tiistai 31. toukokuuta 2011

Kamelianainen

Alexandre Dumas nuoremman Kamelianainen aloitti Myyn Kirjakesän 2011. Dumas nuorempi oli Dumas vanhemman poika ja Dumas vanhempi oli juuri se, joka kirjoitti Monte-Criston ja Kolme muskettisoturia. Dumas nuoremman kuuluisin teos on juurikin tämä Kamelianainen.

Kamelianainen julkaistiin vuonna 1848, joka tunnetaan myös nimellä Euroopan hullu vuosi. Tuolloin Eurooppaa kuohuttivat vallankumoukset ja aatteista nationalismi, liberalismi ja sosialismi pistivät ihmisiä sekaisin. Kamelianaisessa kuitenkin huokuu romantiikan tyylisuuntaus kovin vahvana. Sokea heittäytyminen tunteiden vietäväksi järjettömään suhteeseen, joka alkaa ensisilmäyksellä syttyneestä rakkaudesta - mitä muuta tämä on, jos ei romantiikkaa! Kirjassa esiintyi epätodellista tunteiden paloa yli äyräiden, örgh.

Kyynikko (yleensä olen romantikko, mutta nyt hävisin taiston kyyniselle puolelleni) minussa ei siis lämmennyt Kamelianaisen rakkaustarinalle. Mielestäni tarina oli naiivi. Vähän samaa tasoa kuin Nora Roberts. Dumas junior 1800-luvun ihmisenä ei vain tohtinut kirjoittaa yhtä rohkeasti kuin N.R.

Kirjan juoni on selitettävissä hyvin lyhyesti: nuori poika ihastuu kurtisaaniin, nykytermein ilmaistuna ilotyttöön, ja loppu ei tietenkään ole onnellinen. Baz Luhrmann  on ottanut aika lailla vaikutteita Moulin Rouge-elokuvaansa Dumasin kirjasta.

Kävin Wikipediasta tarkastamassa, että mikä on Kamelianaisen tausta ja ylläri, ylläri.. se on omaelämäkerrallinen. Anna mun kaikki kestää! Vähän sokeroitu kuva todellisuudesta, luulen ma.

Kamelianaisen tie kirjahyllyyni ei ollut aivan tavallinen: löysin sen vaihtotorilta huhtikuun alkupuolella. Ehkä se joskus löytää taas tiensä takaisin vaihtotorille.. Kirjahyllystäni löytyy myös Dumas vanhempaa. En ole niitäkään vielä lukenut (kiireinen opiskelija kun olen), mutta onneksi on koko ihana Kirjakesä vielä edessä! Kirjat - rakastan teitä!

maanantai 30. toukokuuta 2011

Lauantai

Juuri lopettamani Ian McEwanin "Lauantai" naarasi minua kuin onnellista lahnaa.

Neurokirurgi Henry Perowne näkee lauantaiaamuna lontoolaiskotinsa ikkunasta palavan venäläiskoneen tekevän hätälaskun Heathrow'n lentokentälle. Samana iltana hänen tyttärensä ja appiukkonsa ovat tulossa vierailulle. Yhden päivän aikana Perowne järjestää illallista kuin Mrs. Dalloway juhliaan, kiertäen asioillaan ympäri Lontoota. Päivällä sattunutta välikohtausta seuraa kuitenkin järkyttävä ja väkivaltainen hyökkäys, joka muuttaa Perownen päivän täydellisesti.

Yhtä päivää kuvaava "Lauantai" on runsas, vangitseva ja väkevä romaani terrorismista ja 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä. McEwan luo tarinasta kaleidoskoopin, jonka läpi hän tarkastelee terrori-iskujen ja poliittisen kuohunnan ravisuttelemaa Englantia. Perownen kamppailu ihmisen persoonan ja yksityisyyden puolesta toteutuu niin fyysisenä toimintana kuin Irakin sodan mielenosoitusten herättäminä ristiriitoina.

Lukuunottamatta turhan laveita katsauksia Perownen muistoihin, "Lauantai" on äärimmäisen hiottu ja tyylikäs romaani. McEwan tarttuu ihailtavan tarkasti ajan henkeen. Hänen romaaninsa on huikea kuvaus eräästä päättyneestä aikakaudesta, jota seurannutta kamppailua saatanallisen myllyn hallinnasta me nyt joudumme onnettomina todistamaan, niin kuin Perowne Irakin sodan valmisteluja.

lauantai 28. toukokuuta 2011

Uneksija

Jaakko Yli-Juonikkaan "Uneksija" ei ole käsittääkseni jatkoa hänen esikoisromaanilleen "Valvoja". Kirjailija on jonkin kieron oivalluksen saatuaan päättänyt julkaista romaaneja toisiaan täydentävillä nimillä. Mikäs siinä, huvittaahan tuo.

"Uneksijan" päähenkilö on unenlausuja Eino Teräs. Hän kiertää ympäri Suomea esiintyen unen alaisessa horroksessa, nähden samalla unia, joissa hän nuoren tytön hahmossa joutuu Jussila-nimisen pyövelin surmaamaksi. Matkoillaan Terästä palvotaan, tutkitaan tieteellisenä ilmiönä - ja isketään halolla hampaat sisään.

Yli-Juonikas tarjoaa omalaatuisen, mustalla huumorilla väritetyn näkökulman 1910- ja 1920-lukujen taitteeseen. Ajattelen "Uneksijaa" pienenä helmenä, oivallisena makupalana suurempien kertomusten rinnalla. Yli-Juonikkaan leikkisä ja näppärä kieli sopii hyvin yhteen kirjan pienimuotoisen tyylin kanssa.

Onko seuraavan kirjan nimi sitten "Herättäjä"?

perjantai 27. toukokuuta 2011

Cosmopolis

Don DeLillon Cosmopoliksen sisäkannessa on kirjailijan omistus kollegalleen Paul Austerille. Tämä voisi ehkä antaa odottaa hyvää, mutta totuus on vähän karumpi. Yhteistä näillä kirjailijoilla on kirjojen tapahtumien sijoittuminen New Yorkiin ja kuten Austerilla, myö DeLillolla kaupunki on kirjassa yhtenä päähenkilönä. Yhteistä näillä kirjailijoilla on myös ilmeinen viehätys James Joycen lanseeraamaan konseptiin, jossa ihmisen elämä puristetaan lyhyeen ajanjaksoon vertauskuvan voimin.

DeLillon ongelmana on joko kertojan tai suomentajan heikkous. Ihan hyvistä elementeistä syntyy tarina, jonka henkilöistä ainoa kiinnostava on toinen päähenkilö (New york) sen sijaan varsinaisen päähenkilön sisäinen ja ulkoinen elämä jää tuntumaan niin toisarvoiselta, ettei jo kirjan alkupuolella paljastettua loppuratkaisua viitsi murehtia.

Helppolukuinen teksti meni silmistä sisään ja haihtui hiusten kautta ilmaan.

Ihmisen osa

Luulin Baby Janen luettuani sen palauttaneen uskoni suomalaiseen kirjallisuuteen, mutta eihän siinä todellisuudessa niin käynyt. Uskonpalauttajana toimi timbelandin kehuma Ihmisen osa.

Olen Hotakaista lukenut sen verran, että voin sanoa miehen tuotantoa tuntevani. Erityisesti olen viihtynyt Klassikon parissa, mutta on miehen tuoreemmissakin töissä ollut potkua. Ihmisen osaan en herran muita kirjoja lähtisi vertaamaan. Uskomaton kirja esittää siirtymän sotien jälkeisen Suomen asennemaailmasta hyvinvointivaltion kautta nykypäivän kokoomuslaiseen menestyjämaailmaan.

Upea kirja.

Baby Jane

Vieläkään en ole puhdistusta lukenut, mutta Sofi Oksasen Baby Jane tarttui pokkarina kyytiin kirjakaupasta. Yllätyin, kirja oli todella hyvä.

Kirjahan kertoo lesboista, mutta onneksi tähän seksuaalisuuskysymykseen ei jäädä roikkumaan, vaan keskitytään siihen varsinaiseen draamaan, eĺi ihmissuhteeseen kahden ihmisen näkökulmasta. Loistavaksi kirja heilahtaa siinä vaiheessa, kun hiljalleen mukaan sisällytetään muutkin ihmiset päähenkilön parisuhteessa.

Ovatkohan kaikki Oksasen romaanihenkilöt mielenterveyspotilaita. Ainakin tähänastiset lukemani ovat olleet.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Ennen päivänlaskua ei voi

Luulin jo kirjoittaneeni Johanna Sinisalon Finlandia-palkitusta (mistä näitä sikiää?) fantasiatarinasta "Ennen päivänlaskua ei voi". Korjaan tilanteen lyhyellä alustuksella.

Juuri poikaystävästään eronnut graafikko, lempinimeltään Enkeli, löytää pihastaan menninkäisen. Hän ottaa sen kotiin, hoivaa sitä ja huomaa pian sen herättävän hänessä syvää innostusta ja kiihkoa. Lopulta menninkäinen kärjistää Enkelin ihmissuhteet äärimmilleen. Seuraa siemennestettä, välirikkoja ja hyväksikäytetyn nörttipojan ruumis.

Kirjassa on liikaa seksiä. Välilukuina toimivat näennäiset kirjallisuusreferenssit ovat rasittavia ja ne keskeyttävät ikävästi kerronnan jännitteen. Henkilöhahmot jäävät hieman ontoiksi ja stereotyyppisiksi. Alakerran talonmiehen seksiorjana toimiva thaimaalaispuoliso tuntuu vähän teennäiseltä ja karrikoidulta hahmolta, toki kymmenen vuotta sitten aihetta käsiteltiin eri tavalla kuin nyt.

On "Ennen päivänlaskua ei voi" silti ihan ok. Loppu on todella onnistunut. Kokonaisuutena teos ei ole poikkeuksellinen, mutta rohkeasti fantastiaan painottava tyyli ansaitsee tunnustuksen. Suomalaiset realismiruiskijat saavat hyvää vastapainoa Sinisalosta.

Vieras kartanossa

Walesilainen Sarah Waters siirtyi toisen maaimansodan ihmiskohtaloista käsittelemään sodanjälkeisen Iso-Britannian murenevaa luokkayhteiskuntaa. "Vieras kartanossa" on mielenkiintoinen, joskin paikoin turhan pitkäveteinen ja perusteellinen kummitustarina Hundreds Hallin kartanossa asuvan maalaisaateliin kuuluvan Ayresin perheen rappiosta.

Tarinan päähenkilö on tohtori Faraday, joka sattumalta päätyy sairaskäynnille Hundreds Halliin. Faradaylla on henkilökohtainen suhde entuudestaan Hundred Hallsiin hänen äitinsä oltua aikoinaan perheellä palvelijana. Pian Faraday alkaa viettää entistä enemmän aikaa perheen ja sen sisällä ilmenevien ongelmien parissa. Ongelmat muuttuvat mystiseksi tragediaksi, jota edes Faradayn kaltainen rationalisti ei kykene selittämään.

Waters punoo taitavasti yhteen rakkaustarinan, psykologisen trillerin ja kauhun sekä historiallisen yhteiskuntakuvauksen ainekset. Waters latoo kertomukseen lisää tasoja kuin heinäpaaleja. Toki talo on vertauskuvana perin ilmeinen, mutta Waters onnistuu puhaltamaan symboliin uutta eloa raikkaalla lähestymistavallaan.

Watersin edellinen teos, 500-sivuinen toiseen maailmansotaan sijoittuva tarina homoseksuaalisen rakkaussuhteista "Yövartio" oli mestariteos. Piirun verran alle 600-sivuinen "Vieras kartanossa" on aivan liian pitkä. Mukaansatempaava kerronta hukkaa suuntansa puolivälin haahuilussa. Reilusti sadan sivun verran Waters toistelee tuttuja motiiveja, eivätkä hahmot kehity oikein mihinkään suuntaan. Silti intensiivisimmät kuvaukset vievät mennessään.

Waters on eittämättä eräs merkittävimmistä englanninkielisistä nykykirjailijoista. Waters on oivallisesti päässyt sisään aikakauden materiaaliseen todellisuuteen ja mentaliteettiin. Iskevä tarinankerronta viimeistelee valitettavasti "vain" hyvän romaanin. Liika pituus latistaa oivallisen kokonaisuuden. Petit minut, Sarah - mutta et onneksi pahasti!

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Mies joka katosi

Franz Kafka oli itävaltalais-tsekkiläinen kirjailija. Hänen ei ollut hauska mies, vaan asianajaja, jonka perhe vihasi hänen kaunokirjallisia töitään.

"Mies joka katosi", aikaisemmalta nimeltään "Amerikka", on synkkä ja tyly kertomus Karl Rossmannista, tsekkiläisestä nuorukaisesta, jonka vanhemmat ovat lähettäneet Yhdysvaltoihin tämän pelehdittyä perheen palvelijattaren kanssa.

Keskeneräinen romaani junnaa riepoteltavan ihmisparan onnettomuudessa. On mahdoton erottaa, mikä teoksessa on valmista ja mikä keskeneristä. Siitä huolimatta se on hyvin kiehtova mikro- ja makrokosmisen maailman rinnastus. Karl on modernin yhteiskunnan mullasta versonut lapsi. Hän on ympäristölleen vieras harhailija, joka lopulta joutuu sirkuksen johdattamana suureen tuntemattomaan vievään junaan. Määränpäätä ei koskaan saavuteta. Mieleen tulee Marquézin "Sadan vuoden yksinäisyyden" ruumisjuna.

Kafka on aina Kafka. "Mies joka katosi" ei ole hauska kirja. Katsokaa vain ympärillenne, katsokaa Amerikkaan ja YK:n, IMF:n ja EU-maiden painostamiin roskalainavaltioihin. Ihmiskunta harhailee sieluttomana karrelle palaneella planeetalla. Olematon raha viekoittelee ihmisiä mukaansa kuin käärmeentanssittaja saviastiasta nousevaa matelijaa. Siinä on mitä palvoa - ei mitään!

maanantai 9. toukokuuta 2011

Kvanttivaras

Hannu Rajaniemen kehuttu ja puhuttu "Kvanttivaras" on hyvää sci-fiä, se todettakoon heti aluksi. Se on kertomus Jean le Flambeurista, mestarivarkaasta, jonka alaan kuuluvat niin pienet omaisuusrikokset kuin kokonaisten maailmojen anastaminen. Marsin Oubliette-planeetalla le Flambeur joutuu etsimään jotain kauan sitten varastamaansa maksaakseen velkansa Mieli-nimiselle olennolle.

Mieli on pelastanut le Flambeurin dilemmavankilan Vangin ongelma-peliteoriaa käyttävästä vankilasovelluksesta. Rinnakkain kertomuksen kanssa kulkevat oubliettelaisen etsivän Isidore Beautreletin suorittamat tutkimukset. Huikeat juonenkäänteet heittävät Isidoren, Mielen ja le Flambeurin keskellä sisäpoliittisia ja henkilökohtaisia ristiriitoja. Niiden melskeessä henkilöiden roolit vaihtuvat useaan otteeseen. Aivan identiteettejä myöten.

Siinä missä Ursula le Guinin antropologinen feministisci-fi ei hekumoi tarkkaan hiotuilla teknisillä innovaatioilla, tykittää Rajaniemi hengästyttävällä tahdilla erilaisia uusiosanoja lukijan hämmästeltäväksi. Monet niistä ovat oivallisia kulttuurisia referenssejä, kuten gogoleiksi kutsut sielulliset koneet. Omaperäinen soveltaminen huvittaa aluksi. Hymy hyytyy, kun kertomuksen tapahtumista koettaa päästä kärryille. Pikkutarkka teknologiakuvaus hämärtää paikoin pahastikin sen, mitä tarinassa oikein tapahtuu. Sanastoa jää kaipaamaan.

Rasittavaa tarinassa on myös sen fallosentrisyys. Ihmisten seksuaalisuus on kylmää ja laskelmoivaa. Erektiot ja häpykukkulat eivät oikein istu tarinaan muutenkaan. Kirjaan teemaan toki sopii vastaava kylmä, peliteoreettinen rationaalisuus, mutta miessubjektius todella etoo. Mestarivarkaiden maailma on tunteeton ja testosteronilla täytetty.

Ei ole Ursulan voittanutta. Rajaniemi toki kirjoittaa lennokkaasti, silloin kun tarinan tapahtumista saa selvää. Sen sijaan maskuliininen matematiikka ällöttää. Kyllä sci-fissä saa olla tunteita. Myös kovassa sellaisessa.