tiistai 26. toukokuuta 2009

Kuulutetun kuoleman kronikka

Populaarimpaa kirjallisuutta tähän väliin.

1981 julkaisi Gabriel García Márquez teoksen nimeltä Kuulutetun kuoleman kronikka. Teos perustuu pitkälti Márquezin kokemuksiin hänen vierailustaan eräässä kolumbialaisessa kylässä, missä päiväkausia kestäneet hääjuhlat äkillisesti keskeytyivät morsiamen veljien surmattua miehen, joka oli vienyt heidän sisareltaan neitsyyden. Syvästi vaikuttuneena kyseisestä tapahtumasta, ja asiaa toki pitkään pohdittuaan, Márquez päätti lopettaa kirjoittamiskieltonsa, jonka hän oli itselleen asettanut miltei 15 vuodeksi Pinochetin vallankaappauksen vuoksi, ja alkoi kirjoittaa arvioitavana olevaa teosta.

Kuulutetun kuoleman kronikka on kirjoittajan muuta tuotantoa ajatellen poikkeuksellisen suppea teos. Sivumäärältään alle sataan sivuun puristettu tarina erottuu huomattavasti Márquezin tunnetummasta tuotannosta. Poissa ovat Patriarkan syksyn massiiviset virkekudelmat sekä Sadan vuoden yksinäisyyden mytologinen kerronta: Kuulutetun kuoleman kronikka on sangen yksinkertainen, vaikkakin epäkronologinen reportaasi epäonnisen Santiago Nasarin vääjäämättömästä kuolemasta. Huolimatta epätavallisesta kirjoitus -ja aiheenkäsittelytavasta Márquezille tunnuksenomaiset kertojanmaneerit on helppo tunnistaa. Tarina etenee tuntemattoman minäkertojan laajoilla, yksityiskohtia painottavilla kuvauksilla. Dialogilla on sijaa vain kertomuksen käänneköhtien lakonisena toteajana.

Lukemistani Márquezin teoksista Kronikka onkin ehdottomasti helppolukuisin ja siksi, kenties hieman pettymyksenomaisesti, kaikkein tavanomaisin. Helppolukuinen ja selkeä tarina on kuitenkin mukaansatempaava eikä kirjaa lukiessa joudu puntaroimaan mielessään erilaisten buendioiden ja arcadioiden sukukarttoja ymmärtääkseen, ketä vallankumoustaistelijaa ammutaan ja ties kuinka monetta kertaa. Itse tarina on pienimuotoisuudessaan kiehtova. Pedro ja Pablo Vicario, morsiamen kaksosveljekset, ovat päättäneet lähteä tappamaan sisarensa häpäissyttä miestä teurastusveitset matkassaan. Päiväkausien juhlahumussa elänyt kylä seuraa traagiseksi muuttuneen hääyön jäljiltä kostoretkelle lähteneitä veljiä sekä pahaa-aavistamatonta uhria, jota veljekset odottavat ruosteiset teurasveitset käsissään tämän taloa vastapäätä olevassa liikkeessä. Koko kylä tietää Santiagon kuolevan, vain hän itse on jäänyt siitä tiedosta paitsi. Kuinka kauhistuttava hetki onkaan se, kun Santiago kauhukseen saa kuulla kihlattunsa isältä itsensä ylle kuulutetusta kuolemantuomiosta.

Márquez nojaa, vaikkakin täysin omalla tavallaan, klassiseen draamalliseen kerrontaan sijoittamalla voimakkaan kliimaksin tarinansa loppuun. Hirvittävä kuvaus kaksosten suorittamasta kunniasurmasta saa kuin saakin hivenen maagisia piirteitä siirryttäessä kuvailemaan Santiagon viimeisiä hetkiä. Márquez liittää peräti myytillisiä piirteitä Santiagon kuolemaan kuvatessaan tämän huolehtivaisuutta omasta ulkomuodostaan, kun tämä kaaduttuaan pikaisesti ryhdistäytyy ja pyyhkii hiekanjyviä pois vatsastaan roikkuvista suolista. Viimeisiksi sanoikseen hän vastaa 'minut tapettiin' naapurin tiedustellessa julman naiivisti Santiagolta tämän järkyttävästä ja vääjäämättömästä tilasta.

Kuulutetun kuoleman kronikka ei nouse muiden Márquezin teosten tasolle, mutta se on kuitenkin mainitsemisen arvoinen teos. Se ei ole niinkään allegoria eikä se myöskään käsittele kovin syvällisesti koston ja kunnian teemoja pienen kylän sosiaalisissa puitteissa. Päinvastoin: se on mielenkiintoinen tarina, joka viihdyttää lukijaa. Se puolestaan on piirre, jolle muun muassa Waltari ja Márquez itse osaavat kertomuksissaan antaa arvoa, vaikka turhan monet eivät sitä osaakaan arvostaa. Aivan syyttä.

maanantai 25. toukokuuta 2009

Haaste: luetaan klassikoita

Innolla mukana! Itsellänihän on tällä hetkellä kesken kaksi suomalaista klassikkoa, joista molemmat on kirjoitettu ennen 1970-lukua. Veikko Huovisen Hamsterit 1957 ja Veijo Merin Vuoden 1918 tapahtumat 1960. Nyt otan tavoitteeksi saada arvostelun aikaiseksi tuosta Veijo Merin kirjasta, joten Hamstereiden lukeminen hidastukoon.

sunnuntai 24. toukokuuta 2009

Lukupiiri aktivoituu

Olen mukana (innolla!) seuraavassa lukupiiriurakassa. Giljainin ehdotuksen mukaisesti, lukekoon jokainen meistä suomalainen klassikkokirja, joka on kirjoitettu ennen 1970-lukua ja kirjoittakoon tänne arvion opuksesta.

Giljain on siis valinnut Putkinotkon. Kertokaa te muut, mikä kirja teillä pyörii mielessä. Itsellä on vielä vähän tuo Suomen poliittinen historia kesken, mutta sen jälkeen suunnistan kirjastoon. Sovitaanko, että kesäkuun aikana kirja olisi luettu ja arvostelu kirjoitettu tänne?

perjantai 22. toukokuuta 2009

Haaste: suomalaisia klassikkoja tässä pajassa!

No niin, nyt heittää Piisaminrotta eli Giljain Vanhala haasteen Nuharuven kirjoittaville lukijoille:

lue joku suomalainen klassikkoteos ja kirjoita tälle sivulle arvio siitä, saako nykypäivän ihminen jotain uutta irti näistä vanhoista painoriekaleista.

Allekirjoittanut heittää ensimmäisen kiven ilmoittaessaan lukevansa Joel Lehtosen klassikkoteosta Putkinotko, jossa mikään ei tunnu miltään kun mitään järkevää ei tapahdu todella. Maistiaisia tulevasta arviosta:

Joel Lehtosen romaani sisältää esimerkillistä, vaan ei ilmeistä vastasyntyneen, itsenäisen Suomen kansanhuumoria. Putkinotkon tapahtumarikkaan tarinan draamallisen kasvun huipentuma on ilmeinen: lehmien karkaamisella ei tunnu olevan mitään vaikutusta ketun tahtoon, se kun ei kerta kaikkiaan kehtaa Juutas Käkriäisen saunan perälle asti norkoilemaan. Mitä huumoria, ja ennen kaikkea: missä!

Toivon vastaavaa vilpittömyyttä muilta tämän blogin kirjoittajilta.

keskiviikko 20. toukokuuta 2009

Oksennellen Onneen!

... otin sitten vek vastenmieliset oksentelumoralisoinnit:

"... saattaapa olla, etten laita tätä kommentaaria Sofi Oksasen kirjasta "Stalinin Lehmät" Nuharupi-blogiin.


"Stalinin lehmät"-teosta on pakko kehaista: se imaisi kuin pieni eläin ( Huomiohuomio! Pidättäydyin sanomasta "imee kuin pieni virolainen huora"... ohops, nyt se tuli sittenkin... vedetäänpä takaisin... ¤zlrps¤ & yäkkis ).


Luin kirjan kyllästyttyäni James Joycen Odysseukseen n. 150:nnen sivun paikkeilla. Vähänkö arvelen, etten ihan heti Joyceen kajoa uudelleen. Palkitsevampaa lukea näitä tuoreempia kirjailijoita. Reilun sadan vuoden takainen Dublin ei ehkä jaksa kiinnostaa...

kiitoksella mainittakoon S. Oksasen merkinnät tapahtumista/muutoksista Virossa neuvostoaikana ja sen jälkeen. Ei liene syytä epäillä, etteikö 40-luvun sotien toisin päättyessä Suomessa oltais eletty samanlaista painajaista: Ei-toivottujen muilutuksia Siperiaan, talojen tyhjennyksiä tyyliin "...käytiin hakemassa..." On se ollu yhtä hevilettiä.


maanantai 11. toukokuuta 2009

Nicanor Nicanor, eli Patriarkan syksy

Lukuisista romaanikirjailijoista, joiden teoksia olen kahlannut ja joiden vuoksiin olen antautunut, on kolumbialainen Gabriel García Márquez kasvanut minulle erääksi rakkaimmista näistä maailmojen semioosiksen konkretisoijista. Vuonna 1975 julkaistu Patriarkan syksy on Márquezin itsensä mukaan teos, joka kirjallisten ansioidensa vuoksi todennäköisimmin pelastaisi kirjailijan historian unohdukselta. Kirjan suomenkielisen käännöksen mitta, 274 sanaa, ei vaikuta erityisen hätkähdyttävältä. Sen sijaan kirjan virkkeiden määrä kääntää asetelman nurinkurisesti, allekirjoittanut arvaa, että niitä lienee alle 50. Mikä tämä virkejärkäle siis oikein on ja miksi se on merkittävä, valittevasti voimakkasti Sadan vuoden yksinäisyyden varjoon jäänyt, teos?

Márquezin diktaattoriprojektio on hengästyttävä kuvaus totalisoivan, äärihierarkisen -ja mielivaltaisen kulttuurin hengestä, jossa arkaaisen, sata - tai kaksisataavuotisen nukkedespootin hallitsema valtio taantuu toinen toistaan absurdimpien ja järkyttävämpien näyttelukuvien sarjaksi. Mistään Mussorgskista ei Márquezin kertojaäänikollasissa ole kyse (kirjan kerronta on aihe sinänsä: yhdeksi punottu lukuisten päähenkilöä kenraaliksi tai päähenkilön äitiään puhuttelevien ajatusten villisti sävyttynyt kudelma), vaikka Patriarkan syksy onkin järkyttävyydessään häikäisevä teos bona fide. Sen kuva on terävä, kirkas ja kaikista valheista riisuva.

Lakkaan jaarittelemasta ja teen pikaisen synteesin. Patriarkan syksy kertoo erään Karibianmeren valtion despoottihallitsijan kuolemasta, elämän teoista ja, kaiken päätteeksi, kuolemisesta. Kirja alkaa kuvauksella teoksen päähenkilön, kenraaliksi kutsutun diktaattorin l. nimekkeen patriarkan, kuoleman paljastumisesta pelokkaille kansalaisille ja vartijakaartille, jotka tunkeutuvat korppikotkien ja lehmien täyttämään hallintopalatsiin. Kummallisuudessaan häkellyttävä ja kerronnaltaan rikas alkukuvaus sysää liikkeelle sellaisen ajatusvirtojen kuohun, etten ole edes Alastalon salissa vastaavanlaiseen suoritukseen törmännyt (johtunee kenties siitä, että Kilpi vitkastelee, herkuttelee, kun taas Márquezin kerronta on ytimekästä, vahvasti varautunutta).

Sadan vuoden yksinäisyydessä Márquez nivoi järkyttävän ja toisaalta inhimillisen huumorin taidokkaasti yhteen. Patriarkan syksyssä tapahtuneiden raadollisuuksien kuvaamisen toteava ote on vielä rajumpi, koska lukija joutuu peilaamaan niitä tietyssä mielessä inhimilliseksi kuvatun, kuitenkin hirviömäisen julmurin, päähenkilön kautta. Pedofilia, tuhansien lasten silpominen, tappajakoirien elävältä syömät äiti ja lapsi: vääristyneitä, sairaita tapahtumia, jotka laveeraavat koko autoritaarisen doktriinin kauhun määrittäviksi reunahuomautuksiksi. Kuitenkin kirja keskittyy kovin vähän näihin järkyttävyyksiin, sillä itse tarina, mikäli sellaista teoksessa on määriteltävissä, kuvaa yhtäaikaisesti patriarkan julmuutta ja, groteskin äärimmäisten inhimillisten vajavaisuuksien vuoksi, kyvyttömyyttä ymmärtää tavallisen ihmisen vita activaa, elämänrakkautta.

No, en kykene ilmaisemaan kirjan minussa herättämiä tunteita tämän maanläheisemmin, sillä Patriarkan syksy on niin vaikuttava ja hämmentävä teos, ettei sen erittelyä liene mahdollista esittää näinkin vajavaisilla taidoilla ja näin vajavaisessa muodossa. Se on teos, joka tulee kuulumaan allekirjoittaneen suosikkeihin hautapäiviin asti. Jotta en kuitenkaan pettäisi tämän blogin lukijoita, selitän vielä lyhyesti otsikon kaksoisnimen.

