sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Loppukesän saldoa

Olen vähän heikosti kerinnyt Nuharupeen raportoimaan lukemisiani viimeaikoina. Saldona seuraavaa:
Maailman paras kattokassinen. Kokoelmakirja Astrid Lindgrenin Kattokassiskirjoista tuotti lukijalle lähinnä pahaa mieltä. Se kassinen on todella epäreilu kaveri pikkuveljelle.

Sen sijaan Ronja Ryövärintytär, joka oli seuraavan Tyynen iltasatukirjana on aivan ihastuttava. Kuinka lasten ystävyys kantaa yli vanhempien vastustuksen ja siloittaa lopulta tiet jopa isien firmojen fuusioitumiseen. Lindgrenin satumaailma kakkiaisineen, pöthiittiseen ja ajattaroineen on kaiken kaikkiaan ihastuttava.

Vähän samaa sarjaa oli John Steinbeckin Torstai on toivoa täynnä, jossa ihastuttavat lurjukset pummaavat viiniä ja pyrkivät parittamaan paikallista biologia bordellin uuden asukkaan kanssa. Itse en juuri perustanut Ystävyyden talosta, mutta tämä teos onnistui kutittamaan jotain oikeaa kohtaa. On käsittämätöntä miten lumoavasti Steinbeck näitä renttujaan pystyy kuvaamaan.

Jotain ihan muuta tarjosi Siri Hustvedin Amerikkalainen Elegia, jonka tapahtumat keskittyivät Hustvedilta tuttuun tapaan terapiassa kulkevien ihmisten sisäiseen ja väliseen elämään. Kirjaan toivat kuitenkin ryhtiä Hustvedin isän päiväkirjoista lainatut tosielämän tapahtumat ja kirjan vahvuus olikin sen vahva sidos menneisyyteen ja upea elämän tuntu. Hustved on kirjoittajana lumoava taituri.

Luin myös toisen Hustvedin kirjan nimeltä Lumous. Tämäkin kirja kertoo Norjalaissiirtolaisten jälkeläisistä amerikassa. Tapahtumapaikkana ja aikana on muutaman vuosikymmenen takainen menneisyys pienehkössä amerikkalaiskaupungissa. Tästä kirjasta ei voi oikein kertoa mitään paljastamatta siitä liikaa ja silti kirjan juoni ei kerro siitä yhtään mitään. Upea, satumainen, lumoava.

En ole tainnut Lentsukokemustanikaan tänne raportoida. Suoraan sanottuna en kirjaa lukemisen jälkeen arvosta kovin korkealle Veikko Huovisen teosten joukossa. Jotenkin eivät tapahtumat ja tarina olleet tasapainossa. Lähtökohtahan nyt kuitenkin oli herkullinen ja Huovisen ihmiskuvaus kantoi pitkälle. Vaillinainen kuva tästä kuitenkin jäi.

Ja luimmehan Tyynen kanssa myös Roald Dahlin Ison kiltin jätin, joka täyttää enimmät satukirjalle asetettavat vaatimukset. Dahl pystyy kertomaan sadun lapsia syövistä jättiläisista ilman, että se kuormittaa lukijaa tai kuulijaa kauhulla liikaa.

Sain myös luettua vihdoin loppuun Punaisen viivan, joka tuntui huimaavan ajankohtaiselta näin perussuomalaisten aikakaudella. Kuinka kaussa onkaan SDP etääntynyt populistisista juuristaan ja nykyinen vakuuksiin hirttäytyminen on aika vähäistä verrattuna siihen, että luvataan maaseudun näĺkää näkevälle kurjalistolle, että enää ei tarvitse nälkää nähdä eikä palella ja rahat ja maat jaetaan punaisen viivan vetämisen jälkeen tasan kaikkien kesken. Oman mausteensa antaa Kiannon kuvaus Korpiloukon asukkaiden elämästä ja kohtaloista. Kirja on siis kuvaus kurjuudesta ja populismista. Että jossain kontekstissa Putkinotkonkin elämä voi näyttää hyvinvoivalta ja yltäkylläiseltä.

1 kommentti:

Myy kirjoitti...

Ok, eli Katto Kassinen oli paskiainen. Olen lukenut sen viimeksi pienenä, mutta muistaakseni en hirveästi tykännyt siitä. Ronjan luin aikuisena ja harmitti, etten lukenut sitä lapsena, jolloin sen satumaailma olisi varmasti lumonnut. Aikuisiällä se oli puhtaasti lastenkirja, josta en löytänyt samanlaisia viehättäviä symbolisia merkityksiä kuin mitä Tove Janssonin muumeista löytää.

Roald Dahl tehoaa edelleen. Aijaijai. Tehdäänkö nykyään enää ollenkaan hyviä lastenkirjoja? Tuskin, jos niitä vertaa Dahliin ja Janssoniin.

Hitto, mun kai kannattais lukea tota Hustvedia?! Alkoi kiinnostaa.