keskiviikko 20. toukokuuta 2009

Oksennellen Onneen!

... otin sitten vek vastenmieliset oksentelumoralisoinnit:

"... saattaapa olla, etten laita tätä kommentaaria Sofi Oksasen kirjasta "Stalinin Lehmät" Nuharupi-blogiin.


"Stalinin lehmät"-teosta on pakko kehaista: se imaisi kuin pieni eläin ( Huomiohuomio! Pidättäydyin sanomasta "imee kuin pieni virolainen huora"... ohops, nyt se tuli sittenkin... vedetäänpä takaisin... ¤zlrps¤ & yäkkis ).


Luin kirjan kyllästyttyäni James Joycen Odysseukseen n. 150:nnen sivun paikkeilla. Vähänkö arvelen, etten ihan heti Joyceen kajoa uudelleen. Palkitsevampaa lukea näitä tuoreempia kirjailijoita. Reilun sadan vuoden takainen Dublin ei ehkä jaksa kiinnostaa...

kiitoksella mainittakoon S. Oksasen merkinnät tapahtumista/muutoksista Virossa neuvostoaikana ja sen jälkeen. Ei liene syytä epäillä, etteikö 40-luvun sotien toisin päättyessä Suomessa oltais eletty samanlaista painajaista: Ei-toivottujen muilutuksia Siperiaan, talojen tyhjennyksiä tyyliin "...käytiin hakemassa..." On se ollu yhtä hevilettiä.


3 kommenttia:

Myy kirjoitti...

Huh huh.

Tässä on nyt huomattavissa sellainen pikku juttu, että Sofi Oksanen on meihin kaikkiin vaikuttanut erittäin henkilökohtaisesti Stalinin lehmät-kirjallaan. Siitäkin huolimatta, ettei kirjassa käsitellyt teemat liity kenenkään meidän elämään.

Minä otin pultit siitä, että Oksanen arvostelee suomalaisia ("naiset eivät pukeudu minihameisiin", "Suomi on paska maa"), vaikka hänen lähtökohdistaan kyseiset mielipiteet ovat ymmärrettäviä.

Setä taas keskittyi tässä "kirja-arvostelussaan" parjaamaan ihmistä, jolla on syömishäiriö. Se on hienoa, että sinä lenkkeilet ja että sinulla on neutraali suhde ruokaan. Sinä syöt sen, mitä tarvitsee ja olet tyytyväinen.

Mutta on olemassa ihmisiä, joille syöminen ei ole noin helppoa. Joskus voisi asettautua toisen ihmisen asemaan (kutsutaan empatiaksi), niin ehkä ymmärtäisi tai voisi edes yrittää ymmärtää, että miksi Sofi Oksanen oksensi. Katsos, hän oli sairas. Syömishäiriö on sairaus. Samallalailla kuin syöpäkin on sairaus. Ja aika monella muullakin ihmisillä on samanlainen sairaus ja aika moni ihminen kuolee tuohon sairauteen vuosittain. Siksi näistä asioista nimenomaan pitää kirjoittaa, että ihmiset ymmärtäisivät. Että sairaat ihmiset saisivat apua.

Sofi Oksanen kirjoitti Stalinin lehmät juuri sillä tyylillä, miten syömishäiriöinen ajattelee. Siksi kirjan päähenkilö vaikuttaa sellaiselta, joka haluaa olla yli-ihminen. Se on osa sairautta. Eikä kukaan syömishäiriöinen halua olla syömishäiriöinen, mutta minkäs sille voi. Hoitoon vaan.

Anonyymi kirjoitti...

No joo.

Kirjoitin arvioni vähän liiankin räjähtämällä. Harkitsematta. Uskoin, että sellainen sopisi kirjan tyyliin. Välittömyys, spontaani vuodatus.

Nyt seurpäiv. muistan paljon muitakin asioita, joista piti avautumani. Mm. se, että saapuessani Treen filkkareilta 95 junan ravintolavaunussa vähän ennen Jklää, pöytäämme, jossa istuin satunnaista vieraamman tutun kanssa, plemahti suht sekavissa fiilareissa tyttö, joka sanoi: "Äitini on virolainen". Siihen minä: "Pimeyden ytimessä on pimeää, eivätkä mustien lakanoiden tahrat näy."

Kun sitten aikanaan S.O:sta alkoi olla kuvia lehdissä, tajusin tavanneeni hänet jossain... "jumpe, 95 junassa filkkareiden jälkeen!"

Ei suinkaan ollut tarkoitukseni loukata ketään idiootimaisilla "en, en ja en. EN kertakaikkiaan ymmärrä tuota oksentelua" -mielipiteilläni. Katson kuitenkin, että minulla on sen julkituomiseen oikeus.

Asiaan voisi ottaa laajemman näkövinkkelin (ei niin, etteikö sellainen Stalinin Lehmiin jo sisälly, jos vain haluaa sen sieltä löytää): Feminismiä vai miehen katseelle alistumista/miehen katseen miellyttämistä? Miten on: kumpaa mies katselet mieluummin, läskinröllykkää vai hoikkaa keijukaista? Okei. Tää oli väärä tulkinta, josta tulee tykisti turpiin, mutta väitän silti kirveensilmään: bulimarektikosta feminismi on valovuosien päässä. Ihme juttu, jos ei tätä tajuta! ...kun niin vtun viisaita ja kaikkitietäviä ollaan, tana.

Kirjan perusteella esiin nousee asian yhteiskunnallinen puoli. Elintoimintojen/elämisen säätäminen siedettäväksi alkoholilla/diapameilla/syömissessioilla tulee pidemmän päälle kalliiks. Joku sen maksaa. Terapiakäynnit, lääkärikäynnnit, rauhoittavat rauhoittavat ja vielä kerran rauhoittavat. Herkkukauppias hykertelee tyytyväisenä kun joutsenlampikeijukaiset jonottavat sessioeväitä.

Sairaus? Totta kai sairaus. Ja väärässä minä, kun sitä arvostelemaan. Nyt pitää muistaa muistuttaa omasta anorekiasta: 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa, tärkeimpinä kasvuvuosinani, en osallistunut kouluruokailuun. Ehkäkö siksi, kun se oli niin kallista, ehköt sen tähe kun sanottiin että ruoka oli pahaa, paskaa. Aamupäivisin vatsa kurni nälkää. Ruokatunnilla söin eväät, pari leipäpalaa ja pullosta maitoa. Ruokatunnin loppuosa vietettiin usein käveleskelemällä mm. kaupan nurkilla, siinä lähellä. Oli sellasiakin, jotka kouluruokailun päätteeks kaupasta possumunkin ja limsapullon. Pyyhkivät sitten kylläisinä sokeria suupielistään. Ei käyny katteeks, vaan vähänkö harmitti. Jos sitten iltapäivällä taas jollakin maha kurni, ei se ollu kukaan munkkipossunsyöjä, vaan tuassiisa meikäläinen. Mutta jotenkin minusta tuntuu, ettei kukaan niistä possuttelijoista tänävuonna, 2009, valmistaudu vakavissaantosissaan maratonille... ja jukolanviestissä niitä kuunaan näkyny!

Ei niin, että katkera olisin. Herkkuja olen saanu syödä liiankin kanssa ja mikä tärkein, terveenä olen pysyny, mitä nyt kolestooria korkeaks väittivät. Mikä sekin lieneevissiin enemmänkin niitä lääketehtaiden pelotekampanjoita...

Niinvainen - vielä siivunverran anoreksiaani: alkio-opistoaikojen jälkeen muuan tyyppi tuli kertomaan, miten talvella olivat miettineet, mahtaisko tuo kässi olla jotenkin sairas, kun on niin hoikka ja riutuneen oloinen. ihmettelin hämmästelin, olinhan armeijan jälkeen elämäni kunnossa. Juoksu kulki kevyesti ja kaikki tuntui mahdolliselta. Ja nuo ihmettelijät, kaikilla ylipainoa 10 - 20 kilon verran...

Niin että syöminen on tärkeä. Hitot minä Neuvostoliitosta ja virolaishuorista; syöminen on henkilökohtainen asia. Siitä on jokaisella sanottavaa. se sai minutkin sanailemaan. Syömällä ihminen ruokkii jumalaansa. Mutta ei siitä nyt enempää tällä kertaa... siitä Sofi Oksasen esiinnosamasta sisäisestä "Herrasta"

jimibleChannell

Saara kirjoitti...

Pakko laittaa kommenttia, itsekin kyseisen kirjan lukeneena: Lopulta olemme kuitenkin ehkä yksimielisiä siitä, että Sofi Oksanen osaa kirjoittaa. Koska jos kirja imaisee kuin ...pieni eläin niin eihän se silloin voi olla huonosti kirjoitettu. En puutu nyt tähän syömishäiriö keskusteluun, koska siitä lienee jo kärkevimmät ja tärkeimmät kommentit heitetty. Haluan vain herättää keskustelua siitä millaiset ennakkoasenteet kaikilla oli tuohon Oksasen akkeliin ennen kuin olimme hänen kirjallisuuteensa tutustuneet.