keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Gulliverin retket

Jonathan Swiftin Gulliverin retket voisi olla kiinnostava fantasiakirjana. Sen sijaan se on satiiri 1700-luvun englantilaisesta yhteiskunnasta.
Päähenkilö on merimies, joka joutuu haaksirikkojen, merirosvojen ja miehistönsä kapinan takia rantautumaan outoihin maihin. Ensimmäisessä maassa hän kohtaa lilliputit, pienen pienet ihmiset, joiden keskellä hän on jättiläinen. Seuraavaksi hän joutuu jättiläisten maahan ollen itse lilliputti. Idässä hän pääsee tutustumaan ilmassa leijuvaan saareen, Laputaan. Viimeisen seikkailun hän kokee maassa, jossa valtaapitävät hevoset. Siellä ihmiset ovat eläinten tasolla. Heitä kutsutaan yahooiksi.

 Laputa ja Yahoo. Nämä sanat olivat tietysti tuttuja aivan muista yhteyksistä. Hauska tietää, että ne ovat Swiftiltä peräisin. Mutta jos Laputan tarina kiinnostaa, en suosittele tätä alkuperäisteosta, vaan ennemmin kannattaa katsoa iki-ihanan mestari Miyazakin elokuva aiheesta.

Jos haluaa tehdä satiiria, sitä pitäisi osata tehdä peitellymmin kuin, miten Swift sen tekee. Tämä oli kepin lyömistä näpeille koko ajan. "Näin huonosti oikeusjärjestelmä toimii Englannissa" Swift toitottaa moneen otteeseen, kun kertoo, miten hevosten maailmassa ei syytöntä koskaan saa syylliseksi.

Tolkienhan kielsi viimeiseen asti, ettei LOTR kerro toisen maailmansodan tapahtumista. Sellaisenahan sen voi nähdä, mutta Tolkien painotti, että se on ennen kaikkea hänen mielikuvituksensa tuote. Swiftkin olisi voinut keskittyä enemmän tarinansa fantasiapiirteisiin. Sen sijaan kirja on kokonaan yhtä yhteiskuntajärjestelmien vertailua. Alkaen lastenkasvatuksesta ja siitä, kuinka Englannissa lastenhoitajat kasvattavat lapset ja pilaavat ne. Historiallisesti tämä sinänsä kiinnostava huomio. Mutta kun kerronta oli kovin opettavaista, en jaksanut innostua näistä "kuinka ennen elettiin" -tiedoista.

tiistai 28. tammikuuta 2020

Henry Miller: Kravun kääntöpiiri

Muistan hyvin, miten Millerin kirjoista aikoinaan kohistiin. Ei vaan koskaan tullut luetuksi. Vaan nyt natsahti planeetat ja galaksit kohilleen: teos lähti matkaan espoon kierrätyskeskuksesta puolikkaan euron hinnalla. Tuli sitten ostettua miuutama muukin kirja: mm. aapinen 50-luvulta (ei tuttu, mutta r. Koivun kuvitus...), kalastusopas 70-luvulta ja jotain muita.

Millerin kirjan päätin ahmaista ensimmäiseksi.

Eikä sen lukemiseen kauan kulunut, ehkä viikko pari, mikä meikäläisittäin tosi joutusa tahti. Pienenä jarruna oli Maire Maimasen "Viides kuolemansynti". Dekkari, joka piti otteessaan kannesta kanteen. Suosittelen. En ole koskaan Kuikan lavatansseissa käyny, nyt on sekin tunnelma koettu! Matti ja Teppo!

Mutta Henry Miller. Ok, vapaasti assosioivaa kosmodemonista boheemihoippurointia sopivasti humaltuneena veneeristen tautien ja alituisen nälkätilan viemäreissä, mutta suuresti ihmettelen: Miksi tämä kirja on pitänyt kieltää!? Se muutama sivu, mitä sodoma 120:ä tulin silmälleeksi, on verrattomasti hurjempaa. Millerin kirjallisella tuotannolla kiistatta ansionsa, mutta ei se mitään sensuuriaateliuden sädekehää ansaitse.

Jos joku haaveilee taiteilija-elämästä Pariisissa, Milleriä voi kyllä suositella taustatutkimusten kohteeksi...

lauantai 25. tammikuuta 2020

Sodoman 120 päivää

Markiisi de Sade kirjoitti Sodoman 120 päivää vuonna 1785 ollessaan vangittuna Bastiljissa. Se on sisältönsä takia hämmentävintä yhteiskuntakritiikkiä, jota olen koskaan lukenut. De Sade osoittaa, että paha ihminen ei ole sen hyveellisempi rikkaana tai köyhänä. Päin vastoin, rikkaana ja vaikutusvaltaisena on mahdollisuus saada paljon enemmän pahaa aikaan. 
Markiisi de Sade esittelee neljä korkeassa asemassa olevaa miestä: herttuan, piispan, puheenjohtajan ja pankkiirin, jotka ovat toisilleen sukua vähintään avioliittojen kautta. Heillä kaikilla on - sanoisinko - hyvin vinksahtanut ajatusmaailma siitä, mitä toiselle ihmiselle voi tehdä seksuaalisesti. Nämä insestiin, pedofiliaan ja väkivaltaisiin seksisuhteisiin taipuvat miehet järjestävät Saksan vuoristoalueen eristyksissä orgiat. He kaappaavaat orgioihin teini-ikäisiä, seksuaalisesti kokemattomia lapsia. Tässä siis kirjan juoni. Ja mitään ei ole sensuroitu. Anatomiakuvaukset ovat yksityiskohtaisia.

Tässä niteessä on mukana myös Papin ja kuolevan vuoropuhelu, jossa de Sade kyseenalaistaa kaikki uskonnot. Ihmisen kannattaa elää vain maallisia iloja varten, koska taivaallisia ei ole olemassakaan. Kuolevan kanssa keskusteleva pappi ei hänkään voi vastustaa seksuaalisia himojaan, mikä osoittaa toteen de Saden ajatukset.

torstai 23. tammikuuta 2020

Jazz

Toni Morrisonin Jazz on kirja parisuhteesta, kolmiodraamasta, afroamerikkalaisten historiasta ja rasismista.
Morrison aloittaa kirjan siitä, mihin moni olisi sen lopettanut: nainen viiltelee puukolla miehensä kuolleen rakastajattaren kasvoja viimeksimainitun hautajaisissa. Tämän jälkeen Morrison alkaa kertoa kolmiodraaman asianosaisten tarinaa - taustalta löytyy mustien amerikkalaisten tavallinen tausta: orjuus. Ja orjuuden jälkeinen aika, mikä tarkoitti hökkelikylissä elämistä, syvää köyhyyttä.

Morrison ei päästä lukijaa helpolla, minulle se sopii. Minun kansani minun rakkaani opetti, että vaikka välillä Morrison tuntuisikin kuljettavan harhaan, lopulta juonen pätkät solmitaan yhteen. Pitää vain olla kärsivällinen. Jazzissa tällaiselta harhapolulta vaikutti Golden Grayn ja villin tytön tapaus.

Vaikka Morrisonin tyyli voikin vaikuttaa etäännyttävältä, hän kuitenkin osaa kertoa tarinansa niin, että hänen kirjojensa hahmot vaikuttavat todellisilta. Heihin samaistuu tai heitä ymmärtää. Ja tuntee surua kaikista niistä epäkohdista, joita he ja heidän sukunsa on joutunut kohtaamaan.

Jazzin nykyhetki sijoittuu 1920-luvun New Yorkiin, jonka ajankuvasta tulee kirjan nimi.

sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Pikku Heidi/ Heidi osaa käyttää oppiaan

Johanna Spyrin Pikku Heidi oli yksi lapsuuteni tärkeimmistä kirjoista. On vuosia, kun luin sen viimeksi. Sen teho ei kuitenkaan ollut laantunut. Spyrin kirjoittamaa jatko-osaa Heidi osaa käyttää oppiaan en sen sijaan ollut lukenut aiemmin. Sen luin ilman lapsuuden linssejä eikä se siksi vakuuttanut.
Pikku Heidin juonikuviohan on vallan täydellinen. Siinä on orpotyttö, joka viedään väkisin vuorten keskellä isoisänsä luokse ja joka kotiuduttuaan viedään väkisin maalta suurkaupunkiin, jossa tyttö kohtaa vaikeuksia. Välissä koetaan kummitusjuttukin. Ja lopussa kaikki päättyy onnellisesti. On onnea, surua, vaaraa, suuria tunteita!

Pikku Heidi on lopulta hyvin perinteinen tuhkimotarina. Oman säväyksensä siihen tuovat Alpit, joiden ihmeellisyydestä Spyri saa vakuutettua lukijansa. Aikuislukijaa kalvinistinen hapatus vähän haittaa, mutta Pikku Heidin lapsuudessa kokeneena se ei kuitenkaan muutu häiritseväksi. Täytyy muistaa, että se on myös ajankuva.

Heidi osaa käyttää oppiaan -jatkokertomus sen sijaan on alusta asti häiritsevä. Itse kirjan nimikin on harhaanjohtava. Mutta miten nimetä kirja, jolla ei ole oikein juonta? Ei ole sitä, mitä Pikku Heidissä: mullistavaa käännekohtaa, johon tarina on kulkeutunut vähitellen ja kutkuttavasti jopa pelkoa aiheuttaen (kummitusjuttu). Ja jossa väärinkäsitykset selviävät ja kaikki saavat kokevat tyydyttävän lopun.

Ei. Jatko-osassa Heidi pääsee riemuitsemaan tavarapaljoudesta ja frankfurtilaiset vieraat saavat syytää hyväntekeväisyysrahojaan hölmöille, koulujakäymättömille maalaisille. Sitäkin jaksoin ihmetellä, miten ihminen voi elää pelkästään tyydyttyneillä rasvoilla eikä juureksia mainita kertaakaan. Eikö Sveitsissä syöty edes nauriita, vaan pelkkää vuohenjuustoa-, -lihaa ja -maitoa? Kovin yksipuoliselta kuulostaa eikä lainkaan terveelliseltä. Mutta niin vain noilla eineillä rampakin alkoi taas kävellä!

Tästä alkoi 2020-kirjavuosi. Olkoon se kirjaisampi kuin edellinen tai niin ainakin toivon..

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Kesäkirja

Kun menin kirjastoon Gabaldonia palauttamaan, ajattelin, että nyt jotain helposti sulavaa. Ei vähään aikaan yli 400-sivuisia järkäleitä. Siksipä lainasin Tove Janssonin lyhyen Kesäkirjan, vaikka ajankohta sen lukemiseen ei voisi olla enempää väärä.
Kesäkirja kertoo isoäidistä ja Sophia-pikkutytöstä, jotka viettävät kesälomaa saarella. Sivumennen mainitaan myös aika ajoin tytön isä, isoäidin poika. Kerronta tapahtuu kuitenkin isoäidin ja Sophian kautta.

Kirjan tunnelma on leppoinen. Hyvin samanhenkinen kuin Muumi-kirjoissa. Elämä on turvallista. Muumien satumaisuutta Kesäkirjassa ei ole. Piippu on vaihtunut silkaksi tupakaksi eikä saarella parveile outoja hattivatteja tai Hemuleita hameissaan. Vaan on vain ihmisiä, kissoja ja lintuja. Kesän ihanuus kyllä välittyy Kesäkirjasta samoin kuin kaikista kesään sijoittuvista Muumi-kirjoistakin. Ja lopussa myös kesän loppumisen haikeus on käsinkosketeltavissa. Tuollaistahan se on: josko vielä nauttisin hetkisen tästä, kun vielä voin. Ennen kuin kaikki on taas ohi monen kuukauden ajaksi.

Isoäidistä minulle tuli mieleen Tuu-tikki. Hän sanoo suoraan, mutta ei ilkeästi. On lämmin ja läsnä lapsenlapselleen, mutta ei lässytä. Pitää lasta vertaisenaan.

Jäin silti kaipaamaan sitä satumaisuutta. Mutta siksihän on Vaarallinen juhannus, joka on minulle kaikkien aikojen Kesäkirja.

perjantai 13. joulukuuta 2019

Tuliristi

Huoh. Kovin vähäiseltä näyttää Nuharuven luettujen kirjojen saldo näin vuoden lähestyessä loppuaan. Onhan tässä vielä puoli kuuta aikaa kaunistella tilastoja..

Ehkä voisin seuraavaksi lukea vähän lyhyemmän kirjan. Diana Gabaldonin 1300-sivuinen Tuliristi oli koettelemus muutenkin lukumotivaation kanssa painiskelevalle. Se ei ollut totta tosiaan vaikealukuinen, mutta sisälsi 1000 sivun verran tyhjänpäiväistä lätinää, joka ei vienyt tarinaa eteenpäin. Ihan kuin olisin valittanut vastaavasta Gabaldonin kohdalla ennenkin..
Tuliristi on Matkantekijä-sarjan viides osa. Minulla on vielä lukematta Lumen ja tuhkan maa (nro 6), Luiden kaiku (nro 7) sekä Sydänverelläni kirjoitettu (nro 8).

Aikaisemmissa kirjoissa kaiken ylimääräisen ryönän alla on piillyt sentään jonkinlainen juoni, mutta Tuliristi on lähinnä hengailukirja. No joo, onhan teemana Stephen Bonnetille kostaminen ja kevyt Agatha Christie -murhamysteeri. Pääosin se on kuitenkin Clairen ja kumppaneiden elämisen kuvausta 1770-luvun Pohjois-Carolinassa.

Joskus valitin, miksei Claire ole kehittänyt penisilliiniä. Tässä kirjassa hän vihdoin tekee sen ja ottaa aineen käyttöönsä. Antibioottikokeilut ja kaikki muukin Clairen lääkärin ammattiin liittyvät kuvailut ovat kirjan kiinnostavinta antia. Vaikka niitäkin olisi saanut karsia. Sen lisäksi karsintaan olisi saanut liittää vanhat tutut, ne aina niin kömpelöt panokohtaukset, liiallinen päähenkilöiden ulkonäköjen ihannointi (alkaen jostain Clairen solakoiden sormien ihailemisesta), maitoa täynnä olevat rinnat -mehustelu (jotka Gabaldon taas seksualisoi) ja tyhjäkäyntikeskustelut pariskuntien välillä. Niitäkin oli liikaa.

Loppua kohti Gabaldon jälleen kerran paransi otettaan. Saukonhampaan taustan selvittäminen toi taas sitä kaipaamaani mystisyyttä ja ylipäätään syvyyttä koko tarinalle.

Ihmettelin, ettei tässä kirjassa ehditty Yhdysvaltain vapaussotaan. Aloin epäillä, ehditäänkö siihen seuraavassakaan tätä menoa.

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Myrskyluodon Maija

Anni Blomqvistin viisiosainen sarja Myrskyluodon Maija oli koskettava lukukokemus
Anni Blomqvist kertoo kirjasarjassa isotätinsä tarinan, joka on kiinnostava sekä menneen ajan kuvauksena että yhden naisen elämäntarinana.

Ensimmäisessä kirjassa eletään 1840-lukua. Talontytär Maija naitetaan kalastaja Jannelle ja heistä tulee torppareita kaukana merellä sijaitsevalle Myrskyluodon saarelle, jonne on osan vuodesta täysin mahdotonta päästä - tai sieltä on mahdotonta päästä pois. Blomqvist kertoo, miten luonnon armoilla elävien on vain luotettava, että asiat selviävät. Kaiken pahan tai hyvän takana on Jumala ja vahva usko tekee sen, että kaikista raskaimmistakin menetyksistä selviää, koska on ajateltava, että niin on ollut tarkoitus. Maijan usko on fatalistista. Kristinuskoon sekoittuu myös taikauskoa, jota kouluja käymätön ja heikkolukutaitoinen Maija ei osaa kyseenalaistaa. Elämä on rankkaa, mutta myös hyvää. Kun Maijan pitää vanhana lähteä rakkaalta Myrskyluodoltaan, on surullista, miten kukaan lapsista tai lapsenlapsista ei voi ymmärtää hänen menetyksensä suuruutta. Heille Myrskyluoto on ollut vain ikävä, raskasta työtä täynnä oleva paikka, joka sijaitsee eristyksessä muusta maailmasta. Maijalle se on ollut koko elämä. Siellä hän on saanut elää elämänsä rakkauden kanssa ja kasvattaa lapsensa, tehnyt uransa (kuten nykyään sanottaisiin) kalastajan vaimona ja pienviljelijänä. Myrskyluodon autioituminen on hänen elämäntehtävänsä hukkaan heittämistä.

Koko valtakuntaa koettelevista tapahtumista Myrskyluodollakin koetaan Krimin sota ja nälkävuodet, joista jälkimmäisistä selvitään mannerta paremmin meren antimien takia.

Myrskyluodon Maija liikutti, sivisti (avasi saaristolaisten elämää tällaiselle maakravulle) ja jätti jälkensä.

lauantai 21. syyskuuta 2019

Itsetutkisteluja

Marcus Aureliuksen Itsetutkiskeluja sisältää pääosin ajattomia elämänviisauksia.
 Kohtuulliset elämäntavat ja mielentyyneys. Ne toistuvat hänen tekstissään. Kohtuullisuus näin 2020-luvun lähestyessä on tuntunut kadonneen yltäkylläisyydessä elävältä nykyihmiseltä. Ihmiset eivät syö kohtuullisesti tai kuluta kohtuullisesti. Edellämainitusta on seurannut alati kasvava kansallinen ylipaino-ongelma kansanterveydellisine seurauksineen ja edellisen ja jälkimmäisen yhdistelmästä ilmaston lämpeneminen.

Marcus Aureliusta kannattaisi kuunnella myös siinä, miten pitää kohdella lähimmäisiä. Ollaan lähellä Uuden testamentin rakkauden kaksoiskäskyä.


Lukiessa mietiskelin, kunpa jaksaisin toteuttaa enemmän Marcus Aureliuksen neuvoja. Harmikseni tyynimielisyyden sijaan temperamenttini on kaikkea muuta. Mutta aina voi edes yrittää parantaa tapojaan.

tiistai 17. syyskuuta 2019

Hunan

Viime vuoden Finlandia-ehdokkaissa oli monta sellaista kirjaa, jotka kiinnostivat. Hunan oli yksi näistä mieleni päälle jääneistä. Talven kuluessa kuitenkin unohdin sen ja nyt kesän käännyttyä syksyksi muistin taas viime kirjastovierailulla sen olemassaolon. Hyvä niin. Se oli lukemisen arvoinen.
Se pohjautuu J. Pekka Mäkelän Helvi-kummitädin päiväkirjamerkintöihin, joita hän teki toimiessaan lähetystyöntekijänä Hunanin maakunnassa Kiinassa toisen maailmansodan aikoihin.

Helvi ei ole kirjan päähenkilö, vaikka kaikki muut hahmot linkittyvät häneen tavalla tai toisella. Kaikki kirjan henkilöt saavat lähes yhtä paljon sivutilaa. Muita hahmoja ovat sveitsiläinen pariskunta, toiset suomalaiset lähetystyöntekijät sekä kiinalaisia, jotka ovat joko oppilaina tai töissä lähetysasemalla tai tekevät muutoin yhteistyötä suomalaisten kanssa.

Kirjan kertoo raskaista tapahtumista. Yksi kammottavimmista on kuvaus Nankingin verilöylystä. Helvin kokemukset ovat uskomattomia. Miten hän selvisi japanilaisten hyökkäyksestä ja toisaalta kiinalaisten sotilaiden epäluuloisuudesta ulkomaalaisia kohtaan sodan sytyttyä. Mutta valitettavasti Helvi jää yhtä pinnalliseksi hahmoksi kuin hänen hajuttomat päiväkirjamerkintänsä, joissa ei esiinny mitään ristiriitaa. Ei esimerkiksi minkäänlaista uskonkriisiä, vaikka maailma ympärillä palaa. Kirjan epilogissa selviää, että Helvi aavisti muiden lukevan hänen päiväkirjaansa, joten se oli syynä varsin kliiniseen kerrontaan.

Mietin, että jos Mäkelä ei olisi ottanut mukaan Helvin autenttisia päiväkirjamerkintöjä, hän olisi saanut enemmän taiteilijan vapauksia tarinan kerrontaan. Nyt hän tuntuu kuitenkin liikaa kunnioittavan kummitätinsä muistoa. Niin, että Helvi vaikuttaa jopa yli-inhimillisen hyveelliseltä. Tuntuu, että Helvi herää todella eloon vasta epilogissa, joka oli - kaikista varsinaisen tarinan sotakuvauksista huolimatta - kirjan koskettavinta antia.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Hiljaiset sillat

Clint Eastwoodin Hiljaiset sillat on koskettava ja herkkä elokuva aikuisesta rakkaudesta. Se onnistuu uskottavasti väittämään, että ihminen voi rakastua ensisilmäyksellä. Että muutamana päivänä koettu hekuma säilyy voimallisena tunteena sen kokijoiden mielissä läpi heidän elämänsä.

Kirjana Hiljaiset sillat olikin sitten kaikkea muuta: kliseinen (maailmaa nähnyt matkamies ryysyissään tulee ja lemmiskelee elämäänsä kyllästynyttä, perähikiällä muumioituvaa kotirouvaa), korni (kömpelöt kuvaukset ihmisvartaloista, yliampuvat kielikuvat ja en edes sano mitään itse aktin kuvauksesta) ja nolo monella tavalla (äiskä kirjoittaa lapsilleen kirjeen, jossa kuvailee yksityiskohtaisesti paneskeluaan).

Robert James Waller teki tällä kammotuksella hyvät rahat. Höttö myy, mutta tulen ikuisesti ihmettelemään, miksi.