torstai 12. tammikuuta 2017

Salaperäiset rukiinjyvät

Varmaan olen sanonut tämän joka kerta, kun olen Nuharupeen kirjoittanut Agatha Christien tuotannosta, mutta toistetaan nyt vielä: turvaudun Christieen aina silloin, kun haluan lukea jotain tuttua ja turvallista. Jotain, mikä antaa juuri sitä, mitä siltä odotan. Christien tapauksessa kepeän murhamysteerin ironisilla huomioilla ihmisluonnosta. Sekä annoksen perienglantilaisuutta pidättyväisine tapoineen, teenjuonteineen, työväestöineen, palveluskuntineen, herroineen, ladyineen ja kartanoineen. Tällä kertaa käteni osui kirjastossa seikkaillessani summamutikassa Salaperäiset rukiinjyvät -mysteeriin vuodelta 1956.
Ja kas, kirja alkaa perienglantilaisesti teenkeitolla. Ai että, miten tunnelmallista. Tunnelma tihenee saman tien, kun teenjuoja, Yhtyneiden Pankkiiriliikkeiden johtaja Rex Fortescue, kuolee otettuaan ensimmäisen kulauksen englantilaisten kansallisjuomasta. Ensin ehdin epäillä, että näinköhän murhaaja löytyy konekirjoittajanaisten joukosta, vaan mitäpä olisi Agathan romaani ilman riitaisaa perhettä. Perhe on jälleen pahin.

Suomalaiselle silmään pisti tämä keskustelu. Paha, musta ruisleipä! Aloin myös miettiä, että harva suomalainen oli jo 1950-luvulla niin vieraantunut maataloudesta, ettei olisi tiennyt, mikä ruis on. Suomalaisen maatalouden alasajo oli tuolloin vielä edessäpäin.
Christien kirjoissa olen usein törmännyt siihen, ettei uhri ole ollut kovin pidetty edes omassa perhepiirissään. Tämä on Agathan synkkää huumoria. Surunilmaisijat saattavat olla teeskentelijöitä ja paljastua murhaajiksi.
Salaperäiset rukiinjyvät on Neiti Marple -dekkari, mutta hänen mukaantulonsa tapahtui vasta sivulla 111. Senkin jälkeen hän esiintymisensä jäi hyvin vähäiseksi, kunnes aivan lopussa hän tietysti oli se, joka selvitti murhamysteerit. Hänelle kuului myös aivan viimeinen, liikuttava kohtaus. Marple nousi taustasta jälleen ratkaisijaksi.

Ei kommentteja: