tiistai 10. tammikuuta 2017

Liisan seikkailut ihmemaassa

..Tai Alicen seikkailut ihmemaassa, kuinka vain.
En tutustunut Liisan seikkailuihin lapsena lukemalla Lewis Carrollin kirjaa tai katsomalla Disneyn elokuvaa. Elokuvan näin vasta vähän aikaa sitten, minkä jälkeen päätin viimein lukea tarinan. Ennen elokuvan näkemistäkin juoni oli minulle tietysti tuttu. Kun elää länsimaassa, englanninkielisen maailman kulttuurivaikutteilta ei voi välttyä.

Katsoessani Disneyn elokuvaa olin iloinen siitä, että tyttö on muutakin kuin prinsessa, joka tarvitsee apua pojalta. Tyttö oli aktiivinen tekijä, joka ei haikaillut poikien perään. Liisa ei ole kuitenkaan sankari. Hän ei taistele hyvyyden puolesta, vaikka pieniä hyviä tekoja tekeekin. Enemmänkin hän havainnoi maailman omituisuuksia ja pahoittaa mielensä, kun hänelle ollaan töykeitä. Välillä hän uskaltaa sanoa vastaan, mutta aika kiltisti. Liisasta ei saa anarkistia, josta 1860-luvun pikkutytöt olisivat saaneet huonoja vaikutteita.

Luin Carrollin kirjaa tyttökuvan lisäksi vertauskuvallisuus mielessäni: näin sen kuvaavan aikuiseksi kasvamista. Kuinka teini-iässä välillä voi tuntea itsensä hirveän isoksi ja kömpelöksi. Välillä taas pieneksi ja mitättömäksi. Kommunikaatio muiden kanssa on haastavaa, ja tuntuu, että kaikki mitä sanot, käsitetään väärin. Maailma näyttää ihan toiselta kuin lapsena, mikään ei ole kuin ennen. Se, kuinka Liisa lopussa kasvaa omaan normaaliin pituuteensa oikeudenkäynnin aikana ja kokonsa vuoksi uskaltaa sanoa kuningasparille rehellisen mielipiteensä, näin puberteetin loppumisena. Liisa oli löytänyt itsensä.

Vaikka löysin kirjasta monia eri kerroksia, en kuitenkaan kovin paljon nauttinut sen lukemisesta. Niin, olen vanha ja raihnainen täti-ihminen, sillä minusta tarina oli aikamoisen rasittava. Hahmot olivat ärsyttäviä mussuttajia ja tietysti yksiulotteisia, kun sadusta oli kyse. Onneksi kirja oli ohut läpyskä, joten kärsimykseni ei ollut pitkäaikainen.

Ei kommentteja: