keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Muodonmuutos/Rangaistussiirtolassa

Franz Kafkan Muodonmuutos-novelli on ollut lukulistallani jo vuosia. Siihen viitataan niin paljon koko ajan populäärikulttuurissa, lehtien kulttuurisivuilla ja somessa, että olen lukemattomuuttani kokenut yleissivistymättömyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Toinen, josta näin koen, on Joycen Odysseus. Kaiken huipuksi se löytyy omasta hyllystäni. Muodonmuutoksen lainasin naapurikaupungin kirjastosta, omassa sitä ei ollut.
 Jo novellin alku kertoo, miksi se on klassikko. Se herättää lukijan kiinnostuksen täysin.
 Kafkan Oikeusjutun ja Linnan lukeneena tiesin, että Muodonmuutos ei tule olemaan helppo pala mielelle. Tiesin, että tulen ahdistumaan, ehkä raivostumaan, mutta en tiennyt, kuinka paljon tulen tuntemaan surua ja liikutusta. Muodonmuutosta lukiessani koin hyvin paljon eri tunteenkirjoja. Aluksi luin sitä hämmentyneen epäuskoisena komediana. Se, miten Gregor tutustuu uuteen vartaloonsa ja alkaa toimia sen puitteissa. Pakkohan sille oli hymähdellä.
 Se, miten täysin järjissään oleva Gregor pyrki helpottamaan äitinsä oloa verhoutumalla lakanaan.
Mutta väkivaltainen isä sekä siivoojatar ja siskon myötätunnon muuttuminen vihamielisyydeksi muuttavat novellin tunnelmaa. Gregor koettaa parhaansa, mutta perhe ymmärtää hänet väärin. He luulevat, että hän on mieleltäänkin hyönteinen.

On hirvittävän surullista seurata, miten Gregor nähdään vain taakkana. Aiemmin hän oli se, joka joutui elättämään perheen isän jouduttua vararikkoon.  Perheen taloudelliset paineet olivat syynä siihen, että hän koki hermoromahduksen muuttumalla sittisontiaiseksi. Tuoksi vastenmieliseksi olennoksi, joka on epähygieenisyyden ruumiillistuma. Nyt, kun perheen täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja hankkia itse rahaa elääkseen, he käyvät syyllistämässä Gregoria. He eivät olleet osanneet antaa Gregorille tukea hänen ollessa ihminen. Nyt hänestä on pelkkää harmia ja lisätyötä.

Taikurin hatussa Tove Jansson lainaa Kafkaa, kun Muumipeikko muuttuu hatussa piileskeltyään isokorvaiseksi kummajaiseksi. Muumimamman hyväksynnän ansiosta Muumipeikko muuttuu takaisin itsekseen. Mitään tuonkaltaista äidinrakkautta ei Muodonmuutoksessa ilmene, Gregorin äiti ei halua nähdää poikaa uudessa ilmeessään. Isä ilmaisee pettymyksensä poikaan vahingoittamalla tätä pysyvästi. Koko perheen kääntyessä häntä vastaan Gregor lopulta päättää kuolla.
_______________________________________________________________________

Rangaistussiirtolassa ei ole yhtään lämminsävyisempi. Kuten Muodonmuutos, tämäkin on kauhutarina. Kafkalle ominaiseen tapaan ihmiset käyttäytyvät omituisesti.

Rangaistussiirtolassa on kaksi päähenkilöä ja kaksi taustalla toimivaa kesäteatteri-tyylistä huitojaa. Päähenkilöt ovat matkailija ja upseeri. Matkailija on ulkomaalainen ja tullut tutustumaan rangaistussiirtolaan, jossa upseeri esittelee hänelle kehittämäänsä teloituslaitetta. Taustallahuitojat ovat tuomittu ja sotilas, joista tuomittu makaa teloituslaitteessa ja sotilas käyttää sitä.

Rangaistussiirtolalla on uusi komendantti, joka pitää upseerin vekotinta epäinhimillisenä. Upseeri on kuitenkin vakuuttunut teloituskoneestaan. Se tappaa ihmisen vasta monien tuntien kuluttua ja hänen mukaansa ennen kuolemaansa ihminen kokee vapautuksen tunteen.

Matkailijan seuratessa tuomitun kuolemistoimitusta on kuin hän seuraisi jonkun ruohonleikkausta. Se on jotain, mitä pitää tehdä, siinä ei tunneta sääliä kuolevaa kohtaan, hänellä ei ole mitään ihmisarvoa.

Tuohtuneena uuden komendantin mielipiteistä vekotintaan kohtaan upseeri kuitenkin päättää itse mennä teloituskoneeseen. Hän käskee tuomitun siitä pois, jolloin taustalla alkaa outo kesäteatterinäytelmä, jossa tuomittu ja sotilas leikkivät hippaleikkiä keskenään. Kun vekotin hajoaa ja tappaa upseerin liian nopeasti, tuomittu ja sotilas eivät reagoi siihen oikein mitenkään. He ovat kuin kaksi koiranpentua. Matkailijan tarkastellessa upseerin kasvoja, hän ei näe vapautuksen tunnetta. Upseeri on vain kohdannut hirvittävän kuoleman.

Näiden kahden raskaan novellin jälkeen tuntuu kummalta, miten aurinko jaksaa tuolla ulkona porottaa. Etenkin Muodonmuutos jäi mietityttämään. Se hirvittävä välinpitämättömyys!

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Halveksunnan aika

Olen päättänyt lukea Noituri-sarjan loppuun tämän vuoden aikana, vaikka aluksi ajattelin lukea sitä säästeliäästi. Niin hyvä se on, etten halunnut ahmaista sitä nopeasti. Mutta nyt olen alkanut pelkäämään jatkuvasti spoilaantuvani loppuratkaisuista, kun joka sometuutista on alkanut tulvahdella tietoja siitä tekeillä olevasta tv-sarjasta.

Noituri-sarja on ollut minulle suuri lukuelämys. Se on tuonut sitä toivottua pakoilua tavisarjesta, mitä fantasiakirjoilta odotan. Se on saanut minut myös hieman koukuttumaan eli ajattelemaan kirjan tapahtumia silloinkin, kun tiskaan, käyn juoksemassa, teen ruokaa, työskentelen. Se on siis saanut minut hieman tolaltani ja myös onnelliseksi siitä, etteivät nämä kirjat ilmestyneet suomeksi ollessani teini. Voi, kuinka sekaisin olisin ollut lukiessani näitä 16-kesäisenä, kun järkeä oli vähän ja romantisoitua mielikuvitusta yltäkylläisesti. Olisin varmaan larpannut yksinäni kotimetsässä, unohtanut syödä ja nukkua, värjännyt tukkani hopeanharmaaksi ja nukkunut kivenkolossa.

Vaikka mielenkuohuni onkin aikojen saatossa rauhoittunut, en usko, että minusta ikinä tulee rauhallista aikuista, joka kykenee suhtautumaan tyynen viileästi kaikkiin mahtaviin juttuihin. Ehei, tulen aina intoilemaan esimerkiksi hyvän kirjan luettuani ja tulen aina vähän sekoamaan kirjan maailmaan unohtaen todellisen elämän. Tämä ajatus tuli vain mieleeni, kun  muistin muutama vuosi sitten kuuntelemaani jotain Yle Radio Ykkösen kirja-aiheista ohjelmaa, jossa keskusteltiin Laivauutisia-kirjasta. Ohjelman osallistujista yksi sanoi, että "on harvinaista, että tällä iällä voi näin innostua jostain kirjasta". Niin, en tosiaan usko, että minä ikinä joudun lapsekkaan mieleni takia tuohon "tällä iällä"-tilaan.

Halveksunnan aika on Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan neljäs osa. Sen päähenkilöinä ovat noituri Geraltin lisäksi velho Yennefer ja Cintran prinsessa Ciri, joka halutaan poliittiseksi pelinappulaksi. Yennefer ja Geralt yrittävät pitää hänen turvassa, mutta eivät siinä onnistu. Onneksi Ciri on saanut koulutusta sekä noituri- että velhokouluissa, joten hän kykenee puolustamaan itseään. Tyttönä on silti erityisen vaarallista joutua kauaksi puolustajistaan ja sen Ciri saa lopussa kokea. Olisin toivonut, että hän olisi säästynyt raiskaukselta, mutta ehkä se olisi sitten ollut liian siloteltu ratkaisu. Olihan hänestä tullut osa maantierosvojoukkoa, joista jokainen oli joutunut kokemaan lapsuudestaan ja nuoruudestaan asti kovia. Mitään moraalia heiltä ei sopinut odottaa.

Halveksunnan aika oli lopusta sotainen, mutta sitä ennen saatiin seurata ilahduttavan paljon psykologista peliä. Velhojen juhlat vaikuttivat joltain MET-gaalalta, jossa tosin runsaiden haute couture -hörselöiden sijaan kilpailtiin sillä, kuka paljasteli eniten. Molemmissa oli käytetty yhtä paljon kauneutta edistäviä keinoja, toisessa plastiikkakirurgiaa, toisessa eliksiirejä. Kohtauksen jälkitunnelmissa lukija saa tietää jälleen uuden yksityiskohdan Geraltista: hänestäkin olisi velhoksi, koska hänen äitinsä oli velho.

Kiintoisaa nähdä, miten tämä kaikki tulee päättymään. Mitä kaikkea lukija saa lopulta tietää? Salaperäisyyden verhoa on raotettu aina vähitellen, mutta en usko, että kaikki mysteerit tulevat koskaan paljastumaan. Sekin on hyvä ratkaisu.

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Villisorsa

Henrik Ibsenin Villisorsassa salaperäinen tunnelma vaihtuu lopussa surulliseksi. Ibsen punoo tarinaa taidokkaasti. Hahmojen kaikki sanat ja teot merkitsevät jotain ja lopussa paljastuu, mitä kaikki tarkoitti. Villisorsassa mysteeri on villisorsa. Kuka hän on?


Tarinan keskiössä on kaksi perhettä, joista toinen on varakas Werlen perhe ja toinen köyhä valokuvaaja Ekdalin perhe. Werlen perhe koostuu tehtailija Werlestä ja hänen pojastaan, Ekdalin perhe vanhasta Ekdalista, hänen valokuvaajapojastaan, pojan vaimosta Ginasta ja heidän tyttärestään Hedvigistä.

Alussa tehtailijan poika Gregers saa kuulla, että perheen entinen taloudenhoitaja Gina on nykyään naimisissa valokuvaaja Hjalmarin kanssa ja ennen Hjalmarin kanssa naimisiin menoa hänellä oli suhde Gregersin isän kanssa.

Gregersin mielestä Hjalmarin elämä on surkeaa, koska hän joutuu elämään penniä venyttäen. Gregersin mielestä tähän auttaisi, jos hän kertoisi Hjalmarille Ginan taustasta. Näin Hjalmarin ei enää tarvitsisi elää valheessa, vaan hän voisi aloittaa uuden "ihanteen" mukaisen elämän. Hjalmarin ei kuitenkaan pitäisi erota Ginasta. Hänen pitäisi vain kuulla totuus.

Gregers muuttaa Hjalmarin perheen vuokraamaan asuntoon ja saa tietää perheen eriskummallisesta elämästä. Perheellä on ullakolla pieni luontokeskus, jossa elää kaneja, kanoja ja villisorsa. Siellä vanha Ekdal saa toteuttaa luonnossa kulkemista, koska on liian vanha mennäkseen oikeaan metsään samoilemaan. Villisorsa on erityisesti Hedvigin lemmikki, vaikka hänen isänsä ja isoisänsäkin innoissaan puuhailevat eläimen parissa; rakentavat sille kaikenlaisia puuhatelineitä ja hoivailevat sitä. Tämän touhun kuvaus oli kerrassaan liikuttavaa, vaikka todellisuudessa kammoankin ajatusta siitä, että ihmiset ottavat villieläimiä koteihinsa kesyeläinten tavoin.

Villisorsaa on ammuttu, joten se roikottaa siipeään ja laahaa jalkaansa. Gregers vertaa Hjalmaria villisorsaan. Hänen mielestään Hjalmarkin elää jotenkin puolikuolleena, vaikka Hjalmarilla on elämässään kaikenlaista mielekkyyttä. Onhan hänellä vaimo ja tytär, yhteinen metsäharrastus ullakolla isänsä kanssa ja sitten hän on keksijä. Hän tekee valokuvaustyönsä ohella keksintöä, jonka hän mieltää todelliseksi työkseen.

Kun Gregers kertoo Hjalmarille totuuden Ginasta, kaikelta menee pohja. Hän päättää lähteä kodistaan ja asian selvittämisen keskellä hänelle selviää totuus Hedvigin biologisesta isästä. Tai että selvyyttä siitä ei ole. Hjalmar käsittää liian myöhään, että vaikka olisi tapahtunut mitä, hän on silti Hedvigin isä.

Lopussa selviää, että villisorsa ei olekaan Hjalmar. Se onkin Hedvig. Hedvig on tuo rampa lintu, olihan hänelläkin vamma, sillä hän uhkasi sokeutua. Hänet haluttiin pitää suojassa maailmalta, ettei hän menettäisi näköään liian aikaisin. Hänet otettiin pois koulusta ja pidettiin mahdollisimman paljon sisällä, jottei aurinko sokaisisi hänen silmiään. Niinhän villisorsaakin suojeltiin. Sitä ei ollut enää koskaan tarkoitus päästää pois ullakolta.

torstai 21. kesäkuuta 2018

Medeia

Kreikkalainen Euripides kirjoitti Medeia-tragedian 431 eKr.

Medeian tapahtumien taustalla on pakolaisuus. Medeia ja Iason tulivat Korinttiin pakolaisina, mutta Korintissa Iason hylkäsi Medeian eikä tuntunut välittävän pariskunnan kahdesta lapsestakaan. Hän meni naimisiin Korintin kuninkaantyttären kanssa. Kreon-kuningas päätti karkottaa Medeian, koska tämä käyttäytyi uhkaavasti hänen tytärtään kohtaan. Kreon ei ollut väärässä: Medeia halusi kostaa Iasonille ja suunnitteli sekä tämän, hänen nykyisen puolisonsa että Kreonin tappamista.

Iason tuli kuitenkin selittämään Medeialle, miten hän ei oikeastaan rakastanutkaan kuninkaantytärtä. Hän avioitui tämän kanssa vain, koska voisi näin taata itselleen sekä lapsilleen paremman aseman maassa. Pakolaisena hän ei ollut täysin samanarvoinen muiden kanssa ja tekemällä uuden vaimonsa kanssa lapsia, Medeian ja hänen lastensa asema paranisi, koska he olisivat kuninkaantyttären lasten sisaruksia.

Medeia ei leppynyt Iasonin sanoista. Nyt hän päätti kostonsa olevan yhä hirmuisempi ja Kreonin ja hänen tyttärensä lisäksi hän surmasi myös omat lapsensa kostaakseen Iasonille.

Miksi Medeia kykeni tappamaan lapsensa? Näytelmässä kuoro vetoaa Medeiaan, ettei hän voi tappaa lapsiaan. Jos hän tappaa, hän ei ole tervetullut Ateenaan, jonne oli aikonut lähteä. Ateenassa, tieteiden ja taiteiden tyyssijassa ei hyväksytä lastenmurhaajaa. Näytelmä ylistääkin Kreikkaa ja Medeia, joka ei ole alkuperäinen kreikkalainen, vaan kotoisin barbaarimaasta, on ehkä saanut julman luonteensa synnyinperimänä. Tappoihan hän aikoinaan veljensäkin, joten surmaaminen on osa hänen luonteenpiirrettään.

Minun mielestäni Medeiassa on naisvihaa. Se, että nainen tappaa omat lapsensa ja vielä miehen vuoksi, on alhaisinta, mitä nainen voi tehdä. Sitä on täysin mahdotonta hyväksyä. Siinä ei ole mitään vahvaa, että lopussa Medeia ei edes kadu tekoaan, vaan ilkkuu Iasonille hänen ollessaan onneton menetettyään lapsensa. On inhottavaa, että naisen oletetaan tekevän pahin ja että hän myös tekee sen. Että loukatulla naisella ei ole mitään estoja, hän on arvaamaton ja täysin hirviö.

Ibsenin Nukkekodissa Nora jättää perheensä, mutta se on eri asia. Nora ei tapa lapsiaan. Hylkääminenkin on tietysti väärin, mutta kuinka moni mies onkaan hylännyt perheensä ja se on ollut ihan sopivaa? Nainen ei voi koskaan lähteä. Ibsen tuulettaa sukupuolirooleja, mutta Euripideen sukupuolituuletus on vain julmaa. Medeia on mielipuoli eikä hänessä ole mitään ihailtavaa.

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Neiti Julie

Suomen vävy August Strindberg kirjoitti Neiti Julien vuonna 1888. Jos haluaa sivistää itseään klassikolla, mutta Tolstoin tiiliskiville ei ole aikaa, Neiti Julien selvittää nopeasti. Kevyttä lukemista tämä ei tosin ole. Ja voin kyllä myöntää, että itse en tainnut tajuta näytelmästä hölkäsen pöläystä.

Sattumaisin tänään tulee Teema/Femmalta Jessica Chastainin ja Colin Farrellin tähdittämä leffaversio tästä. Voin sitten verrata sen tulkintaa näytelmästä omaani. Neiti Julie on senkin takia ajankohtainen, että sijoittuu juhannukseen. Eli on #juhannuskirja
 Neiti Julie on kreivin tytär, joka alkaa liehitellä juhannusjuhlissa palvelijaansa Jeania. Jeanilla on aikeita mennä naimisiin keittäjä-Kristinin kanssa, mutta tämä ei alkuasetelmasta huolimatta ole kolmiodraama. Sillä Kristin on lähinnä moraalinvartija: Julien ylempiluokkaisena ei ole ollenkaan sopivaa tanssia epäilyttävän paljon alempisäätyisen kanssa.

Kristin on kymmenen vuotta vanhempi kuin Julie, 35-vuotias ja hän pysyttelee mielipiteineen siinä yhteiskunnallisessa asemassa kuin hänen pitääkin. Hän on siis hyvin tavallinen ja kaiken lisäksi keski-ikää lähestyvä nainen. Julie sen sijaan on radikaali, epätavallinen omassa säädyssään, sillä hän on saanut feministisen kasvatuksen äidiltään. Mutta koska äiti petti isän, isä käänsi tytön pään äitiään vastaan. Nyt Julie on täynnä syyllisyydentuntoa ja ristiriitoja. Hän on kiinnostava. Jean taas on lapsesta asti ollut ihastunut Julieen. Elo Kristinin kanssa ei toisi potkua hänen nousussa olevalle uralleen. Siksikin Julie nyt kiinnostaa.
Vaikean vanhempi-suhteen takia Juliesta on tullut miestenvihaaja. Nyt hän kipuilee sen kanssa, minkälaiseksi hän on tullut isän kasvatuksessa. Hän haluaisi tappaa itsensä rangaistakseen isäänsä tai oikeastaan itseään. Ei ole käynnissä siis mikään hilpeä juhannusjuhla!

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Siinä näkijä missä tekijä

Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä kertoo sisällissodan jälkimainingeista sijoittuen pääosin 1940-50 -luvuille. Se käsittelee kommunistien maanalaista toimintaa painottuen kuvaamaan sitä yhden perheen näkökulmasta. Se on myös perheen pojan kasvutarina.
Tärkeimmät hahmot ovat pariskunta Maija ja Santtu ja heidän poikansa Harri. Alussa Maija muistelee seksipositiivista nuoruuttaan, mikä ei hänen vanhetessaan muutu yhtään sen negatiivisemmaksi. Hänen ihanteenaan on Neuvosto-Suomi, joka ei hänen pettymyksekseen koskaan toteutunut. Maijan ja Santun monologit vuorottelevat alkupuolella, sitten kuvataan yleisesti kommunistien sabotaasitoimintaa ja siitä kiinnijäämistä. Lopussa seurataan Harria lapsuudesta nuoruuteen.

Kaiken taustalla jäytää sisällissodasta jäänyt katkeruus ja se, miten hävinnyttä osapuolta kohdeltiin. Santtu ja Maija olivat sodan aikana lapsia, mutta heidän läheisensä sotivat ja joutuivat epäinhimillisiin oloihin vankileireille. Kirjan lopussa annetaan ymmärtää, että seuraava sukupolvi osaa jo nähdä tulevaisuuteen.

Monologit rönsyilivät suuntaan ja toiseen, minkä takia tipuin aika ajoin kärryiltä. Myös eri kerrontatyylit tekivät lukemisesta vaivalloista. Enkä oikein edelleenkään nauti panokohtausten, onanointien ja sukuelimien kuvailuista. Harrin lapsuudesta oli vaikea lukea. Hän joutui liian pienenä kokemaan aikuisten asioita ja olemaan vailla aikuisten huolenpitoa, kun omalle äidille lasta tärkeämmät olivat alkoholi ja ruumiin ilot.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Kitchen

Banana Yoshimoton Kitchen koostuu kolmesta novellista, joista kaksi ensimmäistä kertoo Mikage Sakuraista ja kolmas Satsukista. Mikage ja Satsuki ovat nuoria, yliopistossa opiskelevia naisia, jotka ovat menettäneet läheisensä. Novelleissa seurataan päähenkilöiden surutyötä, mutta tunnelma ei ole synkkämielinen, vaan toiveikas.
 Pidin eniten ensimmäisestä Kitchen-novellista. Mikage on menettänyt kaikki läheisensä, viimeisenä isoäitinsä, jonka luona hän asui. Hän joutuu muuttamaan asunnosta ja pääsee asumaan tuttavansa, ikäisensä nuoren miehen ja tämän trans-vanhemman luo. Mikagen keittiö-filosofia oli kiinnostavaa.
Toisessa Täysikuu-novellissa ollaan jälleen kuoleman äärellä, kun Yûichin äiti menehtyy väkivaltaisesti. Rakkaustarina on silti novellin pääteema.

Kolmatta novellia en ymmärtänyt ollenkaan. Sitä tietysti yhdisti edellisiin kuolema-aihe ja nuoren naisen pyrkimys selviytyä surusta. Mutta sen pääosassa oli kuitenkin eri hahmo kuin aiemmissa ja tyyli oli fantasiaanmenevä, mikä oli vain outoa. Kun kirjan nimi kerran oli Kitchen, olisin toivonut enemmän keittiö-filosofiaa ja jotain Julia&Julie-tyylistä idyllistä kokkaustouhua. Keitettiinhän siinä kyllä paljon teetä ja pidin siitä, miten tee yhdisti ihmisiä ja miten sen ansiosta syntyi jopa uusia ihmissuhteita. Tai henkiolentosuhteita, mikä lie se Urara olikaan.

Hayao Miyazakin elokuvana Moonlight shadown mystiikka välittyisi varmasti paljon paremmin kuin tällaisena lyhyenä novellina. Yritin kuvitella Uraran Liikkuvan linnan mummoksi, vaikka novellin mukaan hän oli 25-v. Mutta en silti oikein saanut hommasta otetta.

perjantai 9. helmikuuta 2018

Kuvitteellisten olentojen kirja

Hiekkakirjan jättämien hyvien muistojen jälkeen en voinut vastustaa kiusausta kohdatessani Jorge Luis Borgesia naapurikaupungin kirjastossa. Borges on koonnut Kuvitteellisten olentojen kirjaan keksittyjä eläimiä tai muita yliluonnollisia hahmoja, joita on esiintynyt eri kansojen mytologioissa ja kirjallisuudessa. Borgesin omia otuksia ei kokoelmassa esiinny.
 On selvää, että J. K. Rowling on lueskellut kirjaa ennen Potterien kirjoittamista. Hänen Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on samankaltaista huumoria myöten heikko uusintaversio Borgesin kirjasta. Mutta mitäpä siitä, sillä suomentaja toteaa: "Sekä olemassa olevien että keksittyjen tekstien kierrättäminen on tyypillistä Borgesin teksteille ----- Voi hyvin kuvitella Borgesin itsensä uskoneen tlöniläisten filosofien tavoin, että plagioinnin käsitettä ei ole olemassa. Kaikki tekstit ovat kierrätettävissä, ja tämä koskee luonnollisesti myös Borgesin omia tekstejä."

Mutta se, miten Borges kertoo muiden kehittämistä taruolennoista, on hauska yhdistelmä mukatieteellistä, moniin eri lähteisiin viittavaa selontekoa ja Borgesin lempeää huumoria.


Kuvitteellisten olentojen kirjaa voi pitää hakuteoksen lisäksi kokoelmana lukuvinkkejä. Kaikkia tekstejä ei tosin löydä suomennettuina.

tiistai 23. tammikuuta 2018

Haltiain verta

Yritän vähän pidätellä hevosiani Noituri-sarjan suhteen. Olen ensimmäisestä kirjasta lähtien halunnut lukea kaikki kirjat putkeen samantien, mutta tähän ikään mennessä olen myös oppinut nautiskelun jalon taidon. Eli, kun lukee sarjan rauhallisella tahdilla, on aikaa mietiskellä sen tapahtumia kunnolla ennen uuden kirjan aloittamista. Ja koska vihdoinkin olen löytänyt itseäni kiinnostavan fantasiakirjasarjan, miksi tyhjentäisin pajatson heti? Nyt minulla on vielä viisi Noituri-kirjaa odottamassa kirjastossa. Todellisuuspakoilutarpeen iskiessä minun ei tarvitse tyytyä mihinkään kuraan, vaan voin lohduttautua tällä laadukkaalla, koko muun maailman ympäriltäni sulkevalla tarinalla Geraltista, Ciristä ja Yenneferistä.

Tässä mietteeni sarjan aiemmista osista:

Viimeinen toivomus

Kohtalon miekka
Haltiain verta käynnistyi vähän hitaasti ja tuntui, että juuri, kun vauhtiin päästiin, se jo päättyikin. Se oli edellisosia synkempi, olihan maailma luisumassa uuteen sotaan ja monet tahot halusivat Cirin pään vadille. Viimeinen toivomus ja Kohtalon miekka olivat mielestäni esiosia, joissa tutustutettiin lukija Noiturin maailmaan. Otaksun näiden kolmen kirjan perusteella, että varsinainen tarina alkoi Kohtalon miekan lopussa, jossa esiteltiin Ciri - Geraltin kohtalo. Otaksun (en aio käydä spoilaantumassa netissä), että loput Noituri-kirjat käsittelevät Geraltin suhdetta Ciriin. Se on se pääjuonikuvio.

Olin Haltiain verta -kirjaan saakka tyytyväinen, että Geralt ei ole se Messias-hahmo, jollainen on aina fantasiakirjallisuudessa. Geraltin epätäydellisyys ja ristiriitaisuus on kiinnostavampaa kuin se, että hän olisi puhtoinen sankari, jonka täytyy uhrautua maailman puolesta. Jonkin sellaisen tapainen Ciri kuitenkin ilmeisesti on, joten Noituri-sarjakaan ei ole tästä kliseestä vapaa. Iloitsen tosin siitä, että valittu on tällä kertaa teinityttö ja selvästi aktiivinen tekijä - ei vain tumput suorina töröttävä tyyppi, jonka puolesta kaverit kuolevat.

Olen huolestunut siitä, että Netflix on tehnyt Noiturista tv-sarjan. Koska pelkään, että 1.) se on huono, 2.) spoilereita on kohta vielä enemmän joka puolella, mikä tarkoittaa, että minun pitää sittenkin ahmaista loput kirjat pikavauhtia. Katsotaan nyt, miten tilanne etenee. Varmaa on kuitenkin se, ettei Haltiain verta jää ainoaksi Noituri-kirjaksi, jonka tänä vuonna luen. Mutta kunpa seuraavassa osassa olisi enemmän Valvattia, hän on ehdottomasti suosikkini!

perjantai 5. tammikuuta 2018

Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut

Pidän joulun perinteistä: vanhoista lauluista, ruuista, suomalaisesta (ei punanuttuisesta coca-cola-) joulupukista (joka totta kai käy vuodesta toiseen!), kirkosta, kuusesta, villasukista joululahjana ja perhejouluista. Minulle joulu on aikamatka satojen vuosien taa.

Tänä joulunaikana halusin tehostaa aikamatka-larppausta lukemalla Charles Dickensin Nicholas Nicklebyä, joka on kirjoitettu 1830-luvulla. Dickensin kirjoissa toteutuu hyvyys vastoinkäymisten jälkeen ja koska jouluna mielellään lukee onnellisten loppujen kirjoja, tästäkin syystä D:n kirjoista muutkin kuin Saiturin joulu käyvät hyvin joulun lukemistoon.

Minulle Dickensin kirjat ovat ennen kaikkea aikamatkustusta, ei niinkään suuren lukunautinnon kokemista. Dickensin kirjoissa kun on paljon ongelmia, mikä estää varsinaisen lukuilon syntymisen. Lukuilo pilkahtaa välillä, kun Dickens hupailee, mutta sitten se myös nopeasti katkeaa. Ongelman yhtenä syypäänä on se, että Dickens kirjoitti tarinansa alun perin lehteen jatkokertomuksina. Jatkokertomusten ilmestyttyä ne niputettiin kirjoiksi. Lopputulokset ovat - sanoisinko - kovin runsaita. Hahmoja riittää, mihinkään liittymättömiä juonikuvioita riittää (tässäkin Mantalinien ja Kenwigsien hahmot touhuineen täysin turhia) ja se melodramaattisuus, sitä vasta riittääkin.

Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut on muuten siitä väärin otsikoitu, että siinä ei seikkailla. Olin kuvitellut, että Nicholas matkustelee pitkin maita ja mantuja, esim. käy Amerikassa asti onnea onkimassa. Tai edes Ranskassa. Mutta suurin seikkailu onkin näytteleminen Lontoon ulkopuolella. Ja pian palataan takaisin "Cityyn", jossa onni käy Nicholasin osaksi yllättävän pian. Liian lyhyt kärsimys, jotta edes se onnen etsiminen olisi käynyt seikkailusta. Etenkin, kun Nicholas ei saavuta onnea omilla ansioillaan, vaan pääsee osaksi kahden herrasmiehen hyväntekeväisyydestä.

 Nicholas Nicklebyn juoni on pähkinänkuoressa se, että saita ja paha setä ei halua auttaa velivainajansa köyhtynyttä perhettä, johon kuuluu leski ja 17- ja 19-vuotiaat lapset. Hän laittaa vanhemman lapsen, Nicholasin hirvittävään koulukotiin Yorkshireen opettajaksi ja tytär Kate joutuu raatamaan hattukaupassa perin ilkeiden ihmisten keskellä. Leskirouva ei tietenkään voi enää työskennellä, onhan hän jo nelikymppinen, joten hänen tehtäväkseen jää vain haaveilla lapsille parempaa elämää.

Luin, että rouva Nickleby perustui Dickensin omaan äitiin. Hän olikin vallan hulvaton stereotypia ikääntyvästä naisesta, joka nuoruudessaan liihotteli seurapiireissä ja keräsi kauneudellaan ihailijoita jonoksi asti. Nyt hänellä oli enää jäljellä muistot lyhyestä, kukkeasta nuoruudesta ja siitä hän jaksoikin muistuttaa lähimmäisiään jatkuvasti.

Rouva Nicklebyn lennokkaat suunnitelmat ja täysi pihallaolo todellisuudesta toivat kevennystä kohtiin, joissa kuvattiin, kuinka Kate-tytär joutui tukaliin tilanteisiin ihailijoidensa kanssa. Oikeastaan näitä kohtauksia ei olisi tarvinnut keventää mitenkään, koska kyse oli seksuaalisesta ahdistelusta.
 Dickens yltyy aika ajoin paasaamaan. Lastensuojeluun liittyvät ongelmat olisivat tulleet vähemmälläkin selväksi.
 Se, että Dickens nosti heikossa asemassa olevien asiat pöydälle, oli tietysti hieno teko. En ole perehtynyt, oliko hänen kannanotoillaan vaikutusta (kuten Victor Hugolla oli Ranskassa), mutta ainakin luulen niiden nostaneen tietoisuutta, Nicholas Nicklebyn (ja Oliver Twistin) tapauksessa lastenoikeuksien suhteen. Sillä käsittääkseni Dickensin tarinat olivat suosittuja. Sen verran googletin, että tämä kirja oli saanut innoituksensa Dickensin vierailtua koulukodissa, jossa olosuhteet olivat kuin Squeersin koulusta.

Opettavaisesta otteesta huolimatta Dickens ei kuitenkaan tarjonnut ratkaisua koulukotiongelmaan. Squeersin koulussa oli paljon lapsia, joilla ei ollut kotia ollenkaan. Kun lopussa he karkasivat koulusta, Dickens kertoi, kuinka osa palasi karkumatkan jälkeen takaisin tuhoutuneeseen kouluun. Ja sen jälkeen he katosivat jonnekin, minkä tulkitsin niin, että heistä tuli katupoikia Lontooseen. Katupoikia, jotka ansaitsivat elantonsa ryöstelemällä ja prostituutiolla. Ihmettelin, ettei Nicholas, nyt vaimonsa rahoilla vaurastuneena, perustanut poikakotia kaikille orvoille raukoille. Kirjan hyvyyden sanoma koki näin kolauksen. Dickens heristeli sormeaan, mutta ei kertonut, mitä olisi voinut tehdä toisin. Vai oliko se ratkaisu pahis-koulumestarien piekseminen?

Se, että raskaita aiheita käsiteltiin turhan kevyesti, oli rasittavaa. Mutta oli Dickensillä vahvuutensa tässä(kin) kirjassa: lopussa paljastettu Ralph-setää koskenut yllätys oli taidokkaasti kehitelty ja kuten aiemmin jo totesin, dickensmäinen hassuttelu kyllä uppoaa minuun. Paitsi silloin, kun mamma Nickleby ei erottanut ahdistelua ja ihastusta tyttärensä kosijoiden suhteen. Älä koskaan aliarvioi naisen vaistoja, Charles.

tiistai 19. joulukuuta 2017

Ei puu yksin pala

Oiva Paloheimon Ei puu yksin pala oli kirja, jota en enää aio toiste lukea. Se lähtee hyllystäni kirjaston poistopisteelle jonkun toisen iloksi tai hämmennykseksi.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen hämäläiseen pikkukuntaan. Kirjan nykyaika on 1950-luvun loppupuoli. Sen tärkeimpänä henkilöinä ovat kunnan suurimman tilan emäntä, Helsingistä kotoisin oleva Ruut; Ruutin koulutoveri ja tämän tyttären isä, tohtori Arra ja ikääntynyt pastori Järvinen, joka on Arran appiukko.

Kirjassa käsitellään Ruutin ulkopuolisuutta maalaispaikkakunnan sisäänpäinkääntyneessä yhteisössä ja epätyydyttävän elämän elämistä. Pikkukunnan ahdistunut ilmapiiri on saanut kaikki elämään valheessa, mikä on tarkoittanut onnetonta kohtaloa jokaisessa säädyssä. Pastorin vaimo on lohduttautunut tunnesyömällä:
Ruut taas purki turhautumistaan tappamalla kissoja. Suurena eläintenystävänä kissojen kuristamisesta lukeminen oli kärsimystä. Mielestäni se oli kummallinen piirre, joka perusteltiin huonosti. Sen tarkoitus oli kertoa Ruutin tunnekylmyydestä ja hänen lopettaessaan sen, painotettiin, kuinka hänessä oli alkanut paranemisprosessi kohti empatiaan kykenevää ihmistä. Paranemisevoluutio koki huippunsa lopun kommuuniasumisessa ja Ruutin tunnustuskirjeessä pastorille valheistaan, jotka eivät tulleet pastorille yllätyksenä. 

Hyvää kirjassa olivat historiakatsaukset ja miten traagiset, menneet tapahtumat vaikuttivat tai olivat vaikuttamatta kirjan nykyajassa. Miten evakoihin suhtauduttiin aluksi vihamielisesti ja koettiin heidän varastaneen hämäläisten maat. Mutta miten vihamielisyys painui unohduksiin vuosikymmenien kuluessa. Miten sodat vaikuttivat kunnan vauraimman tilan asukkaisiin. Kun punaiset polttivat tilan rakennukset päärakennusta ja aittaa lukuunottamatta talon isännän vaikutusvallan ansiosta. Kun sisällissodan jälkeen riehunut espanjantauti tappoi nuoren isäntäparin. Miten nuoren helsinkiläisemännän oli opeteltava jatko-sodan aikana maataloustyöt alkaen siitä, mitä karho tarkoittaa.