tiistai 17. tammikuuta 2017

Eurooppalaiset unet

Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet alkaa kiinnostavasti.
Eurooppaan reissaamaan lähtenyt ruotsalainen Johannes saa kyydin Espanjaan Tomalta, tsekkiläiseltä rekkakuskilta. On vuosi 1980 ja Gdanskissa telakan työntekijät lakkoilevat Lech Walesan johdolla. Tämä mietityttää Tomaa, joka ihailee puolalaisten duunareiden yhdistymistä, he ovat muuttamassa yhdessä maailmaa paremmaksi.

Seuraava kertomus sijoittuu vuoteen 1989, sitä seuraava 1990, välillä käydään vuodessa 2014, josta palataan taaksepäin, vuoteen 1996. Muiden novellien tapahtumavuodet ovat 1998, 2010, 2003 ja 2027. Novelleissa on eri päähenkilöt, mutta yhdessä tarinassa parrasvaloissa paistatellut henkilö saattaa esiintyä useammassa muussa tarinassa sivuhahmona. Euroopan lähihistorian traagisia tapahtumia käsitellään sekä yleisemmällä tasolla että tavallisten ihmisten silmin. Viimeisessä tarinassa eletään kuvitellussa todellisuudessa, joka toi mieleen vähän aikaa sitten lukemani Valtosen kirjan. Viimeinen tarina oli myös heikoin. Ylipäätään novellien taso vaihteli. Käytän sanaa novelli, koska kertomukset olivat kuitenkin itsenäisiä, vaikka niissä seikkailikin osittain samoja henkilöitä. Dystopiakuvauksessa tapahtunut yhteenveto ei liittänyt tarinoita riittävästi toisiinsa. Se kyllä selitti, mistä kirjassa oli kyse, mutta silti en voinut välttää sitä tunnetta, että tarinat olivat aika irrallisia.

Niistä kertomusten eroista vielä: välillä Puikkonen pystyy liikuttamaan (kun serbit lähtevät toteuttamaan joukkomurhaa sekä rautaesiripun jakaman berliiniläisen perheen tarina), välillä ärsyyntymään (vuoden 2003 tarina esimerkiksi oli rasittava mukauskottavan teinimäisen kertojatavan vuoksi sekä sekavuuden takia. Sekavampi tätä oli hollantilaisen laulajan tarina. Se meni yli hilseen.).

Eurooppalaiset unet -pettymyksen jälkeen siirryn takaisin turvalliseen klasarikirjakuplaani, jossa on tarjolla yleensä vain timanttisuutta. Ehkä tartun suomalaiseen nykykirjaan seuraavaksi taas loppuvuodesta, kun uudet Finlandia-ehdokkaat julkistetaan.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Akvarelleja Engelin kaupungista

