tiistai 2. maaliskuuta 2010

Juha Itkosen "Kohti"

On osuvaa suomalaiselta kirjailijalta sijoitttaa perhedraamansa ainekset Thaimaahan. Jokavuotinen perinne matkustaa jouluksi kaukoitään pakoon Suomen tylsyyttä on tuttua puuhaa lukemattomille helluntailaisperheille, seksituristeille ja keski-ikäisille Tyynenmeren rannan hiostavaan ilmastoon kaipaaville pariskunnille. Kotoiseen Suomeen verrattuna ilmapiiri kuumassa Kaakkois-Aasiassa on eksoottinen ja vieras, sen epätavallisessa ilmapiirissä voimakkaat tunteet erottuvat selkeämmin, kun arkielämän asetelma on muuttunut hitusen maagisemmaksi. Tsunamin hajottamat sosiaaliset -ja yhteiskuntarakenteet korostavat näyttämöllisyyttä.

Kaukomatkan verukkeella henkilömäärä typistyy juuri sopivasti Juha Itkosen tarinassa isästä, joka matkustaa poikansa kanssa Bangkokiin etsimään vuosi sitten kadonnutta tytärtään. Ministeri Ansas on naisiin menevä ja perhettään (laimin)lyönyt renttu, jonka entinen vaimo Anneli, lastensa Jussin ja Julian äiti, on kuollut syöpään kymmenen vuotta sitten. Näiden neljän hahmon välille Itkonen kirjoittaa hieman liian rönsyilevän melodraaman, joka vellovasta hahmottomuudestaan huolimatta tuntuu aidolta. Ainakin Kohti on täynnä toinen toistaan hurjempia rikkomuksia ja synninpäästöjä. Katharsis on taattu.

Itkonen kirjoittaa omalaatuisesti. Kirjoitustyyli on kaikkea muuta kuin yhtenäinen, ilmaisut vaihtelevat jatkuvasti banaaleista ruokottomuuksiin ja tyyliteltyihin sanontoihin. Sekavasta vaikutelmasta huolimatta Itkosen kieleen tottuu, joskin kulmikkuus paikoin ärsyttää. Juonikin rönsyilee - aika ja kertojaminä vaihtelevat taajaan ja tietyt kohtaukset tuntuivat tarinan kannalta merkityksettömiltä. Aikatasojen ja kertojien vaihtelu sujuu Itkoselta kuitenkin luontevasti. Samanlaista päänsärkyä ei lukiessa tule kuin Sofi Oksasen romaanien kohdalla.

Kohti on sujuvasti kirjoitettu kertomus perheen eheytymisestä. Sen suurin saavutus on perinpohjaisen masennuksen tunteen välttäminen. Toivoa on aina, jopa katastrofin jälkeen, ja muuttuminen kohti toisen kuuntelemista ja ymmärtämistä on mahdollista ilman mitään ihmetekoja. Itkosen kertomuksen varsinainen ongelma on, että ydinperheiden hajoamisesta on kirjoitettu jo läjäpäin romaaneja. Kohti tuntuu liian tutulta. Onneksi viimeisten sivujen väkevä ja tunteikas nostatus on kirjoitettu niin hyvin, että pitkälti onnistuneen lopun ansiosta Kohti jää mieleen.

3 kommenttia:

Saara kirjoitti...

Olen kyllä samaa mieltä, että aihe oli ehkä vähän tylsä. Näitä tarinoita on jo luettu. Itkonen on kuitenkin omalla alueellaan ihan hyvä kirjailija, kuten tässä blogissa on jo aiemmin todettu.

Pellervo kirjoitti...

Hyvä huomio gvp:ltä että itkonen eheyttää (vai hajottaaa?) tässä romaanissa perhettä.

Kahden aikaisemman romaaninsa teeman koen olleen enemmän yksilön sisäistä hajoamista, vaikka Saaran viimeksi lukemassa AMRE:ssä tavallaan perhettä käsitelläänkin, on kohteena silti enemmän yhden ihmisyksilön mureneminen ja toisen hidas katoaminen ihmisten kirjoista.

Myöhempien aikojen pyhiä sen sijaan on melko klassinen nuorten seksuaalisesta heräämisestä kertova tarina hieman häräntappoasemalliin.

Saara kirjoitti...

No jos tuo Myöhempien aikojen pyhiä on Häräntappoase Itkosen kirjoittamana niin en välttämättä halua lukea sitä...