sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Saatana saapuu Moskovaan

Ehdin vielä kesäkuun puolella saattaa tämän klassikon loppuun. Ja äänikirjanahan Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan mieleni sopukoihin uiskenteli. Nyt minulla olisi aikaa välillä lueskella ihan oikeitakin kirjoja, vaan niin silti menin kirjastoon ja lainasin pari uutta äänikirjaa. Samaan aikaan minulla on menossa ihan nidottukin kirja, josko sen heinäkuussa viimein saisin päätökseen.. Äänikirja on kuitenkin kätevä tapa viihdyttää aivoja maratonin harjoituslenkeillä, joten ehkä äänikirjat ovat tulleet elämääni jäädäkseen. Tai ainakin siihen saakka, kunnes olen kaikki asuinkaupunkini kirjaston äänitteet kuunnellut.

Tähän mennessä kuuntelemani äänikirjat ovat olleet kepeää kamaa. Kuunneltuani Bulgakovin klassikon vakuutuin siitä, että viihteellisissä teoksissa tuolla rintamalla kannattaakin pysytellä. Saatana saapuu Moskovaan kun oli aivan liian pitkä ja vähän raskaskin audiomuodossa nautittavaksi. Jouduin välillä kuuntelemaan joitakin kappaleita uudestaan, kun keskittymiskykyni herpaantui. Voitte arvata, että Hynysen kanssa ei ollut tätä ongelmaa. Eikä liioin Baskervillen koirassa, vaikka sekin on Saatanan tavoin kokopitkä romaani. Noh, viihde uppoaa helpommin, siitähän tässä on kyse.

Kirjana Saatana jne. oli aluksi hieman ahdistava, keskiosassa tylsähkö ja lopussa kiinnostava. Tarina alkaa Moskovasta, Patriarkan lammelta, jonka rannalla Berlioz ja Bezdomnyi keskustelevat siitä, että Jeesusta ei ole olemassa. Paikalle ilmaantuu Saatana, joka kertoo, että Jesse oli todellinen henkilö ja B&B saavat kokea alkuosan tarinasta, joka sijoittuu Jerusalemiin Jeesuksen kuoleman aikoihin. Tarina on muunnelma evankeliumeista, ja osoittaa evankeliumien Jeesus-kuvan vääräksi: Jeesus ei ollut pelastaja, joka agitoi kansanjoukoille keräten ympärilleen uskollisia faneja. Jeesuksella olikin vain yksi true fani, Leevi Matteus, joka kirjoitti ylös idolinsa tekemisiä.

Jeesuksen kuolema ja Pontius Pilatuksen rooli siinä, on tarinan sisäinen tarina, jota kuljetetaan läpi kirjan. Kuten arvata saatoin, kirjan lopussa Jessen tarina nidotaan kirjan nykyaikaan, 1930-40-luvun Neuvostoliittoon. Mielestäni uusi versio kristinuskon sankarista oli kirjan kiintoisinta antia. Moskovan sekoaminen Saatanana saapumisen myötä ja päiden putoaminen Game of Thrones-tyyliin, oli vähän tylsää. Yhtäkkiä tuli hirveästi uusia hahmoja, jotka liittyivät kuitenkin olennaisesti osaksi tarinaa. Tipoittain kuunneltuna ei ihme, että välillä meinasin tippua kärryiltä.

Saatana saapuu Moskovaan valmistui 1940, samana vuonna itse kirjailija meni edes. Koska teos ei Neuvostoliittoa yllättäen ilahduttanut, se julkaistiin vasta 1960-luvun lopulla.

Saatana saapuu Moskovaan sisältää kaiketi valtavasti merkityksiä, mutta minulla näiden merkityksien löytäminen jäi vähän kesken, eikä kirja minua niin kiehtonut, että jaksaisin intoutua syvällisemmin tulkitsemaan. Kirjaa voi toisinaan lukea rivien välien sijaan sanasta sanaan. Sen sijaan Muumi-kirjojahan jaksaisin analysoida loppuelämäni päivät. Muumipappa ja meri on suosikkini, sieltä olen löytänyt mm. Muumipeikon vaikean äitisuhteen.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Sherlock Holmesin seikkailut

Kuuntelin Sherlock Holmesin seikkailuja -nimisiä äänikirjoja. Saatavilla olivat osat 1 ja 2, jotka sisälsivät novellit Kuningas pulassa, Halkihuulinen kerjäläinen, Kirjava nauha ja Kreikkalainen tulkki.

