keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Siuntio Silosäkeen tarinat

Harry Pottereiden jälkeen J. K. Rowling julkaisi Potter-maailmaan sijoittuvia lisukekirjoja, joiden tuotto ohjattiin hyväntekeväisyyteen. Joitakin kirjoja painettiin vain rajattu määrä, mutta Siuntio Silosäkeen tarinat ovat jokaisen saatavilla.
 Siuntio Silosäkeen tarinat sopivat vain Potter-faneille. Niistä löytyy ihan hauskoja lisätietoja velhomaailmasta meille, joille Potter-kirjasarja toi mukavaa eskapismia harmaaseen arkeen. Kirja alkaa esipuheella, jossa kerrotaan velho Silosäkeestä ja hieman kirjan sisältämistä saduista.
 Esipuheessa mainitaan kirjan sisältävän professori Dumbledoren kommenttiosuudet. Siuntio Silosäkeen tarinat olisivat olleetkin aika keskinkertainen satukokoelma ilman Dumbledoren historiallisia katsauksia.
 Pottereissa olisi saanut olla enemmänkin historian ja Rowlingin keksimän historian sekoittamista (minua ihmetyttää, miten Harrya ei kiinnostanut velhomaailman menneisyys tippaakaan. Sitä ei voi selittää sillä, että historia on mukamas tylsää nuorison mielestä.). Toivon, että Rowlingilta tulee vielä joskus kaukaiseen historiaan sijoittuvia velhotarinoita, tässä esimerkkiä siitä, mistä toivoisin lisäselvityksiä: fiktiivisiä katsauksia noitavainoihin.
 Henrik kuudennen hulluus johtui animaagista.
Ihan hauska idea Rowlingilta kehittää Kolmen veljeksen lisäksi kokonainen minisatukirja. On kuitenkin myönnettävä, että saduista parhain oli tuo Kuoleman varjeluksista tuttu tarina Harryn esi-isästä.

Simeon Leen testamentti

Kurpitsajuhlien jälkeen kirjoitin selvittäväni, löytyykö Agathalta jouludekkaria. Kyllä löytyi, Simeon Leen testamentin alkuperäiskielinen nimi on Hercule Poirot´s Christmas.
Kirjan juoni on lyhyesti seuraava: vanha, itsekäs miljonääri Simeon Lee on kutsunut kaikki neljä poikaansa ja tyttärentyttärensä luokseen viettämään joulua. Kahta pojistaan hän ei ole nähnyt vuosikausiin ja tyttärentytärtään ei milloinkaan. Välit lapsiin eivät ole hyvät eikä heitä ole kutsuttu yhteiseen joulunviettoon iloisen jälleennäkemisen merkeissä. Sen lapset saavat tietää vasta saavuttuaan paikalle. Jouluaattoiltana kartanon läpi kuuluu karmiva huuto ja Simeon Lee löytyy huoneestaan kaula auki viillettynä. Tämän jälkeen Hercule Poirot astuu kuvioihin.

Kurpitsajuhlia lukiessani iloitsin siitä, miten paljon Agatha oli kuvaillut englantilaista pyhäinpäivän viettoa. Simeon Leen testamentissa joulu on läsnä lähinnä ajankohtana, mikä on harmillista. Olisin toivonut kirjan olevan jouluisampi. Sen sijaan se oli vain todella perusdekkari eikä jouluisia viestejä ihmisten hyvästä tahdosta (= Halkovaras) tai vaihtoehtoisesti jotakin kriittisempää katsantokantaa vuoden suosituimman juhlan viettotavoista ollut kirjoitettu kirjaan mitenkään.

maanantai 28. joulukuuta 2015

Kuolema ilmoittaa lehdessä. ÄLÄ LUE: SPOILERI HETI ALUSSA!

Lotti - Letti.

Agatha Christien dekkari jos mikä sopii jouluajan lukemisiksi kuin luoti otsaan. Mikä voisi olla parempaa tekemistä? No niin, ne tietyt jouluelokuvat, joihin eilen tv-yhtiöiden armosta annettiin lisukkeiksi Spielbergin Tintti, vanha mustavalkoklassikko "Ihme 34. kadulla" ja "This is my life - Uuno Turhapuro".

Lottoletti -tarina on vanhaa rouvaa tyypillisimmillään. On tämä nähty - tuon tuhannesti, mutta ensimmäistä kertaa koin tarinan lukemalla. Pakko myöntää, että pää alkaa olla jo niin hatara, etteivät näissä jännäritarinoissa kaikki henkilöt tartu ensiesittelyllä mieleen. Siis jää muistiin. Jos jonkun nimi alkaa h-kirjaimella, se sekoittuu toiseen samanalkuiseen. Kun sitten tätä toista epäillään murhayrityksen suunnittelusta, lukijan mielessä ensimmäinenkin tuntuu epäluotettavalta... En hetkeäkään epäile, etteikö kirjailija itsekin tätä tiedä. Pitää plärätä sivuja taaksepäin... ei hyvä.

Tottapa christien juttuihin voi harjaantua, vaikkapa sitten lukemalla enemmin - ja viihtymällä enemmin television ääressä. Ainakin poiroteja on viimeaikoina tullut kiitettävästi... etten sanoisi, kyllästymiseen saakka!

Kirjaa lukiessa mietin ehkä eniten Christien sapluunaa, siis tarinoiden peruskaavaa. Ensinnäkin on jokin tietty miljöö, kartano tai kylä tms, missä tapahtuu jotain tavatonta. Ampuminen, puukotus, kuristaminen, myrkyttäminen... mieluimmin kaikki. Tapahtumien tiimellyksessä valotetaan jokaisen yhteisön jäsenen taustoja, joista löytyy kaikkea ikävää ja suttuista, niin että jokaisella on hyvät perusteet murhatöihin.

Koska kirjoittaja on oman nokkeluutensa ja neroutensa vanki, hänen täytyy pyöräyttää tarinan loppumetreillä pakka nurin: syyllinen on se, jota lukija on kaikkein vähiten laitettu epäilemään.

Niin tässäkin. Tulevan murhan uhriksi luultu nainen, Letti Letitia, on kaikkien epäilysten ulkopuolella.... kunnes muuan neiti Marple näkee sokkeloisen vyyhden selkeästi ja hoksaa kolmeen murhaan syyllistyneen naikkosen ja tämän motiivit.


perjantai 25. joulukuuta 2015

Oneiron

Luettuani Oneironin voisin kääntää Muumipapan lausahduksen myös muotoon: It isn't easy. Death, I mean.
Olin palanut halusta lukea Laura Lindstedtin Oneironin. Kirjastoissa oli siihen älyttömät jonot ja ihan periaatteesta en osta uusia kirjoja kovin helposti (harrastan divareista hamstraamista). Mutta sitten Oneiron tupsahti eteeni kuin.. hmm.. taivaasta (!) ja se oli menoa se.

Kirjan ideahan on seuraava: neljästä eri maanosasta kotoisin olevat seitsemän naista ovat päätyneet valkoiseen tilaan, joka osoittautuu kuoleman jälkeiseksi paikaksi. Seuraavaksi pieni spoileri: kirjan ensimmäinen osa käsittelee heidän elämäänsä, toinen osa kuolemaansa. Naisia yhdistää se, että kaikkien elämä on katkennut liian varhain. Kukaan ei ole päässyt vanhuusikään kuollen rauhallisesti nukkuessaan.

Vimmainen uteliaisuuteni kirjaa kohtaan säilyi lähes loppuun saakka. Miten naiset ovat eläneet, miten kuolleet, miten he pääsevät kuoleman odotushuoneesta pois vai onko se sittenkin heidän loppusijoituspaikkansa? Olisin halunnut ahmaista tämän kerralla, mutta päivistä loppuivat tunnit kesken.

Lukukokemuksen jälkeen olen hieman puulla päähän lyöty, ehkä aavistuksen pettynyt, koska uskoin kirjan olevan niin äärettömän hyvä kuin kaikki ne ylistävät kritiikit ovat antaneet ymmärtää. Oneiron oli ainutlaatuinen ja kirjallisuustieteilijän ammattimaisella taidokkuudella kirjoitettu (ja siksi ehkä pikkuisen ylimielisesti, omaan nokkeluuteen luottaen, mutta tällaisen tavallisen kuolevaisen mielestä kaikkia outouksia ei olisi tarvinnut sulloa mukaan, tarkoitan vaikka jotain infopätkää hengittämisestä. Se ärsytti minua, en jaksanut edes lukea sitä kokonaan, koska se oli mielestäni niin irtonainen). Se oli hyvä kirja, mutta ei kuitenkaan niin erinomainen kuin olin kuvitellut. En voi mitään sille, että jotkut kohdat vaikuttivat hätkähdyttämismielessä tehdyiltä, kuten alun "raiskaus". Tietysti tämä oli aivan eri kaliiberia kuin jotkut Nälkäpelit ja pettymykseni on todellisuudessa vähäinen, jotenkin tuli taas suollettua vain kaikki negatiiviset ajatukset ulos. Oneiron oli antoisa kirja ja sulateltavaa riittää Lindstedtin kuolema-visioista. Kiitän sitä, että tässä ei ryvetty melodramaattisuudessa tai vielä pahempi, siinä perisuomalaisessa synkkyydessä ja ahdistuksessa, vaikka aihe olikin kuolema.

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Halkovaras

Viime joulunajan käytin Tiklin lukemiseen. Tänä jouluna olen ajatellut lukea vain joulukirjallisuutta.

Ehkä (minulla nimittäin on yöpöydällä 1700-luvun goottilaista kauhua, joka odottaa lukemistaan).

Lapsille suunnatut joulukirjat ovat tietysti tuttuja, mutta aikuisille tarkoitettuja jouluaiheisia opuksia en ole aiemmin lukenut Dickensin Joululaulua lukuunottamatta. En ole kokenut tarvetta lähteä etsimään joulumieltä kyynisistä tai yltiötunnekylläisistä aikuisten kirjoista, kun Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä, Koiramäen joulu ja Melukylän joulu -kirjoissa sekä Tove Janssonin Kuusi-novellissa saavutetaan täydellisesti se ihana, viaton tunnelma, jonka soisi kuuluvan jouluun aikuisiälläkin.

Ajattelin kuitenkin rohkaistua. Josko ne kaikki joulukirjat aikuiseen makuun eivät olisikaan niin hirveitä kuin olen kuvitellut. Monestihan olen kirjojen suhteen ollut väärässä, on se täällä Nuharuvessakin todettu kymmeniä kertoja. Joten eikun kirjastoon, josta löytyi Liza Marklundin Halkovaras vuodelta 2010. Se on Annika Bengtzon -tarina ja sijoittuu Studio Sexin jälkeiseen aikaan.
Olen lukenut suurimman osan Marklundin Bengtzoneista ja nehän ovat ihan sujuvaa viihdettä. Ei elegantilla tavalla, kuten Agathan Poirotit ja Marplet, mutta ihan ok tapa käyttää aikaansa, jos ei parempiakaan kirjoja ole tarjolla.

Pieni kauhu minulla oli takaraivossa, että jos Marklund on tehnyt tästä jäätävän siirappisen, epä-Bengtzonmaisen nyyhkyrykäisyn. Ennakkoluuloni olivat vääriä, paatoksellisten tunteiden sijaan Halkovaras oli pikemminkin humoristinen eikä onnelliseen loppuun jääty vellomaan, vaan se päättyi tyylikkäästi - kuitenkin joulun sanoman tavoittaen.

Nälkäpelien jälkeen oli aika mukava pystyä samaistumaan päähenkilöön. Annika Bengtzon vaikuttaa paljon todellisemmalta kuin se Collinsin siloteltua nälkää ja kärsimystä kokeva, kapean itseilmaisun omaava hahmo, joka tuntui olevan kirjailijan haaveinen kiiltokuva siitä, millaisia teinien kuuluisi olla.

Halkovaras on alle viidenkymmenen sivun minikirja, joten sen kerkeää mainiosti lukea kinkunsyönnin ja Scrabblen peluun välissä.

lauantai 19. joulukuuta 2015

Nälkäpeli/Vihan liekit/Matkijanärhi

Suzanne Collins osasi hyödyntää Harry Potterin suosiota, jonka imussa julkaisi teinitytöille suunnatun Nälkäpeli-nimisen trilogiansa v. 2008-2010. Velhoja ja haltioita ei tässä kirjasarjassa esiinny, mutta on teini-ikäinen "valittu", joka on arvokas pelinappula pahiksia vastaan. Voldemort löytyy presidentti Snown hahmossa ja ankeuttajina toimivat pressan hajuruusut, jotka saavat messiaan eli Katniss Everdeenin sekopäiseen mielentilaan. Ja teinilempeä - no, sitähän piisaa. Toisin kuin Pottereissa, tässä se lemmen leiskuminen on kaiken ydin. Myötähäpeällisen liioitellusti.
Pottereiden myötämäessä tuli muitakin teinimessias-tyylisiä kirjasarjoja, kuten Twilightit ja Outolintu-sarja. Olen kyllä katsonut niistäkin tehtyjä elokuvia, mutta Twilightit - ne pari, jotka olen nähnyt - olivat niin surkeita, ettei kirjojen lukeminen kiinnostanut pätkääkään. Outolintu taas vaikutti Nälkäpelin kopiolta.

Miksi  minun ylipäätään pitäisi olla kiinnostunut nuorisolle suunnatuista elokuvista/kirjoista? No, niin, ei miksikään. Mutta toisaalta, miksi minun pitäisi vain lukea jotain David Nichollsin kirjoja. Hyvä kirja/elokuva kestää muunkin kuin kohderyhmänsä tarkastelua. Harry Pottereista pidin aikoinaan, vaikka olin jo vuonna 2000 lukiessani Viisasten kiven ensimmäisen kerran, kirjan yleisön ikähaitarin yläpäässä.

Nälkäpeli-elokuvasarja on ollut tosi epätasainen. Ensimmäinen osa oli vähän hapuilua, toinen osa oli ihan hyvä ja kolmas taas kammottava. Neljäs on näkemättä. Juuri tuon epätasaisuuden takia kiinnostuin kirjojen lukemisesta, halusin tietää, ovatko kirjat hyviä vai huonoja.

 Asennoidun lukemaan viihdehöttöä, sellaista nuorison Matkantekijä-sarjaa. Asenteestani huolimatta, harmistuin aika ajoin lukemastani. Jos nyt mietitään kaikkien fantasiakirjailijoiden isää, J. R. R. Tolkienia, niin mikä teki hänen kirjoistaan niin upeita? Se, miten Tolkien kirjoitti mielikuvituksensa tuotoksista kuin historiallisista tapahtumista. Kaikki oli mietitty tosi tarkkaan, Tolkien oli käyttänyt vuosikausia aikaa luodakseen Keski-Maan asukkaineen ja kielineenkin. Hyvä hyssykkä sentään. Sen sijaan Collins tuntuu tehneen niin, että hän on keksinyt pelin, jossa lapset joutuvat tappamaan toisiaan ja kaikki muu on sitten ollut toisarvoista. Kirjan viimeisessä osassa Collins on laittanut hahmojensa suuhun kysymykset, joiden hän vasta nyt tajuaa pohdituttavan lukijoitaan: miksi Vyöhyke 13 on vuosikymmenet elänyt vastustamatta Capitolia, miksi Katniss on muka niin tärkeä ja vaikuttava jne. Ikään kuin Collins olisi havahtunut juoniaukkoihin ja yrittää paikata niitä epätoivoisesti - ja täysin epäonnistuen. Ja kas, juuri tätä on lukijoiden aliarvioiminen. Kyllä nuoretkin, vaikka hormonihuurujen keskellä elävätkin elämänsä hirveintä aikaa, osaavat kyseenalaistaa tarinan, jota ei ole jaksettu työstää tolkienmaisella - tai edes rowlingmaisella - pieteetillä.

Jos vähän erottelen kirjoja toisistaan, vaikka samaa huttua ne ovatkin, niin Nälkäpeli on ehkä paras. Collins pärjää parhaiten kirjoittamalla lemppari-ideastaan ja Nälkäpelissä kamalaa, Katnissin mukasyvällistä pohdintaa Panem-maailman hirveydestä on eniten alussa, kun myöhemmin keskitytään onneksi Nälkäpelin taistoihin. Pisteitä kuitenkin laskevat säälittävät, lipidottomat ja korostetun siveelliset pariutumisriitit (tietysti parempi niin, ei Matkantekijän paisuvia nännejä vielä kirsikaksi tämänkin kakun päälle!). Tuli vähän sellainen olo kuin olisi lukenut 16-vuotiaan päiväkirjaa. Ainakin Collins osaa puhua nuorisokielellä eli siten, että lukija saa hävetä kirjailijan puolesta. Vihan liekeissä jaaritteluja on Nälkäpeliä enemmän ja Matkijanärhessä ei sitten oikein muuta olekaan kuin seuraavat:
  • Katniss nukkuu
  • Katniss näkee painajaisia
  • Katniss vaipuu tiedottomuuteen
  • Katniss herää tiedottomuudesta, kun joku on hänet taas pelastanut pinteestä
  • Katniss syö
  • Katniss kokee teiniangstia
Matkijanärhi oli ehdottomasti sarjan huonoin kirja. Kliimaksiksi tarkoitetut kohdat olivat sekä typeriä (no, miksi Collins teki Katnissista samanlaisen kuin Harry Potterista: kaverit tekee kaiken ja tyyppi vain töröttää ja antaa muiden kuolla) että epäuskottavia. Coinin teloitus ei tuntunut oikein luontevalle Katnissin oikeudentuntoon nähden, samoin ei se puoltava lausunto Nälkäpelien uusintakierroksesta. MUTTA. Mitäpä sitä enempää analysoimaan päähenkilöä, joka on tehty tosi ohueksi muutenkin.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Kurpitsajuhla

Agatha Christieen voi aina luottaa, ajattelin ja tartuin Kurpitsajuhlaan kirjastossa.
Eikä Kurpitsajuhla pettänyt. Aivan terävintä Christietä se ei ollut, mutta kelpasi kyllä vuoden synkimmän ajanjakson lukemistoksi. Kirjahan olisi pitänyt lukea jo marraskuun alussa, koska tapahtumat sijoittuivat pyhäinpäivään, mutta meni vielä niukin naukin näin joulukuun puolivälissä. Hmm.. olisikohan Agathalla jotain jouluun sijoittuvaa murhamysteeriä? Pitää tarkastaa.

Dekkarithan ovat siitä kummallisia, että vaikka ne käsittelevät rikoksista hirveintä, murhaa, ne ovat (kirjailijasta riippuen) oivaa vapaa-ajan viihdettä. Sellaista kepeää, aivot narikkaan viihdykettä, jonka tärkein tehtävä on tuoda pieni lepohetki arjen aherrukseen. Eikä madon lailla kovertaa reikää aivoihin ja jäädä sinne asumaan viikkotolkulla, kuten Absalom, Absalom teki.

Christie on vielä varsin mestarillinen tässä hyvin epäsentimentaalisessa kerronnassaan. Lasten Halloween-juhlissa murhataan tyttö ja kun Poirot lähtee kyselemään lähipiirin mietteitä, päällimmäinen miete kaikilla tuntuu olevan, että tyttö oli melko rasittava valepukki. Vaikka lapsen murhaa kauhistellaankin, se pysyy kovin pinnallisella tasolla ja sanotaanko, salonkikelpoisena, jossa on vivahteita mustaan huumoriin.

Kurpitsajuhla julkaistiin 1969, nuorison vuosikymmenellä. Christie kirjoittaakin turmeltuneesta nuorisosta, jotka pystyvät tekemään pahuuksia, jopa murhia. Muuttuva maailma tuntuu huolestuttavan. Tosin mitään koko kirjan kantavaa yhtenäistä teemaa ei tästä nuorison turmeltuneisuudesta kehkeytynyt. Lopuksi pahinta turmeltuneisuutta edustivat ne kovin tutut lihan ja rahan himot.

Muuten, englantilaislasten Halloween-leikit olivat aika karmivia. Kaikki ne, että laitetaan pää paljuun ja sukelletaan siten ottamaan omenia sekä peiliin kurkkaaminen, jotta näkisi sulhasen, olivat aika pelottavan kuuloisia. En varmasti olisi lapsena uskaltanut osallistua moisiin leikkeihin, jonkun naaman näkyminen peilistä oli erityisen karmivan oloinen leikki.

Saatoin Kurpitsajuhlan tänä aamuna loppuun ja heti perään katsoin ensi kertaa siitä tehdyn tv-elokuvan, joka näkyy vielä Areenassa.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Sinä päivänä

David Nichollsin Sinä päivänä ilmestyi 2009 ja tehtiin elokuvaksi 2011. Vuosikymmenen alussa muistan lukeneeni ja kuulleeni sekä kirjasta että elokuvasta vähän joka tuutista. Aistihavaintojeni perusteella Sinä päivänä oli saavuttanut kohderyhmänsä vankan suosion. Silti se ei saavuttanut minun kiinnostustani,  koska en ole oikein lukutrendien perään, minkä lisäksi suhtaudun aika skeptisesti kirjoihin, jotka on suunnattu ikäisilleni naisille.
Näin vuoden 2015 loppupuolella viimein ajattelin, että ehkä nyt on tarpeeksi perässähiihtäjämäistä tarkastaa, aliarvioiko Nicholls lukijansa vai oliko kaikessa hehkutuksessa perää. Mieleeni oli pulpahtanut myös muistijälki kirjasta tehdystä elokuvasta, jonka olin nähnyt pari vuotta sitten. Elokuva oli vaikuttanut hiukan hutaisten väännetyltä ja minua oli jäänyt vaivaamaan, kuinka paljon kirja voisi olla elokuvaa parempi. Koska kritiikkien perusteella aika paljon.

Lukukokemukseni ei alkanut lupaavasti, sillä jo ensisivuilla tuli vastaan halveksumani seikka: toisen kirjailijan siteeraaminen.
Näitä oli kirjassa ennen jokaista uutta osaa kuvaamassa tulevaa sisältöä. Niin. Jotkut kirjailijat harrastavat tätä siteeraus-touhua kuin ylevöittääkseen oman tarinansa sisältöä. Minun mielestäni toisten kirjailijoiden lainaukset yllä nähdyllä tavalla eivät kuulu romaaneihin ja aina sellaiset nähdessäni huomaan miettiväni - ylevöittämisyrityksen lisäksi - miksei kirjailija ole itse voinut väkertää runontynkää määrittämään roolihahmojensa elämänvaihetta. Ovat kyvyt loppuneet, kun on pitänyt tukeutua taidokkaampien kynäniekkojen tuotoksiin? Vai onko kyseessä yritys tehdä hahmoista todellisempia, kun niiden touhuille on löydetty sopivat riimit jo kauan sitten kuolleiden kirjailijoiden sepustuksista? Aivan kuin Thomas Hardy olisi ollut Jesajan tapainen profeetta, joka on ennustanut Emman ja Dexterin kohtalot. Fiktiota perustellaan fiktiolla.

Idoleilta siepatut välispiikit eivät tietenkään pilanneet kirjan sisältöä, kunhan aiheuttivat aina vastaantullessaan värähdyksiä Voimassa. Mutta en antanut suuttumukselle valtaa. Nicholls osoittautui ihan mainioksi dialogin vääntäjäksi, mutta aloin pitää kirjasta vasta yli puolenvälin päästyäni. Kohtaus, jossa Dexter on ensi kertaa ihmishirviö-tyttöystävänsä Sylvien lapsuudenkodissa kylässä, on kerrassaan hykerryttävän hyytävä näytös snobeista ja kylmistä brittiyläluokan edustajista. Mielestäni kirja herää todella eloon vasta tässä vaiheessa. Asiaan voi vaikuttaa sekin, että tuolloin Dex ja Emma ovat yli 30-vuotiaita. Parikymppisten hapuilu, hukassa oleminen ja epävarmuus ovat jääneet taakse. Päähenkilöistä tulee kiinnostavampia heidän varttuessaan, ja kappas, niinhän se on tässä maailmassa kirjan ulkopuolellakin: ihminen paranee vanhetessaan. Nicholls on myös vahvemmalla jäällä kuvatessaan kolmekymppisiä kuin kaksikymppisiä.


Sinä päivänä alkoi vähän chicklittimäisesti ja sellaisena - tosin pikkuisen järkevämpänä peruschicklittikirjoihin verrattuna - se pysyi hamaan loppuun saakka. Järkevyyttä toi nokkela, uskottava dialogi sekä onnistuneet havainnot vanhenemisesta, mutta olisin toivonut olevani enemmän surumielinen tarinan suurimmasta käänteestä. Tuo kirjan kannessa näkyvä, Guardianin arvostelusta lainattu, ote piti siis vain osittain paikkansa: hauska kyllä, mutta ei nyt sentään ikimuistoinen ja koskettava paljon vähemmän kuin olisi kuvitellut. Kepeys oli Nichollsin valitsema tyyli ja suotakoon se hänelle.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Nälkävuosi

Lueskelin yhtenä päivänä vanhoja kirjoituksiani täällä Nuharuvessa. Hävetti. Nolon kielenkäytön lisäksi vastaan tuli outoja mielipiteitä, kuten historiallisen romaanin kuuluu olla tiiliskivi ja jos se ei ole, se on luultavasti huono. Tuollaisen älynväläyksen olin keksinyt kuusi vuotta sitten.

Sittemmin olen kyllä monen monituista kertaa tullut todistaneeksi, että maailma on pullollaan muitakin hyviä historiallisia romaaneita kuin Waltarin spektaakkelit. Jopa alle 300 sivun mittaisia. Aki Ollikaisen Nälkävuodessa ei ole edes paria sataa sivua, vähän päälle 130 ja se on lyhyydestään huolimatta - tai juuri siksi - mestariteos. Mestariteos, jota voisi käyttää hissan tunneilla oppimateriaalina sen hahmottamiseen, millaista nälkävuonna kansan keskuudessa oli.
Nälkävuosi kertoo talvesta 1867-1868 yhden maaseudulla asuvan torppariperheen sekä helsinkiläisten senaattorin, apulaiskamreerin ja köyhien lääkärin näkökulmasta. Torppariperheen tarina on sydäntäsärkevä, melkein liiaksi asti. Heidän on lähdettävä kerjuulle, koska ruokaa ei ole. Suunnaksi otetaan Pietari, kyllähän oikeamieliseltä keisarilta irtoaa apua kuuliaisille alamaisilleen.

Lukiessani tein tietenkin vertailua aikaisemmin tässä kuussa lukemaani Tiehen, joka kuvasi ydinsodan jälkeistä elämää. Kovin kaukana tuo kuviteltu tulevaisuudenkuva ei ollut Nälkävuoden historiallisesta maailmasta: on lapsi ja vanhempi, jotka vaeltavat eteen päin elottomassa, uhkia täynnä olevassa ympäristössä paremman toivossa, vaikkei toivoa olekaan. Molemmat ovat tavallaan tarinoita maailmanlopusta. Vaikka kummatkin kirjat olivat syntyneet kirjailijoiden mielikuvituksesta (Ollikaisella tietenkin todelliset tapahtumat taustalla) eikä Ollikainen sen kummemmin ole elänyt vuonna 1867 kuin McCarthykään dystopiassaan, Ollikaisen roolihahmojen nälän saattoi tuntea omassa mahassaan. McCarthyn nälkäkuvailut sen sijaan olivat Hollywood-versioita todellisesta hädästä ja vaikuttivat pikemminkin mässäilyn halulta kuin kiinnostukselta kertoa juttu, jolla olisi jotain järkevämpääkin merkitystä.

Tällä vertailulla halusin lähinnä osoittaa, kuinka todeksi Ollikainen pystyi tekemään sen ajanjakson, jolloin Suomessa on viimeksi nähty nälkää. Olen tosi iloinen, että joku tekee sen, mihin minä en kykene: kirjoittaa kirjoja Suomen historiasta ja näin edesauttaa sitä, ettei nyky-Suomessa unohdettaisi kehitysmaa-Suomessa koettuja kärsimyksiä. On tärkeää muistaa, miten hyvinvointiyhteiskuntaan on päädytty, kaikki ei ole aina ollut itsestäänselvää.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Kangastus 38

Kangastus 38:ssa on kaksi päähenkilöä: lakimies Thune ja hänen sihteerinsä Matilda Wiik. Eletään vuotta 1938, tapahtumapaikkana on tietysti Helsinki - onhan kyseessä Kjell Westön kirja. Uusi maailmansota kolkuttelee ovella, ja edellisenkin jättämät arvet ovat vielä vereslihalla.
Thunella ja Matildalla on omat menneisyytensä kannettavinaan. Thunen vaimo on jättänyt hänet kaksi vuotta sitten ja lähtenyt Thunen ystävän matkaan. Mies ikävöi yhä vaimoaan ja tuntee vihaa ystäväänsä kohtaan. Matildan tarina on paljon traagisempi ja hänen mysteerinsä selviäminen on kirjan pääjuonikuvio. Thune kuuluu yläluokkaan, Matilda on taustaltaan voimakkaasti työväenluokkaa ja luokkaerojen kuvaaminen sekä ihmisten toimiminen omassa yhteiskunnallisessa asemassaan on teema, josta Westö tässä(kin) kirjassa ammentaa.

En ole Westön fani, kuten olen jo aiemminkin todennut. Kangastuksessa oli taas liikaa sivupoluille rönsyilevää nippelitietoa, joka oli puettu mukamas juonenkäänteisiin kuuluvaksi ("mukamas", koska en lukijana pystynyt täysin uskomaan aina kirjailijan luomaan maailmaan. Liika tietoisuus luo anakronistista tunnelmaa). Esimerkiksi tämä Matildan veljen bänditouhu.. Niin, siinä on mainittu kaikenlaisia historiallisia tosiasioita, mutta kun ne eivät olleet olennaisia tarinan kannalta. On varmasti vaikeaa luopua kaikista hyvistä ideoista, mitä sai vaikkapa lukemalla vanhoja Ajan Suunta -lehtiä. Oikeiden, 1930-luvulta peräisin olevien musiikkiarvioiden yhdistäminen kirjan fiktiiviseen bändiin on yksi esimerkki Westön kylläkin taidokkaasta toden ja keksityn sekoittamisesta, mutta myös osoitus siitä väsyttävän runsaasta historiallisen materiaalin määrästä, jonka kirjailija on teokseensa liittänyt ja joka vesittää tarinaa, koska liittyy olennaisiin tapahtumiin perin löyhästi.
Westön kirjoista tulee mieleen sellaiset historian laitoksen gradut, joissa ei ole osattu rajata aihepiiriä riittävästi.

Mutta löysin tästä paljon hyvääkin: Helsinki vie onneksi vähemmän elintilaa päähenkilöiltä kuin Missä kuljimme kerrassa. Matildan tarina etenee sivupoluista huolimatta mallikkaasti - ja koskettaa ja järkyttää. Tällä kertaa minusta tuntui kuin tosiaan lukisin romaania, enkä Stadin matkailuopasta ja juu, kyllä minun täytyy myöntää, että ihan pidin lukemastani, vaikka kritiikkiä tuli taas suollettua.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Tie

Kääk! Vuosi 2015 vetelee viimeisiään, ja Nuharuvessa on ollut hiljaisempaa kuin koskaan. Vain 11 postausta tänä vuonna, vähemmän kuin blogin aloitusvuonna. Havahduttuani tähän onnettomaan seikkaan, päätin, että yli 20 julkaisua pitää saada vielä tälle vuodelle. Se tarkoittaa, että minun pitää lukea puolentoista kuukauden kuluessa yhdeksän kirjaa. No, hoituuhan se. Blogikavereilla tuntuu olevan niin kiire, että hyvä, kun kerkeävät lukemaan, saati lukemastaan kirjoittamaan. Joten apuja on turha odotella. Kunhan olen tyhjentänyt yöpöydän puoliksi luetuista kirjoista, painun kirjaston Agatha Christie -hyllylle, ne kun nielaisee nopeasti ja helposti. Alastalon salissa lukeminen siirtynee jälleen hamaan tulevaisuuteen..

Esipuheen jälkeen on aika siirtyä itse asiaan, Tiehen. Cormac McCarthyn Tie-kirja herätti kiinnostukseni nähtyäni siitä tehdyn elokuvan. Tai oikeastaan, luettuani Hesarin arvion elokuvasta, jossa elokuvaa kritisoitiin ja kirjaa kehuttiin. Näin ainakin muistelen. Elokuva ei minunkaan mielestäni ollut kovin hyvä, muistelen sen olleen tylsähkö muutamalla shokeeraavalla kohtauksella kuorrutettuna. Aragorn päähenkilönä meni hukkaan.

Kirjaa lukiessani en kuitenkaan nähnyt paljoakaan eroja elokuvan ja kirjan välillä. Järkyttäviä kohtauksia muutama ja sitten perusmössöä, joka enemmän haukotutti kuin kiinnosti. Joo, ruokaa ei ole ja sitä tarvitaan, nälkä kalvaa ja ruokaa onneksi löytyy, kylmä on, peittoja tarvitaan, peittoja löytyy.. Ja mitä sitten? Tässäkö koko kirjan anti?

Kun alan lukea tällaisia "maailma on loppunut, vain rippeet ihmiskunnasta ovat selviytyneet tuhosta" -kirjoja, minulla on ennakkotoiveena, että kirjailija kykenisi esittämään jotain mietteitä ihmiskuntamme vallitsevasta tilasta. Siis siitä todellisuudesta, jossa kirjailijakin elää. Ja pujottamaan näitä mietteitä ovelasti osaksi kertomaansa dystopiaa. Olisin kaivannut paljon enemmän pohdintaa kaiken turhuudesta, älyttömyydestä, merkityksettömyydestä, jota maailmanlopun kohtaama ihminen tuntisi. Mielestäni Tien mies ja poika olivat liian tyhjiä tauluja ja tarina liian haikumukarunollisesti kirjoitettu, jonka pitäisi lisätä homman syvyyttä. En voinut olla pohtimatta, miksi kirjailija oli tällaisen tarinan kehittänyt? Kertoakseen, että miltä hänen mielestään maailman loppu näyttäisi? Mutta mässäilyt kannibalismilla ja pikkupojan huolilla eivät vakuuttaneet minua, saivat vain ahdistumaan. Eivätkä sitäkään tarpeeksi.

Maailmassa on niin paljon parempiakin kirjoja, jotka ansaitsisivat tulla filmatuksi isolla rahalla ja saada päähenkilöksi Aragornin. Kuten vaikka Hamsterit.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Absalom, Absalom

William Faulknerin Absalom, Absalom alkaa kirjan kehyskertomuksella; nuoren Quentinin kuunnellessa neiti Coldfieldiä, joka kertoi Sutpenista, miehestä, joka oli naimisissa neiti Coldfieldin sisaren kanssa. Sutpen oli tullut aikoinaan Jeffersoniin kuin tyhjästä ja samoin luonut ympärilleen omaisuutensa. Quentinin suhde Sutpeniin tuli hänen isoisänsä kautta, sillä isoisä oli ollut Tom Sutpenin ystävä.

Neiti Coldfieldin kanssa käydyn keskustelun jälkeen siirrytään seuraamaan Quentinin ja hänen isänsä välistä kanssakäymistä, jossa isä selittää Sutpenin suvun tapahtumia pojalleen. Näin lukijalle alkaa asteittain selvitä, mistä tarinavyyhdissä on oikein kyse. Kehyskertomuksen pääosaparia näyttelevät kuitenkin Quentin ja hänen kanadalainen  opiskelijakaverinsa Shreve, joka haluaa tietää, millaista on Yhdysvaltain etelässä. Niinpä Quentin kertoo ja Sutpenin suvun sairaat ja rasistiset vaikuttimet avautuvat kuin sipuli kerros kerrokselta aina onnettomaan loppuun saakka.

Absalom, Absalomin varsinainen itu on tarina häikäilemättömästä Tom Sutpenista, joka varttui köyhyydessä, mutta saavutti rikkauden ja sai perheen, mutta omilla teoillaan myös tuhosi perheensä elämän, monessa polvessa. Shrevestä Faulkner on tehnyt etelän ulkopuolisen ihmettelijän, joka toiseksi viimeisellä sivulla maalaa tulevaisuudennäkymän, joka on punaniskoille kauhistus, mutta johon luonto meitä lempeästi ohjaa: kerran kaikki rodut ovat yhtä, joten verensekoittumisella ei tule enää olemaan mitään väliä. Niin kuin ei sillä pitäisi olla nytkään.

Hieno kirja! Oli kaiken sen vaivan arvoinen, että pidemmän lukutauon jälkeen jouduin palaamaan aina uudestaan ja uudestaan alkuun, kun en enää muistanut, että mitenkäs tällaisiin tilanteisiin oikein ajauduttiinkaan. Absalom on hyvä esimerkki kirjasta, joka on erityisesti minun makuuni: historiallinen romaani, vielä sukukronikka, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Purtavaa riittää, näin jälkikäteenkin.

maanantai 3. elokuuta 2015

Assurin kehrä

Lauri Eirolan Assurin kehrä alkaa vähän tahmeasti. Nielin kyllä nopeasti waltarimaisuuden ja muutenkin selvät yhtymäkohdat Sinuheen, mutta alun.. miten sen nyt sanoisi.. siirappisuus? Epäuskottava onnellisuus johtuen liian ylimalkaisesta päähenkilön ja hänen perheensä välisten suhteiden kuvailusta? No, se ei vakuuttanut. Teksti tuntui todella raakileelta ja lapselliselta.

Mutta. Siis caps lock MUTTA. Kun päähenkilö pääsi Babyloniaan, tarina alkoi kulkea jouhevasti ja arvon kirjailija sai vaivattua raa'asta taikinasta nättiä pitkoa, joka kypsyi mukavasti kirjan edetessä. Ja voi pojat, kun saatoin kirjan loppuun, suuni saattoi olla pyöreän O:n muotoinen ihmetyksestä. Sillä olipa Eirola tehnyt uskomattoman uhkarohkean ja kunnianhimoisen teon kirjoittaessaan tarinan Assyrian tuhosta. Ja vielä onnistunut siinä ihan hienosti. Kyllä, nautin kovasti pikkutarkoista jutuista, joita kirjailija oli taustatyönään löytänyt ja sujauttanut ne luontevasti osaksi tarinaa. Just näin historiallista romaania kirjoitetaan (tämä neuvo osoitettu Kjell Westölle): ei alleviivaten besserwisser-tyylillä, vaan täydentämään juonta. Laittamaan lihaa luiden ympärille. Westön kirjat ovat ylipainoisia kaikesta liiallisesta besserwisseröinti-faktatiedosta.

Mitkä historiafaktat nyt erityisesti jäivät mieleen? No, Kidutustarinatpa tietenkin. Olivat inhottavia, mutta epäilemättä tosipohjaisia. Olennaisia juonen kannalta, kun sota oli yksi keskeisiä teemoja (ei nyt varsinaisesti sotaromaani kuitenkaan).

Odotan mielenkiinnolla, miten tarina tulee jatkumaan, sillä tämä näytti olevan vasta alkua.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Sudenkorento

Spoilaannuin tyystin, kun lähdin - siis läksin - Muukalaisen jälkeen selvittämään, mikä on Matkantekijä-sarjan kakkososa nimeltään. Olisi ihan kiva, että noissa kirjojen sisäkansissa lukisi kirjojen lukujärjestys. Etenkin, kun lukemani Muukalainen oli painettu vähintään 2000-luvulla (ellei peräti 2010-luvulla), jolloin suuri(n) osa sarjan kirjoista oli jo ilmestynyt.

Googlettelun (ja juonipaljastusten) jälkeen selvisi, että kakkososan nimi oli Sudenkorento ja pienten  metsästysten jälkeen sain sen käsiini melko pian ensimmäisesta osasta selvittyäni. Tv-sarjan myötä kirjastoissa on aika pitkät varaukset sarjan kirjoille, joten ihan lähimmästä kirjastosta en Sudenkorentoa löytänyt. Olin jäänyt Muukalaiseen vähän koukkuun, joten olin valmis tekemään (lähes) mitä tahansa saadakseni tietää, miten Jamien ja Clairen tarina jatkuu. Myönnän, että muutama kymmenen kilometriä tuli Sudenkorennon takia ajeltua ja nyt - saatuani kirjan viimein loppuun - täytyy sanoa, ettei se kaikki vaiva ollut sen arvoista.
Vaikka Muukalainen oli täynnä koomisia seksikohtauksia ja kömpelöä kieltä, se ei mielestäni ollut niin pitkäveteinen kuin Sudenkorento. Omituista on se, miten kirja, jonka keskeiset teemat ovat Ranskan hovin juonittelut ja skottien jakobiittikapina, voi olla tylsä. Mutta kun Gabaldon on Gabaldon. Hän ei ole tiivistänyt tarinaa yhtään. Siinä on ihan liikaa epäolennaisuuksia, mikä hajottaa orastavan jännityksen, jonka joku taidokkaampi kirjailija saisi yltymään mukaansatempaavaksi, todenomaiseksi. Edelleenkin olisin kaivannut enemmän havainnointia ympäristöstä, jotta olisin saanut sitä todellisuudentuntua ja samaistumismahdollisuutta tarinaan ja sen hahmoihin.

