloissa vähävaraiset kaivostyöläiset perheineen elivät. Jos perheen elannosta vastaava - eli aviomies ja isä - oli alkoholismiin ja väkivaltaan taipuvainen, muun perheen elämä oli jatkuvaa taistelua.

Oli todella vaikeaa lukea pienten lasten hädästä, kun isä hakkasi äitiä. Lawrence kuvaa tilannetta lasten ja vaimon näkökulmasta, mikä tuo mieleen myös yhteiskunnallisia epäkohtia esiin nostaneen Minna Canthin. Pelko välittyy. Lasten kasvaessa isän rooli pienenee, hän ei enää uhkaa äitiä. Hänen merkityksensä perheen elättäjänä vähenee, kun lapset voivat alkaa itse tienata rahaa. Mutta hänen aiemmat tekonsa määrittävät koko loppukirjan tapahtumia: Poikia ja rakastajia on kertomus siitä, miten lasinen lapsuus vaikuttaa ihmiseen koko hänen loppuelämänsä ajan.

Huonossa avioliitossa kitkuttava rouva Morel tarrautuu kaikin keinoin lapsiinsa ja alkaa elää elämäänsä heidän kauttaan. Hänen neljästä lapsesta kahden suhde vastakkaiseen sukupuoleen vääristyy liian läheisen äitisuhteen takia. Toinen näistä pojista kuolee kaksikymppisenä ja syynä on hänen voimia vienyt naissuhde. Tähän hänen äitinsä oli välillisesti syypää. Paul Morelista sen sijaan muodostuu päähenkilö, jonka oidipaalinen äitisuhde ajaa hänet käyttäytymään alistavasti ja loukkaavasti kahta naista kohtaan. Hän ei kykene rakastumaan naisiin. Hänen äitinsä ei myöskään haluaisi hänen menevän naimisiin kenenkään kanssa ja hän onkin henkisesti naimisissa äitinsä kanssa. Koska rouva Morelilla on huono avioliitto, hän on Paulin lapsuudesta asti jakanut liikaa aikuisten huolia poikansa kanssa ja pojan aikuistuttua hän jatkuvasti antaa neuvoja naisasioissa. Robert Bloch on lawrencensa lukenut luodessaan Norman Batesin.

Kirjassa ärsyttää se, että se tuntuu olevan irrallaan ympäröivästä maailmasta. Esimerkiksi Claran suffragettius jätetään vain maininnan tasolle. Ominaisuus, joka varmasti olisi selittänyt enemmän hahmon tekemisiä. Miriam, Paul ja Clara ovat kuin Kauniiden ja rohkeiden hahmoja: he ovat vain rakkaustarinan hahmoja. Eikä pelkästään se ärsytä, että yhteiskunnalliset tapahtumat jätetään ulkopuolelle. Vaan myös se ihmetyttää, että ainoastaan Claran aviomies ja rouva Morel puuttuvat heidän esiaviollisiin suhteisiin. Rouva Morelinkin puuttuminen on perin laimeaa.

Poikia ja rakastajia on lupaavan alun jälkeen viihteellistä saippuaoopperaa.