lauantai 13. maaliskuuta 2010

Salpalinja

Sukuhistorioissa on harvemmin mitään ihailtavaa. Vuosien ajan visusti vaietuissa salaisuuksissa kytee herkullinen tragedia tai loppuunajetun masentava eulogia. Villeimmissä perhekronikoissa ei kaihdeta syrjähyppyjä, perintökiistoja tai kuolleistanousemista, tästä Asko Sahlbergin "He" on loistava esimerkki.

Paula Hahtolan "Salpalinja" on hyvin pienimuotoinen sukutarina. Inge-tyttö vierailee äitinsä isän luona Haminassa. Viikon kestävä vierailu vaikuttaa Ingen elämään ratkaisevasti. Kirjan ensimmäisessä osassa Haminan matkaa tarkastellaan Ingen, isoisän ja äidin näkökulmasta, mikä luo tarinaan kasvavaa jännitettä. Kertojien poikkeavuuksia ei selitä perusteellisesti, lukijalle itselleen jää tulkittavaksi minkälainen tausta henkilöillä lopulta on.

Toisessa osassa keski-ikäinen Inge passitetaan psykologille burn outin takia. Ensimmäisen osan tapahtumiin ei palata kuin välillisesti, mikä ärsyttää, kun juonenkäänteiden herättämät kysymykset jäävät vaille suoraa vastausta. Paljon enemmän jää lukijan itsensä ajateltavaksi. Tarinan jatkuminen tekstin ulkopuolellakin toi mieleen Michael Haneken elokuvat, joissa näennäisesti mielivaltaiset, usein hyvin väkivaltaiset kohtaukset, jäävät suorastaan häiritsemään katsojaa elokuvan jälkeen.

Salpalinja on kiehtova kirja. Tarinan moniulotteisuus saa miettimään, mitä Haminaan perintöoikeuttaan penäämään tulleen äidin ja isoisän välillä todella tapahtui. Inhimillinen todellisuus on Hahtolan osuvan kuvauksen tapaan pirstaleinen ja hyvin subjektiivinen.

Ei kommentteja: