sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Pikku Heidi/ Heidi osaa käyttää oppiaan

Johanna Spyrin Pikku Heidi oli yksi lapsuuteni tärkeimmistä kirjoista. On vuosia, kun luin sen viimeksi. Sen teho ei kuitenkaan ollut laantunut. Spyrin kirjoittamaa jatko-osaa Heidi osaa käyttää oppiaan en sen sijaan ollut lukenut aiemmin. Sen luin ilman lapsuuden linssejä eikä se siksi vakuuttanut.
Pikku Heidin juonikuviohan on vallan täydellinen. Siinä on orpotyttö, joka viedään väkisin vuorten keskellä isoisänsä luokse ja joka kotiuduttuaan viedään väkisin maalta suurkaupunkiin, jossa tyttö kohtaa vaikeuksia. Välissä koetaan kummitusjuttukin. Ja lopussa kaikki päättyy onnellisesti. On onnea, surua, vaaraa, suuria tunteita!

Pikku Heidi on lopulta hyvin perinteinen tuhkimotarina. Oman säväyksensä siihen tuovat Alpit, joiden ihmeellisyydestä Spyri saa vakuutettua lukijansa. Aikuislukijaa kalvinistinen hapatus vähän haittaa, mutta Pikku Heidin lapsuudessa kokeneena se ei kuitenkaan muutu häiritseväksi. Täytyy muistaa, että se on myös ajankuva.

Heidi osaa käyttää oppiaan -jatkokertomus sen sijaan on alusta asti häiritsevä. Itse kirjan nimikin on harhaanjohtava. Mutta miten nimetä kirja, jolla ei ole oikein juonta? Ei ole sitä, mitä Pikku Heidissä: mullistavaa käännekohtaa, johon tarina on kulkeutunut vähitellen ja kutkuttavasti jopa pelkoa aiheuttaen (kummitusjuttu). Ja jossa väärinkäsitykset selviävät ja kaikki saavat kokevat tyydyttävän lopun.

Ei. Jatko-osassa Heidi pääsee riemuitsemaan tavarapaljoudesta ja frankfurtilaiset vieraat saavat syytää hyväntekeväisyysrahojaan hölmöille, koulujakäymättömille maalaisille. Sitäkin jaksoin ihmetellä, miten ihminen voi elää pelkästään tyydyttyneillä rasvoilla eikä juureksia mainita kertaakaan. Eikö Sveitsissä syöty edes nauriita, vaan pelkkää vuohenjuustoa-, -lihaa ja -maitoa? Kovin yksipuoliselta kuulostaa eikä lainkaan terveelliseltä. Mutta niin vain noilla eineillä rampakin alkoi taas kävellä!

Tästä alkoi 2020-kirjavuosi. Olkoon se kirjaisampi kuin edellinen tai niin ainakin toivon..

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Kesäkirja

Kun menin kirjastoon Gabaldonia palauttamaan, ajattelin, että nyt jotain helposti sulavaa. Ei vähään aikaan yli 400-sivuisia järkäleitä. Siksipä lainasin Tove Janssonin lyhyen Kesäkirjan, vaikka ajankohta sen lukemiseen ei voisi olla enempää väärä.
Kesäkirja kertoo isoäidistä ja Sophia-pikkutytöstä, jotka viettävät kesälomaa saarella. Sivumennen mainitaan myös aika ajoin tytön isä, isoäidin poika. Kerronta tapahtuu kuitenkin isoäidin ja Sophian kautta.

Kirjan tunnelma on leppoinen. Hyvin samanhenkinen kuin Muumi-kirjoissa. Elämä on turvallista. Muumien satumaisuutta Kesäkirjassa ei ole. Piippu on vaihtunut silkaksi tupakaksi eikä saarella parveile outoja hattivatteja tai Hemuleita hameissaan. Vaan on vain ihmisiä, kissoja ja lintuja. Kesän ihanuus kyllä välittyy Kesäkirjasta samoin kuin kaikista kesään sijoittuvista Muumi-kirjoistakin. Ja lopussa myös kesän loppumisen haikeus on käsinkosketeltavissa. Tuollaistahan se on: josko vielä nauttisin hetkisen tästä, kun vielä voin. Ennen kuin kaikki on taas ohi monen kuukauden ajaksi.

Isoäidistä minulle tuli mieleen Tuu-tikki. Hän sanoo suoraan, mutta ei ilkeästi. On lämmin ja läsnä lapsenlapselleen, mutta ei lässytä. Pitää lasta vertaisenaan.

Jäin silti kaipaamaan sitä satumaisuutta. Mutta siksihän on Vaarallinen juhannus, joka on minulle kaikkien aikojen Kesäkirja.

perjantai 13. joulukuuta 2019

Tuliristi

Huoh. Kovin vähäiseltä näyttää Nuharuven luettujen kirjojen saldo näin vuoden lähestyessä loppuaan. Onhan tässä vielä puoli kuuta aikaa kaunistella tilastoja..

Ehkä voisin seuraavaksi lukea vähän lyhyemmän kirjan. Diana Gabaldonin 1300-sivuinen Tuliristi oli koettelemus muutenkin lukumotivaation kanssa painiskelevalle. Se ei ollut totta tosiaan vaikealukuinen, mutta sisälsi 1000 sivun verran tyhjänpäiväistä lätinää, joka ei vienyt tarinaa eteenpäin. Ihan kuin olisin valittanut vastaavasta Gabaldonin kohdalla ennenkin..
Tuliristi on Matkantekijä-sarjan viides osa. Minulla on vielä lukematta Lumen ja tuhkan maa (nro 6), Luiden kaiku (nro 7) sekä Sydänverelläni kirjoitettu (nro 8).

Aikaisemmissa kirjoissa kaiken ylimääräisen ryönän alla on piillyt sentään jonkinlainen juoni, mutta Tuliristi on lähinnä hengailukirja. No joo, onhan teemana Stephen Bonnetille kostaminen ja kevyt Agatha Christie -murhamysteeri. Pääosin se on kuitenkin Clairen ja kumppaneiden elämisen kuvausta 1770-luvun Pohjois-Carolinassa.

Joskus valitin, miksei Claire ole kehittänyt penisilliiniä. Tässä kirjassa hän vihdoin tekee sen ja ottaa aineen käyttöönsä. Antibioottikokeilut ja kaikki muukin Clairen lääkärin ammattiin liittyvät kuvailut ovat kirjan kiinnostavinta antia. Vaikka niitäkin olisi saanut karsia. Sen lisäksi karsintaan olisi saanut liittää vanhat tutut, ne aina niin kömpelöt panokohtaukset, liiallinen päähenkilöiden ulkonäköjen ihannointi (alkaen jostain Clairen solakoiden sormien ihailemisesta), maitoa täynnä olevat rinnat -mehustelu (jotka Gabaldon taas seksualisoi) ja tyhjäkäyntikeskustelut pariskuntien välillä. Niitäkin oli liikaa.

Loppua kohti Gabaldon jälleen kerran paransi otettaan. Saukonhampaan taustan selvittäminen toi taas sitä kaipaamaani mystisyyttä ja ylipäätään syvyyttä koko tarinalle.

Ihmettelin, ettei tässä kirjassa ehditty Yhdysvaltain vapaussotaan. Aloin epäillä, ehditäänkö siihen seuraavassakaan tätä menoa.

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Myrskyluodon Maija

Anni Blomqvistin viisiosainen sarja Myrskyluodon Maija oli koskettava lukukokemus
Anni Blomqvist kertoo kirjasarjassa isotätinsä tarinan, joka on kiinnostava sekä menneen ajan kuvauksena että yhden naisen elämäntarinana.

Ensimmäisessä kirjassa eletään 1840-lukua. Talontytär Maija naitetaan kalastaja Jannelle ja heistä tulee torppareita kaukana merellä sijaitsevalle Myrskyluodon saarelle, jonne on osan vuodesta täysin mahdotonta päästä - tai sieltä on mahdotonta päästä pois. Blomqvist kertoo, miten luonnon armoilla elävien on vain luotettava, että asiat selviävät. Kaiken pahan tai hyvän takana on Jumala ja vahva usko tekee sen, että kaikista raskaimmistakin menetyksistä selviää, koska on ajateltava, että niin on ollut tarkoitus. Maijan usko on fatalistista. Kristinuskoon sekoittuu myös taikauskoa, jota kouluja käymätön ja heikkolukutaitoinen Maija ei osaa kyseenalaistaa. Elämä on rankkaa, mutta myös hyvää. Kun Maijan pitää vanhana lähteä rakkaalta Myrskyluodoltaan, on surullista, miten kukaan lapsista tai lapsenlapsista ei voi ymmärtää hänen menetyksensä suuruutta. Heille Myrskyluoto on ollut vain ikävä, raskasta työtä täynnä oleva paikka, joka sijaitsee eristyksessä muusta maailmasta. Maijalle se on ollut koko elämä. Siellä hän on saanut elää elämänsä rakkauden kanssa ja kasvattaa lapsensa, tehnyt uransa (kuten nykyään sanottaisiin) kalastajan vaimona ja pienviljelijänä. Myrskyluodon autioituminen on hänen elämäntehtävänsä hukkaan heittämistä.

Koko valtakuntaa koettelevista tapahtumista Myrskyluodollakin koetaan Krimin sota ja nälkävuodet, joista jälkimmäisistä selvitään mannerta paremmin meren antimien takia.

Myrskyluodon Maija liikutti, sivisti (avasi saaristolaisten elämää tällaiselle maakravulle) ja jätti jälkensä.

lauantai 21. syyskuuta 2019

Itsetutkisteluja

Marcus Aureliuksen Itsetutkiskeluja sisältää pääosin ajattomia elämänviisauksia.
 Kohtuulliset elämäntavat ja mielentyyneys. Ne toistuvat hänen tekstissään. Kohtuullisuus näin 2020-luvun lähestyessä on tuntunut kadonneen yltäkylläisyydessä elävältä nykyihmiseltä. Ihmiset eivät syö kohtuullisesti tai kuluta kohtuullisesti. Edellämainitusta on seurannut alati kasvava kansallinen ylipaino-ongelma kansanterveydellisine seurauksineen ja edellisen ja jälkimmäisen yhdistelmästä ilmaston lämpeneminen.

Marcus Aureliusta kannattaisi kuunnella myös siinä, miten pitää kohdella lähimmäisiä. Ollaan lähellä Uuden testamentin rakkauden kaksoiskäskyä.


Lukiessa mietiskelin, kunpa jaksaisin toteuttaa enemmän Marcus Aureliuksen neuvoja. Harmikseni tyynimielisyyden sijaan temperamenttini on kaikkea muuta. Mutta aina voi edes yrittää parantaa tapojaan.

tiistai 17. syyskuuta 2019

Hunan

Viime vuoden Finlandia-ehdokkaissa oli monta sellaista kirjaa, jotka kiinnostivat. Hunan oli yksi näistä mieleni päälle jääneistä. Talven kuluessa kuitenkin unohdin sen ja nyt kesän käännyttyä syksyksi muistin taas viime kirjastovierailulla sen olemassaolon. Hyvä niin. Se oli lukemisen arvoinen.
Se pohjautuu J. Pekka Mäkelän Helvi-kummitädin päiväkirjamerkintöihin, joita hän teki toimiessaan lähetystyöntekijänä Hunanin maakunnassa Kiinassa toisen maailmansodan aikoihin.

Helvi ei ole kirjan päähenkilö, vaikka kaikki muut hahmot linkittyvät häneen tavalla tai toisella. Kaikki kirjan henkilöt saavat lähes yhtä paljon sivutilaa. Muita hahmoja ovat sveitsiläinen pariskunta, toiset suomalaiset lähetystyöntekijät sekä kiinalaisia, jotka ovat joko oppilaina tai töissä lähetysasemalla tai tekevät muutoin yhteistyötä suomalaisten kanssa.

Kirjan kertoo raskaista tapahtumista. Yksi kammottavimmista on kuvaus Nankingin verilöylystä. Helvin kokemukset ovat uskomattomia. Miten hän selvisi japanilaisten hyökkäyksestä ja toisaalta kiinalaisten sotilaiden epäluuloisuudesta ulkomaalaisia kohtaan sodan sytyttyä. Mutta valitettavasti Helvi jää yhtä pinnalliseksi hahmoksi kuin hänen hajuttomat päiväkirjamerkintänsä, joissa ei esiinny mitään ristiriitaa. Ei esimerkiksi minkäänlaista uskonkriisiä, vaikka maailma ympärillä palaa. Kirjan epilogissa selviää, että Helvi aavisti muiden lukevan hänen päiväkirjaansa, joten se oli syynä varsin kliiniseen kerrontaan.

Mietin, että jos Mäkelä ei olisi ottanut mukaan Helvin autenttisia päiväkirjamerkintöjä, hän olisi saanut enemmän taiteilijan vapauksia tarinan kerrontaan. Nyt hän tuntuu kuitenkin liikaa kunnioittavan kummitätinsä muistoa. Niin, että Helvi vaikuttaa jopa yli-inhimillisen hyveelliseltä. Tuntuu, että Helvi herää todella eloon vasta epilogissa, joka oli - kaikista varsinaisen tarinan sotakuvauksista huolimatta - kirjan koskettavinta antia.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Hiljaiset sillat

Clint Eastwoodin Hiljaiset sillat on koskettava ja herkkä elokuva aikuisesta rakkaudesta. Se onnistuu uskottavasti väittämään, että ihminen voi rakastua ensisilmäyksellä. Että muutamana päivänä koettu hekuma säilyy voimallisena tunteena sen kokijoiden mielissä läpi heidän elämänsä.

Kirjana Hiljaiset sillat olikin sitten kaikkea muuta: kliseinen (maailmaa nähnyt matkamies ryysyissään tulee ja lemmiskelee elämäänsä kyllästynyttä, perähikiällä muumioituvaa kotirouvaa), korni (kömpelöt kuvaukset ihmisvartaloista, yliampuvat kielikuvat ja en edes sano mitään itse aktin kuvauksesta) ja nolo monella tavalla (äiskä kirjoittaa lapsilleen kirjeen, jossa kuvailee yksityiskohtaisesti paneskeluaan).

Robert James Waller teki tällä kammotuksella hyvät rahat. Höttö myy, mutta tulen ikuisesti ihmettelemään, miksi.

lauantai 7. syyskuuta 2019

Taivaanpallo

Olli Jalosen Taivaanpallo sijoittuu 1600-luvun loppuun Saint Helenan saarelle ja Lontooseen. Siinä seurataan Angus-pojan kasvamista pikkupojasta teini-iän kynnykselle. Tarinan ytimessä on Edmond Halleyn ura ja elämä. Angus pääsee Halleyn avustajaksi ja sitä kautta yhtenä teemana on tähtitieteen historia.

Taivaanpallossa ei ollut mitään erityistä. Anguksen tarina on monta kertaa jo kirjoitettu. Tarkoitan tällaista pikkupoikaa, joka joutuu kasvaessaan kokemaan koettelemuksia. Äidillä on suhteita ja poika kärsii niistä, hän joutuu selviämään nälässä ja toisten armoilla. Oliver Twist kohtaa Ollin oppivuodet.

Sen lisäksi, että juoni oli kaavamainen, kerronnan ongelmana oli Anguksen välimerkkejä säästävä ajatuksenjuoksu. Koin sen ärsyttävänä. Ja aikaa käytettiin liiaksi Saint Helenalla, koska kaikki alkoi muuttua kiinnostavaksi vasta Lontoossa. En oikein saanut otetta Saint Helenan mellakoista, ehkä se oli tuo rasittava kerronta, joka etäännytti. Halleyn harjoittama tähtitiede oli paremmin esitetty. Ihmettelin, miten kaikki loppui vasta, kun se alkoi. Mutta Google tiesi kertoa, että kirjalle tulee vielä jatkoa.

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Suuri lammasseikkailu

Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu ilmestyi 1982, mutta muistelen sen kokeneen ylösnousemuksen kymmenen vuotta sitten. Ainakin moni omassa tuttavapiirissäni luki sitä silloin ja 09-aikaisessa blogiskenessäkin törmäsin kirjaan toistuvasti.
Ajattelin, että kirja kertoisi konkreettisesti lampaista. Lammastaloudesta vähemmän epäonnistuneen mystisesti ja allegorisesti. Japanin lammashistoriaa sivuttiin valitettavan vähän, pääpaino oli outoudessa. Kirja oli kertakaikkisen omituinen - ja tylsä.

Juoni oli lyhykäisyydessään seuraava: nimetön tyyppi on eronnut nuorena solmitusta avioliitosta. Hän löytää uuden tyttöystävän, jonka korviin kokee fetissiä. Hän saa päähänpinttymän lampaasta, jolla kuvio selässä ja lähtee etsimään sitä toiselle puolelle Japania. Kirjan lopussa lähinnä syödään.

Murakami on koittanut tehdä sekavan kerronnan ja nimettöminä pysyvän päähenkilön avulla kirjasta unenomaista haahuilua, joka ruokkii meitä eskapismiin taipuvaisia sieluja. Mutta kaikesta paistaa teennäisyys. Kerronnan ratkaisut ovat liian luonnottomia, yliampuvia. Kuten se, että lammas menee ihmiseen. Sitä olisi pitänyt pohjustaa paljon enemmän, ettei se olisi tuntunut niin omituiselta käänteeltä. Lammasseikkailu kun ei kuitenkaan ollut scifiä, vaan eksistentialismin kriisissä olleen kolmekymppisen miehen tarina uuden suunnan etsimisestä.

tiistai 13. elokuuta 2019

Juoksuhaudantie/ Vänrikki Stoolin tarinat

Kun elämässä tapahtuu mullistuksia, kirjojen lukeminen jää. Yritän nyt parantaa tapojani ja olkoon loppuvuosi täynnä uusia kirjatuttavuuksia.

Tässä kesän aikana olen lukenut säälittävät kaksi kirjaa loppuun (yksi tietokirja jäi kesken, valitettavasti. En ole keskenjättäjä, joten täytyy jossain vaiheessa palata tuon kirjan äärelle. Mutta nyt tarvitsen jotain helppolukuisempia tapauksia eli viihdettä).

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie kertoo keski-ikäisestä miehestä, joka lyötyään vaimoaan jää vaimonsa jättämäksi ja alkaa suunnitella talon ostoa saadakseen perheensä takaisin. Varmaan tästä on kirjoitettu, miten hienosti Hotakainen kuvaa keski-iän kriisiä ja suomalaisen miehen sielunmaisemaa. Minusta tässä kaikki oli rumaa ja masentavaa. Päähenkilö Matin pakkomielle meni liian pitkälle eikä ollut mielestäni hauskaa. Realistinen sekoaminen olisi ollut kiinnostavampaa.

Vänrikki Stoolin tarinat kuuluu osioon "en ole lukenut, mutta on pitänyt".
Se on romantisoitu kuvaus sodankäynnistä. Vänrikki Stool muistelee Suomen sodan tapahtumia. Runebergin tarinassa miehet ovat "miehekkäitä" ja nainen hoivaaja (Lotta Svärd). Patriarkaatti voi hyvin, enkä voinut olla lukematta tätä pasifisti-feministin näkökulmasta. Niin kuin sotimisessa olisi mitään hienoa ja "urhoollista". Allekirjoitan silti kirjan sanoman Suomesta rakkaana isänmaana. Maamme-runo on kaunis oodi Suomelle.

maanantai 6. toukokuuta 2019

Suureen maailmaan

Ulla-Lena Lundbergin Suureen maailmaan ilmestyi 1991. En ole vielä lukenut Leoa, joka julkaistiin paria vuotta aiemmin. Tässä kirjassa sivutaan Leon tapahtumia, vaikka itsenäisiä teoksia ovatkin. Joten, jos ei halua juonipaljastuksia, Lundbergiä pitää ilmeisesti lukea julkaisuvuosijärjestyksessä.
Suureen maailmaan alkaa 1800-l900-luvun taitteessa, kun parikymppinen ahvenanmaalainen Leonard on kokeilemassa onneaan Yhdysvalloissa. Kultaryntäys on ollut ja mennyt, mutta Leonard yrittää vielä mainarielämää. Alku antaa olettaa, että kyseessä olisi siirtolaisromaani. Mutta Leonard palaakin kotiin.

Tässä vaiheessa minä-kertojaksi tulee Leonardin pappisveli Isidor. Hän ja Leonard vuorottelevat kertojina kirjan puolivälin yli, mihin asti kirja onkin kertomus viidestä veljeksestä. Mutta sitten Lundberg antaa jostain syystä yhden veljen vävypojalle puheenvuoron. Kyse onkin purjelaivoista ja tarkemmin merenkäynnin murroksesta, kun purjelaivat ovat siirtymässä historiaan.

Viimeisen luvun kertojana on veljesten täti, vaikka olisin kaivannut Leonardia yhteenvetäjäksi. Mielestäni koko kirja olisi pitänyt olla kerrottu vain Isidorin ja Leonardin näkökulmista. Nyt tarina jäi hajanaiseksi ja etäiseksi.