perjantai 25. joulukuuta 2015

Oneiron

Luettuani Oneironin voisin kääntää Muumipapan lausahduksen myös muotoon: It isn't easy. Death, I mean.
Olin palanut halusta lukea Laura Lindstedtin Oneironin. Kirjastoissa oli siihen älyttömät jonot ja ihan periaatteesta en osta uusia kirjoja kovin helposti (harrastan divareista hamstraamista). Mutta sitten Oneiron tupsahti eteeni kuin.. hmm.. taivaasta (!) ja se oli menoa se.

Kirjan ideahan on seuraava: neljästä eri maanosasta kotoisin olevat seitsemän naista ovat päätyneet valkoiseen tilaan, joka osoittautuu kuoleman jälkeiseksi paikaksi. Seuraavaksi pieni spoileri: kirjan ensimmäinen osa käsittelee heidän elämäänsä, toinen osa kuolemaansa. Naisia yhdistää se, että kaikkien elämä on katkennut liian varhain. Kukaan ei ole päässyt vanhuusikään kuollen rauhallisesti nukkuessaan.

Vimmainen uteliaisuuteni kirjaa kohtaan säilyi lähes loppuun saakka. Miten naiset ovat eläneet, miten kuolleet, miten he pääsevät kuoleman odotushuoneesta pois vai onko se sittenkin heidän loppusijoituspaikkansa? Olisin halunnut ahmaista tämän kerralla, mutta päivistä loppuivat tunnit kesken.

Lukukokemuksen jälkeen olen hieman puulla päähän lyöty, ehkä aavistuksen pettynyt, koska uskoin kirjan olevan niin äärettömän hyvä kuin kaikki ne ylistävät kritiikit ovat antaneet ymmärtää. Oneiron oli ainutlaatuinen ja kirjallisuustieteilijän ammattimaisella taidokkuudella kirjoitettu (ja siksi ehkä pikkuisen ylimielisesti, omaan nokkeluuteen luottaen, mutta tällaisen tavallisen kuolevaisen mielestä kaikkia outouksia ei olisi tarvinnut sulloa mukaan, tarkoitan vaikka jotain infopätkää hengittämisestä. Se ärsytti minua, en jaksanut edes lukea sitä kokonaan, koska se oli mielestäni niin irtonainen). Se oli hyvä kirja, mutta ei kuitenkaan niin erinomainen kuin olin kuvitellut. En voi mitään sille, että jotkut kohdat vaikuttivat hätkähdyttämismielessä tehdyiltä, kuten alun "raiskaus". Tietysti tämä oli aivan eri kaliiberia kuin jotkut Nälkäpelit ja pettymykseni on todellisuudessa vähäinen, jotenkin tuli taas suollettua vain kaikki negatiiviset ajatukset ulos. Oneiron oli antoisa kirja ja sulateltavaa riittää Lindstedtin kuolema-visioista. Kiitän sitä, että tässä ei ryvetty melodramaattisuudessa tai vielä pahempi, siinä perisuomalaisessa synkkyydessä ja ahdistuksessa, vaikka aihe olikin kuolema.

Ei kommentteja: