maanantai 16. tammikuuta 2017

Akvarelleja Engelin kaupungista

Olen pitänyt klassikoiden lukemisesta nyt jo vähän liian monen kirjan verran taukoa (no, Carroll tietysti klassikko). Tauko jatkuu, koska kirjastossa lojui vapaana sekä Akvarelleja Engelin kaupungista että Eurooppalaiset unet. Molempien lukemisesta olin haaveillut, mutta tapojeni mukaan en jaksanut alkaa niitä kummemmin metsästellä. Odottelin niiden tipahtamista kuin kirjataivaan lahjana kotikirjaston hyllylle lojumaan ja kas, se tapahtui. Pikemmin kuin uskoinkaan, mutta se kuuluu täkäläiseen tyyliin. JHT:n elämäkertaa varataan, mutta tuoreen Finlandia-voittajan ja -ehdokkaat saa käsiinsä lähes jonottamatta.
Minulla oli kovat odotukset Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista -kirjaa kohtaan, mutta alku oli hankala. Sain mielleyhtymiä Riikka Pulkkisen rasittavan korkealentoiseen (ja teennäiseen) tyyliin. Oli vaikea saman tien hyväksyä Viikilän käyttämää lähes runomittaa. Voiko historiallisen romaanin kirjoittaa muka näin.. (totta kai voi!) pääni oli täynnä epäilyksen siemeniä. Syykin oli selvä: olin vain muutama päivä aikaisemmin kuunnellut Viikilän haastattelun, jossa hän kertoi kirjastaan. Ei kai kumma, että pohdin osaisinko laisinkaan tehdä omia tulkintojani, olivatko kaikki ajatukset kupolissani vain kirjailijalta ja haastattelijalta? Tilanne oli vähän samankaltainen kuin silloin, kun on lukenut kirjan ja menee heti perään katsomaan siitä tehdyn elokuvan. Tai toisinpäin. Kun kirjan on kuvitellut tietynlaiseksi, elokuvasta ei oikein osaa ajatella muuta kuin, miten paljon se erosi omista kuvitelmista. Nyt mielessäni pyöri vain kaikki, mitä Viikilä oli kirjastaan sanonut. Mieleni ei todellakaan ollut tabula rasa ja olin vähän pettynyt, etten saanut "tuota", "tuota" ja "tuota" hoksattua itse. Vai olisinko edes tajunnut niitä, vaan tulkinnut ne jotenkin aivan toisella tavalla? Kun se juuri on lukemisen suola: voi tehdä omat päätelmänsä. Viis siitä, mitä kirjailija on tarkoittanut.

Kirjan soljuessa eteenpäin ärsytykseni katosi, sillä Engelin merkinnät veivät mennessään, minkä ansiosta sain painettua haastattelun tarpeeksi taka-alalle. Engel vaikutti töykeältä, tunteettomalta tyypiltä, mutta en jaksanut enää epäillä, olisiko hän pitänyt näin kaunopuheista päiväkirjaa. Sen totuudella ei ollut väliä. Ihastuin Viikilän kieleen, enkä enää kokenut siinä pulkkismaista teennäisyyttä. Sen sijaan ihmettelin, miten ihmeessä tuonkin voi sanoa noin kauniisti. Joitakin runollisuuksia en ymmärtänyt ollenkaan, mutta mitä on taide ilman mystisyyttä, heh.

Viikilän runomitta sai herätettyä 1800-luvun alkuvuosikymmenien Helsingin henkiin. Turhaan tuli siitä huolestuttua. Se näkymä, kun kolerakärryt ajavat Engelin kodin ohi ja kun naapurissa on olleet verhot jo useamman päivän kiinni, piirtyi verkkokalvoille selvästi. Oi, mitä materiaalia Viikilä antoi mielikuvitukselleni. Miten yhtäkkiä olin itsekin kulkutautien riivaamassa Helsingissä. Seisomassa Bulevardilla. Mikä kauhistuttava todellisuus se oli silloin, mikä matka siitä on nykyaikaan. Ja miten kylmä tyyppi oli Engel.

Kaikista kirjan hienoista kohtauksista nostan esille tämän:
Jälleen yksi kiinnostava, historiallinen huomio (joita kirja siis pullollaan): samaan aikaan Helsingissä vaikutti kaksi saksalaista miestä, joiden teoilla oli kauaskantoiset seuraukset ei vain Helsinkiin, vaan koko Suomeen. 

Muistan ihailleeni Ian McEwanin kaunokielisiä havaintoja Sovituksessa. McEwan ei ole tietenkään mitään Viikilän rinnalla. Sovituksen jälkeen ihastelin ympäristöäni McEwanin silmin, mutta Viikilän lyyrisyys on tarttunut nuppiini niin tiukasti, että jaksan romantisoida mielessäni aamuisen puuronkeitonkin.

Ei kommentteja: