Nuorten miesten ja vanhempien naisten välisiä seksisuhteita, etäisiä vanhempia, painia. Kuka voisi olla kirjailija - kuka muukaan kuin John Irving.
Kirjan nimessä kerrotaan mihin teos päättyy, vähän samaa ntyyliin kuin Agatha Christien kuuluisassa jännärissä. Ja voi että se loppu onkin pettymys. Irving kertoo upealla kielellään omantyylistään vinksahtanutta maailmaa ja samalla onnistuu sanomaan painavasti ihmisen suhteesta omaan lapsuuteensa, etenkin lapsuusmuistoihinsa.
Voi olla että minun pitäisi palata kirjan ääreen uudestaan, mutta juuri nyt tuntuu että kirjan lopun Irving vetää slapstickiksi, koska ei ole keksinyt, miten purkaa rakentamansa jännite ja kokonaisuus. Voihan olla että missasin vain pointin, mutta niinhän noiden irvingin kirjojen kanssa aina välillä käy.
Kirjanhan luin alkukielellä, en tiedä oliko otsikkoon kirjoittama nimi sama kuin ammattilaisen suomentama.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pellervo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pellervo. Näytä kaikki tekstit
maanantai 4. heinäkuuta 2016
perjantai 24. tammikuuta 2014
Valtaistuinpeli
Kyseisellä nimellä tätä George R. R. Martinin on taidettu Suomessa kaupitella, kyseessä on ensimmäinen osa Tulen ja jään laulu kirjasarjasta. Itse tulin tietoiseksi tällaisen kirjasarjan olemassaolosta löytäessäni Kindlen kirjakaupasta viiden kirjan yhteisjulkaisun, jonka luvattiin olevan alkuperäisteos Game of Thrones TV-sarjan takana. TV:stä en ole tuota katsonut, mutta nimi on tuttu; niinpä ostin kirjat 20 € yhteishintaan.
Kun ryhtyy lukemaan jotain kirjaa ilman oikeastaan mitään ennakko-odotuksia, saattaa yllättyä. Martinin kirja osoittautui koukuttavaksi; hyvin koukuttavaksi. Kirja rakentui eri henkilöiden näkökulmasta kerrotuista luvuista, jotka oli nimetty aina kyseisen henkilön mukaan. Tällaisesta näennäisestä henkilökeskeisyydestä huolimatta kirjan henkilöhahmot jäivät kyllä valitettavan ohuiksi ja oikeastaan ainut vähän mielenkiintoisempi hahmo oli lyhytkasvuinen Tyrion Lannister.
Luvut oli rakennettu saippuasarjan tapaan, jolloin luku tuppasi loppumaan "cliffhangeriin". Tästä seurasi kaksi ongelmaa: Jo luvun alkutilanteesta alkoi jossain vaiheessa arvata, millaiseen liemeen tämä henkilö seuraavaksi viedään ja toiseksi lukijana alkoi tuntea itsensä jollain tapaa hyväksikäytetyksi. Hyväksikäytön tunnehan on tuttu kaikille koukuttavia kirjoja lukeneille. Tässäkin blogissa on kuvattu viimeksi kai Ropposen dekkareiden aiheuttamaa pakkomiellettä.
Hyväksikäytön tunne ei ainakaan vähentynyt kirjan lopussa; kirja kun ei muodostanut varsinaisesti minkäänlaista tarinan kaarta, vaan suurin osa aloitetuista juonista jätettiin häijysti kesken, odottamaan seuraavaa kirjaa.
Kun ryhtyy lukemaan jotain kirjaa ilman oikeastaan mitään ennakko-odotuksia, saattaa yllättyä. Martinin kirja osoittautui koukuttavaksi; hyvin koukuttavaksi. Kirja rakentui eri henkilöiden näkökulmasta kerrotuista luvuista, jotka oli nimetty aina kyseisen henkilön mukaan. Tällaisesta näennäisestä henkilökeskeisyydestä huolimatta kirjan henkilöhahmot jäivät kyllä valitettavan ohuiksi ja oikeastaan ainut vähän mielenkiintoisempi hahmo oli lyhytkasvuinen Tyrion Lannister.
Luvut oli rakennettu saippuasarjan tapaan, jolloin luku tuppasi loppumaan "cliffhangeriin". Tästä seurasi kaksi ongelmaa: Jo luvun alkutilanteesta alkoi jossain vaiheessa arvata, millaiseen liemeen tämä henkilö seuraavaksi viedään ja toiseksi lukijana alkoi tuntea itsensä jollain tapaa hyväksikäytetyksi. Hyväksikäytön tunnehan on tuttu kaikille koukuttavia kirjoja lukeneille. Tässäkin blogissa on kuvattu viimeksi kai Ropposen dekkareiden aiheuttamaa pakkomiellettä.
Hyväksikäytön tunne ei ainakaan vähentynyt kirjan lopussa; kirja kun ei muodostanut varsinaisesti minkäänlaista tarinan kaarta, vaan suurin osa aloitetuista juonista jätettiin häijysti kesken, odottamaan seuraavaa kirjaa.
torstai 1. joulukuuta 2011
Marraskuussa luettua osa 2
Ja kun ei kaikkea ikinä muista niin nämähän tulivat myös luetuiksi:
Bo Carpelan: Lapsuus on herkkä mutta tarkka kuvaus pienen pojan vaiheista 30-luvun Helsingissä. Upeaa kuvausta siitä, miten aikuisten maailma heijastuu lapsen maailmaan. Osin samantyyppistä näkökulmaa kuin "Kuin surmaisi satakielessä", paino kuitenkin enemmän lapsen kokemuksissa kuin yleisessä moraalissa. Kuitenkin lapsen ja aikuisen kohtaamisissa on hienoa värettä.
Tyynen kanssa luimme Muumipapan ja meren, joka tarjosi lukijalleen jälleen uuden näkökulman. Edellisen kerran kun luin tämän kirjan joskus murkkuna, niin mieleen jäivät Muumipeikon ja Muumipapan uudet vaiheet. Nyt, tuli ihasteltua Muumipapan ja Mamman parisuhteen vaiheen kuvausta sekä luonnollisesti aina niin hienoa pikkumyyn hahmoa. Muumipappa ja Meri kuuluu niiden kirjojen joukkoon, joiden pariin kannattaa palata.
Bo Carpelan: Lapsuus on herkkä mutta tarkka kuvaus pienen pojan vaiheista 30-luvun Helsingissä. Upeaa kuvausta siitä, miten aikuisten maailma heijastuu lapsen maailmaan. Osin samantyyppistä näkökulmaa kuin "Kuin surmaisi satakielessä", paino kuitenkin enemmän lapsen kokemuksissa kuin yleisessä moraalissa. Kuitenkin lapsen ja aikuisen kohtaamisissa on hienoa värettä.
Tyynen kanssa luimme Muumipapan ja meren, joka tarjosi lukijalleen jälleen uuden näkökulman. Edellisen kerran kun luin tämän kirjan joskus murkkuna, niin mieleen jäivät Muumipeikon ja Muumipapan uudet vaiheet. Nyt, tuli ihasteltua Muumipapan ja Mamman parisuhteen vaiheen kuvausta sekä luonnollisesti aina niin hienoa pikkumyyn hahmoa. Muumipappa ja Meri kuuluu niiden kirjojen joukkoon, joiden pariin kannattaa palata.
Marraskuussa luettua
Jo edelliseen raporttiini piti kirjoittaa huomioita Harper Leen Kuin surmaisi satakielen klassikosta. Olin löytänyt kyseisen kirjan joltain Forssan kirpputorilta etsiessämme Tyynelle kuteita. Kerrankin, Forssan kirpputoreilla kun ei ole ikinä mitään kiinnostavia kirjoja.
Läheisimmät tunteet ovat tuosta kirjasta jo mulla haihtuneet, kun lukemisesta on toista kuukautta, mutta pakko on todeta, että pidin tästä kirjasta ihan todella. Lapsuuden kuvausta, joka on verrattavissa Mark Twainin Huckleberry-Finnin seikkailuihin. Samalla käsitellään ihmisten keskinäisen tasavertaisuuden ilmenemistä monilla eri tasoilla. Hieno teos.
Lasatettikeikka pani kanssa lukemiseen vähän vauhtia ja siellä luinkin kirjoja, joita ei missään muissa oloissa oikein tulisi luettua. Ensin Micheal Frayn Päistikkaa, joka oli kummallinen yhdistelmä Hollantilaisen maalaustaiteen historiaa ja vaivaannuttavaa Lovejoy-henkistä taidekauppaa. Minulta jäivät tuon kirjan kansiteksteissä kehutut hervottomuudet huomaamatta ja kuten todettua korvaantuivat ne myötähäpeällä ja tuskaannuksella.
Tuon Frayn luettuani oli tarve ottaa kovat aseet käyttöön ja otin lukuun jo vuosia hyllyssä odottaneen Dostojevskin Idiootti. Aiemmin D:ltä lukemani Rikos ja rangaistus, Karamazovin veljekset ja Kellariloukko ovat olleet todellista timanttia etenkin ihon alle menevän antinsa vuoksi. Siksi Idiootti tuntui melkolailla oudolta linnulta. Pääfocus oli selvästi pinnassa ja seurapiirien toiminnassa. Itse asiassa tuli mieleeni että dostojevski olisi kirjoittanut Idiootin jopa satiirina seurapiiriromaaneista, niin saippuaisia käänteitä ja luonteita kirjaan on sisällytetty.
Terävääkin antia kirjaan toki mahtuu, kun Dostojevski kuvaa ihmisten suhtautumista päähenkilöön ruhtinaaseen, jota pidetään idioottina. Erityisesti idiootti-huomautuksia kun nostetaan silloin, kun päähenkilö on inhimillisimmillään. Mielenkiintoinen kirja Idiootti joka tapauksessa on, vähän vain raskaslukuinen.
Läheisimmät tunteet ovat tuosta kirjasta jo mulla haihtuneet, kun lukemisesta on toista kuukautta, mutta pakko on todeta, että pidin tästä kirjasta ihan todella. Lapsuuden kuvausta, joka on verrattavissa Mark Twainin Huckleberry-Finnin seikkailuihin. Samalla käsitellään ihmisten keskinäisen tasavertaisuuden ilmenemistä monilla eri tasoilla. Hieno teos.
Lasatettikeikka pani kanssa lukemiseen vähän vauhtia ja siellä luinkin kirjoja, joita ei missään muissa oloissa oikein tulisi luettua. Ensin Micheal Frayn Päistikkaa, joka oli kummallinen yhdistelmä Hollantilaisen maalaustaiteen historiaa ja vaivaannuttavaa Lovejoy-henkistä taidekauppaa. Minulta jäivät tuon kirjan kansiteksteissä kehutut hervottomuudet huomaamatta ja kuten todettua korvaantuivat ne myötähäpeällä ja tuskaannuksella.
Tuon Frayn luettuani oli tarve ottaa kovat aseet käyttöön ja otin lukuun jo vuosia hyllyssä odottaneen Dostojevskin Idiootti. Aiemmin D:ltä lukemani Rikos ja rangaistus, Karamazovin veljekset ja Kellariloukko ovat olleet todellista timanttia etenkin ihon alle menevän antinsa vuoksi. Siksi Idiootti tuntui melkolailla oudolta linnulta. Pääfocus oli selvästi pinnassa ja seurapiirien toiminnassa. Itse asiassa tuli mieleeni että dostojevski olisi kirjoittanut Idiootin jopa satiirina seurapiiriromaaneista, niin saippuaisia käänteitä ja luonteita kirjaan on sisällytetty.
Terävääkin antia kirjaan toki mahtuu, kun Dostojevski kuvaa ihmisten suhtautumista päähenkilöön ruhtinaaseen, jota pidetään idioottina. Erityisesti idiootti-huomautuksia kun nostetaan silloin, kun päähenkilö on inhimillisimmillään. Mielenkiintoinen kirja Idiootti joka tapauksessa on, vähän vain raskaslukuinen.
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
Syksyn satoa
Tuntuvat menevähän tällaisiksi koontilistauksiksi nämä Nuharupiraportit tätä nykyä. Tässä syksyn mittaan olen lukenut hyviä ja vähän vähemmän hyviä kirjoja.
Nick Caven näkemys Vihan hedelmistä nimeltään Kun aasintamma näki herran enkelin oli aika tykkiä settiä, vaikka parhaimmillaan pääsi kyllä shokkiefekteissään lähelle Amerikan psykon tasoa. Ulosteita, ihmisten ja eläinten pahoinpitelyä, riippuvuuksia ja pakkomielteitä sekä suljetun yhteisön ja siitä poikkeavan yksilön keskinäistä suhdetta kuvattiin hyvinkin intensiivisesti. Kerronta oli hienoa, mutta en minä tuota ihan noiden shokkitekijöidensä johdosta suosittelisi paljon kellekään. Ilman tuota kirjaa lukupankissaa pärjää kyllä ihan täysin.
Ja siitä suljetusta yhteisöstä kertoo seuraavakin kirja Philippe Claudelin Varjojen raportti. Joka sijoittuu johonkin germaanisille vuorille jonkin sodan jälkeen. Nyt kun mietin niin varjojen raportissa käsitellään pitkälle samaa teemaa kuin taannoin raportoimassani Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurissa, jossa kyläyhteisö on yksi kirjan henkilöistä ja tavallaan itsenäinen toimija tai luonnonvoima. Varjojen raportissa tämä yhteisö joutuu myös kohtaamaan seurauksia omista päätöksistään, tosin herkkähipiäisenä kaverina tämä porukka pyrkii vaientamaan kaikki menneisyydestä muistuttavat tekijät. Yhtäkaikki hienoa kerrontaa ihmisistä sodan ja joukkovoiman puristuksissa, syyllisyydentunteesta, häpeästä ja surusta.
Ja sitten jotain aivan muuta. Matti Röngän Väärän maan vainaja jatkaa Röngän hienojen Kärppädekkareiden sarjaa. Jos Mankelin vahvuus oli se että Wallander oli jotenkin ihan oikean ihmisen oloinen, niin kyllä Viktor Kärpästä on kasvanut jo huomattavasti syvempi hahmo. Eivätkä kaikki sivuhenkilötkään Röngän kertomuksissa paperinukeiksi jää. Väärän maan vainajan lajityyppiä en osaa oikein määritellä; jännäri se ei ole, mutta ihan slapstick komediaksi astikaan ei juttu veny. Hyvä mieli tästä kirjasta kuitenkin tuli. Mukava lukea dekkaria, jossa päähenkilöllä on samanlaisia tunteita kuin oikeillakin ihmisillä (jos haluatte lukea dekkaria jossa päähenkilön tunteet ovat erilaisia kuin oikeilla ihmisillä niin lukekaa vaikka liza marklundia).
Nyt kun Tyyne tuli paikalle, niin raportoidaan vielä Tyynen kanssa luetut kirjat: 1. Hobitti: Tästä ei varmasti tarvitse sanoa yhtään mitään. Kyllä se Tolkien oli vaan aika kova jätkä. Tarinan ja kirjallisen maailman riemukulkua.
2. Peppi Pitkätossu etelämerellä. Astrid Lindgren on nykyisestä näkökulmastani lastenkirjallisuutta. Jos Ronja oli hyvä, niin Peppi oli taas pettymys. Kakarana tästä kyllä tykkäsi.
3. Mark Twain Prinssi ja Kerjäläispoika. Tykkiä settiä, raakuutensa puolesta ei todellakaan mikään lastensatu. Tekisi mieleni selvittää, mitä Twain on halunnut tällä tarinalla saavuttaa. Tuolla ketkullahan oli aina jokin perustelu takataskussaan. Ainakin tuon luettuaan alkaa arvostaa modernia oikeuslaitosta ja järjestäytynyttä yhteiskuntaa.
4. Kasper Ja Jesper ja Joonatan, kolme iloista rosvoa. Pettymys; tuskin tulen tätä ihan heti Tyynelle uudestaan lukemaan ehkä antaa lapsille, mutta aikuiselle turhan yksiulotteista luettavaa silkkipaperinohuine henkilöineen. Laulut tietysti ihan hyviä.
Nick Caven näkemys Vihan hedelmistä nimeltään Kun aasintamma näki herran enkelin oli aika tykkiä settiä, vaikka parhaimmillaan pääsi kyllä shokkiefekteissään lähelle Amerikan psykon tasoa. Ulosteita, ihmisten ja eläinten pahoinpitelyä, riippuvuuksia ja pakkomielteitä sekä suljetun yhteisön ja siitä poikkeavan yksilön keskinäistä suhdetta kuvattiin hyvinkin intensiivisesti. Kerronta oli hienoa, mutta en minä tuota ihan noiden shokkitekijöidensä johdosta suosittelisi paljon kellekään. Ilman tuota kirjaa lukupankissaa pärjää kyllä ihan täysin.
Ja siitä suljetusta yhteisöstä kertoo seuraavakin kirja Philippe Claudelin Varjojen raportti. Joka sijoittuu johonkin germaanisille vuorille jonkin sodan jälkeen. Nyt kun mietin niin varjojen raportissa käsitellään pitkälle samaa teemaa kuin taannoin raportoimassani Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurissa, jossa kyläyhteisö on yksi kirjan henkilöistä ja tavallaan itsenäinen toimija tai luonnonvoima. Varjojen raportissa tämä yhteisö joutuu myös kohtaamaan seurauksia omista päätöksistään, tosin herkkähipiäisenä kaverina tämä porukka pyrkii vaientamaan kaikki menneisyydestä muistuttavat tekijät. Yhtäkaikki hienoa kerrontaa ihmisistä sodan ja joukkovoiman puristuksissa, syyllisyydentunteesta, häpeästä ja surusta.
Ja sitten jotain aivan muuta. Matti Röngän Väärän maan vainaja jatkaa Röngän hienojen Kärppädekkareiden sarjaa. Jos Mankelin vahvuus oli se että Wallander oli jotenkin ihan oikean ihmisen oloinen, niin kyllä Viktor Kärpästä on kasvanut jo huomattavasti syvempi hahmo. Eivätkä kaikki sivuhenkilötkään Röngän kertomuksissa paperinukeiksi jää. Väärän maan vainajan lajityyppiä en osaa oikein määritellä; jännäri se ei ole, mutta ihan slapstick komediaksi astikaan ei juttu veny. Hyvä mieli tästä kirjasta kuitenkin tuli. Mukava lukea dekkaria, jossa päähenkilöllä on samanlaisia tunteita kuin oikeillakin ihmisillä (jos haluatte lukea dekkaria jossa päähenkilön tunteet ovat erilaisia kuin oikeilla ihmisillä niin lukekaa vaikka liza marklundia).
Nyt kun Tyyne tuli paikalle, niin raportoidaan vielä Tyynen kanssa luetut kirjat: 1. Hobitti: Tästä ei varmasti tarvitse sanoa yhtään mitään. Kyllä se Tolkien oli vaan aika kova jätkä. Tarinan ja kirjallisen maailman riemukulkua.
2. Peppi Pitkätossu etelämerellä. Astrid Lindgren on nykyisestä näkökulmastani lastenkirjallisuutta. Jos Ronja oli hyvä, niin Peppi oli taas pettymys. Kakarana tästä kyllä tykkäsi.
3. Mark Twain Prinssi ja Kerjäläispoika. Tykkiä settiä, raakuutensa puolesta ei todellakaan mikään lastensatu. Tekisi mieleni selvittää, mitä Twain on halunnut tällä tarinalla saavuttaa. Tuolla ketkullahan oli aina jokin perustelu takataskussaan. Ainakin tuon luettuaan alkaa arvostaa modernia oikeuslaitosta ja järjestäytynyttä yhteiskuntaa.
4. Kasper Ja Jesper ja Joonatan, kolme iloista rosvoa. Pettymys; tuskin tulen tätä ihan heti Tyynelle uudestaan lukemaan ehkä antaa lapsille, mutta aikuiselle turhan yksiulotteista luettavaa silkkipaperinohuine henkilöineen. Laulut tietysti ihan hyviä.
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
Loppukesän saldoa II
En muistanut ihan kaikkia tuohon ensimmäiseen raportoida. Jatkan siis tässä.
Kristina Carlson Herra Darwinin puutarhuri. Kertoo Kentiläisestä kylästä, jossa sattuu vaikuttamaan herra Darwin, joka on julkaissut kirjan, joka joidenkin mielestä nuljauttaa jumalan sijaltaan. Mielenkiintoista kerrontakokeilua, jossa kerronta on jatkuvaa puhetta tai ajatusta. Kertoja vaihtelee yksilöiden ja yhteisön välillä. Ilmeisesti tarkoituksena kuvata yhteisön painetta yksilön harteilla. Jännä, ei erityinen.
Miika Nousiainen Maaninkavaara. Ahdistava tarina siitä, miten vanhempi käyttää lastaan omien unelmiensa välikappaleena. Samalla kuvausta pikkuisen Huojuvaa taloa lievemmästä perhehelvetistä. Aika paljon kestävyysjuoksua. Ahdistava, ei huvittava, kuten takakansitekstissä väitetään. Nousiainen tuntuu hallitsevan tällaiset ahdista sosiopaattikuvaukset.
Seppo Konttinen Suomalainen ruokalasku. Entinen Ylen vasemmistolainen taloustoimittaja väittää lukeneensa tuhansia sivuja tutkimuksia Suomalaisen ruokaketjun osista. Kuitenkin kirjassa tyytyy toistelemaan kansantaloustieteen peruskurssin lausetta Oligopoli johtaa hintojen kohoamiseen. Täytteenä on referoitu kaupan ja keskeisten elintarviketeollisuusyritysten historia viimeisiltä sadalta vuodelta ja muistetaan haukkua maataloustukia. Konttisen mukaan ruoka pitäisi Suomeen tuoda edullisemmista tuotanto-oloista, mutta hän unohtaa, että valtaosan suomalaisista olisi taloudellisesti edullisinta asua jossain ihan muualla kuin Suomessa.
Ennen Katto-kassista luimme Tyynen kanssa Liisan Ihmemaassa, joka on ihan upea kirja.
Kristina Carlson Herra Darwinin puutarhuri. Kertoo Kentiläisestä kylästä, jossa sattuu vaikuttamaan herra Darwin, joka on julkaissut kirjan, joka joidenkin mielestä nuljauttaa jumalan sijaltaan. Mielenkiintoista kerrontakokeilua, jossa kerronta on jatkuvaa puhetta tai ajatusta. Kertoja vaihtelee yksilöiden ja yhteisön välillä. Ilmeisesti tarkoituksena kuvata yhteisön painetta yksilön harteilla. Jännä, ei erityinen.
Miika Nousiainen Maaninkavaara. Ahdistava tarina siitä, miten vanhempi käyttää lastaan omien unelmiensa välikappaleena. Samalla kuvausta pikkuisen Huojuvaa taloa lievemmästä perhehelvetistä. Aika paljon kestävyysjuoksua. Ahdistava, ei huvittava, kuten takakansitekstissä väitetään. Nousiainen tuntuu hallitsevan tällaiset ahdista sosiopaattikuvaukset.
Seppo Konttinen Suomalainen ruokalasku. Entinen Ylen vasemmistolainen taloustoimittaja väittää lukeneensa tuhansia sivuja tutkimuksia Suomalaisen ruokaketjun osista. Kuitenkin kirjassa tyytyy toistelemaan kansantaloustieteen peruskurssin lausetta Oligopoli johtaa hintojen kohoamiseen. Täytteenä on referoitu kaupan ja keskeisten elintarviketeollisuusyritysten historia viimeisiltä sadalta vuodelta ja muistetaan haukkua maataloustukia. Konttisen mukaan ruoka pitäisi Suomeen tuoda edullisemmista tuotanto-oloista, mutta hän unohtaa, että valtaosan suomalaisista olisi taloudellisesti edullisinta asua jossain ihan muualla kuin Suomessa.
Ennen Katto-kassista luimme Tyynen kanssa Liisan Ihmemaassa, joka on ihan upea kirja.
sunnuntai 4. syyskuuta 2011
Loppukesän saldoa
Olen vähän heikosti kerinnyt Nuharupeen raportoimaan lukemisiani viimeaikoina. Saldona seuraavaa:
Maailman paras kattokassinen. Kokoelmakirja Astrid Lindgrenin Kattokassiskirjoista tuotti lukijalle lähinnä pahaa mieltä. Se kassinen on todella epäreilu kaveri pikkuveljelle.
Sen sijaan Ronja Ryövärintytär, joka oli seuraavan Tyynen iltasatukirjana on aivan ihastuttava. Kuinka lasten ystävyys kantaa yli vanhempien vastustuksen ja siloittaa lopulta tiet jopa isien firmojen fuusioitumiseen. Lindgrenin satumaailma kakkiaisineen, pöthiittiseen ja ajattaroineen on kaiken kaikkiaan ihastuttava.
Vähän samaa sarjaa oli John Steinbeckin Torstai on toivoa täynnä, jossa ihastuttavat lurjukset pummaavat viiniä ja pyrkivät parittamaan paikallista biologia bordellin uuden asukkaan kanssa. Itse en juuri perustanut Ystävyyden talosta, mutta tämä teos onnistui kutittamaan jotain oikeaa kohtaa. On käsittämätöntä miten lumoavasti Steinbeck näitä renttujaan pystyy kuvaamaan.
Jotain ihan muuta tarjosi Siri Hustvedin Amerikkalainen Elegia, jonka tapahtumat keskittyivät Hustvedilta tuttuun tapaan terapiassa kulkevien ihmisten sisäiseen ja väliseen elämään. Kirjaan toivat kuitenkin ryhtiä Hustvedin isän päiväkirjoista lainatut tosielämän tapahtumat ja kirjan vahvuus olikin sen vahva sidos menneisyyteen ja upea elämän tuntu. Hustved on kirjoittajana lumoava taituri.
Luin myös toisen Hustvedin kirjan nimeltä Lumous. Tämäkin kirja kertoo Norjalaissiirtolaisten jälkeläisistä amerikassa. Tapahtumapaikkana ja aikana on muutaman vuosikymmenen takainen menneisyys pienehkössä amerikkalaiskaupungissa. Tästä kirjasta ei voi oikein kertoa mitään paljastamatta siitä liikaa ja silti kirjan juoni ei kerro siitä yhtään mitään. Upea, satumainen, lumoava.
En ole tainnut Lentsukokemustanikaan tänne raportoida. Suoraan sanottuna en kirjaa lukemisen jälkeen arvosta kovin korkealle Veikko Huovisen teosten joukossa. Jotenkin eivät tapahtumat ja tarina olleet tasapainossa. Lähtökohtahan nyt kuitenkin oli herkullinen ja Huovisen ihmiskuvaus kantoi pitkälle. Vaillinainen kuva tästä kuitenkin jäi.
Ja luimmehan Tyynen kanssa myös Roald Dahlin Ison kiltin jätin, joka täyttää enimmät satukirjalle asetettavat vaatimukset. Dahl pystyy kertomaan sadun lapsia syövistä jättiläisista ilman, että se kuormittaa lukijaa tai kuulijaa kauhulla liikaa.
Sain myös luettua vihdoin loppuun Punaisen viivan, joka tuntui huimaavan ajankohtaiselta näin perussuomalaisten aikakaudella. Kuinka kaussa onkaan SDP etääntynyt populistisista juuristaan ja nykyinen vakuuksiin hirttäytyminen on aika vähäistä verrattuna siihen, että luvataan maaseudun näĺkää näkevälle kurjalistolle, että enää ei tarvitse nälkää nähdä eikä palella ja rahat ja maat jaetaan punaisen viivan vetämisen jälkeen tasan kaikkien kesken. Oman mausteensa antaa Kiannon kuvaus Korpiloukon asukkaiden elämästä ja kohtaloista. Kirja on siis kuvaus kurjuudesta ja populismista. Että jossain kontekstissa Putkinotkonkin elämä voi näyttää hyvinvoivalta ja yltäkylläiseltä.
Maailman paras kattokassinen. Kokoelmakirja Astrid Lindgrenin Kattokassiskirjoista tuotti lukijalle lähinnä pahaa mieltä. Se kassinen on todella epäreilu kaveri pikkuveljelle.
Sen sijaan Ronja Ryövärintytär, joka oli seuraavan Tyynen iltasatukirjana on aivan ihastuttava. Kuinka lasten ystävyys kantaa yli vanhempien vastustuksen ja siloittaa lopulta tiet jopa isien firmojen fuusioitumiseen. Lindgrenin satumaailma kakkiaisineen, pöthiittiseen ja ajattaroineen on kaiken kaikkiaan ihastuttava.
Vähän samaa sarjaa oli John Steinbeckin Torstai on toivoa täynnä, jossa ihastuttavat lurjukset pummaavat viiniä ja pyrkivät parittamaan paikallista biologia bordellin uuden asukkaan kanssa. Itse en juuri perustanut Ystävyyden talosta, mutta tämä teos onnistui kutittamaan jotain oikeaa kohtaa. On käsittämätöntä miten lumoavasti Steinbeck näitä renttujaan pystyy kuvaamaan.
Jotain ihan muuta tarjosi Siri Hustvedin Amerikkalainen Elegia, jonka tapahtumat keskittyivät Hustvedilta tuttuun tapaan terapiassa kulkevien ihmisten sisäiseen ja väliseen elämään. Kirjaan toivat kuitenkin ryhtiä Hustvedin isän päiväkirjoista lainatut tosielämän tapahtumat ja kirjan vahvuus olikin sen vahva sidos menneisyyteen ja upea elämän tuntu. Hustved on kirjoittajana lumoava taituri.
Luin myös toisen Hustvedin kirjan nimeltä Lumous. Tämäkin kirja kertoo Norjalaissiirtolaisten jälkeläisistä amerikassa. Tapahtumapaikkana ja aikana on muutaman vuosikymmenen takainen menneisyys pienehkössä amerikkalaiskaupungissa. Tästä kirjasta ei voi oikein kertoa mitään paljastamatta siitä liikaa ja silti kirjan juoni ei kerro siitä yhtään mitään. Upea, satumainen, lumoava.
En ole tainnut Lentsukokemustanikaan tänne raportoida. Suoraan sanottuna en kirjaa lukemisen jälkeen arvosta kovin korkealle Veikko Huovisen teosten joukossa. Jotenkin eivät tapahtumat ja tarina olleet tasapainossa. Lähtökohtahan nyt kuitenkin oli herkullinen ja Huovisen ihmiskuvaus kantoi pitkälle. Vaillinainen kuva tästä kuitenkin jäi.
Ja luimmehan Tyynen kanssa myös Roald Dahlin Ison kiltin jätin, joka täyttää enimmät satukirjalle asetettavat vaatimukset. Dahl pystyy kertomaan sadun lapsia syövistä jättiläisista ilman, että se kuormittaa lukijaa tai kuulijaa kauhulla liikaa.
Sain myös luettua vihdoin loppuun Punaisen viivan, joka tuntui huimaavan ajankohtaiselta näin perussuomalaisten aikakaudella. Kuinka kaussa onkaan SDP etääntynyt populistisista juuristaan ja nykyinen vakuuksiin hirttäytyminen on aika vähäistä verrattuna siihen, että luvataan maaseudun näĺkää näkevälle kurjalistolle, että enää ei tarvitse nälkää nähdä eikä palella ja rahat ja maat jaetaan punaisen viivan vetämisen jälkeen tasan kaikkien kesken. Oman mausteensa antaa Kiannon kuvaus Korpiloukon asukkaiden elämästä ja kohtaloista. Kirja on siis kuvaus kurjuudesta ja populismista. Että jossain kontekstissa Putkinotkonkin elämä voi näyttää hyvinvoivalta ja yltäkylläiseltä.
Jumalan sana
Hotakaisen uusin jatkaa siitä mihin edellinen jäi. Jos ihmisen osassa kirjailija osti pienyrittäjän elämän ja keksi siihen haluamansa lisäykset, on jumalan sanassa vuorineuvoksen elämää tallennettu hänen pojalleen ja autonkuljettajalleen kuunneltavaksi c-kasetilta. Noh tuo ei nyt kovin merkittävä yhtymäkohta ole. Sen sijaan molemmat kirjat ovat puheenvuoro talouden ja yhteiskunnan muutoksesta Kekkosen ajoista tähän päivään.
Jumalan sanan tapahtumat sijoittuvat pääosin autoon yhden vuorokauden ajalle, mutta samalla Hotakainen kuvaa vaihtelevia ahneuden muotoja, joita kirjan päähenkilö, toimitusjohtaja pääsee todistamaan. Ahneutta harjoittavat autonkuljettaja, hänen tyttärensä, eräs satunnainen ohikulkija, ohittavien autojen kuljettajat, päähenkilön isä, TV-toimittaja ja ohjaaja sekä koko muu yhteiskunta.
Hyvä kirja, suosittelen. Hotakainen kypsyy kuin grillimakkara. Hyvää kylmänäkin, mutta näin paistamisen edetessä maku tuntuu pääsevän entisestään oikeuksiinsa.
Jumalan sanan tapahtumat sijoittuvat pääosin autoon yhden vuorokauden ajalle, mutta samalla Hotakainen kuvaa vaihtelevia ahneuden muotoja, joita kirjan päähenkilö, toimitusjohtaja pääsee todistamaan. Ahneutta harjoittavat autonkuljettaja, hänen tyttärensä, eräs satunnainen ohikulkija, ohittavien autojen kuljettajat, päähenkilön isä, TV-toimittaja ja ohjaaja sekä koko muu yhteiskunta.
Hyvä kirja, suosittelen. Hotakainen kypsyy kuin grillimakkara. Hyvää kylmänäkin, mutta näin paistamisen edetessä maku tuntuu pääsevän entisestään oikeuksiinsa.
lauantai 16. heinäkuuta 2011
Foucauldin heiluri
Vuosi sitten päätin ottaa tämän Umberto Econ kirjan lukuun, osittain Ruusun nimen kannustamana. Heilurn liuttymäkohdat tuohon teokseen jäävät vähäisiksi; lähinnä tuntuu siltä, että Eco keskittyy poimimaqn herkullisimmat lainaukset valtavan kirjastonsa aarteista. Samalla kuljetetaan härskiä juonta, jossa pari yliopisto-oppinutta hemmoa menee sekoittamaan muutaman salaseuran pasmat ja kuinkas sitten kävikään?
Alkupäästään valtavan puuduttava kirja, mutta viimeiset 200 sivua oli ihan pakko lukea.
Alkupäästään valtavan puuduttava kirja, mutta viimeiset 200 sivua oli ihan pakko lukea.
perjantai 17. kesäkuuta 2011
Sementtipuutarha
Piti lukea jotakin Ian McEwanilta, kun herraa täällä ruvessa niin kosolti tuputetaan. Satuin saamaan Sementtipuutarhan halvalla (milloinkas olen täyshintaisia kirjoja kaupasta ostanut?). Tämän kirjan lukemisen jälkeen olen ainakin Sementtipuutarhan osalta valmis vahvistamaan Giljainin yhteenvedon http://nuharupi.blogspot.com/2011/06/pari-lisaa.html: McEwanin romaanit koostuvat näemmä seuraavista tekijöistä: inhottava rationalistimies, vahva nainen, päähenkilöiden elämän muuttava yllättävä tapahtuma, vahvasti läsnä oleva seksuaalinen jännite ja tapahtumien sijoittuminen lyhyeen hetkeen.
Lyhyesti, intertekstuaalisesti, Sementtipuutarha on Blue lagoon englantilaisessa lähiössä. Mulle jäi tästä likainen olo.
Lyhyesti, intertekstuaalisesti, Sementtipuutarha on Blue lagoon englantilaisessa lähiössä. Mulle jäi tästä likainen olo.
tiistai 14. kesäkuuta 2011
Kymmenen pientä neekeripoikaa
Eikä yksikään pelastunut. Huolimatta näissä nimissä annetuista juonipaljastuksista, Agatha Christien klassikko pitää koko matkan otteessaan. Tympäännys iskee vasta jäkisanoissa, joissa paljastetaan, mitä oikeasti tapahtui. Mutta tämä arvoituksen ratkaisukin on osa lajityyppiä, joten ei siitä parane kirjaa moittia, etenkin, kun muuten kirja venyttää ihan mukavasti lajityyppinsä rajoja. Murhaaja ei sitten tässäkään Chtistien kirjassa, ole hovimestari, Cristie, kun jätti kirjoissaan murhahommat yläluokan vastuulle; palvelusväki seuraa hommaa vain vierestä.
Tämä on muuten panokseni siihen muinaiseen kirja sadan myydyimmän joukosta haasteeseen.
Tämä on muuten panokseni siihen muinaiseen kirja sadan myydyimmän joukosta haasteeseen.
Lokki Joonatan
New age lokki vaihtaa kuoltuaan parempaan maailmaan, kuin Veljeni Leijonamieli ikään. Tätä kirjaa luetetaan kakaroille koulussa jaminusta se tuntuu vähän vastuuttomalta. Lokki Joonatan on aika yhdentekev kirja, jossa kerätään lukijalta irtopisteitä 'hyvillä aikomuksilla' miten kirja on opettavainen ja saa ymmärtämään erilaisuutta ja miten jokainen voi tehdä asioita paremmin. Ja marjat, Joonatan on lokki, joka kaatuu omaan snobismiinsa ja tulee jälkikäteen, 'parempana' toteuttamaan omaa essiaskompleksiaan. Tuon lahkolaisulottuvuden syventäminen olisi varmaan tehnyt tästä kirjasta mielenkiintoisen, mutta nyt kirjailija tuntui pakenevan kaikkia vaikeita Joonatanin persoonaan liittyviä kysymyksiä.
perjantai 27. toukokuuta 2011
Cosmopolis
Don DeLillon Cosmopoliksen sisäkannessa on kirjailijan omistus kollegalleen Paul Austerille. Tämä voisi ehkä antaa odottaa hyvää, mutta totuus on vähän karumpi. Yhteistä näillä kirjailijoilla on kirjojen tapahtumien sijoittuminen New Yorkiin ja kuten Austerilla, myö DeLillolla kaupunki on kirjassa yhtenä päähenkilönä. Yhteistä näillä kirjailijoilla on myös ilmeinen viehätys James Joycen lanseeraamaan konseptiin, jossa ihmisen elämä puristetaan lyhyeen ajanjaksoon vertauskuvan voimin.
DeLillon ongelmana on joko kertojan tai suomentajan heikkous. Ihan hyvistä elementeistä syntyy tarina, jonka henkilöistä ainoa kiinnostava on toinen päähenkilö (New york) sen sijaan varsinaisen päähenkilön sisäinen ja ulkoinen elämä jää tuntumaan niin toisarvoiselta, ettei jo kirjan alkupuolella paljastettua loppuratkaisua viitsi murehtia.
Helppolukuinen teksti meni silmistä sisään ja haihtui hiusten kautta ilmaan.
DeLillon ongelmana on joko kertojan tai suomentajan heikkous. Ihan hyvistä elementeistä syntyy tarina, jonka henkilöistä ainoa kiinnostava on toinen päähenkilö (New york) sen sijaan varsinaisen päähenkilön sisäinen ja ulkoinen elämä jää tuntumaan niin toisarvoiselta, ettei jo kirjan alkupuolella paljastettua loppuratkaisua viitsi murehtia.
Helppolukuinen teksti meni silmistä sisään ja haihtui hiusten kautta ilmaan.
Ihmisen osa
Luulin Baby Janen luettuani sen palauttaneen uskoni suomalaiseen kirjallisuuteen, mutta eihän siinä todellisuudessa niin käynyt. Uskonpalauttajana toimi timbelandin kehuma Ihmisen osa.
Olen Hotakaista lukenut sen verran, että voin sanoa miehen tuotantoa tuntevani. Erityisesti olen viihtynyt Klassikon parissa, mutta on miehen tuoreemmissakin töissä ollut potkua. Ihmisen osaan en herran muita kirjoja lähtisi vertaamaan. Uskomaton kirja esittää siirtymän sotien jälkeisen Suomen asennemaailmasta hyvinvointivaltion kautta nykypäivän kokoomuslaiseen menestyjämaailmaan.
Upea kirja.
Olen Hotakaista lukenut sen verran, että voin sanoa miehen tuotantoa tuntevani. Erityisesti olen viihtynyt Klassikon parissa, mutta on miehen tuoreemmissakin töissä ollut potkua. Ihmisen osaan en herran muita kirjoja lähtisi vertaamaan. Uskomaton kirja esittää siirtymän sotien jälkeisen Suomen asennemaailmasta hyvinvointivaltion kautta nykypäivän kokoomuslaiseen menestyjämaailmaan.
Upea kirja.
Baby Jane
Vieläkään en ole puhdistusta lukenut, mutta Sofi Oksasen Baby Jane tarttui pokkarina kyytiin kirjakaupasta. Yllätyin, kirja oli todella hyvä.
Kirjahan kertoo lesboista, mutta onneksi tähän seksuaalisuuskysymykseen ei jäädä roikkumaan, vaan keskitytään siihen varsinaiseen draamaan, eĺi ihmissuhteeseen kahden ihmisen näkökulmasta. Loistavaksi kirja heilahtaa siinä vaiheessa, kun hiljalleen mukaan sisällytetään muutkin ihmiset päähenkilön parisuhteessa.
Ovatkohan kaikki Oksasen romaanihenkilöt mielenterveyspotilaita. Ainakin tähänastiset lukemani ovat olleet.
Kirjahan kertoo lesboista, mutta onneksi tähän seksuaalisuuskysymykseen ei jäädä roikkumaan, vaan keskitytään siihen varsinaiseen draamaan, eĺi ihmissuhteeseen kahden ihmisen näkökulmasta. Loistavaksi kirja heilahtaa siinä vaiheessa, kun hiljalleen mukaan sisällytetään muutkin ihmiset päähenkilön parisuhteessa.
Ovatkohan kaikki Oksasen romaanihenkilöt mielenterveyspotilaita. Ainakin tähänastiset lukemani ovat olleet.
maanantai 18. huhtikuuta 2011
Gulliverin retket
Joululahja Myyltä oli kiertopalkinto Gulliverin retket. Kirjoittajana Jonathan Swift.
Gulliverin retket on haluaisin sanoa allegorinen satukirja, mutta vertailut Englantiin ja eurooppaan tehdään sen verran suoraan, että allegoriat jäävät nurkkaan. Gulliver haaksirikkoutuu neljään eri kulttuuriin, joita ilmeisesti yritetään käyttää vertailukohtana eurooppalaiseen menoon. Tekijän mieleisimmäksi vaihtoehdoksi esitään utopia, jossa väki ei tunne sanoja valehdella tai sota. Itse löysin mukaansa tempaavia kohtia lähinnä silloin, kun Swift esittelee erään kulttuurin koulutus- ja tutkimustraditiota. Kuulosti nykypäiväänkin purevalta satiirilta.
Saduiksi Gulliverin sattumuksia nimitän näiden seikkailujen valtavien aukkojen vuoksi. Monissa kohdin kerronta rikkoontuu niin pahasti, että edes sadunomaisuus ei onnistu juttua pelastamaan, kun jo seuraavassa kappaleessa saatetaan kumota edellisessä kappaleessa todetut totuudet kustakin kulttuurista. Ärsyttävää luettavaa.
Mukaan on viskottu koomisia härskiyksiä: Miten jättiläisihminen sammuttaa tulipalon, kun vettä ei ole lähellä saatavilla? Mitä viriili hovineiti tekee 6 tuuman mittaisella minimiehellä? jne.
Pääosin kirja oli teränsä kadottanutta pörinää. Kaikkien ärsyttävimmäksi muodostui Swiftin utopiakuvaus.
Gulliverin retket on haluaisin sanoa allegorinen satukirja, mutta vertailut Englantiin ja eurooppaan tehdään sen verran suoraan, että allegoriat jäävät nurkkaan. Gulliver haaksirikkoutuu neljään eri kulttuuriin, joita ilmeisesti yritetään käyttää vertailukohtana eurooppalaiseen menoon. Tekijän mieleisimmäksi vaihtoehdoksi esitään utopia, jossa väki ei tunne sanoja valehdella tai sota. Itse löysin mukaansa tempaavia kohtia lähinnä silloin, kun Swift esittelee erään kulttuurin koulutus- ja tutkimustraditiota. Kuulosti nykypäiväänkin purevalta satiirilta.
Saduiksi Gulliverin sattumuksia nimitän näiden seikkailujen valtavien aukkojen vuoksi. Monissa kohdin kerronta rikkoontuu niin pahasti, että edes sadunomaisuus ei onnistu juttua pelastamaan, kun jo seuraavassa kappaleessa saatetaan kumota edellisessä kappaleessa todetut totuudet kustakin kulttuurista. Ärsyttävää luettavaa.
Mukaan on viskottu koomisia härskiyksiä: Miten jättiläisihminen sammuttaa tulipalon, kun vettä ei ole lähellä saatavilla? Mitä viriili hovineiti tekee 6 tuuman mittaisella minimiehellä? jne.
Pääosin kirja oli teränsä kadottanutta pörinää. Kaikkien ärsyttävimmäksi muodostui Swiftin utopiakuvaus.
perjantai 8. huhtikuuta 2011
Tenoa soutamassa
Tämä lienee Antti Tuurin sisäpiirikirjoista kaikkein rajatuin. Luulen tämän kirjan aukeavan vain Tenoon hurahtaneille kalamiehille. Vaikka näin ulkopuolisestkin on ihan hauska lukea kirjaa jossa ei tapahdu mitään; kerrankin siis kalastuskirja, joka on kuin kalastus. Vähän tapahtumia ja silloinkin kun jotain tapahtuu usein petytään.
perjantai 1. huhtikuuta 2011
Sattumuksia Brooklynissa
Austerin kirja sijoittuu vuosiin 2000 - 2001 Brooklynissa ja vähän muuallakin. Kuten edellisessä Auster-raportissani totesin, hän näyttää suosivan tiettyyn sapluunaan kuuluvaa juonikuvioa, johon kuuluu ennen tarinan alkua tapahtunut päähenkilön elämän mullistanut tapahtuma. Tässä kirjassa päähenkilö vetäytyy keuhkosyövästä toivuttuaan Brooklyniin kuolemaan. Tuon enempää ei tämän kirjan juonesta tai sisällöstä parane kertoa, sillä kyseessä on samalla tapaa ihastuttava ja riemastuttava ihmiselämän kuvaus, kuin John Irvingin kirjat parhaimmillaan (Garpin elämä, Kaikki isäni hotellit).
