tiistai 30. maaliskuuta 2010

Tie

Cormac McCarthyn kirja on kansitektiensä mukaan julkaistu myös elokuvana. Saman kirjan myötä kirjailijalle on myönnetty Pulizer-palkinto. Odotukset eivät näiden mairittelujen myötä kovin korkealla olleet. Nyt myös elokuvanahan on maailman vanhin huonojen romaanien myyntikikka.

Tie onnistuu kuitenkin yllättämään. Ihmisen tasolla kuvattu maailmanloppu on aiheena sekä herkullinen että surullinen. Kirja kuvaa laajan kirjon ihmiselämän epätoivoisia vaiheita kaiken toivon jo mentyä. Vallitsevasta melankoliastaan ja raadollisesta aiheestaan huolimatta kirja pysyy kuitenkin optimistisena koko tarinan keston ajan. Suuri osuus on varmasti siinä, että tarina ei keskity niinkään maailmanloppuun tai vastaan tulevien kauheusten mehusteluun, vaan ennemmin nauttimaan niistä sattumalta vastaan tulevista hyvistä hetkistä. Sattuma ja varjelus ovat sanoja, joista ensimmäistä olisi kirjassa käytetty päähenkilöiden selviämiseen johtavia seikkoja luonnehdittaessa. Maailmassa jossa jumala olisi hengissä käytettäisiin jälkimmäistä termiä silmä räpsähtämättä. Mutta eiväthän he jumalan eläessä joutuisi niihin vaaroihin, joita kirjassa kuvataan.

Lukemisen jälkeen opin McCarthyn kirjoittaneen myös kirjan nimeltään No country for old men. Siinä The Road leffassa pääosaa muutenn näyttää näyttelevän Viggo Mortensen, tiedoksi niille joita kiinnostaa.

Troikka

Jari Tervon bolsevikki-trilogian kolmas osa ilmestyi jo vuosia sitten, mutta itse sain sen vasta nyt luettavakseni. Ilmeisesti kirjailija Tervo itse jossain ujutti julkisuuteen tiedon kirjoittavansa kolme kirjaa Suomen vaiheista. Julkaisujärjestyksessään nämä kirjat ovat Myyrä, Ohrana ja Troikka. Luonnollisesti (!?) tapahtumien kronologia on käänteinen. Troikka käsittelee aikaväliä 1918 - 1926 ja katselee Suomea, Neuvosto-Venäjää ja ihmisiä punakapinallisten, valkoisen naisen ja Mannerheimin näkökulmista. Jälleen sitä viimeaikoina keskusteltua moniäänistä kerrontaa. Ohrana, kirjoista keskimmäinen sijoittuu tapahtumiltaan jatkosodan aikaan, kun Myyrä taas ajoittuu lähimenneisyyteen ja Kekkosen valtakauteen, sekä sitä kautta takaumina aina Suomen ja Neuvostoliiton välisiin sotiin ja punakapinaan saakka.

Tervon kirjoituksesta on pinnallisimpana vaikutelmana mainittava voimakas intratekstuaalisuus (lieneekö oikea termi edes); Tervo sitoo kaikki henkilöt ja tapahtumat tiiviisti yhteen siten, että omat ja sukulaisten pahat teot seuraavat kirjan henkilöhahmoja salaliiton lailla läpi kirjan. Tähän kerrontatapaan luo voimakkaan kontrastin se, että vaikka näitä kirjoja nimitetään trilogiaksi, ei Tervo viittaa muiden kirjojen tapahtumiin millään tapaa. Miten sitä tietysti voisit tulevaisuuteen viitatakaan. Nyt en ensimmäisten kirjojen henkilöhahmojen nimiä muista, mutta muistini mukaan, ei ajan yli vallitse edes sukulaisuussiteitä kirjojen henkilöhahmojen kesken.

Sen sijaan mielenkiintoinen hahmo on Pietarinsuomalainen punainen komissaari Eino Rahja, historiallinen henkilö joka häärii päähenkilönä Antti Tuurin Troikan kanssa samana vuonna julkaistussa Suuri asejuna Pietarista romaanissa. Tuuri säästyy Rahjan hahmoon palaamisen vaivalta, kun Tervo kuvittelee hänen päähenkilönsä myöhempiä vaiheita Pietarissa hävityn kapinan jälkeen. Onkos se sitten intertekstuaalisuutta, kun saman kustantajan kaksi kirjailijaa julkaisevat samana vuonna kirjat, joissa keskeisenä hahmona käyttävät samaa historiallista henkilöä?

Kaikki kolme Tervon historiallista romaania ovat herkullista luettavaa, joissa yhteen punoutuvien lankojen poimiminen on yhtä herkullista, kuin yksityiskohtien ja kätkettyjen sivujuonteiden poimiminen Mauri Kunnaksen kuvakirjallisista teoksista. Suomen historian hallitseminen ei tämän kirjan lukemisessa juurikaan auta, mutta hyvä historian tuntemus antanee parit ylimääräiset naurut.

lauantai 13. maaliskuuta 2010

Salpalinja

Sukuhistorioissa on harvemmin mitään ihailtavaa. Vuosien ajan visusti vaietuissa salaisuuksissa kytee herkullinen tragedia tai loppuunajetun masentava eulogia. Villeimmissä perhekronikoissa ei kaihdeta syrjähyppyjä, perintökiistoja tai kuolleistanousemista, tästä Asko Sahlbergin "He" on loistava esimerkki.

Paula Hahtolan "Salpalinja" on hyvin pienimuotoinen sukutarina. Inge-tyttö vierailee äitinsä isän luona Haminassa. Viikon kestävä vierailu vaikuttaa Ingen elämään ratkaisevasti. Kirjan ensimmäisessä osassa Haminan matkaa tarkastellaan Ingen, isoisän ja äidin näkökulmasta, mikä luo tarinaan kasvavaa jännitettä. Kertojien poikkeavuuksia ei selitä perusteellisesti, lukijalle itselleen jää tulkittavaksi minkälainen tausta henkilöillä lopulta on.

Toisessa osassa keski-ikäinen Inge passitetaan psykologille burn outin takia. Ensimmäisen osan tapahtumiin ei palata kuin välillisesti, mikä ärsyttää, kun juonenkäänteiden herättämät kysymykset jäävät vaille suoraa vastausta. Paljon enemmän jää lukijan itsensä ajateltavaksi. Tarinan jatkuminen tekstin ulkopuolellakin toi mieleen Michael Haneken elokuvat, joissa näennäisesti mielivaltaiset, usein hyvin väkivaltaiset kohtaukset, jäävät suorastaan häiritsemään katsojaa elokuvan jälkeen.

Salpalinja on kiehtova kirja. Tarinan moniulotteisuus saa miettimään, mitä Haminaan perintöoikeuttaan penäämään tulleen äidin ja isoisän välillä todella tapahtui. Inhimillinen todellisuus on Hahtolan osuvan kuvauksen tapaan pirstaleinen ja hyvin subjektiivinen.

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Khaled Hosseinin Leijapojat

Kuten joku Nuharupisista ehkä muistaakin, olen lukenut aiemminkin Hosseinia. Kirja jonka luin aiemmin oli Tuha loistavaa aurinkoa, joka oli kyllä hyvä kirja. Kuten tuo Tuha loistavaa aurinkoakin, Leijapojat kertoi Afganistanista. Tarkemmin kirja kertoi pojasta, joka eli lapsuutensa Kabulissa, mutta josta joutui pakenemaan kun Talibaanit kaappasivat vallan.
Leijapojissa maalataan kuvaa siitä millainen kehitys Afganistanissa on tapahtunut 70-luvulta 2000-luvulle. Siinä kuvataan ihmisen raadollisuutta, mutta pääasiassa keskitytään vain päähenkilön henkilökohtaiseen itsekkyyteen ja syyllisyyden tunteeseen.

Afganistanin tilanne on aiheena mielenkiintoinen, viimeksikin Hosseinista kirjoittaessani taisin mainita sen miten vähän itse tiedän kyseisen maan historiasta. Elämä siellä on niin erilaista kuin täällä pohjoisessa.

Leijapojat on aika surullinen kirja ja siinä on myös jonkin verran väkivaltaisia kohtauksia. Se ei ole mikään hyvänmielen kirja, mutta jos haluaa saada edes pintaraapaisun Afganistanista, se kyllä kannattaa lukea.

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Juha Itkosen "Kohti"

On osuvaa suomalaiselta kirjailijalta sijoitttaa perhedraamansa ainekset Thaimaahan. Jokavuotinen perinne matkustaa jouluksi kaukoitään pakoon Suomen tylsyyttä on tuttua puuhaa lukemattomille helluntailaisperheille, seksituristeille ja keski-ikäisille Tyynenmeren rannan hiostavaan ilmastoon kaipaaville pariskunnille. Kotoiseen Suomeen verrattuna ilmapiiri kuumassa Kaakkois-Aasiassa on eksoottinen ja vieras, sen epätavallisessa ilmapiirissä voimakkaat tunteet erottuvat selkeämmin, kun arkielämän asetelma on muuttunut hitusen maagisemmaksi. Tsunamin hajottamat sosiaaliset -ja yhteiskuntarakenteet korostavat näyttämöllisyyttä.

Kaukomatkan verukkeella henkilömäärä typistyy juuri sopivasti Juha Itkosen tarinassa isästä, joka matkustaa poikansa kanssa Bangkokiin etsimään vuosi sitten kadonnutta tytärtään. Ministeri Ansas on naisiin menevä ja perhettään (laimin)lyönyt renttu, jonka entinen vaimo Anneli, lastensa Jussin ja Julian äiti, on kuollut syöpään kymmenen vuotta sitten. Näiden neljän hahmon välille Itkonen kirjoittaa hieman liian rönsyilevän melodraaman, joka vellovasta hahmottomuudestaan huolimatta tuntuu aidolta. Ainakin Kohti on täynnä toinen toistaan hurjempia rikkomuksia ja synninpäästöjä. Katharsis on taattu.

Itkonen kirjoittaa omalaatuisesti. Kirjoitustyyli on kaikkea muuta kuin yhtenäinen, ilmaisut vaihtelevat jatkuvasti banaaleista ruokottomuuksiin ja tyyliteltyihin sanontoihin. Sekavasta vaikutelmasta huolimatta Itkosen kieleen tottuu, joskin kulmikkuus paikoin ärsyttää. Juonikin rönsyilee - aika ja kertojaminä vaihtelevat taajaan ja tietyt kohtaukset tuntuivat tarinan kannalta merkityksettömiltä. Aikatasojen ja kertojien vaihtelu sujuu Itkoselta kuitenkin luontevasti. Samanlaista päänsärkyä ei lukiessa tule kuin Sofi Oksasen romaanien kohdalla.

Kohti on sujuvasti kirjoitettu kertomus perheen eheytymisestä. Sen suurin saavutus on perinpohjaisen masennuksen tunteen välttäminen. Toivoa on aina, jopa katastrofin jälkeen, ja muuttuminen kohti toisen kuuntelemista ja ymmärtämistä on mahdollista ilman mitään ihmetekoja. Itkosen kertomuksen varsinainen ongelma on, että ydinperheiden hajoamisesta on kirjoitettu jo läjäpäin romaaneja. Kohti tuntuu liian tutulta. Onneksi viimeisten sivujen väkevä ja tunteikas nostatus on kirjoitettu niin hyvin, että pitkälti onnistuneen lopun ansiosta Kohti jää mieleen.