Olen lukenut kaikki Matkantekijä-kirjat. Yksi ilmeisesti olisi vielä tulossa. Mutta sitä odotellessa olen ruvennut lukea toisenlaista hömppää: romantasiaa.
Sarah J. Maasin Throne of Glass -sarjaa oli Instagramissa hehkutettu maasta taivaisiin. Pakkohan se minunkin oli nyt kokeilla, että millaisista kirjoista on kyse.
Lainasin Lasipalatsin, ja toista kuukautta sitä luettuani, sain sen viimein loppuun.
Nyt on vuorossa arvio. Pitkä lukuaika kertoo, että kirja ei alussa vetänyt. Vaikealukuista se ei ollut, siitä ei ollut kyse. Päinvastoin, kieli oli yksinkertaista kuin olisi selkokirjaa lukenut. Tai ei sittenkään, selkokirjassa sisältö ilmaistaan selvästi, tässä kirjassa jäi välillä miettimään, että kenenköhän pään sisällä nyt oltiinkaan. Tuli taas mieleen se, mikä usein tulee, kun lukee käännöskirjaa: onko kyse suomentajan mokasta vai alkuperäisen tekstin huonoudesta? Olen aina tullut siihen tulokseen, että pakko olla vain aivan hirveän huono alun alkaenkin.
Kuten fantasiakirjoissa aina, niin tässäkin tuli heti esiin, että nyt on luettu Nälkäpeli, GoT:it ja Sormusten herrat ja yritetty tehdä jotain omannäköistä, kuitenkin aika väsyneesti häivyttäen esikuvilta otettuja vaikutteita.
Kirjan päähenkilönä on (tietysti) vasta 18-vuotias muodollisesti pätevä Celaena (miksei nämä koskaan ole kauneusihanteista poikkeavia), sarjamurhaaja, joka on kokenut kauheuksia ja ollut keskitysleirillä, josta hänet käy pelastamassa (tietysti) nuori ja komea prinssi, Dorian, jonka ulkomuoto kuvataan kököllä tavalla heti samantien päähenkilöä miellyttäväksi. Sitten on toinenkin mies, Dorianin kaveri Chaol, joka on palatsin palveluksessa oleva kapteenismies. Hänkin toki salskea ja suklaanruskeat silmätkin.
Celaenan tehtäväksi koituu peitota useampi paha mies, jotta hän pääsisi kuninkaan kouraksi.. anteeksi miekaksi ja näin palvelemaan neljäksi vuodeksi pahaa kuningasta, jonka jälkeen hän olisi vapaa. Eli paljon dramaattisia koettelemuksia, joiden ainoa tarkoitus on kuitenkin päähenkilön päätyminen naimisiin jommankumman salskimuksen kanssa. Ensimmäisessä kirjassa ei päästy vielä kunnolla kutemaan, koska pitäähän seuraavalle kuudellekin kirjalle jättää jotain jännitettävää.
Toisin kuin Outlanderissa, jossa oli jotain järjen hiventä pilkuntarkkojen historiakuvausten takia, tässä kirjan pökäleessä ei ollut kyllä yhtään kaunokirjallista tai älyllistä ansiota. Toki jotain kertoo minusta, kun silti laitoin varaukseen sarjan seuraavan osan. Eli ehkä sittenkin minua jäi kiinnostamaan, kumpi sulho vie voiton.