Olen pitänyt klassikoiden lukemisesta nyt jo vähän liian monen kirjan verran taukoa (no, Carroll tietysti klassikko). Tauko jatkuu, koska kirjastossa lojui vapaana sekä Akvarelleja Engelin kaupungista että Eurooppalaiset unet. Molempien lukemisesta olin haaveillut, mutta tapojeni mukaan en jaksanut alkaa niitä kummemmin metsästellä. Odottelin niiden tipahtamista kuin kirjataivaan lahjana kotikirjaston hyllylle lojumaan ja kas, se tapahtui. Pikemmin kuin uskoinkaan, mutta se kuuluu täkäläiseen tyyliin. JHT:n elämäkertaa varataan, mutta tuoreen Finlandia-voittajan ja -ehdokkaat saa käsiinsä lähes jonottamatta.
Minulla oli kovat odotukset Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista -kirjaa kohtaan, mutta alku oli hankala. Sain mielleyhtymiä Riikka Pulkkisen rasittavan korkealentoiseen (ja teennäiseen) tyyliin. Oli vaikea saman tien hyväksyä Viikilän käyttämää lähes runomittaa. Voiko historiallisen romaanin kirjoittaa muka näin.. (totta kai voi!) pääni oli täynnä epäilyksen siemeniä. Syykin oli selvä: olin vain muutama päivä aikaisemmin kuunnellut Viikilän haastattelun, jossa hän kertoi kirjastaan. Ei kai kumma, että pohdin osaisinko laisinkaan tehdä omia tulkintojani, olivatko kaikki ajatukset kupolissani vain kirjailijalta ja haastattelijalta? Tilanne oli vähän samankaltainen kuin silloin, kun on lukenut kirjan ja menee heti perään katsomaan siitä tehdyn elokuvan. Tai toisinpäin. Kun kirjan on kuvitellut tietynlaiseksi, elokuvasta ei oikein osaa ajatella muuta kuin, miten paljon se erosi omista kuvitelmista. Nyt mielessäni pyöri vain kaikki, mitä Viikilä oli kirjastaan sanonut. Mieleni ei todellakaan ollut tabula rasa ja olin vähän pettynyt, etten saanut "tuota", "tuota" ja "tuota" hoksattua itse. Vai olisinko edes tajunnut niitä, vaan tulkinnut ne jotenkin aivan toisella tavalla? Kun se juuri on lukemisen suola: voi tehdä omat päätelmänsä. Viis siitä, mitä kirjailija on tarkoittanut.

Kirjan soljuessa eteenpäin ärsytykseni katosi, sillä Engelin merkinnät veivät mennessään, minkä ansiosta sain painettua haastattelun tarpeeksi taka-alalle. Engel vaikutti töykeältä, tunteettomalta tyypiltä, mutta en jaksanut enää epäillä, olisiko hän pitänyt näin kaunopuheista päiväkirjaa. Sen totuudella ei ollut väliä. Ihastuin Viikilän kieleen, enkä enää kokenut siinä pulkkismaista teennäisyyttä. Sen sijaan ihmettelin, miten ihmeessä tuonkin voi sanoa noin kauniisti. Joitakin runollisuuksia en ymmärtänyt ollenkaan, mutta mitä on taide ilman mystisyyttä, heh.

Viikilän runomitta sai herätettyä 1800-luvun alkuvuosikymmenien Helsingin henkiin. Turhaan tuli siitä huolestuttua. Se näkymä, kun kolerakärryt ajavat Engelin kodin ohi ja kun naapurissa on olleet verhot jo useamman päivän kiinni, piirtyi verkkokalvoille selvästi. Oi, mitä materiaalia Viikilä antoi mielikuvitukselleni. Miten yhtäkkiä olin itsekin kulkutautien riivaamassa Helsingissä. Seisomassa Bulevardilla. Mikä kauhistuttava todellisuus se oli silloin, mikä matka siitä on nykyaikaan. Ja miten kylmä tyyppi oli Engel.

Kaikista kirjan hienoista kohtauksista nostan esille tämän:
Jälleen yksi kiinnostava, historiallinen huomio (joita kirja siis pullollaan): samaan aikaan Helsingissä vaikutti kaksi saksalaista miestä, joiden teoilla oli kauaskantoiset seuraukset ei vain Helsinkiin, vaan koko Suomeen. 

Muistan ihailleeni Ian McEwanin kaunokielisiä havaintoja Sovituksessa. McEwan ei ole tietenkään mitään Viikilän rinnalla. Sovituksen jälkeen ihastelin ympäristöäni McEwanin silmin, mutta Viikilän lyyrisyys on tarttunut nuppiini niin tiukasti, että jaksan romantisoida mielessäni aamuisen puuronkeitonkin.