Lisäksi minua haittasi todella paljon se, miten kirjassa pompittiin kohtauksesta toiseen ilman, että tekstissä oli käytetty kunnon kappalejakoa. En tiedä, oliko tämä "tehokeino" jo alkuperäisessä tekstissä vai painokoneen ongelmista johtuvaa. Jouduin muutamankin kerran uudelleen lukemaan kohtauksia, kun mietin, että miten se Claire nyt noiden seurassa tuollaisia salaisuuksia päästelee. Mutta eihän se päästellytkään, edellisestä kohtauksesta olikin siirrytty lukijan huomaamatta jo seuraavaan.

Tästä lukukokemuspettymyksestä huolimatta aion lukea koko sarjan läpi. Sen toivossa, että seuraavat kirjat olisivat parempia kuin tämä, mutta ennen kaikkea siksi, että surkeakin historiafiktio on kuitenkin historiafiktiota, mun lempparia. Gabaldonin ansiosta kiinnostukseni jakobiittikapinaa ja Skotlannin 1700-luvun historiaa kohtaan kasvoi, mikä taas tarkoittaa sitä, että nämäkin höttökirjat lisäsivät sivistystäni. Tai näiden ansiosta olen valmis lisäämään sivistystäni, koska aion lukea tutkimuksia aiheesta.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Vuoden 1918 tapahtumat

Ollaan Hämeessä keväällä 1918. Valkoiset ovat lähestymässä, mutta punaisilla on vielä aikaa vitsailla ja käydä vaatimassa palveluksia paikkakuntalaisilta. Myös aiemmin asemaansa väärinkäyttänyttä isäntää yritetään käydä opastamassa nöyremmäksi, vaan tuloksetta. Tunnelma on vielä hetken kepeä, kunnes rintamalinja tulee yhä lähemmäs. Vitsien kertominen  päättyy ja niiden kertojat teloitetaan.

 Veijo Meren lukeminen Gabaldonin jälkeen on hämmentävä kokemus. Olen yhtäkkiä siirtynyt romanttisesta fantasiasta keskelle realistista sotakuvausta. Ylitsepursuavasta ja joka puolelle rönsyilevästä tarinasta olen vaihtanut eleettömään ja riisuttuun kerrontaan, joka kaikessa yksinkertaisessa ilmaisussaan pystyy kuvaamaan vuotta 1918 ja sen kauhuja 200 sivunsa verran paljon monisävyisemmin ja uskottavammin kuin Gabaldon vuotta 1743 yli 800 sivullaan.


Olen lyhyen ajan sisään lukenut siis kaksi hyvin erilaista historiallista romaania. Molemmissa on kyllä hyvät puolensa, mutta eihän näistä pitäisi puhua edes samana päivänä. Gabaldon on viihdettä ja sillä hyvä. Veijo Meri taas niin aitoa, koskettavaa ja raadollista, ettei tätä voi sanoa viihteeksi tai ajankuluksi. Joskus olen tullut pohtineeksi, mikä oikein on kaunokirjallisuutta. Näiden kahden kirjan peräkkäin lukeminen tekee määrittelyn paljon helpommaksi: kaunokirjallisuus on sellaista, että luettuaan sitä mieli kokee saaneensa sivistystä ja sielu jotain sellaista syvempää kauneutta ja ymmärrystä, jota en osaa oikein sanoiksi pukea.


 Vuoden 1918 tapahtumat oli rankka kirja, mutta kirjoitukseni loppuun laitan yhden kirjassa esiintyneen hupikohtauksen. Naurua ei ole koskaan liikaa, kirjojensa perusteella Meri oli itsekin huumorimies.




maanantai 22. kesäkuuta 2015

Muukalainen

Totta kai jäin koukkuun tuoreeseen Outlander-sarjaan, joka alkoi pyöriä Ylellä toukokuussa. Se ei kuitenkaan ollut rakkautta ensisilmäyksellä, vaan vasta neljännen jakson jälkeen totesin, että "hitto vie, tämä on sittenkin ihan laadukasta työtä eikä vain seksuaalisesti turhautuneen kotirouvan patoutumien purkautumisen myötä syntyneen kirjasarjan filmatisointi". Jota se ensimmäisen jakson hämmentävien (koska ne eivät tuntuneet käyvän sarjan fiiniin tyyliin) nänninpuru- ja pää mekon alla -kohtausten jälkeen vaikutti olevan. Edetessään Outlander sai minut kuitenkin vakuuttuneeksi, että Diana Gabaldonissa elää ihan tarpeeksi kelpo viihdehistorioitsija.

Aloin toukokuussa lukea myös Matkantekijä-kirjasarjaa. Kirjan alussa minulla oli tismalleen samat tuntemukset kuin tv-sarjankin: siis ftw tämä oikein on? Suomennos oli melko järkkyä, mutta epäilen, että ei se alkuperäinen kieli kovin kaksisempaa voi olla. Poikkeuksetta mää-sää -kieli on lukijalle epämukavaa ja saa sitä posmentavat kirjan hahmot vaikuttamaan vajaaälyisiltä. Kummastelin sitäkin, miksi suomentaja ei voinut koskaan käyttää sanaa "lähdimme/lähdin", vaan se oli korvattu murresanalla "läksimme/läksin". Tätä sanaa käytti nimenomaan Claire, joka muutoin puhui kirjakieltä.

Alussa häiritsivät myös koomiset seksikohtaukset paisuvine nänneineen. Joo, kiitos vain tästäkin. Kaikkea ei tarvitse kertoa. Varsinainen jörn pääsi irti joskus kolmannensadan sivun paikkeilla kestäen lähes taukoamatta ilman mitään syvällisempiä juonikuvioita sadan sivun verran. Tässä vaiheessa mietin ihan tosissani, että jätän kesken koko pökäleen. Olin alkanut lukea kirjaa olettaen, että se on historiallinen romaani. Muuttuessaan yhtäkkiä noloksi eroottiseksi kertomukseksi, se samalla muutti elintarvikkeiden tapaan ainesosaluetteloaan. Aivan kuin olisin ostanut gluteenitonta leipää, joka olisikin paljastunut ruisleiväksi. Onhan se tietysti myönnettävä, että kuvailut liukkaasta vaosta ym. olivat perin huvittavia ja toivat siten tahatonta komiikkaa kirjaan, mutta minä etsin kirjoista aina jotain älyllistä haastetta. Lisäksi tahaton koomisuus vesittää lukuelämystä aika tehokkaasti ja naurettavat kirjat eivät ole luettavia kirjoja. Olin olettanut, että kirjailija panojuttujen sijaan olisi saanut juonta kaivettua mitä kutkuttavimmasta tilanteesta: aikamatkailun mahdollisuuksista. Hitto, minä olisin laittanut Clairen kehittämään penisilliiniä! Mutta ei, arvon kirjailijan mielestä hänen omien seksuaalifantasioiden tuominen kirjojen lukijoiden tietoisuuteen oli paljon tärkeämpää kuin tarinan kehittäminen.

Sillä todellakin tämäkin eukko kertoi omista himoistaan ja elämästään ja Claire on hänen alter egonsa aivan kuin Dan Brownin alter ego on se Jessen jälkeläisten selvittäjä siinä tylsässä-muka-nerokkaassa kirjassa. Wikipediaan tein nopean pyörähdyksen, jossa Gabaldonin kerrottiin olevan katolinen. Siellä ei sen tarkemmin kerrottu, kuinka kiihkoilija katolisuutensa kanssa hän on. Jäi siis epäselväksi, oliko yhtä kiihkoissaan uskontouhuissaan kuin se Twilight-teinikirjoja kirjoittava mormoni.

Minun mielestäni fiktiokirjailijan on yhtä tärkeää selvittää itselleen omat lähtökohtansa ja mahdollisuutensa objektiivisuuteen kuin tietokirjailijan. Tietokirjailijakaan ei voi kokonaan sulkea omaa taustaansa pois tutkimusta tehdessään, mutta voihan objektiivisuuteen aina pyrkiä. Gabaldon olisi voinut yrittää puolueettomaan kirjoittamiseen siten, että ehkä hän olisi voinut edes vähän tarkemmin miettiä seksifantasioidensa esiintuomisen määrää. Ok, hän ilmeisesti tykkää alistavista horoleikeistä, mutta lukijalle se kävi kyllä selväksi jo ensimmäisellä kerralla. Silti hän toisti sen ties kuinka monesti. Kuinka kiinnostavaa meille lukijoille. Not.

Päästessään kiimalimoistaan Gabaldon havahtui rakentamaan jälleen tarinaa ja lukijan mielenkiintokin palasi. Olisin tosiaan toivonut lisää kuvauksia siitä, miten Claire puuttui skottien ryönäiseen elämään ja esimerkkejä, miten hygienian nosto vaikutti ihmisten terveydentilaan. Tällaisia pieniä historiallisia katsauksia 1700-luvun arkielämään olisi saanut olla enemmän - ja seksiä ja väkivaltaa vähemmän. Sillä tavalla tuon ajan Skotlanti olisi ollut kirjoissa enemmän läsnä. Elävämpi ja todempi, ei vain joku paikka, johon kirjailija sijoitti hahmonsa, koska siellä käytiin rajuja sotia, joista saisi ammennettua materiaalia kansien täytteeksi - ja elävän Skotlannin myötä tarinakin olisi saanut lisää syvyyttä. Olisin esimerkiksi toivonut sen kuvailua, miten Claire oli ratkaissut hammashygienian ja eikö häntä häirinnyt, ettei kukaan käynyt ehkä viikkokausiin pesulla. Joo, minun pitäisi varmaan ruveta fiktiohistorioitsijaksi, kun kovin harva osaa kirjoittaa juuri sellaisia historiafiktioita kuin haluaisin. Harmi vain, kun ei ole oikein tarinankerrontakykyä..

Kirjan hienoin kohta onkin mielestäni se, kun Claire käyttää hyväkseen tulevaisuuden tietouttaan:
Tämä kohtaus liippaa läheltä omia tekemisiäni viime aikoina, kun olen istunut arkistossa ja lukenut esi-isieni kohtaloista. Ensin olen lukenut, mitä kaikkea he ovat saaneet aikaan kunnallispolitiikassa ja seurakunnallisen elämän kehittämisessä. Sitten olen lukenut heidän ruumiinavauspöytäkirjojaan ja muistokirjoituksia. Joku kuoli keuhkotautiin, joku sydänvikaan, joku kaatui rintamalla.. Lukiessani noita vanhoja asiakirjoja, minusta on tuntunut kuin olisin keskustellut näiden ihmisten kanssa. Ja sitten olen väistämättä miettinyt, mitä tekisin, jos voisin matkustaa ajassa taakse päin. Että miten kovasti toivoisin, että olisin voinut käydä sanomassa Augustille, että älä juo enää enempää, sydämesi ei kestä sitä.

No, tämä kohtaus nyt esimerkiksi oli sellainen, joka sai minut koukuttumaan tähän kirjasarjaan. Gabaldonilla oli hetkensä Muukalaisessa. Siksi seuraava osa on jo luvussa. Toivon - mutta myös pelkään - että se on parempi. Koska mitä parempi kirja, sitä varmemmin jään elämään kirjan maailmoihin - ja sieltä on perin vaikea kömpiä takaisin normaalielämään.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Verikallio

Johan se oli taas aika Johan Theorinin. Minulla on lainattuna tämän Verikallion jälkeen vielä yksi Theorin eikä häneltä sen enempää olekaan suomennettu. Muistelisin, että häneltä on kirjoja ilmestynyt 2013 vuoden jälkeenkin. Suomennoksia siis odotellen, ruotsin taitoni ei romaanien tarpeeksi hyvään ymmärtämiseen riitä.

Verikallio ilmestyi ruotsiksi 2010 ja suomeksi 2011. Se on järjestyksessään kolmas Theorinin tuotannossa eli hän kirjoitti sen mestariteos ja arvostelumenestys Yömyrskyn jälkeen. Hämärän hetkeä lukiessa osasin jo pelätä, mitä tämä kolmas kirja toisi mukanaan. Theorin oli ammentanut kahdessa edellisessä kirjassaan Öölannin historiasta. Toiseen kirjaan oli tullut lisäelementtinä vielä kummitukset. Miten kirjailija voisi kertoa taas tarinan Öölannista toistamatta itseään? Siten, että hän jätti sen kaikista kiinnostavimman, Öölannin historian, pois.

Verikalliossakin menneessä Öölannissa kyllä roikutaan, mutta lähinnä kirjan nykyisyydessä elävien ihmisten omakohtaisten kokemusten kautta. Eikä noissa kokemuksissa kuitenkaan nosteta (mielestäni tarpeeksi) esiin enää saaren omia historiallisia erikoisuuksia samalla kertoen, miten muun maailman muutokset vaikuttivat Öölantiin. Menneisyyssukelluksissa Vendela kertaa omaa kurjaa lapsuuttaan, Gerlof lukee vaimovainajansa päiväkirjoja 1950-luvulta ja Per jäljittää pornoteollisuudessa työskennelleen isänsä tuttavuuksia vuosien varrelta. Öölanti on siis yhä läsnä, muttei enää niin voimakkaasti ja kiehtovasti kuin aiemmin.

Kiehtovuutta Theorin oli yrittänyt kyllä hakea - mikä aluksi tuntui todella hakemalla haetulta - keijuista. Jep. En usko kummituksiin, mutta kyse on siitä, että voisin uskoa. Sen sijaan keijut ovat liian lapsellisia ja kun Theorin esitteli alussa keiju-juonikuvionsa, olin lähinnä pöyristynyt tästä lukijoiden väheksymisestä. Että etkö mitään kiinnostavampaa keksinyt? Vaikka jotain muita luonnonuskontoja. Jotain vähän uskottavampia taikauskomuksia. MUTTA. Theorin sai minut ympäripuhuttua, että keijut lopulta olivat ihan ok-juonilisä. Keijuista ei ollut tehty todellisia (toisin kuin kummituksista Yömyrskyssä), koska keijut eivät olisi kestäneet päivänvaloa. Kummituksethan kestivät.

Keiju- ja pornoaihe samojen kansien välissä voi kuulostaa kovin mielenkiintoiselta yhdistelmältä. Theorin, taitava kirjoittaja kun on, sai nämä kaksi luonnotonta oikkua kuitenkin vailla ristiriitaa sovitettua yhteen.

Verikallio oli lukemisen arvoinen, kuten aiemmatkin Theorinit. Se vaan on kismittänyt alusta asti, että Theorin saisi kirjoistaan vieläkin parempia, jos kiinnittäisi enemmän aikaa hahmojen luomiseen. Hän voisi kertoa hahmoistaan lisää. Tähän kolmanteen kirjaan saakka hahmot ovat kuvailleet toisiaan lähinnä tällä tavoin: "Hän oli noin 30-vuotias ja hoikka." Ok. Lukijan on paljon helpompi samaistua kirjan henkilöihin, jos hänellä on käsitys siitä, minkälainen tyyppi on kyseessä. Theorinin kirjojen henkilöt ovat onttoja palikoita, jotka tekevät tai ovat tekemisen kohteita. Missä tunteet, mielenliikkeet, maailmantuska, jota pitäisi kokea vähän syvällisemminkin kuin vain "hän ei ollut nukkunut koko yönä ja Nillan tilanne vaivasi". Pikkuisen vielä lisää, miten se vaivasi, raastoi ja repi sielua ja ruumista. Vertailun vuoksi: Ian McEwan kertoo kirjojensa hahmoista liikaa, Johan Theorin liian vähän. McEwanin tyylissä pidän siitä, että hän kertoo tosiaan ihmisistä, jotka ovat lihaa ja verta. JOTKA VOISI KUVITELLA OIKEIKSI IHMISIKSI. Theorin, niin saakelin hyvä tarinankertoja kun hän onkin, kirjoittaa ontoista ja kliinisistä hahmoista. Toisaalta tuo tapa on hyvin tyypillistä dekkaristeille.

lauantai 16. toukokuuta 2015

Polte

Minulla on erittäin ristiriitaisia tuntemuksia Ian McEwanista. Rakastin Sovitusta, mutta Ikuinen rakkaus oli keskinkertainen. Näiden lisäksi olen aloittanut jotaiñ kolmatta, ehkä Lauantaita, mutta se jäi tylsyyden takia kesken. Polte oli täten kolmas McEwan, jonka sain kahlattua kokonaan läpi. Aluksi tämänkin kanssa oli melko taistelua, olinhan jo lainannut uusimmat Theorinit. Halusin paljon mieluummin lukea Öölannin jännittävistä tapahtumista kuin McEwanin omituisesta alter egosta, vaan ylpeyteni ei antanut jättää Poltetta kesken. Siksipä tässä sitä nyt ollaan, kirjoittamassa mielipidettä tuon vanhan brittipierun pervouksista.


Sillä McEwan on jonkin asteen perverssi, kun jaksaa jokaisessa kirjassaan mehustella ihmisruumiin toiminnoilla. Masturbaatiota, jörnintää, seisokkeja, kipeitä lerssejä, siemennestettä siellä ja virtsaa ja ulostetta tuolla.. niistä on McEwanin kirjat tehty. Tähän väliin jaksan taas mainita, että Jane Austenin ei tarvinnut nimetä mitään noista JA SILTI hänen kirjojaan luetaan yhä ympäri maailmaa huolimatta siitä,  että kirjailija on ollut kohta 200 vuotta mullan alla. No, nykymaailmassa kaikkea myydään seksillä, eivätkä kirjat ole siitä poikkeus. Ymmärrän, markkinointia, markkinointia. Ihmisillä on kuitenkin vielä sellainen ominaisuus kuin mielikuvitus, joten kaikkea ei aina tarvitsisi (lerssin) juurta jaksain kuvailla.

Mutta annan nyt armon käydä, koska tähän tarinaan nuo pervoilut kyllä tavallaan sopivat. Kyse kun oli lihavasta naistenmiehestä, joka oli kaikkien seitsemän kuolemansynnin ruumiillistuma. Paikoin McEwan sai ironiseen tarinaansa onnistuneen hupaisasti kuvailtua päähenkilö Michael Beardin kyltymätöntä kupeiden himoa, joka oli hänelle paljon suurempi kutsumus kuin fyysikon työ. McEwan haluaa tarinallaan alleviivata, että suurimmalla ja arvostetuimmallakin nerolla voi olla normaalit EIKU siis samanlaiset halut ja mieliteot kuin kirjailijalla itsellään (omista kokemuksistaanhan näitä juttuja ammennetaan).

Mielipiteeni Ian McEwanista selkeytyi hieman tämän kirjan myötä. Uskon nyt, että Sovitus oli vahinko. McEwanin taso on todellisuudessa tällaista asteikolla 1-5 kolmen tähden luokkaa. Hupailu sopii hänelle hyvin eikä hän tältä tasolta enää nouse kirjoittamaan uutta Sovitusta. Ikää tulee lisää ja kirjoissakin se tulee luultavasti näkymään entistä inhorealistisimmissa kuvailuissa alapääosastoon liittyen.


torstai 14. toukokuuta 2015

Hämärän hetki

Johan Theorinin Yömyrskyyn ihastuneena päätin käydä läpi Theorinin muutkin kirjat. Seuraavaksi kävin lainaamassa kirjailijan esikoisteoksen Hämärän hetken, joka julkaistiin 2007.
 
Hämärän hetki pujottelee kirjan nykyisyyden eli 1990-luvun ja menneisyyden, 1930-1970-lukujen välissä sujuvasti. Menneisyyden ja nykyhetken yhdistäminen on näiden kahden kirjan perusteella  Theorinin tyypillistä kerrontatyyliä ja otaksun nyt sitten hyvin itselleni tyypillisesti, että Theorin on varmaankin halunnut kirjoittaa Öölannin historiasta ja löytänyt siihen tällaisen kaunokirjallisen keinon. Theorinin kirjoja voisi kutsua historiallisiksi jännäriromaaneiksi. Toivon, että kirjailijan tyyli on pysynyt samana uudemmissakin kirjoissaan eikä se vaihdu tylsäksi lisamarklundmaiseksi kioskidekkariudeksi.

Hämärän hetkellä ja Yömyrskyllä on yksi sama päähenkilö, vaikka tarinat ovatkin itsenäisiä eivätkä liity toisiinsa muuta kuin sijaintinsa ja tämän Gerlof Davidsson -nimisen papparaisen kautta. Gerlof on Theorinin oma neiti Marple. Hauras vanhus, jolla äly leikkaa kuitenkin kuin partaveitsi. Yömyrskyssä Gerlof ratkaisi perheenäidin onnettomuuden murhaksi ja Hämärän hetkessä hän selvitti 20 vuotta sitten kuolleen lapsenlapsensa tapaturman ja syylliset siihen. Hämärän hetkessä - kuten Yömyrskyssäkin - parasta on se, että kirja on myös kaikkea muutakin kuin pelkkää rikosten selvittelyä. Se ei ole vain yksiulotteista hirmuteoilla mässäilyä, vaan - kuten jo totesinkin - oodi Öölannille. Sen ihmeelliselle luonnolle ja menneelle historialle.

Tunnelmassaan Hämärän hetki häviää Yömyrskylle. Hämärän hetkessäkin on vähän haamutarinan tynkää, mutta Yömyrskyssä Theorin jalosti sitä tyylikkäästi tukemaan perusdekkarikertomusta. Esikoisteos jää vähän hiomattoman tuntuiseksi ollakseen silti valovuosia edellä monia konkaridekkaristien menestyneimpiä, mutta tuhnulaatuisia jännäreitä.


lauantai 2. toukokuuta 2015

Yömyrsky

Remesten lukeminen suoraan sanoen vähän ketutti. Niistä kun ei saanut irti yhtään mitään. En katso Salattuja elämiä, koska moinen viihdehuttu tarjoaa vain ajankulua ja tiedän paljon parempiakin keinoja kuluttaa aikaani kuin katsomalla noin aivotonta ohjelmaa. Sama pätee kirjoihin. Kyllä kirjan pitäisi synnyttää muitakin tunnereaktioita kuin turhautumista. Jos jännityskirja ei kykene edes luomaan jännitystä, se on melko turha kirja.

Edellispostauksessa kirjoitin, kuinka haluaisin lukea jotain kevyttä, mutta kuitenkin laadukasta. Siksipä googletin "hyvä dekkarikirja" tai jotain vastaavaa ja tulokseksi sain vähän kaikenlaista, mutta ennen kaikkea Ruotsin dekkariakatemian palkitsemia kirjoja. On yleisesti tunnustettu tosiasia, että se, missä suomalaiset epäonnistuvat, siinä ruotsalaiset onnistuvat. Kuten elokuvat, tv-sarjat ja dekkarit. Luin jonkun Johan Theorin -nimisen henkilön kirjan juonikuvauksen, jossa kerrottiin kirjan olevan jotain kummitusjutun ja dekkarin välimaastosta. Kummitusjutut ovat aina kiehtoneet minua, vaikka tähän ikään mennessä olen törmännyt melko huonoihin kummituskirjoihin ja -elokuviin (poikkeuksena The Others ja Kuudes aisti).

Optimisti kun olen, suurin odotuksin laitoin kirjan varaukseen ja eräänä sateisena päivänä kävin sen kirjastoautosta hakemassa. Illalla ensimmäiset sivut luettuani tiesin jo, että Yömyrsky ei tule pettämään odotuksia.
Etukäteistietojen valossa osasin siis odottaa kummitustarinan ja dekkarin yhdistelmää. Aluksi vaikutti siltä, että kyseessä ei tulisi laisinkaan olemaan dekkari vaan kauhutarina. Vaikka jo alusta lähtien huomasin, että nyt ollaan laadun äärellä, ehdin kirjan edetessä silti pohtia, että missäköhän välissä kliseiset, kököistä jenkkileffoista tutut kummitushahmot astuvat esiin. Se kun on kuulkaas niin, että paras kummitustarina on sellainen, jossa kummitukset itse jäävät mysteeriksi (poikkeuksena ne The Others ja Kuudes aisti..). Sen verran spoilaan, että mielestäni Yömyrskyn kummitusulottuvuus oli hoidettu tyylikkäästi. Joakimin kokemukset Tuonelan asukkaiden kanssa oli jätetty tarpeeksi tulkinnanvaraisiksi, spiritismilaudan vaikutus rikollisjengiin ja sen lopullinen kohtalo (kuvaus siitä, miten Henrikin tultua taloon lauta odotti haljenneena) olivat oivallisen hyisiä elementtejä tarinassa.

Joakimin, Tildan, Gerlofin ja Henrikin lisäksi kirjan tärkeissä rooleissa olivat kartano ja itse Öölanti ja Öölannin oikukas ilmasto. Oli hienoa, että Theorin oli tehnyt kartanolle oman tahdon. Se tarinoi (kuolleiden avulla) ja piti kaikesta historiastaan huolimatta selvästi Joakimin perheestä huolta.

Olin yllättynyt, että Yömyrsky lopulta paljastui kaiken muun lisäksi murhamysteeriksi. Tildasta minulle tuli vähän mieleen Fargo-elokuvan naispoliisi, tätä hahmoa olisi sopinut syventää enemmänkin. Kaiken kaikkiaan minulla ei kuitenkaan ole (kerrankin!) pahaa sanottavaa, ihan loistava kirja. Mutta sen neuvon annan, että kirjan loppua ei kannata lukea juuri ennen nukkumaanmenoa. Sen verran jäi kaltaistani arkajalkaa pelottamaan, että uni ei meinannut ihan heti tulla sen jälkeen, kun olin kirjan saanut loppuun..

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Uhrilento/Itäveri

Kirjojen jano vaivaa, vaikka tuvan pöytä on täynnä auki olevia kirjoja. Mutta iltaisin haluaisin lukea muitakin kuin tietokirjoja. Talvella koitin lukea Dostojevskin Idioottia ja 200 sivua sainkin luettua. Sitten tyssäsi. Se oli liian raskasta eikä toiminut vastapainona tälle "päivätyölleni", vaikka kirja siihen asti olikin lupaava. En vain enää muistanut, että kuka oli kukakin, kun kirjan vetovoima ei kuitenkaan riittänyt siihen, että olisin sitä päivittäin lukenut. Tämän vuoksi hahmojen nimet unohtuivat ja jouduin selaamaan kymmeniä sivuja taakse päin, jotta sain palautettua mieleeni, mistä tämäkin tyyppi olikaan tarinaan tupsahtanut. Lopulta minun oli pakko jättää kirja kesken. Päätin armahtaa itseäni, klasareiden aika on sitten, kunhan olen tästä ikeestäni selvinnyt. Joskus syksyllä siis.. Siihen asti mennään viihteellisemmän materiaalin voimalla, koska haluan kuitenkin jotain lukea ennen nukkumaan menoa. Kirja siivittää tehokkaammin uneen kuin älylaitteet ja mikä tärkeintä, lukeminen vieroittaa erittäin pahasta tavasta roikkua Twitterissä vielä iltakymmeneltä.

Siispä kohtasin rohkeana kirjaston viihdehyllyn. Ilkka Remestä, 12 vuoden tauon jälkeen. Ensin Uhrilento, sitten Itäveri. Molemmat kirjoitettu aivan 2000-luvun alussa, Uhrilento painettu vuosi ennen Itäverta.

Minkälaista oli lukea Remestä kaikkien näiden vuosien jälkeen? No, lukioikäisenä muistan lukeneeni ainakin Ruttokellot, joka jäi mieleeni viihdyttävänä ja jännityskin toimi. Uhrilento ja Itäveri olivat molemmat Ruttokellojen tapaan viihdyttäviä, mutta myös paikoin aika tylsiä, mikä jännityskirjalle ei ole paras mahdollinen ominaisuus. Uhrilentoa vaivasi eniten se, että se oli todella kornisti kirjoitettu. Itäveri vaikutti tyyliltään paljon kypsemmältä, vaikka siinäkin oli hoopohkoja ihmissuhteiden kuvauksia ja suomalaisen sisun jankkaamista. Uhrilennoissa sisusta ja muista noloista kliseistä jauhettiin vielä enemmän.

Kirjoja lukiessa tuli tunne kuin lukisi elokuvien käsikirjoituksia. Remes fiilisteli Cannesia ja Moskovaa siihen tyyliin, että oli luultavasti lomamatkoillaan noihin paikkoihin keksinyt kirjoittaa sinne trillereidensä tarinat.

Käsikirjoitusominaisuuksista huolimatta kumpaakaan kirjaa ei voisi Suomessa toteuttaa elokuvana. Sen verran iso budjetti niihin tarvittaisiin, että vain Hollywood voisi elokuvat toteuttaa. Koska kirjailijalle ei budjetti ole rajana, hän voi revitellä ihan rauhassa ja sen Remes kyllä teki. Uhrilennossa revittely ehkä lähti vähän lapasesta, koska vaikka juoni olisi kuinka älytön, sen pitäisi olla kuitenkin edes jotenkin uskottava. Lentokonematkustajien sairastuttaminen isorokolla ja ruumiiden hävittäminen happoaltaissa oli vähän liikaa. Itäveressä sen sijaan ylilyönnit olivat ihan hauskoja ja mielenkiintoisia kannanottoja Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin.

Mutta Remekset saavat nyt jäädä. Ehkä luen niitä 12 vuoden päästä tai mikä todennäköisempää, en enää ikinä.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Thackeray: Turhuuden turuilla


Aivan alkajaisiksi kirjailijan nimestä. William Makepeace Thackeray. Siis että... "william tee-rauha tätseri"? Milloinkas britit ovatkaan sitä rauhaa viimeksi tehneet... Tjah. Nuo veriset kiinalaisten oopiumillakiusaajat olivat (oma-alotteisesti) viimeks pyssyhippasilla 1980-luvulla... Argentiinan kanssa. Tässä on nyt tarkoituksella jätetty huomioimatta NATOn ym liittoumien operaatiot mm. Persianlahdella, Kosovossa, Libyassa etc etc, joissa tiettävästi englantilaisiakin ollu rauhaanpakottamistoimissa... Kirjailijan nimi vois olla Margaret Malvinas. Sielläpä falklandeilla nappasivat nätit kupposelliset tsajua ja kummastelivat turhuuden turnajaisia.... miten olikaan Imperiumi järkyttävästi huvennut sitten loistoaikojen. Silloin kun siirtomaista virtasi rikkauksia emämaahan. Silloin kun osaava ja kyvykäs tekijämies tai -nainen saattoi kiivetä arvossa ja varallisuudessa syntyperältään ylhäisten ja varakkaiden rinnalle - ja jopa ohikin. Silloin, kun William Makepeace Thackeray kirjoitti tarinansa "Vanity Fair"/A Novel without a Hero.


Kirjan tapahtumat alkavat hieman ennen Waterloon taistelua, jonka aikana kertomuksen keskeisimmät henkilöt elivät voimallisinta nuoruuttan. Varsinaisen sotakahakan verikekkereillä kirjailija ei lukijaa pitkästytä, vaan tuntuupa tuo mielistyneen... niin no, kuinkas muuten: turhuuksien ja turhamaisuuden kuvaamiseen. Keskeisimpiä sellaisista asioista ovat perintöjärjestelyt, yhteiskunnallisesti merkittävän aseman ylläpitäminen tai sellaisen saavuttaminen ja ... kaikinpuolinen herkkämielisten ja liian sinisilmäisten tollojen huijaaminen.


Voi sanoa, että turhamaisuudessa Thackeray osuu aihevalinnassaan yhteen tärkeimpään ihmiselämän ominaisuuteen/tekijään/rakenteeseen. Liki 800-sivuisen kertomuksen keskeisimmille henkilöille, kahdelle naiselle, Amelielle ja Beckylle tapahtuu kaikkea, mitä elämä äärestä laitan heitellessään voi tarjota; Ensinmainitun perhe romahtaa viheliäisten juonittelujen seurauksena rikkauksista rutiköyhyyteen, jälkimmäinen kiipii nokkeluutensa, lahjojensa ja erinomaisen tilannetajunsa avulla yhteiskunnan alimmilta rappusilta aatelisloistoon.


Kirjojen herkullisinta antia onkin tuo syntyperältään mitättömän, boheemitaitelijoden jälkeläisen, huikea nousukiito palvelusväen keskuudesta rikkaiden salonkeihin. Nousun kivaimmassa vaiheessa ilma loppuu siipien alta, kone sakkaa ja jälki on rumaa... Kohdatessaan kirjan lopulla jälleen tämän naikkosen, lukija varsin selkeästi ymmärtää, että tämä viheliäinen pivotska on totta totisesti ihkaoikean "narskun" (so. narsisti) mallikappale. Aika veijari, tämä Thackeray, jallittaa lukijaa kuin paraskin turhuuden markkinoiden silmänkääntäjä: Henkilö, jonka puolella lukija on koko sielustaan, ja jolle toivoo kaikkea hyvää, onkin loppupeleissä hylkiö, saastaa, jonka soisi päätyvän suomut silmillä katuojaan täynnä paiseita ja märkiviä haavoja, kulkukoirien nuoltavaksi... Kiinnostais tietää, onko kukaan elokuvaohjaaja onnistunut tällasessa. Voisko tää olla jotain sukua "tukholma-syndromalle", siis sille, että panttivankitilanteessa panttivangit ovat kaappaajan puolella?


Turhuuden Turuilla -teosta lukiessa mieleen tulee väistämättä Tolstoin Anna Karenina. Molemmissa esitellään henkilöitä, jotka elävät komeasti upeissa puitteissa. Asutaan avarasti, pukeudutaan kalliisti, harrastetaan korkeasti ja koreasti kulttuuririentoja ja tanssiaisia; kaikissa käänteissä palvelijat auttamassa. Mutta millä rahalla? Ei välttämättä millään, korkeintaan luotolla ja velaksi - hyväuskoisia höynäyttäen. Eletään siis tyhjän päällä, kuplassa. Eikö tämä ole tuttua nykyisessäkin maailmanmenossa!


Siinä, että Turhuuden Turuilla suotuisalla ulkonäöllä varustettu, nokkealälyinen ja sosiaalisesti tarkkavainuinen nainen onnistuu alhaisesta syntyperästään huolimatta nousemaan lordi-markiisi-krevi-paroni-puuterirasian ylikaitsija-prioritohtori-everstin suosioon, on paljon samaa kuin Emile Zolan Nana-kirjan päähenkilön vaiheissa. Tosin mainitun kirjan lukemisesta tämän arvion kirjoittajalla on jo kauan aikaa, mutta en liene väärässä, kun kiteytän asian seuraavasti: niin Nanassa kuin Turhuuden turuilla naisen tärkein omaisuus on ulkonäkö ja sujuva tyrkky. Kun ne on menetetty, rahoittajien (lordien, markiisien, kreivien, paronien, kenraalien, amiraalien...) mielenkiinto lopahtaa. Tämä ilmiö ei ole kadonnut mihinkään. Varsin tuttua juttua nykymaailmasta, joka on täynnä toinen toistaan turhempia julkkiksia. Tottapa hän, joka ymmärtää kaiken turhuuden ja turhantärkeilyn, julistaa oman hiljaisen sotansa turhuutta vastaan, eikä moisille hössötyksille korvaansa lotkauta. Mutta ei niin, etteikö 200 vuoden takaisista turhamaisuuksista ole vallan antoisaa lukea. Pakko myöntää, paljon tuohon ajankohtaan sekä britti-imperiumin sisäisiin seikkoihin viittaavia sivalluksia menee nykylukijalta ohi, mutta enimmiltään teksti on mukaansatempaavaa; satiiri nautinnollista ja palkitsevaa. Monin paikoin sitä huomaa hörähtelevänsä ääneen.


Erityisen kiitollinen olen kirjoittajan opasasenteesta. Tuon tuostakin lukijalle osoitetaan kädestä pitäen, miten asiat Turhuuden Turuilla toimivat. Ensimmäisen kirjan alussa muutamaa keskeistä hahmoa (...romaani vailla sankaria) luonnehditaan nukketeatterin nukkeina ja toisen kirjan lopussa nuket paiskataan laatikkoon: Näytelmä on lopussa, nyt nukkumaan, sammuttakaa valot! Ei liene mahdotonta, että alun alkaen koko tarina on lähtöisin lapsille tehdystä nukketeatteriesityksestä! Aikamoinen velho tämä W. Makepeace, varsinainen "tätseri", sano!


Kirjan käänteistä innostuneena sepustan tähän nukketeatterikohtauksen, henkilöinä Thackerayn kirjan hahmot. Ennen maailmassa pikkupojat (jopa isommatkin!) leikkivät tinasotilailla. Edessä siis kirjasta puuttuva näkymä sotatantereelle:


"Kas tässä ovat brittijoukot, tuolla preussilaiset... ja tässä suuren sotapäällikön, Ranskan keisariksi julistautuneen Napoleonin joukot. Ranskalaiset lähtevät ryntäämään Waterloon pelloilla ja kukkuloilla kohti brittijoukkoja. Tykit ampuvat, aseet laukeavat, pistimet sojottavat vielä kirkkaiksi hiottuina, verta jaoten... Katsotaanpa tarkemmin tänne: Kas siellä on meidän mainio luutnanttimme, George Osborne, jonka nuori vaimo, Amelie, on raskaana. Hän on seurannut sotajoukkojen mukana tänne belgiaan, läheiseen Brysselin kaupunkiin, kuten monien muidenkin upseerien perheet, vaimot ja palkolliset. George on Amelien kanssa avioiduttuaan katkaissut välit isänsä kanssa ja on jäämässä puille paljaille. Georgen isä, vanha Osborne on aiheuttanut aiemmin verrattomasti varakkaamman Amelien isän täydellisen vararikon. Vanhan Osbornen mielestä avioliitto rutiköyhän perheen tyttären kanssa on Suuri Virhe! George kapinoi. Hän on päättänyt kunnostautua taistelutantereella ja näinmuodoin voittaa isänsä luottamuksen ja suuret perintöosuudet. Kas tässä George ryntää kohti ranskalaisjoukkoja uljaasti ja pelottomana. Nyt saapuu luoti. Kas tuolla tuo ranskalainen ampuu. Suoraan sydämeen! Ja nyt, arvoisa nukketeatterin väki, kertomuksen kannalta on tärkeää huomata se, että kapteeni Dobbin, vai oliko hän jo majuri - ei kai vielä sentään?, on Georgen kaatuessa tässä. Dobbin on suunnattoman ihastunut Amelieen, George Osbornen vaimoon. Mitä tämä urhoollinen pitkänhuiskea upseeri mahtaakaan ajtella pitkäaikaisen ystävänsä, Georgen, kaatuessa... Olisiko hänellä mitään saumaa Amelien suhteen? Kas tällä tavalla Dobbin pieksää miekallaan hengiltä Georgen ampuneen ranskalaisen! Jokatapauksessa George Osborne on poissa pelistä. Hänen kaikki huolensa Turhuuden Turuilla ovat kertakaikkisesti pois pyyhityt! Hänen ei enää tarvitse murehtia isänsä luottamuksen menettämistä. Sotatoimien päätyttyä Georgen ruumis haudataan... tänne näin. Hän vie mukanaan hautaan kaikki salaisuutensa. Paitsi sitä yhtä, joka on oleva keskeinen tämän kertomuksen kannalta. Hän on nimittäin vaimoltaan, Amelielta, salaa hakkaillut Beckyä, Rebeccaa! Huikea juttu, kirjoitetaanko Repekka todellakin pehmellä peellä ja kahdella seellä! Becky on miehenpuolten jallittamisessa varsin taitava, jopa niin taitava, että oli saanut pauloihinsa tuoreen ukkomiehen, parhaan ystävättärensä, Amelien, puolison. Ennen taistelua George oli kirjoittanut Beckylle kirjeen, jossa ehdottaa yhteistä pakenemista jonnekin, kunhan taistelu päättyy... vai onko niin, että Becky mestarillisena kynänkäyttäjänä ja imitoijana on itse sepustanut Georgen käsialalla tuon kirjelappusen, joka tulee olemaan tämän näytöksen loppupeleissä erityisen huomion kohteena? Mutta missä on kapteeni Rawdon Crawley, ihanan Rebeccan puoliso, nyt kun Waterloossa tykit jyskää ja kuolema korjaa satoaan? Hän on tuolla sivummalla. Korkean sotaherran esikunnassa. Hänelle ei sotatoimissa käy mitenkään, vaikka hänenkin olisi aihellista kunnostautua taistelutantereella. Hän oli ennen Beckyn seitteihin sotkeutumista suunnattoman varakkaan vanhapiikatätinsä suosikki. Perimysjärjestyksessä ohittamattomana ykkösenä, jota muut sukulaiset kadehtivat. Mutta avioliitto tuon alhaissyntyisen lutkan kanssa on laittava perinnönjaon uusiksi. Rahattomina ja ilman vakituisia tuloja hän jatkaa vastaisuudessa ylellisennäköistä elämäänsä Beckyn kanssa velkaantuen yhdelle jos toisellekin... kunnes... Mutta, arvoisa yleisö, jotta emme joudu syytteeseen juonipaljastuksista, päätämme näytöksen tähän, hyvää yötä!"