tiistai 21. elokuuta 2007

Dostojevskiläisiä muumimaailmassa!

Yli tuhatsivuisen kirjan lukemista voi hyvällä syyllä verrata esim. maratonjuoksuun: Pitkäkestoinen ja äärimmäisen vastenmielinen rupeama, joka loppua kohden tuntuu niin typerryttävältä, että sen haluaa hoidella mitä pikimmin pois päiväjärjestyksestä. Sitten kun se on ohi, tulee voittajan olo: "Mä tein sen!" Eikä aikaakaan kun jo vaatii saada uuden annoksen? Saas nähä, miten käy.

Sinä, joka haluat nauttia karamazovisi pilaamattomana, lopeta tämän lukeminen heti. Seuraava teksti saattaa nimittäin sisältää juonipaljastuksia:

Ei liene aiheellista kyseenalaistaa otaksumaa, etteikö Dostojevskin Karamazovin veljekset -kirjan ja Tove Janssonin Muumilaakso -tarinoiden tyypeillä ole yhtäläisyyksiä. Tarkoitan tietenkin sitä, että Jansson on jatkanut Dostojevskin luomilla hahmoilla siitä, mihin tämä on jäänyt. No, on ainakin hionut salonkikelpoiseksi niistä muutamia.

Väitteeni tueksi tässä muutama esimerkki:

Yksi Karamazovin veljeksistä on Smerdjakov, kaatumatautinen äpärä, jota myös idiootiksi ja koiraksi nimitetään. Hänen äitinsä oli juopon isän pieksämä lyhytkasvuinen Lizaveta Smerdjastsaja (=haiseva). Maukkaasti kirjailija kuvailee miten esim naisen musta ja pässinvillankaltainen tukka oli paksu ja "...aina täynnä multaa ja rapaa, siihen oli tarttunut lehtiä, tikkuja ja lastuja, koska hän nukkui aina paljaalla maalla ja kurassa..." Suuresti ihmeteltiin, miten ja kenen toimesta tämä iljetys oli onnistunut hankkiutumaan tiineeksi. Yleisesti uskottiin, että isä Karamazov oli ollut asialla. Synnytyksen koittaessa Liza ("haisuli") hakeutui ukko-K:n residenssin tiloihin. Karamazovin palvelusväki otti äidin kuoltua lapsen huolehdittavakseen. Haisu-Lizvetan äpäräjälkeläisestä varttui romaanin lopun kannalta tärkeä henkilö, Smerdjakov, jonka ymmärrän Haisuliksi.

Jos Janssonin Muumilaaksossa Haisuli on harmiton kiusantekijä, on D:n haisulissa enemmän särmää. Vaikka Smerdjakovia pidetään vähämielisenä, on hän pohjimmiltaan katkera julmuri, joka toisten tietämättä pelaa omilla säännöillään omia pelejään haaveillen paremmasta elämästä jossain muualla.


Dostojevskin isänmurhaaja-Haisuli hirttäytyy. Sellaisen esittämiseen Jansson ei pysty. Itsemurha on tabu. Muumimaailma on pastellisävyinen kimppakiva homoparaati. Turvallinen ja lämmin. Silloin tällöin ihan pikkusen säikäytetään, mutta kukaan ei "vedä perseitä", käy vieraissa, petä ja jätä puolisoa tai kaveria; ei ryyppää, ei rellestä - ei pane haisemaan; Sanalla sanoen: ole oikeasti vttumainen tyyppi. Murhat ja kaikki muutkin esim. Pohjois-Amerikan katolisesta republikaanidemokratiasta tutut tavat kohdella lajitoveria (pedofilia ym sodomia) puuttuu muumeista tyystin. Dostojevski tarjoaa kaatumatautista tärinää koko vadillisen! Ei muuta kuin nauttimaan.

Karamazovin veljesten yhdennentoista luvun kapplaeesta "Pikku paholainen" saadaan eväät seuraavaan muumihahmoon: Rouva Hohlakovan sairaudesta toipunut tytär, Lise, hekumoi yhdelle Karamazovin veljeksistä lukuelämystään, jossa: "...juutalainen oli ensin leikannut nelivuotiaalta pojalta kaikki sormet molemmista käsistä ja sitten ristiinnaulinnut hänet seinään... ... oli oikeudessa kertonut että poika kuoli pian, neljän tunnin kuluttua... siinä se voihki ja voihiki, ja itse katsoi vieressä ja nautti... (Lise:) -Joskus minä ajattelen, että minä itse hänet ristiinnaulitsinkin. Poika riippuu ja vaikeroi ja minä istun vastapäätä häntä ja syön ananashilloa. Minä pidän tavattomasti ananashillosta. Pidättekö te?"

Haahhaaa! IIiiiaahhhaaa!

Tuon luettuani oivalsin: Pikku-Myy.

Myös Nuuskamuikkusesta on kirjassa luonnehdinta. Ei mikään syvätarkka kymmenien sivujen mittainen sukellus ihmismielen syövereihin, vaan ohimennen heitetty luonnehdinta jostakin tarinan kannalta merkityksettömästä haaveilijasta, jonka mainitaan sanoneen: "Haaveilu on helppoa, oikea elämä rankkaa." Siinä se. Tiiviisti. Pelkistetysti. Kuin jälkiruuaksi tarjottu minttusuklaa Monty Phytonin elokuvassa.

Vähemmän tiivis, mutta lajissaan ylittämätön lause (virke, sano Paavo) löytyy sivulta 953, Neljännen Osan "Kahdestoista kirja":sta "Lääketieteellinen tarkastus ja naula pähkinöitä". Minun on nyt esitettävä lukijlle pahoitteluni. Siteeraamani virke ei mitenkään liity otsikkoon - muuten kuin kenties siinä, että Tove Jansson on tuotannostaan karsinut seuraavankaltaiset värssyt:

"-Oppineen ammattiveljeni mielipiteen johdosta, moskovalainen tohtori lisäsi ivallisesti puheensa lopussa, -että syytetyn muka olisi pitänyt saliin tullessaan katsoa naisiin eikä suoraan eteensä, sanon vain, että tuollainen johtopäätös, paitsi että se on leikillinen, on sen lisäksi myös perin pohjin virheellinen; vaikka yhdynkin täydellisesti siihen, ettei syytetyn astuessaan saliin, missä hänen kohtalonsa ratkaistaan, olisi pitänyt katsoa niin jäykästi eteensä ja että sitä saatettaisiin todella pitää todisteena hänen sieluntilansa epänormaalisuudesta sillä hetkellä, niin samalla kuitenkin vakuutan, että hänen ei olisi pitänyt katsoa vasemmalle naisiin, vaan päinvastoin oikealle hakien silmillään puolustusasianajajaansa, jonka apuun kaikki hänen toivonsa perustuu ja jonka puolustuksesta riippuu nyt koko hänen kohtalonsa." (F.D: "Karamazovin veljekset" 9. painos. Painettu Karisto Oy:n kirjapainossa Hämeenlinna 2007. Sivu 953)

Ellei edellinen siteeraus ole mestarikirjoittajan kynästä, niin taitavan puhetyöläisen riimittelyä kuitenkin. Ja: ellei tuo riitä kimmokkeeksi lukea koko Dostojevskin tuotano, niin ihmettelenpä, mikä sitten... (Paavo tosin meinas ettei tuo o mitään Volter Kilven ja James Joycen rinnalla. Kommentti: Sitä kohden ollaan kaatumassa...)


Jahasssh.. Seuraava tehtävä suuntautuukin waltariaanisille vyöhykkeille. Saas nähä, yltääkö Mika Waltari Dostojevskiä pidemmälle ihmismielen kuvaajana. Mikä se oli, Mikael Haakim Karvajalka?

Terveisin huuskahaisuli Nuuskamuikkunen.

torstai 16. elokuuta 2007

Karamazovin veljekset (Братья Карамазовы) (1880)

Hihhoo! Olen lukenut sanasta sanaan puoleen väliin pitkästä aikaa ensimmäistä tiiliskivikalssikkoa(ni). Jaa-ah. Tokkopa ennen tullutkaan luetuksi moisia järkäleitä... Niin tolstoit, servanttesit, huugot kuin dumasitkin ovat tähän saakka saaneet minulta aivan rauhassa pölyyttyä hyllyissään.

Entä sitten tämä karamazov-tarina. Nyt, puoleen väliin päästyäni ( reilut 500 sivua ), olen huomannut, että mestari D. valottaa venäläisyyttä paljolti uskonnolisista lähtökohdista. "...oli kristitty, joten katumuksen ja kärsimyksen teema näkyy monissa hänen kirjoissaan..." -wikipedia. Luostarinvanhin Z:n ajatukset, opetukset sekä kuolema käydään läpi seikkaperäisesti.

Siteeraan vielä pätkän wikipediasa: "Dostojevskin kerrotaan sairastaneen epilepsiaa, ja hän sai ensimmäisen kohtauksensa jo 7-vuotiaana. Dostojevskin olessa 15-vuotias hänen äitinsä kuoli, ja isä lähetti Fedorin ja perheen vanhimman pojan, Milhailin, Pietariin opiskelemaan..." Mainitut omaelämänkerralliset seikat kuultavat läpi myös Karamazovin veljeksissä.

Ei voi välttyä ajatukselta, että Dostojevski on elänyt 1800 -luvulla "ajan hermolla" kirjoittaen henkilöidensä kautta Venäjän psykohistoriaa, -analyysiä ja -terapiaa. Yksi tärkeä historiallinen kysymys pitää pikimmiten selvittää: Milloin maaorjuus lakkautettiin Venäjällä? Myös sosialististen aatevirtausten kehittyminen ja eteneminen ennen 1900-lukua saattaisi avartaa karamazoveihin liittyvää lukuelämystä olihan "....Dostojevski poliittisesti valveutunut ja kuului nuoruudessaan muun muassa Ilja Petroševskin sosialistisiin fourieristeihin, minkä johdosta hänet vuonna 1849 vangittiin ja tuomittiin kuolemaan. Viime hetkellä hänet kuitenkin armahdettiin ja lähetettiin vankileirille Siperiaan. Siellä hänestä tuli puhdas nationalisti ja konservatiivi..." (wiki)

Eilen Marjan nimppareilla Kantolassa bongasin jo seuraavan järkäleen: Isokokoinen renesanssista kertova kirja. (Touko lähössä Italiaan, valmistautuu reissuun perusteoksilla...)

Yhtä tärkeää kuin tietää Suomeen oleellisesti liittyvien Ruotsin ja Venäjän historian keskeisimpiä vaikuttimia, on tietää renesanssin ja antiikin ideamaailman käänteet ja käsitteet. Ei liene kaukaa haettu ajatus, että tässä nyt vanha räähkä parkuu epätoivoisena: Mihin olenkaan elämäni vireimmät vuodet tuhlannut!


Ei muuta kuin tervemenoa mestareiden ja klassikoiden maailmaan - jo alle kolmekymppisinä, toivoo:

Nuuskamuikkunen

tiistai 7. elokuuta 2007

Matti Rönkä: Mies rajan takaa

"...Eläkeputkesta saattoi tulla luoti otsaan, ja läksiäisbonukseksi tarjottiin multainen kädenpuristus..."

Ote otsikoidusta kirjasta, sen "Ystävät kaukana"-tarinasta (2005), sivu 459. Iloksemme tämän kokonaisuuden on tuottanut Gummerus Kustannus Oy, painopaikka WS Bookwell Oy, Juva 2007 (www.loistopokkarit.com).

Kimmoke kirjan lukemiseen saatu Lemmenjoen vaelluksella. Mm. päivävaelluksella Aakenus-tunturin Pyhäjärven autiotuvassa kuunneltiin kirjasta otteita Timben herkullisesti tulkitsemana. Kirjan lukeminen oli "måste"...

Ylläolevalla lainauksella haluan valottaa arvoisan Nuharupi-sivuston lukijakunnalle hitusen siitä jäävuoren huipuua, mikä viimekädessä edustaa vakavamielistä suhtautumistani venäläisen kirjallisuuden suuriin klassikoihin. Huomaan ajattelevani: "Tämänkaltaiseen ilotulitukseen ei Dostojevski pysty. Tätä se ei edes yritä..."

Olenkin pakotettu siteeraamaan kirjaa uudelleen:

...tyttö istuu Laatokan rannalla - uittaa varpaitaan vedessä. Pysähtyy siihen mafioso/yrittäjä Viktor ("Vitalis" "Vitjuha" "Vituska") Kärppä. Kysyy tytöltä: "Onko vesi lämintä?" Tyttö vastaa: Minä olen huora Käkisalmesta, en mikään vtun lämpömittari!"

(Lainaus muistivarainen, mutta ajatus välittynee)

Haluan nyt korostaa nykykirjallisuuden ja menneiden vuosisatojen järkälemäisten teosten eroa. Huumori on erilaista. Dostojevskinaikainen huumori ikäänkuin kasvaa sisältä, vaisusti ja huomaamatta. Nykypäivän sananasettelijat pläjäyttävät verbaalit kudelmansa kertapierasulla päin näköä, pthyi! Se on siinä: Naura tai vaihda kirjaa.

Matti Rönkän kirjan ohella olen pikkuhiljaa jatkanut seikkailujani Karamanzovien maailmassa. Rönkän puutteeksi ei saata olla mainitsetmatta sitä, että hän ei suin sunrminkaan lankea kirjoittamaan tarinaansa liittyvistä henkilöstä esim seuraavaan (dostojevskiläiseen) tapaan:

"...Hämärätaustan omaava liikemies Viktor Kärppä on meille jo verrattoman tuttu, mutta Laatokan tyttö vaatii tarkennusta. Esitänkin hartaana toiveena, ettei lukija pitkästyisi tarinmme pysähtyessä esittelyn ajaksi. Saattaa näetsen olla, että tyttö tulee tuonnempana vierailemaan tarinassamme toinen toistaan tärkeämmissä käänteissä. Ei liene liioiteltua, jos otaksumme hänen on olevan keskeisimpiä tekijöitä kirjan loppuratkaisussa, johon juuri kuultu kohtaaminen Laatokan rannalla kauniisti niveltyy..."


nuuskamuikkunen