sunnuntai 23. elokuuta 2026

Lasipalatsi

 Olen lukenut kaikki Matkantekijä-kirjat. Yksi ilmeisesti olisi vielä tulossa. Mutta sitä odotellessa olen ruvennut lukea toisenlaista hömppää: romantasiaa. 

Sarah J. Maasin Throne of Glass -sarjaa oli Instagramissa hehkutettu maasta taivaisiin. Pakkohan se minunkin oli nyt kokeilla, että millaisista kirjoista on kyse.

Lainasin Lasipalatsin, ja toista kuukautta sitä luettuani, sain sen viimein loppuun. 

Nyt on vuorossa arvio. Pitkä lukuaika kertoo, että kirja ei alussa vetänyt. Vaikealukuista se ei ollut, siitä ei ollut kyse. Päinvastoin, kieli oli yksinkertaista kuin olisi selkokirjaa lukenut. Tai ei sittenkään, selkokirjassa sisältö ilmaistaan selvästi, tässä kirjassa jäi välillä miettimään, että kenenköhän pään sisällä nyt oltiinkaan. Tuli taas mieleen se, mikä usein tulee, kun lukee käännöskirjaa: onko kyse suomentajan mokasta vai alkuperäisen tekstin huonoudesta? Olen aina tullut siihen tulokseen, että pakko olla vain aivan hirveän huono alun alkaenkin.

Kuten fantasiakirjoissa aina, niin tässäkin tuli heti esiin, että nyt on luettu Nälkäpeli, GoT:it ja Sormusten herrat ja yritetty tehdä jotain omannäköistä, kuitenkin aika väsyneesti häivyttäen esikuvilta otettuja vaikutteita.

Kirjan päähenkilönä on (tietysti) vasta 18-vuotias muodollisesti pätevä Celaena (miksei nämä koskaan ole kauneusihanteista poikkeavia), sarjamurhaaja, joka on kokenut kauheuksia ja ollut keskitysleirillä, josta hänet käy pelastamassa (tietysti) nuori ja komea prinssi, Dorian, jonka ulkomuoto kuvataan kököllä tavalla heti samantien päähenkilöä miellyttäväksi. Sitten on toinenkin mies, Dorianin kaveri Chaol, joka on palatsin palveluksessa oleva kapteenismies. Hänkin toki salskea ja suklaanruskeat silmätkin. 

Celaenan tehtäväksi koituu peitota useampi paha mies, jotta hän pääsisi kuninkaan kouraksi.. anteeksi miekaksi ja näin palvelemaan neljäksi vuodeksi pahaa kuningasta, jonka jälkeen hän olisi vapaa. Eli paljon dramaattisia koettelemuksia, joiden ainoa tarkoitus on kuitenkin päähenkilön päätyminen naimisiin  jommankumman salskimuksen kanssa. Ensimmäisessä kirjassa ei päästy vielä kunnolla kutemaan, koska pitäähän seuraavalle kuudellekin kirjalle jättää jotain jännitettävää.

Toisin kuin Outlanderissa, jossa oli jotain järjen hiventä pilkuntarkkojen historiakuvausten takia, tässä kirjan pökäleessä ei ollut kyllä yhtään kaunokirjallista tai älyllistä ansiota. Toki jotain kertoo minusta, kun silti laitoin varaukseen sarjan seuraavan osan. Eli ehkä sittenkin minua jäi kiinnostamaan, kumpi sulho vie voiton.

Victoria

 Norjalaisen Knut Hamsunin vuonna 1898 ilmestynyt Victoria oli sopivan lyhyt äänikirja (4 h) tähän hetkeen, kun en oikein meinaa löytää aikaa kirjan kuunteluun. 

Edelleenkin minulla on käytössä vain Ekirjaston äänikirjapalvelu, jossa laina-aika kirjoilla on kaksi viikkoa. Siinä ajassa en esimerkiksi ehdi Ii-joki -sarjan osaa kuunnella, koska ovat yli 20-tuntisia.

Victoria kertoo Johanneksesta, myllärin pojasta, joka rakastuu naapurintyttö Victoriaan. Victoria on rikkaasta perheestä, ja siksi heidän avioliittonsa ei tule kuuloon.

Victoria on aikansa kirjallisuutta ja tunteiden kuvailu on pateettista. Kuinka voi rakastua ihmiseen, jota ei edes tunne? Ihmettelee nykyihminen. Rakkaustarinan kuvailua paremmin kirjassa kerrotaan luokkayhteiskunnan tunkkaisuudesta ja minkälaista onnettomuutta se aiheutti ihmisille. 

Victorian ja Johanneksen avioliiton esteenä oli Victorian isä, joka toivoi Victorian hyvän naimakaupan pelastavan suvun perikadosta, sillä isä oli vuosien saatossa köyhtynyt. Tästä annetaan osviittaa jo kirjan alussa, kun kotopuolessa käymään tullut Johannes ihmettelee hakkuuaukkoja.

Kun Victorian sulhanen sitten kuolee metsästysonnettomuudessa ja Victorian isä tekee epätoivoissaan itsemurhan, Johannes on jo lupautunut toiselle naiselle. Pariskunta ei löydä enää toisiaan, sillä myös Victoria kuolee (tuberkuloosiin) ennenaikaisesti. Hyvin minnacanthmaista kurjuuden kuvausta. 

Yhteenvetona voi todeta, että kirjan yhteiskuntakritiikki oli toimivaa, ihmissuhteiden kuvaus puisevaa, mutta ajankuva hyvä muistutus taas siitä, että ennen kaikki ei todellakaan ollut paremmin.