Kuningas pulassa -novellissa Holmesin luokse tulee Böömin kuningas, joka pyytää apua saadakseen valokuvan, jossa hän on yhdessä Irene Adler-nimisen naisen kanssa. Kuninkaalla on ollut suhde Adleriin ja Adler uhkaa julkaista valokuvan, jos kuningas aikoo menna naimisiin jonkun muun kanssa. Kuninkaalla on aikomus julkaista kihlauksensa Skandinavian prinsessan kanssa. Prinsessa on siveä neito, joka toivoo tulevalta puolisoltaan samoja ominaisuuksia, joita hän itsekin edustaa. Avioliiton ulkopuolisen suhteen julkituominen peruisi naimahankkeen.

Kuningas pulassa on perussalapoliisitarina, mutta minua vähän häiritsivät nämä mukahistorialliset yksityiskohdat, kuten Skandinavian prinsessa. Kuningas pulassa on kirjoitettu 1890-luvulla, jolloin Skandinavian niemimaalla oli yksi hallitsija, Ruotsin kuningas. Mutta Skandinavia ei ollut valtio, kuten ei Böömikään (Böömin kuningas oli kuitenkin ennen kaikkea Itävalta-Unkarin hallitsija). Juutun taas itselleni tyypillisesti vähäpätöisiin pikkuseikkoihin, joilla ei pitäisi olla hitonkaan väliä, mutta jos jokin häiritsee, niin sitten se häiritsee. Etenkin, kun Sherlock Holmesin tarinat muutoin tuntuvat olevan todellisuudessa kiinni, Lontoo on usein niin vahvasti mukana, että sitä voi pitää yhtenä avainhahmoista. Baker Streetkin on oikeasti olemassa!

Muista novelleista minulla ei ole sen kummempaa sanottavaa. Kirjava nauha oli näistä kaikista suosikkini, koska siinä oli paljon mystisiä kauhuelementtejä, jotka uppoavat minuun. Ovelasti suunniteltu murha ja murhaajaa ovelampi Sherlock ovat kutkuttava yhdistelmä. Joissain näistä novelleista, en muista enää missä, Holmes ja Watson pohtivat Holmesin havainnointikykyä. Holmes totesi, että hänen ja Watsonin välinen ero on se, mitä he näkevät. Vaikka he näkisivät samat asiat, Watson ei osaa kiinnittää kaikkiin yksityiskohtiin huomiota. Vähän samasta asiasta kertoo elokuva Rajaton, jossa Bradley Cooper saa erityisen lääkkeen avulla koko aivokapasiteettinsa käyttöön.

Loppusanoiksi totean vielä, että en ole mikään novellien suurin ystävä. Conan Doyle oli mielestäni parhaimmillaan Baskervillen koirassa, jossa tarina sai mehustua satojen sivujen verran. Novellissa tarina pitää saada sullottua tiiviiseen pakettiin, jossa hahmot jäävät väkisinkin ohuiksi ja lukijan suhde heihin etäiseksi.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Tulitikkuja lainaamassa

Rakkaudella, Hynysen jälkeen oli varsin luonnollista jatkaa (ääni)kirjalla Tulitikkuja lainaamassa, joka alkaa siitä, mihin Hynynen lopetti: naiset juoruilevat kylän ihmissuhteista, Hynysen mukaan sen naiset taitavat parhaiten, eikä Maiju Lassila, alias Algot Untola, toisin todista.

Naiset suunnittelevat leskeksi jääneen Jussi Vatasen uusia naimakauppoja. Antti Ihalainen, juoruilevan Anna-Liisan mies, lähetetään lainaamaan tulitikkuja ja matkalla hän tapaa Vatasen, joka tarvitsisi puhemiehen kosioretkelle. Koska puhemiestä ei voi suoraan kysyä tehtäväänsä, jaaritellaan ensin agraariyhteiskunnan työkoneista: hevosista. Miesten tyhjänpäiväiset puheenaiheet eivät niinkään koske muita ihmisiä kuin heidän työsuorituksiaan. Tässä taas päästään Hynysen mies/nais-tyypittelyihin, miehiä kiinnostaa puutarhakaupassa se grilli, naisia kukat ja muiden naisten kanssa lätiseminen.

Tulitikkuja lainaamassa on itäsuomalainen versio Homeroksen Odysseiasta. Ihalainen ajautuu Vatasen kanssa harharetkille, joiden syy ja seuraus on varsin suomalainen: ensin pullo, sitten poliisi. Tällä välin Ihalaisen kotopuolessa juorut lähtevät liikkeelle, eikä aikaa tuhlata, kun Anna-Liisa on jo julistettu leskeksi ja häntä ollaan naittamassa nuoruudenrakkaudelleen.

Tulitikkuja lainaamassa on humoristinen kuvaelma luonteeltaan sosiaalisista ja suulaista karjalaisista ihmisistä, heidän epäsuorapuheisuudestaan, juoruilunhalusta ja edellämainituista tekijöistä johtuvista väärinkäsityksistä. Ihan hauska ja viihdyttävä tarina ja taas mainitsen tämän ajankuvan: mielenkiintoinen esitys 1900-luvun alun suomalaisista avioliitoista.

Algot Untolalle kävi huonosti. Kuten toinen lahjakkuus, Toivo Kuula, hänkin kuoli toukokuussa 1918 sodan jälkimainingeissa.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Rakkaudella, Hynynen

Minulla on hieman huono omatunto äänikirjojen kuuntelemisesta. Koen, ettei se ole niin ylevää kirjoihin tutustumista kuin lukeminen. Niin kuin sillä olisi mitään väliä, millä tavoin kirjan olen selättänyt.. Miksi en voisi mennä hyvällä omallatunnolla siitä, mistä aita on matalin? Etenkin, kun olen äänikirjojen myötä saanut aivan uusia ulottuvuuksia juoksuharrastukseeni.

Sillä koskaan aiemmin ei ole juostessa naurattanut niin paljon kuin kuunnellessani äänikirjaa nimeltä Rakkaudella, Hynynen. Itse asiassa, Hynysen kirja pitääkin mieluummin kuunnella kuin lukea, sillä Hynynen itse on lukenut nämä kolumninsa tälle cd:lle. Hynysen äänenpainotukset ja välikommentit lisäävät kolumnien huvittavuutta. Joidenkin tekstien yhteyteen on tehty erikoistehosteita, joista osa toimii ja osa taas ei. Mielestäni Hynynen itse olisi riittänyt erikoistehosteeksi.

Rakkaudella, Hynynen -kirja on koottu vuonna 2007 Hynysen kolumneista. Osa näistä jutuista on löytynyt kotimaakuntani sanomalehdestä ja iloitsin päästessäni kokemaan ne uudestaan. Erityisesti Alttari ja Tamponeja lainaamassa olivat jääneet mieleeni ja muuttuneet siellä legendan kaltaisiksi kertomuksiksi. Uusista tuttavuuksista Voiko tilauksen palauttaa, Ahdistavat asiat Top 8 ja Snoopypöksyjä ja erotiikkaa (vain joitakin mainitakseni) aiheuttivat naurunpyrskähdyksiä intervallien välissä.

Kun mehustelin Hynysen juttuja kanssaihmisilleni, jotkut sanoivat, että Hynynen toistaa itseään. No, niinhän se toistaakin. Mutta ei se minua haittaa. Radio Novan ja Mamban haukkumiseen en kyllästy koskaan. Hynysellä on sen verran hyvin kynä hallussa, että samojen aiheiden läpikäyminen ei (ainakaan) tämän kirjan aikana alkanut tuntua samanjankkaamiselta. Mamban haukkuminen sivusi aina jotain uutta aihetta.
 Jouni Hynynen on fiktiivinen hahmo, jonka on luonut Jouni Hynynen. Kuten Hynynen alla olevassa kuvassa näkyvässä tekstissä toteaa, ei hänkään aina jaksa omaa rooliaan. Mutta Hynysen kaltaista roolihahmoa aina silloin tällöin tarvitaan. Kukaan muu ei esimerkiksi uskaltanut kritisoida rahastukseksi yltänyttä Vain elämää -lässytystä. Hynynen sanoo suoraan ja siitä minä pidän.