maanantai 11. toukokuuta 2009

Nicanor Nicanor, eli Patriarkan syksy

Lukuisista romaanikirjailijoista, joiden teoksia olen kahlannut ja joiden vuoksiin olen antautunut, on kolumbialainen Gabriel García Márquez kasvanut minulle erääksi rakkaimmista näistä maailmojen semioosiksen konkretisoijista. Vuonna 1975 julkaistu Patriarkan syksy on Márquezin itsensä mukaan teos, joka kirjallisten ansioidensa vuoksi todennäköisimmin pelastaisi kirjailijan historian unohdukselta. Kirjan suomenkielisen käännöksen mitta, 274 sanaa, ei vaikuta erityisen hätkähdyttävältä. Sen sijaan kirjan virkkeiden määrä kääntää asetelman nurinkurisesti, allekirjoittanut arvaa, että niitä lienee alle 50. Mikä tämä virkejärkäle siis oikein on ja miksi se on merkittävä, valittevasti voimakkasti Sadan vuoden yksinäisyyden varjoon jäänyt, teos?

Márquezin diktaattoriprojektio on hengästyttävä kuvaus totalisoivan, äärihierarkisen -ja mielivaltaisen kulttuurin hengestä, jossa arkaaisen, sata - tai kaksisataavuotisen nukkedespootin hallitsema valtio taantuu toinen toistaan absurdimpien ja järkyttävämpien näyttelukuvien sarjaksi. Mistään Mussorgskista ei Márquezin kertojaäänikollasissa ole kyse (kirjan kerronta on aihe sinänsä: yhdeksi punottu lukuisten päähenkilöä kenraaliksi tai päähenkilön äitiään puhuttelevien ajatusten villisti sävyttynyt kudelma), vaikka Patriarkan syksy onkin järkyttävyydessään häikäisevä teos bona fide. Sen kuva on terävä, kirkas ja kaikista valheista riisuva.

Lakkaan jaarittelemasta ja teen pikaisen synteesin. Patriarkan syksy kertoo erään Karibianmeren valtion despoottihallitsijan kuolemasta, elämän teoista ja, kaiken päätteeksi, kuolemisesta. Kirja alkaa kuvauksella teoksen päähenkilön, kenraaliksi kutsutun diktaattorin l. nimekkeen patriarkan, kuoleman paljastumisesta pelokkaille kansalaisille ja vartijakaartille, jotka tunkeutuvat korppikotkien ja lehmien täyttämään hallintopalatsiin. Kummallisuudessaan häkellyttävä ja kerronnaltaan rikas alkukuvaus sysää liikkeelle sellaisen ajatusvirtojen kuohun, etten ole edes Alastalon salissa vastaavanlaiseen suoritukseen törmännyt (johtunee kenties siitä, että Kilpi vitkastelee, herkuttelee, kun taas Márquezin kerronta on ytimekästä, vahvasti varautunutta).

Sadan vuoden yksinäisyydessä Márquez nivoi järkyttävän ja toisaalta inhimillisen huumorin taidokkaasti yhteen. Patriarkan syksyssä tapahtuneiden raadollisuuksien kuvaamisen toteava ote on vielä rajumpi, koska lukija joutuu peilaamaan niitä tietyssä mielessä inhimilliseksi kuvatun, kuitenkin hirviömäisen julmurin, päähenkilön kautta. Pedofilia, tuhansien lasten silpominen, tappajakoirien elävältä syömät äiti ja lapsi: vääristyneitä, sairaita tapahtumia, jotka laveeraavat koko autoritaarisen doktriinin kauhun määrittäviksi reunahuomautuksiksi. Kuitenkin kirja keskittyy kovin vähän näihin järkyttävyyksiin, sillä itse tarina, mikäli sellaista teoksessa on määriteltävissä, kuvaa yhtäaikaisesti patriarkan julmuutta ja, groteskin äärimmäisten inhimillisten vajavaisuuksien vuoksi, kyvyttömyyttä ymmärtää tavallisen ihmisen vita activaa, elämänrakkautta.

No, en kykene ilmaisemaan kirjan minussa herättämiä tunteita tämän maanläheisemmin, sillä Patriarkan syksy on niin vaikuttava ja hämmentävä teos, ettei sen erittelyä liene mahdollista esittää näinkin vajavaisilla taidoilla ja näin vajavaisessa muodossa. Se on teos, joka tulee kuulumaan allekirjoittaneen suosikkeihin hautapäiviin asti. Jotta en kuitenkaan pettäisi tämän blogin lukijoita, selitän vielä lyhyesti otsikon kaksoisnimen.

Kirjan viimeisillä sivuilla, jolloin patriarkan kuolema todetaan uudestaan kirjan kapeassa lineaarisessa narratiivissa, patriarkka kohtaa kuoleman, joka oli kuiskinut tämän iäisen, säälittävän hirviön korvaan nimeä Nicanor. Kuoleman todella kohdatessaan patriarkka ymmärtää sen hokeneen nimeä Nicanor Nicanor, joka on kuoleman jokaisesta kohtaamastaan ihmisestä käyttämä nimi. En itse tiedä nimen etymologiaa saati yhtään mitään viittaussijaa, kuitenkin sen ymmärrän, että se teki lukijaan syvän vaikutuksen.

4 kommenttia:

Pellervo kirjoitti...

Jepjep, itseeäni kiehtoi ehkä eniten päähenkilö-hylkiö-diktaattorin rakkaudenkaipuun ja sen motivoimien toimien välinen kontrasti. Ensin kummallinen äitisuhde, josta liukuminen pedofiliaan, haareminpitäjäksi ja vielä se nainen, jolta ei vastarakkautta herunut.

Upea oli myös josain kirjan alkupuolella esitetty kuvaus vallastaan syöstyi tä diktaattoreista, joita päähenkilö ylläpitää kaiketi muistutuksena kuolevaisuudesta, kuin renesanssiruhtinaalla ikään.

Paavo kirjoitti...

Khyl, juuri se diktaattorien rantakartano! Márquez osaa kyllä pirunmoisella ivalla ja tarkkasilmäisyydellä esittää despoottiuden hämmentävä olemus kokonaisvaltaisesti. Toisaalta mahtavaa oli myös se 'kertojaäänen' immanenssi, kun se on se koko alistetun ja alistavan kulttuuri, joka kerronnan kautta esitetään. Todella hieno bökken.

timbeland kirjoitti...

On kulunut jonkin verran aikaa, kun Patriarkan virkkeitä tavasin. Suuruudenhulluja diktaattoreita on ollut pitkän maailman sivu ja taitaa olla vastakin. Liekö latinailaisessa Amerikassa elämä sen kummempaa kuin mitä Marquez kuvaa. Huumekauppa pitää huolen siitä, että ihmisen elinkaaren mitta jää lyhyeksi.

Mitä itse kirjaan tulee, liekö Marko Tapper Suomen Marquez. Aapo Heiskasen tarinat ovat lähellä nobelistin tajuntaa, vai?

Paavo Aragones kirjoitti...

Márquez lähestyy Tapion tasoa teoksellaan, mutta vain yksi voi olla varma. Pian tulee arvio ikuisuusprojektista nimeltä 'Don Quijote'.