Auster tosiaan pääsi suosikkikirjailijoideni joukkoon siitäkin huolimatta, että tämä rehevän hyväntuulinen kirja on viimeisen lukunsa viimeisen kappaleen perusteella osa Austerin henkilökohtaista terapiaa eräästä sattumuksesta Manhattanilla tämän kirjan loppuhetkellä.
Suosittelen tutustumista. Upea kirja.
Auster tosiaan pääsi suosikkikirjailijoideni joukkoon siitäkin huolimatta, että tämä rehevän hyväntuulinen kirja on viimeisen lukunsa viimeisen kappaleen perusteella osa Austerin henkilökohtaista terapiaa eräästä sattumuksesta Manhattanilla tämän kirjan loppuhetkellä.
Suosittelen tutustumista. Upea kirja.
tiistai 29. maaliskuuta 2011
Tähtihetki
Mikko Reitalan esikoisromaani Päähenkilö oli ihan jees. Ei hirveän hyvä, muttei mitään paskaproosaakaan.
Toinen romaani, Tähtihetki alkaa ihan lupaavasti, mutta kaikkitietävä kertoja (Pablo tekee sitä, Harri miettii tätä jne.) alkoi ärsyttämään samaa myötä, kun lukijalle hiljalleen aukeaa, että kolmesataasivuisesta kirjasta sivut 100 - 200 ovat lähes yhtä tyhjiä, kuin HP 6:n ensimmäiset 500 sivua. Hyvän pienoisromaanin ainekset kun on yritetty venyttää käsittämään pienen romaanin mitat, niin ei siitä hyvä heilu.
Kaiken huipuksi juuri ne henkilöt, joista lukijan pitäisi kiinnostua ja välittää jäävät niin ohuiksi, että kirjan loppu tuntuu samantekevältä. Miksei niitä sivuja voitu käyttää henkilöiden syventämiseen yleisen maalailun sijaan?
En jaksa tätä Reitalan kirjaa kenellekään suositella, vaikka ei tämä nyt kovin huonokaan ollut, lähinnä yhdentekevä.
Toinen romaani, Tähtihetki alkaa ihan lupaavasti, mutta kaikkitietävä kertoja (Pablo tekee sitä, Harri miettii tätä jne.) alkoi ärsyttämään samaa myötä, kun lukijalle hiljalleen aukeaa, että kolmesataasivuisesta kirjasta sivut 100 - 200 ovat lähes yhtä tyhjiä, kuin HP 6:n ensimmäiset 500 sivua. Hyvän pienoisromaanin ainekset kun on yritetty venyttää käsittämään pienen romaanin mitat, niin ei siitä hyvä heilu.
Kaiken huipuksi juuri ne henkilöt, joista lukijan pitäisi kiinnostua ja välittää jäävät niin ohuiksi, että kirjan loppu tuntuu samantekevältä. Miksei niitä sivuja voitu käyttää henkilöiden syventämiseen yleisen maalailun sijaan?
En jaksa tätä Reitalan kirjaa kenellekään suositella, vaikka ei tämä nyt kovin huonokaan ollut, lähinnä yhdentekevä.
Revolutionary road
Richard Yatesia nimitettiin jossain lukemassa luonnehdinnassa kirjailijoiden kirjailijaksi. Yatesin kirjat eivät ikinä saavuttaneet suurta suosiota suuren yleisön keskuudessa, mutta vaativammat lukijat ovat ilmeisesti olleet niistä innoissaan.
Revolutionary road on Yatesin esikoiskirja ja sellaisena kyllä väkevä osoitus kerronan lahjasta sekä silmästä ihmisille. Tuota jälkimmäistä tarvitsee, jotta ensimmäistä voisi käyttää täysimääräisesti. Revolutionary roadin tapahtumat sijoittuvat 50- 60-lukujen taitteeseen, mutta ajankohta voisi olla mikä hyvänsä. Kuvatut ihmiset, tapahtumat ja ihmisten väliset suhteet eivät riipu ajasta, vaan tarina tuntuu olevan tässä ajassa yhtä ajankohtainen kuin se on ollut jo viimeiset 50 vuotta.
Tolstoi aloittaa Anna Kareninan kuuluisalla totetamuksellaan: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan". Tämän parempaa luonnehdintaa en oikeastaan osaa Revolutionary roadista antaa. Onnettomien perheiden kuvauksen ohella Yates sivumennen parodioi modernia elämää ja työelämää, jossa mies voi käydä töissä viettämässä aikaansa ollakseen poissa pahanteosta.
Hyvä kirja, mutta vaatii sulattelua. Välittömästi lukemisen jälkeen olin enemmän tympääntynyt, kuin vaikuttunut. Jälkikäteen on vaikuttuneisuus noussut kantavaan rooliin.
Revolutionary road on Yatesin esikoiskirja ja sellaisena kyllä väkevä osoitus kerronan lahjasta sekä silmästä ihmisille. Tuota jälkimmäistä tarvitsee, jotta ensimmäistä voisi käyttää täysimääräisesti. Revolutionary roadin tapahtumat sijoittuvat 50- 60-lukujen taitteeseen, mutta ajankohta voisi olla mikä hyvänsä. Kuvatut ihmiset, tapahtumat ja ihmisten väliset suhteet eivät riipu ajasta, vaan tarina tuntuu olevan tässä ajassa yhtä ajankohtainen kuin se on ollut jo viimeiset 50 vuotta.
Tolstoi aloittaa Anna Kareninan kuuluisalla totetamuksellaan: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan". Tämän parempaa luonnehdintaa en oikeastaan osaa Revolutionary roadista antaa. Onnettomien perheiden kuvauksen ohella Yates sivumennen parodioi modernia elämää ja työelämää, jossa mies voi käydä töissä viettämässä aikaansa ollakseen poissa pahanteosta.
Hyvä kirja, mutta vaatii sulattelua. Välittömästi lukemisen jälkeen olin enemmän tympääntynyt, kuin vaikuttunut. Jälkikäteen on vaikuttuneisuus noussut kantavaan rooliin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)