perjantai 22. toukokuuta 2009

Haaste: suomalaisia klassikkoja tässä pajassa!

No niin, nyt heittää Piisaminrotta eli Giljain Vanhala haasteen Nuharuven kirjoittaville lukijoille:

lue joku suomalainen klassikkoteos ja kirjoita tälle sivulle arvio siitä, saako nykypäivän ihminen jotain uutta irti näistä vanhoista painoriekaleista.

Allekirjoittanut heittää ensimmäisen kiven ilmoittaessaan lukevansa Joel Lehtosen klassikkoteosta Putkinotko, jossa mikään ei tunnu miltään kun mitään järkevää ei tapahdu todella. Maistiaisia tulevasta arviosta:

Joel Lehtosen romaani sisältää esimerkillistä, vaan ei ilmeistä vastasyntyneen, itsenäisen Suomen kansanhuumoria. Putkinotkon tapahtumarikkaan tarinan draamallisen kasvun huipentuma on ilmeinen: lehmien karkaamisella ei tunnu olevan mitään vaikutusta ketun tahtoon, se kun ei kerta kaikkiaan kehtaa Juutas Käkriäisen saunan perälle asti norkoilemaan. Mitä huumoria, ja ennen kaikkea: missä!

Toivon vastaavaa vilpittömyyttä muilta tämän blogin kirjoittajilta.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Suomalainen klassikko? Veitsemän veljestä. Kalevala. Värikki Stool? Mikä tekee kirjasta klassikon? Käviskö Matti Pulkkisen Pesäpuu. Heikki Turusen Simpauttaja. Joskus olen aatellu että pitäiskö Minna Kanttia lukkea. Toinen ruottalais-/sakemanni-tyyliin kirjoitettava sukunimi on Siltti. Tää hiljattain edesmennyt Ruunarinpoika Jöran Siltti. Wiki tietää et se menee oikeasti näin: Göran Gustav Ernst Schildt. Olen lukenu siltä Önskeresan/Toivematka. Vähän kiinnostaisi kirjoittamansa kirja Cezannesta. Liekö klassikko?

Ai niin, Hotakainenhan on kirjottanu "Klassikko"-nimisen kirjan. Mutta Tervon järkäleitäpä olekkaan lukenu. Olisko niistä klassikoiks? Pientä vinkkiä, pliis...

myy kirjoitti...

Miten olisi klassikon määrittelyksi se, että se on kirjoitettu ennen 1970-lukua?

Paveskives kirjoitti...

No, Patricio Aragones asetettiin itsensä kenraalin peiliksi, joten tehkäämme pyynnöstä sama myös itsellemme:

Klassikon määritelmä liittyy kulttuurissamme tietynlaisen standardin statuksen saavuttaneeseen artefaktiin. Historioitsijoiden määritelmät aikakausien välisistä taitekohdista, vaikkakin synteettisistä ja kenties mielivaltaisesti haetuista, tavataan samaistaa niiden merkittävimpiin taiteellis-tieteellisiin projektioihin, jotka jälkipolvien kielessä esitetään indoktrinaation vuoksi itseisarvollisina kulttuurin peruskivinä, siis klassikoina. Marxin Pääoma, Cervantes'n Don Quijote ja suomalaisessa tieteen ja taiteen historiassa Westermarckin avioliiton genealogiaan suuntautuneet tutkimukset sekä Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ovat määriteltävissä tässä mielessä klassikoiksi. Arkikielessä esitetty määritelmä klassikosta tavataan mieltää mainittujen esimerkkien kaltaiseksi korkeakulttuurilliseksi saavutukseksi, ja allekirjoittaneen tarkoitus olikin, että tarkoitettu kirjoittajakunta yksinkertaisuuden vuoksi siinä pidättäytyisikin.

Tiivistäen:

Myyn määritelmä on ihan jees, let's stick with it.