torstai 12. tammikuuta 2017

Salaperäiset rukiinjyvät

Varmaan olen sanonut tämän joka kerta, kun olen Nuharupeen kirjoittanut Agatha Christien tuotannosta, mutta toistetaan nyt vielä: turvaudun Christieen aina silloin, kun haluan lukea jotain tuttua ja turvallista. Jotain, mikä antaa juuri sitä, mitä siltä odotan. Christien tapauksessa kepeän murhamysteerin ironisilla huomioilla ihmisluonnosta. Sekä annoksen perienglantilaisuutta pidättyväisine tapoineen, teenjuonteineen, työväestöineen, palveluskuntineen, herroineen, ladyineen ja kartanoineen. Tällä kertaa käteni osui kirjastossa seikkaillessani summamutikassa Salaperäiset rukiinjyvät -mysteeriin vuodelta 1956.
Ja kas, kirja alkaa perienglantilaisesti teenkeitolla. Ai että, miten tunnelmallista. Tunnelma tihenee saman tien, kun teenjuoja, Yhtyneiden Pankkiiriliikkeiden johtaja Rex Fortescue, kuolee otettuaan ensimmäisen kulauksen englantilaisten kansallisjuomasta. Ensin ehdin epäillä, että näinköhän murhaaja löytyy konekirjoittajanaisten joukosta, vaan mitäpä olisi Agathan romaani ilman riitaisaa perhettä. Perhe on jälleen pahin.

Suomalaiselle silmään pisti tämä keskustelu. Paha, musta ruisleipä! Aloin myös miettiä, että harva suomalainen oli jo 1950-luvulla niin vieraantunut maataloudesta, ettei olisi tiennyt, mikä ruis on. Suomalaisen maatalouden alasajo oli tuolloin vielä edessäpäin.
Christien kirjoissa olen usein törmännyt siihen, ettei uhri ole ollut kovin pidetty edes omassa perhepiirissään. Tämä on Agathan synkkää huumoria. Surunilmaisijat saattavat olla teeskentelijöitä ja paljastua murhaajiksi.
Salaperäiset rukiinjyvät on Neiti Marple -dekkari, mutta hänen mukaantulonsa tapahtui vasta sivulla 111. Senkin jälkeen hän esiintymisensä jäi hyvin vähäiseksi, kunnes aivan lopussa hän tietysti oli se, joka selvitti murhamysteerit. Hänelle kuului myös aivan viimeinen, liikuttava kohtaus. Marple nousi taustasta jälleen ratkaisijaksi.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Liisan seikkailut ihmemaassa

..Tai Alicen seikkailut ihmemaassa, kuinka vain.
En tutustunut Liisan seikkailuihin lapsena lukemalla Lewis Carrollin kirjaa tai katsomalla Disneyn elokuvaa. Elokuvan näin vasta vähän aikaa sitten, minkä jälkeen päätin viimein lukea tarinan. Ennen elokuvan näkemistäkin juoni oli minulle tietysti tuttu. Kun elää länsimaassa, englanninkielisen maailman kulttuurivaikutteilta ei voi välttyä.

Katsoessani Disneyn elokuvaa olin iloinen siitä, että tyttö on muutakin kuin prinsessa, joka tarvitsee apua pojalta. Tyttö oli aktiivinen tekijä, joka ei haikaillut poikien perään. Liisa ei ole kuitenkaan sankari. Hän ei taistele hyvyyden puolesta, vaikka pieniä hyviä tekoja tekeekin. Enemmänkin hän havainnoi maailman omituisuuksia ja pahoittaa mielensä, kun hänelle ollaan töykeitä. Välillä hän uskaltaa sanoa vastaan, mutta aika kiltisti. Liisasta ei saa anarkistia, josta 1860-luvun pikkutytöt olisivat saaneet huonoja vaikutteita.

Luin Carrollin kirjaa tyttökuvan lisäksi vertauskuvallisuus mielessäni: näin sen kuvaavan aikuiseksi kasvamista. Kuinka teini-iässä välillä voi tuntea itsensä hirveän isoksi ja kömpelöksi. Välillä taas pieneksi ja mitättömäksi. Kommunikaatio muiden kanssa on haastavaa, ja tuntuu, että kaikki mitä sanot, käsitetään väärin. Maailma näyttää ihan toiselta kuin lapsena, mikään ei ole kuin ennen. Se, kuinka Liisa lopussa kasvaa omaan normaaliin pituuteensa oikeudenkäynnin aikana ja kokonsa vuoksi uskaltaa sanoa kuningasparille rehellisen mielipiteensä, näin puberteetin loppumisena. Liisa oli löytänyt itsensä.

Vaikka löysin kirjasta monia eri kerroksia, en kuitenkaan kovin paljon nauttinut sen lukemisesta. Niin, olen vanha ja raihnainen täti-ihminen, sillä minusta tarina oli aikamoisen rasittava. Hahmot olivat ärsyttäviä mussuttajia ja tietysti yksiulotteisia, kun sadusta oli kyse. Onneksi kirja oli ohut läpyskä, joten kärsimykseni ei ollut pitkäaikainen.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Elefantin matka

Kun kirja yllättää! Aloin lukea Jose Saramagon Elefantin matkaa fiktiona ja ihmettelin juonikuvioita. Että onpa Saramago sadun keksinyt. Satuin sitten vilkaisemaan (vaikka tätä pyrin välttämään, kuten olen monesti kertonut) sisäkannessa olevaa esittelytekstiä, jossa sanottiin, että kirja perustuu tositapahtumiin.

Pidän lukutaitoa lähes yliluonnollisena kykynä: pääseehän lukemalla hetkessä eri kulttuureihin, kurkistamaan erilaisten ihmisten mielenmaisemiin ja matkustamaan fantasiamaailmoihin, jonne ei Finnair lennä. Kaikkien näiden mahtavien kokemusten lisäksi kirja voi kertoa minulle totuuksia todellisesta maailmastamme, sellaisia, joihin en muualla tulisi välttämättä ikinä törmäämään. Kuten elefantin matkasta Portugalista Itävaltaan 1500-luvulla. Kuinka kiinnostava pikkutieto! Se lisäsi yleissivistystäni enemmänkin, koska totta kai menin heti kirjan luettuani Wikipediaan katsomaan Portugalin ja Itävallan (siis Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan) hallitsijat 1500-luvulla. Portugalin historia ei totta vie kuulu vahvuuksiini, joten tämä sympaattinen opus Wikipedia-lieveilmiöineen sivisti mieltäni merkittävästi.

Elefantin matka sijoittuu 1550-luvulle. Portugalin kuningas Juhana III (tämä hämmensi minua. Että hänen nimensä oli suomennettu täsmälleen samaksi kuin Ruotsi-Suomen kuninkaan nimi, järjestyslukukin sama. Tosin he eivät ihan saman aikaan hallinneet, mutta 1500-luvun puolen välin jälkeen kuitenkin..) ehdottaa vaimolleen, että he antaisivat vaimon serkulle Maksimilianille paremman häälahjan kuin minkä hän sai heiltä avioiduttuaan neljä vuotta sitten. Maksimilian on Itävallan hallitsija, mutta myös Espanjan sijaishallitsija, joten Juhanan mielestä naapuri ansaitsisi arvokkaamman lahjan. Kuningatar ehdottaa Salomo-elefanttia, joka on tuotu Portugaliin Goalta. Tästä alkaa elefantin matka Wieniin. Elefanttia kuljetetaan laivassa (jossa pelkona on, kestääkö alus eläimen painon), se joutuu matkaamaan läpi vaarallisen vuoristotien, mutta pitkän taivalluksen jälkeen se pääsee onnellisesti perille. Salomon lisäksi toisena päähenkilönä on elefantinhoitaja Subhro.

Kirjan lopussa Maksimilianin ja Subhron välisessä keskustelussa esiintyy ajatus, jonka jokainen voisi ottaa uudenvuodenlupauksekseen. Jos kaikki tekisivät voitavansa, maailma olisi parempi paikka.
Saramagon lämpöistä ironiaa viljelevä Elefantin matka oli hyvä hengähdystauko synkkien suomalaisromaanien jälkeen. Kirjojen Suomi -listalta olen bongannut muutaman kirjan, jotka voisin vuoden aikana lukea, mutta kyllä seuraavakin kirja on jotain muuta kuin synkistelyä = suomalaista.