Kirjan viimeisillä sivuilla, jolloin patriarkan kuolema todetaan uudestaan kirjan kapeassa lineaarisessa narratiivissa, patriarkka kohtaa kuoleman, joka oli kuiskinut tämän iäisen, säälittävän hirviön korvaan nimeä Nicanor. Kuoleman todella kohdatessaan patriarkka ymmärtää sen hokeneen nimeä Nicanor Nicanor, joka on kuoleman jokaisesta kohtaamastaan ihmisestä käyttämä nimi. En itse tiedä nimen etymologiaa saati yhtään mitään viittaussijaa, kuitenkin sen ymmärrän, että se teki lukijaan syvän vaikutuksen.

tiistai 5. toukokuuta 2009

Camus - Sivullinen

Olen nyt lukenut muutaman sivullisen Sivullista.




Kiitos Paavolle suosittellusta. Just niin outo kun mitä ajattelinkin.

Lisää kommenttia aiheesta muutaman päivän päästä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

No niin tässä tulee kommentit tuosta Sivullisesta. Kirjaa minulle ovat suosittelleen sekä Paavo että äiti.

En osaa analysoida tätä kirjaa millään hienoilla sanoilla, vaikka olenkin jo useammasta suusta kuullut kaikenlaisia kommentteja, esimerkiksi siitä mitä tyylisuuntaa se edustaa ect. Tässä siis oma, YKSINKERTAINEN, näkemykseni: Kirja kertoo miehestä, jonka äiti kuolee. Ja äidin kuolema onkin sitten loppujen lopuksi koko kirja juju. Mies käy valvomassa äitinsä arkkua hautausta edeltävän yön ja erehtyy valvomisen yhteydessä polttamaan savukkeen ja juomaan maitokahvia. Näiden seikkojen perusteella mies myöhemmin tuomitaan kuolemaan tunteettomuuden takia.

Tässä minun analyysini kirjasta. Oli vähän erilainen kirja kuin mitä olen tässä lukenut lähiaikoina. Uskaltaisinpa verrata kirjoitustyyliä hieman Sieppari ruispellossa-kirjaan, jonkinlainen samanlainen tunne tuli näiden molempien kirjojen parissa. Paitsi että Sieppari ruispellossa sai minut vihaiseksi ja tämä Sivullinen hämilliseksi.

maanantai 4. toukokuuta 2009

Roope Ankan elämä ja teot

Don Rosa on ehdottomasti paras sarjakuvapiirtäjä- jos minulta kysytään. Ei ainoastaan piirrustustyylinsä, vaan myös sarjakuvien sekä viihdyttävän että fiksun sisällön vuoksi. Suurin osa hänen sarjakuvistaan sisältää nimittäin historiallista faktatietoa.

Luin pitkästä aikaa Roope Ankan elämä ja teot-kirjan. Näin syvennetään sarjakuvahahmon sielunmaisemaa! Tässä jää Chistopher Nolanin Batmankin kauas taakse.
Rosa kuljettaa Roope Ankkaa läpi USA:n historian vähän kuin Robert Zemeckis Forrest Gumpia. Elämä ja teot ei ole kuitenkaan pelkkä historian siiville sijoittuva hupailu, se on myös karu kasvutarina. Köyhästä Roopesta tulee ankarien ponnistusten ja työnteon myötä maailman rikkain, mutta samalla yksinäinen ja katkeroitunut. Toisin kuin tosielämässä, Roope saa uuden alun elämäänsä sisaren pojan ja sisaren tyttären poikien myötä. Seikkailut kutsuvat jälleen, sillä onneksi Roope Ankka on satuhahmo. Olen kyllästynyt lukemaan tarinoita, jotka päättyvät kuolemaan. Se on liian realistista. Pikku eskapismi tekee välillä poikaa. Jep, kuulostan Tuomas Holopaiselta!

Elämä ja teot- opuksessa kaikki ankkalinnalaiset saavat henkilöhistorian. Tässä melkein itsekin innostuu taas pohtimaan oman sukunsa historian ylöskirjoittamista. Pääosassa olisi ehkä Giljain, siis se Giljain, joka eli 1800-luvulla. Et siis sinä, Piisamirotta.

perjantai 1. toukokuuta 2009

Muistakaapa..

..laittaa nuo tunnisteet juttujen perään. Nyt olen lisännyt ne teidän puolestanne, mutta jatkossa could you do it by yourself?